keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Kirja-arvio: Tunteikasta tunnustamista

Kun vuonna 2014 aloin suomentaa norjankielistä kirjallisuutta, kaikkien huulilla oli Karl Ove Knausgård ja tämän "kirjallisuushistoriaan jäävä", "kirjallisuutta muuttava" "mestariteos" eli Taisteluni-sarja (suom. Katriina Huttunen, Like 2011-2016), jonka kaikki osat eivät vielä olleet ehtineet ilmestyä suomeksi. Minun tehtävänäni oli kääntää suomeksi toisen nykynorjalaiskirjailijan, Stig Sæterbakkenin, viimeiseksi jäänyt romaani. Läpi yön oli taiteellisesti omintakeinen ja upea teos, joka ilmestyi norjaksi samana vuonna (2011) kuin Knausgårdinkin sarja valmistui ja sai kiitosta muttei varmasti yhtä paljon huomiota osakseen kuin Taisteluni. Kaikki puhuivat Knausgårdista, ja minäkin taisin jossain mainostaa omaa suomennostani sanoilla "parempi kuin Knausgård" - tai sitten se oli joku toinen, mutta ainakin ajattelin samoin, vaikka en ollut vielä lukenutkaan Knausgårdia. Vaikka olen kirja-alalla ja minun pitäisi käyttäytyä fiksummin, en minäkään näet kykene vastustamaan kaikkia yhdistävää tarvetta sanoa mielipiteensä asioista, joita julkisuus meille tyrkyttää pystymättä kuitenkaan kertomaan taustoista läheskään kaikkea olennaista. Ja kirjallisuuden tapauksessahan "kaikki olennainen" on yleensä kirjassa ja sen tekstissä. Knausgårdin tekstiä nyt vain oli yhteensä parituhatta sivua, eikä juoni lievästi sanottuna ollut ensimmäisen kirjan etukannesta kuudennen kirjan takakanteen jännitteitä ja käänteitä täynnä eikä aina oikein muutakaan havaittavaa rakennetta. Ei tietenkään, sillä sehän oli tunnustuskirjallisuutta, jossa tärkeintä on rehellisyys ja se että on jotain sanottavaa ja jokseenkin miellyttävä kaunokirjallinen esitystapa. Mutta ennen Knausgårdin lukemista en tietenkään ajatellut mitään tällaista, ihailin vain Sæterbakkenin kirjoitusta ja surin hänen ennenaikaista kuolemaansa 2012 enkä uskonut vähään aikaan lukevani mitään yhtä hienoa. Enkä itse asiassa juuri olekaan lukenut, mutta sen sijaan olen oppinut, ettei tarvitsekaan olla hienoa eikä aina niin kovin kiinnostavaakaan, kunhan vain lukee monenlaista ja katsoo, mitä siitä syntyy tai herää.

Toinen hyvä mutta erilainen norjalaiskirjailija on Ingvar Ambjørnsen, joka mainitsee Knausgårdin esikoisteoksen Poissa päiväjärjestyksestä (suom. Katriina Huttunen, Like 2018) romaanissaan Natten drømmer om dagen (2012) paljastamatta siitä yhtään mitään. Tietenkin luin Knausgårdin ensimmäisen romaanin ennen Taisteluni-sarjan aloittamista, jotta voisin arvioida, mikä yhteys sillä mahdollisesti oli Ambjørnsenin kiehtovaan kertomukseen, jossa yhdistyivät veijaritarina, psykologinen trilleri ja ympäristökriittinen romaani, mutta juuri muuta ei ilmennyt kuin molempien tarinoiden päähenkilön ulkopuolisuus, joka kuitenkin ilmeni eri tavoilla: Ambjørnsenin kertoja-päähenkilö Sune elää mitä tuntuvimmassa etelänorjalaisessa todellisuudessa ja kaipaa sieltä yksinäisyyteen ja unen valtakuntaan, Knausgårdin kertoja-päähenkilö Henrik puolestaan kuvaa unenomaista todellisuutta, joka voisi olla aivan toisenlainen kuin on. Ambjørnsenin kuvaus on paljon varmempi ja ymmärrettävämpi kuin Knausgårdin, onhan hän kokeneempi kirjailija. En siis innostunut menestyskirjailijan pitkänpuoleisesta esikoisesta, vaikka siinä oli hetkensä - erityisesti toisen osan kuvaus päähenkilön vanhempien nuoruudesta oli vahva suoritus, joka toi jostain syystä, ehkä saaristomiljöön vuoksi, mieleeni Walentin Chorellin Miriamin, eikä siksi, että Knausgårdin romaanissakin oli senniminen tyttö, vaikka onhan se kai jonkinlainen sattuma, jos on - mutta Taisteluni-sarja ainakin alkoi todella lupaavasti, kun sen lukemiseen talvella ryhdyin.

Olen kutakuinkin samanikäinen kuin Knausgård oli silloin kun hän kirjoitti sarjaansa, ja minullakin on pieniä lapsia, joskin isompia kuin romaaneissa kuvatut. Pystyn samastumaan isyyteen, jossa mikään ei riitä ja parisuhde muuttaa muotoaan tai haalistuu taustalle. Ja parisuhteesta puheen ollen pystyn itse asiassa samastumaan myös Knausgårdin kirjailijavaimoon Linda Boströmiin, sillä hänkin on kääntänyt Sæterbakkenia - teoksen Siamesisk (1997) - osaamatta kunnolla norjaa. Ja lopuksi, vaikka nämä nyt vain ensimmäiseksi tulevat mieleen, pystyn samastumaan siihen, ettei käytössäni ole autoa, sillä minullakaan ei ole ajokorttia. (JUONIPALJASTUS: tämän samastumisasian Knausgård kylläkin pilaa myöhemmin kertoessaan ilmeisesti perhesyistä hankkineensa ajokortin ja vieläpä nauttivansa vuokra-autoilla ajamisesta.) Sen sijaan en pysty samastumaan teini-iästä asti jatkuneeseen kännäämiseen ja seksinnälkään enkä lapsuudesta asti jatkuneeseen isänpelkoon. Kaikkein vähiten pystyn samastumaan uskomattomaan työkykyyn, jonka ansiosta Knausgårdista on tullut niin aikaansaapa kirjailija olosuhteistaan huolimatta. Loppujen lopuksi eniten ihmistä muokkaavat seikat näyttävätkin olevan hyvin yksityisiä ja omia, mutta varsinkin kirjailijat ovat hyviä esittämään ne niin, että ne voisivat olla yhteisiä tai kenen tahansa kokemuksia ja elinympäristöä. Jotta löytää yhteyden muihin, on luettava, mutta jotta voi erottaa itsensä muista, on lopetettava lukeminen. Hetkeksi. Lukemista pidetään yleensä yksinäisenä puuhana, mutta Knausgårdia lukiessa ei tunne olevansa yksin.

Knausgård kutsui viimeisessä kirjassa sarjaansa epäonnistuneeksi kokeiluksi. Ehkä hän ei päässyt omaan tavoitteeseensa, mutta tulihan sarjasta silti jonkinlainen kaunokirjallinen kokonaisuus. Siihen voi ottaa kaksi näkökulmaa: joko sen kirjat huononevat loppua kohti niin, että viimeisessä kirjassa kaikki lyödään lopullisesti palasiksi, tai sitten sen kirjat huononevat loppua kohti vain viidenteen kirjaan asti niin, että viimeisessä kirjassa kaikki ongelmat selitetään ja käsitellään, loputkin salaisuudet paljastetaan ja kaikki kootaan yhteen erään kuuluisan historiallisen henkilön lausahduksen hengessä: "Tietääkö kukaan mistä elämässä on hyötyä ja mistä ei ole?"

Minusta todella tuntui siltä, että sarja huononi edistyessään, ja viimeisessä kirjassa Knausgård selittikin aika hyvin, mistä tuntemukseni johtui. Katsotaanpa. Ensimmäinen kirja on kaksiosainen: se alkaa nuoruusaikojen kuvauksella ja päättyy kertojan isän arvottomaan kuolemaan tämän muistisairaan äidin talossa. Romaani on uskomattoman hyvä, ja etenkin toisessa osassa on samanlaista selittämätöntä voimaa kuin suomentamani Sæterbakkenin romaanin lopussa, jossa päähenkilö astuu sisään salaperäiseen autiotaloon. Knausgårdin isoäidin koti ei ole autio eikä salaperäinen, mutta kaikilla asuintaloilla on oma luonteensa ja sisältönsä, joka vaikuttaa satunnaiseen vierailijaan ja kehystää kaikki tämän mielenliikkeet. Keino on klassinen ja paljon käytetty mutta aina yhtä tehokas, sillä siitä voi aina muotoilla ikioman version, Knausgårdin tapauksessa hyvin ihmiskeskeisen. Ihminen jonkin tilan, ulko- tai sisätilan, armoilla tavalla tai toisella on aina jännittävää ja kiehtovaa, sillä siinä painottuvat ihmisyyden ehdot ja ihmisen oletettu vapaus näyttäytyy yhtä mitättömänä tai olemattomana kuin se todennäköisesti on.

Toinen kirja kertoo Knausgårdin muutosta Ruotsiin ja yhteisestä elämästä Linda Boströmin kanssa Tukholmassa (josta he myöhemmin lapsineen muuttavat Malmöhön). Kertomus rönsyilee nykyajasta monitasoisesti menneisyyteen päin, vaikka katse on koko ajan nykyisyydessä, ja monella muulla kirjailijalla yleensä ärsyttävä kerrontatekniikka toimii nyt loistavasti, koska Knausgårdin otteessa se tuo tarinaan eräänlaista arkista kohtalonomaisuutta, joka kohottaa elämän pikkuasioiden yläpuolelle. Kirja on valitettavasti hieman liian pitkä, loppupuolella tarina polkee pitkään paikallaan jopa Knausgård-mittapuulla ja lukija kyllästyy etenkin kertojan ja tämän viisastelevan Geir-ystävän välisiin keskusteluihin. Jonkin verran häiritsevät myös Knausgårdin heppoiset kommentit esimerkiksi norjalaisista ja ruotsalaisista, jotka olisivat kymmenen vuotta sitten Suomessakin vallinneen esseistiikan mukaisina uponneet paremmin tuoreeltaan luettuina. Tiedättehän: omaperäisyys ja omaleimaisuus ja maalaisjärki vastaan poliittinen korrektius ja feminismi ja tasa-arvo. Tavallaan ne kuitenkin nyt luettuina toimivat hyvänä muistutuksena siitä, että taiteessa ja filosofiassakin tapahtuu edistystä kokeilujenkin myötä, emmekä joudu jatkuvasti painiskelemaan samojen kysymysten kanssa, kunhan vain välillä myönnämme olleemme väärässä.

Kolmas kirja keskittyy kertojan lapsuuteen Etelä-Norjassa. Se on konstailematonta ja koskettavaa kuvausta lapsuuden viattomuuden nousemisesta juurettomuuden yläpuolelle mutta toisaalta myös isän ankaruudesta. Kuudennessa kirjassa Knausgård selittää parannelleensa kolmatta kirjaa ystävänsä ehdotuksen pohjalta, mutta minusta sillä ei ollut juuri vaikutusta lopputulokseen. Tämäkin oli joka tapauksessa vielä niin hyvä, että nousi keskinkertaisen yläpuolelle. Ansioista merkittävin on ehkä sama kuin Ambjørnsenin Tiputanssissa (suom. Katriina Savolainen, Tammi 2003), jossa lukija käytännössä samastuu Ellingin, "erityisaikuisen", haluihin ja toiveisiin - etenkin seksuaalisiin ja sukupuolisiin - vaikka kirjaa mainostetaankin erilaisuuden kuvauksena, jonka mestari Ambjørnsen on. Samalla tavalla Knausgårdin poikalapsikaan ei ole kaukana aikuisista miehistä.

Neljäs kirja on hieman ongelmallinen jo siksi, että siinä Knausgård kertoo osittain samaa tarinaa kuin esikoiskirjassaan eli nuoren opettajan elämästä pohjoisnorjalaisessa pikkukylässä. Koska tulin lukeneeksi esikoisromaanin ensin, toisin kuin ne suomalaislukijat, jotka tarttuivat tuoreeltaan Taisteluni-sarjan tähän kirjaan, se vaikutti koko ajan lukukokemukseen. Vaikka pitäisi kai ajatella, että niin oli Knausgårdin tarkoituskin, siinä järjestyksessähän hän on kirjat julkaissut, minua se hämmensi. Puhumattakaan siitä, minkä Knausgård paljastaa kuudennessa kirjassa, että tässä kirjassa hän ei voinut arkaluontoisten asioiden vuoksi täysin pysyä "totuudessa". Ja siinä missä kolmannessa kirjassa ankara isä tarjosi hyvän jännitteen kirjaan, jossa poikaa alkavat yhä enemmän kiinnostaa tytöt, neljännessä kirjassa poika on jo aikuinen, jännite on poissa ja kaikkea yrittää kannatella pohjoisen miljöön lisäksi pyrkimys päästä ihan oikeaan sukupuolisuhteeseen. Valitettavasti se ei aivan riitä.

Viidennen kirjan aihe on jälleen laajempi ja kattaa monta vuotta, jotka Knausgård vietti Bergenissä opiskellen ja kirjailijanuransa alkuun päästen. Toisen kirjan tavoin viides on ylipitkä, ja lisäksi sarjan tässä vaiheessa tolkuttoman ryyppäämisen ja sitä seuraavan moraalikrapulan kuvaukset toistavat itseään jo niin, etteivät kuudennessa kirjassa yhtään ihmetytä kirjailijan pohdiskelut siitä, oliko tässä (lähes) peittelemättömän omaelämäkerrallisessa kirjaprojektissa mitään järkeä. Knausgårdin taidot riittävät kuitenkin viemään tämänkin kirjan miten kuten loppuun saakka - koska ilmeisesti korkea työmoraali vaatii, että niin on tehtävä.

Sitten on vielä kuudes kirja, 1200-sivuinen järkäle. Siinä kirjailija kuvaa perhe-elämäänsä kirjasarjan varjossa ja valossa ja tuntuu kohoavan jälleen ainakin toisen kirjan tasolle. Tämän kuvauksen katkaisee monisatasivuinen esseeosa natseista ja Adolf Hitleristä, koska jotenkin natsit ja Hitler liittyvät kirjasarjaan ja koska kertoja ilmoittaa löytäneensä kuolleen isänsä jäämistöstä "natsineulan" sekä Hitlerin Taisteluni-kirjan. Essee pohdiskelee taidetta ja kieltä ja kuvaa melko pitkällisesti, viihdyttävästi ja opettavaisestikin Hitlerin lapsuutta ja nuoruutta, mutta mitään mullistavaa sanottavaa kansallissosialismista Knausgårdilla ei lopulta ole. Moneen kertaan on jo kuultu ajatukset ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta Saksaan ja juutalaisvastaisuuden pitkästä perinteestä. Natsiestetiikasta, jossa todellisuutta alettiin moraalista välittämättä muokata "taiteelliseksi" kokonaisuudeksi, olen myös lukenut. Knausgård filosofoi sosiaalisuudesta, karismasta ja kauneudesta, jotka kuulemma ohjailevat useimpien ihmisten elämää hyveen sijaan. Toiset ihmiset ovat hänen mukaansa meille moraaliakin tärkeämpiä, jos niiden välillä on pakko valita, sillä toisten ihmisten menettäminen tarkoittaa ulkopuolisuutta, jota voi verrata kuolemaan. Kirjasarjansa mittaan Knausgård toistaakin usein pyrkimyksensä olla hyvä ihminen ja kuvaa, miten vaikeaa joskus voi olla pitää kiinni muista omista tavoitteistaan tai ylipäätään itsestään ihmisenä, kun toiset ihmiset vaativat huomionsa ja tuntuvat määräävän kaiken, mitä hän itse on ja ajattelee. Luultavasti se onkin se taistelu, josta koko sarja kertoo - elämästä muttei pelkästä elämästä vaan elämästä ihmisenä. Kuudennen kirjan loppupuolella Knausgård yrittää hoitaa perheensä siirtolapuutarhan myyntikuntoon ja pohdiskelee, miksi hänen vaimonsa valittaa, ettei hän näe tätä. Hän toteaa kyllä näkevänsä, mutta "suunnilleen samalla tavalla kuin [...] tutun huoneen". Sitten hän tuskailee paljastavasti:

"Miksi olen tehnyt elämästäni tällaista? Mihin pyrin tällä neutraalisuudella? Ilmeisesti haluan eliminoida mahdollisimman paljon vastarintaa, saada päivät sujumaan mahdollisimman helposti ja esteettömästi. Mutta miksi? Eikö se ole samaa kuin haluaisi elää niin vähän kuin mahdollista? Sanoa elämälle että sen pitää jättää minut rauhaan, jotta voisin... niin, mitä? Lukea? No helvetti, mistä sitten lukea ellei elämästä? Kirjoittaa? Sama juttu. Luen ja kirjoitan siis elämästä. Ainoa asia mitä en halua elämästä on elää sitä."

Oikeastaan Knausgård kysyy tässä, mikä todella on elämää, ja vastaa, että mikä tahansa. Ongelmana ei ole "vastarinta" ja ponnistelu, vaan se, että emme yksinkertaisesti kykene koko ajan kiinnostumaan kaikesta ja suuntautumaan kaikkeen elämään tavalla, joka saisi sen tuntumaan elämisen arvoiselta. Silti se on sitä. Myös tunteista Knausgård kirjoittaa usein, esimerkiksi pari sivua ennen äskeistä lainausta (ja jälleen kirosanojen saattelemana):

"Sydän ei perustele. Aivot perustelevat. Ja olin oppinut elämässäni että sydän ratkaisi, eivät aivot.

Sen vuoksi kaikki teki elämässä niin saatanan kipeää."

ja:

"Ihmisten kanssa oli se ongelma että he olivat liian herkkiä. [...] Heille oli joskus tapahtunut jotakin, eivätkä he päässeet siitä yli. [V]aikka äitisi joi tai isäsi tappoi itsensä tai vanhempasi eivät vain välittäneet sinusta, ethän sinä jumalauta ollut he, olit oma itsesi [...] Miksi vanhempien rooli painoi elämässä niin paljon? Miksi emme saaneet käsiteltyä asioita?

Mitä hyötyä kaikesta tästä tunteilusta ja pohtimisesta muka oli?"

Ihmisyys siis sisältää jonkin perustekijän, jonka vuoksi elämämme ei koskaan täysin tunnu elämiseltä. Vaikka tietäisimme ajatuksen tasolla, että elämme ja kaikki on oikeastaan hyvin, tunteemme kertovat meille itse asiassa aina, että emme todella elä tätä elämää, olemme oma kokonainen itsemme jossain toisaalla - toisessa ihmisessä, toisessa maassa tai kaupungissa, kokonaan toisessa elämässä. Meidän kaikkien taistelumme - ehkä joitain vaihtelevista psykologis-neurologisista syistä ristiriidattomia ihmisiä lukuun ottamatta - on tunteiden paljous. Tunteet toki yhdistävät meidät maailmaan ja elämään, mutta ne eivät kunnioita pesäkseen tekemänsä ihmisen rajoja vaan hämärtävät tämän käsitystä siitä, kuka hän on. Emme voi hankkiutua tunteista eroon, mutta voimme käsitellä niitä. Knausgårdille voi vastata, että pohtimisesta on hyötyä, sitä on vain ehkä vaikea nähdä tunteiden vallassa.

Palatakseni sosiaalisuuteen, karismaan ja kauneuteen: Knausgårdin filosofiassa, kuten monen muunkin nykyajattelussa, moraali näyttää olevan yhtä kuin moraalikäsitys. Ei ole olemassa ainakaan todistettavasti mitään yleistä moraalia, jonka mukaan voisimme arvioida erilaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä, ja sen vuoksi natsit valtaansa kasvattaessaan horjuttivat vastustajiensakin moraalikäsitystä, jonka mukaan juutalaisten vainoaminen ja murhaaminen oli väärin. Sosiaalisuus on niin suuri voima, että vain harvat pystyvät pitämään kiinni omasta käsityksestään, jos se tarkoittaa yksinäisyyttä, syrjäytymistä tai jopa tuhoutumista. Tähän liittyen Knausgård toistaa esseessään toisenkin jokseenkin kuluneen ajatuksen siitä, että uskonnon merkityksen väheneminen jättää maallistuneeseen yhteiskuntaamme aukon, joka pitää paikata jollakin (esimerkiksi karismaattisella Hitlerillä). Kun jumalallinen totuus kuolee, jäljelle ei jää yhtä itsestään selvää maallista totuutta, ja niin olemme kauneuden ja karisman vietävissä.

Olen vähän eri mieltä. Sosiaalisuus vaikuttaa meihin voimakkaasti, mutta minusta on aivan liian pessimististä ajatella, että emme voisi ihan perustellusti edelleen tavoitella Hyvyyttä ja Totuutta. Sillä tiellä pysyminen voi hetkittäin, kuten natsi-Saksassa, olla vaikeaa, mutta sen tien raivaaminen on aloitettu viimeistään jo antiikissa yli 2 500 vuotta sitten, ensimmäisestä esisokraattisesta filosofista alkaen, joka hylkäsi uskonnon ja mytologiat varman tiedon lähteenä ja alkoi tarkkailla maailmaa järkiperäisesti. Uskonto ja mytologiat tietenkin kulkivat mukana eurooppalaisen ajattelun väriläiskänä antiikista valistukseen ja romantiikkaan ja pidemmällekin, mutta järkeä ja totuutta ei koskaan ole todella kadotettu näkyvistä, ei edes maailmansotien aikana. Historia todistaa, että kehitymme koko ajan moraalisemmiksi: orjuus on lakkautettu, naisten ja lasten asema paranee koko ajan, luonnonsuojelualueiden määrä maailmassa kasvaa jatkuvasti ja niin edelleen. Yleensä ottaen me tiedämme jo paljon siitä, mikä on oikein, ja ajattelemme, jos olemme rehellisiä itsellemme, että kun jokin on todella hyvää, se ei ole mikään sopimus vaan maailman ominaisuus. Käsitämme myös, ettemme tiedä vielä kaikkea, vaan työ ja keskustelu erilaisista moraalikäsityksistä ja maailman tutkiminen jatkuvat. Jos joku ei sitoudu tähän työhön ja keskusteluun vaan pitää omaa moraalikäsitystään lopullisena totuutena, hänelle käy niin kuin natseille lopulta kävi.

Osaamme myös tarvittaessa vastustaa karismaa ja kauneutta, vaikka emme tulekaan toimeen ilman niitä ja olemme sallitulla hetkellä heti valmiina nauttimaan niistä. Suomentamani belgialaisen runoilijan Achille Chavéen (1906-1969) eräs aforismi kuuluu: "Oletteko jo havainneet kauneuden merkityksettömyyden?" Minusta tuntuu, että vasta Knausgårdia luettuani ymmärrän paremmin Chavéen ajatuksen, joka on koko ajan kiehtonut minua. Kauneus ei tietenkään ole merkityksetön yhdellekään meistä, mutta juuri siksi, että kauneus tarkoittaa kaikille eri asioita, on merkityksetöntä puhua Kauneudesta isolla K:lla. Vaikka monet olisivatkin kauniiden naisten perään katselevan Knausgårdin kanssa samaa mieltä siitä, millainen nainen on kaunis - luultavasti minäkin olen - sillä on silti merkitystä vain katselijalle. Käsityksen yleisyys ei tee käsityksestä merkitsevää totuutta. Kauneuden merkityksettömyyden huomaa konkreettisesti siinä vaiheessa, kun yrittää määritellä esimerkiksi kauniin naisen: iältään alle 45-vuotias, pitää huolta ulkonäöstään, ei lihava vyötäröltään... Naurettavaa. Vaikka yrittäisin syvällisempää määritelmää, jossa pohdiskelisin sisäistä kauneutta ja hyvyyttä yhdessä ulkoisen kauneuden kanssa, en onnistuisi paljon paremmin vakuuttamaan kaikkia. Melkein sama pätee karismaan, vaikka karisma onkin hieman vaikeammin haltuun otettava ilmiö kuin kauneus - sikäli kuin kauneudella tarkoitetaan hyvännäköisyyttä. Emme palvo ketään jumalana siksi, että hän olisi jumalten edustaja tai korvaaja jumalien "kuoltua", vaan olemme vain käytännöllisiä tai opportunisteja tai teemme virheen tai meillä ei ole vaihtoehtoja. Tiedämme koko ajan, jos - jälleen kerran - olemme rehellisiä itsellemme, että totuuden tielle astuttiin jo yli 2 500 vuotta sitten eivätkä suuretkaan poikkeamiset siltä, edes karismaattisten ihmisten perässä, saa sitä nousemaan pystyyn, vaan se on aina jossain emmekä voi unohtaa sitä.

Vaikka en aina vakuutu Knausgårdin esseistiikasta enkä romaanitaiteestakaan, olen viihtynyt hänen kirjasarjansa parissa. Kuten monet monisatasivuisia romaaneja kirjoittavat kirjailijat, hänkin luo vaikutelman, että kirjoittaminen olisi hänelle vaivatonta, ja silloin hänen lukemisensakin tuntuu vaivattomalta. Kun luen hänen taistelustaan, minun ei itse tarvitse taistella. Se on Knausgårdin omaelämäkerrallisen kirjasarjan lahja kirjallisuudelle, eikä enempää tarvitse vaatia. Olen nyt lukenut hänen teinivuosiensa bänditouhuista, hänen isänsä kuolemasta ja isoäitinsä sairaudesta, hänen ruotsalaistumisestaan ja perheen perustamisesta, lapsuudesta ja pornolehtien lukemisesta, naisen saamisen vaikeudesta, opiskelusta ja isoveljestä ja kirjailijaksi tulemisesta ja kaiken tämän pohdiskelusta, ja se riittää nyt. Mutta Knausgård ei ihan vielä riitä: aion ryhtyä lukemaan hänen Vuodenajat-sarjaansa iltalukemisena puolisolleni, jolle usein luen iltasaduksi jotain kirjaa. Se alkaakin sopivasti Syksystä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti