Eräänlainen kirja-arvio: "Analyysi pelastaa romantikot"

Syksyllä 2019 ajauduin työni puolesta selailemaan Anaïs Ninin Päiväkirjan kolmen ensimmäisen osan suomennoksia. Ensimmäinen osa kattaa vuodet 1931-34, toinen osa vuodet 1934-39 ja kolmas osa toisen maailmansodan vuodet 1939-44. (Raija Mattilan suomentamia osia on kokonaista seitsemän, vuoteen 1974 asti. Ne julkaisi Otava vuosina 1977-89.) Löydettyäni lopulta kolmannen osan loppupuolelta työssä tarvitsemani lainauksen - "Kun ihmisellä on valoa sisällään, hän näkee sitä myös ulkopuolellaan" - palasin myöhemmin lukemaan kirjoja aikajärjestyksessä ja olen nyt lukenut kaikki kolme osaa. Enkä malttaisi odottaa, että kirjastot aukeavat ja pääsen lainaamaan loput neljä.

Anaïs Ninin (1903-77) päiväkirjat ovat hänen tuotantonsa tunnetuin osa. Ranskassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut kirjailija pohtii ja analysoi niissä itseään ja elämänsä ihmisiä. Sivut vilisevät runoilijoita, kuvataiteilijoita, kustantajia, muusikoita, näyttelijöitä, näytelmäkirjailijoita, elokuvantekijöitä, astrologeja, arkkitehteja, psykoanalyytikkoja tai muuten vain kiehtovia hahmoja, joita Nin elämänsä varrella kohtaa. Päiväkirjoja on luonnollisesti sensuroitu ja dramatisoitu, niin että esimerkiksi Ninin aviomiehestä, kaivertajasta ja elokuvantekijästä Hugh Parker Guilerista eli Ian Hugosta, ei kerrota oikeastaan mitään eivätkä kaikki henkilöt esiinny kirjoissa omilla nimillään. Tukevasti mutta vapaamielisesti naimisissa ollut Nin näyttäytyy niissä yksinäisenä naisena ja köyhänpuoleisena mesenaattina, joka auttaa lupaavia mutta rutiköyhiä taiteilijoita minkä ehtii eikä siksi tahdo saavuttaa itse menestystä kirjailijana, vaikka todellisuudessa hänen miehensä oli ennen taiteilijaksi ryhtymistään ja sen jälkeenkin töissä pankissa, tuki vaimonsa kirjallista boheemielämää etenkin ensimmäiset vuosikymmenet ja suhtautui ymmärtävästi hänen monenkirjaviin ihmissuhteisiinsa. Ninin ja hänen miehensä kuoleman jälkeen vuodesta 1986 alkaen englanninkielisistä päiväkirjoista on ilmestynyt painoksia, joissa aiemmin poistetut tai muokatut ja loukkaavina pidetyt kohdat ovat mukana, mutta luettuani kolme ensimmäistä osaa sensuroitua Päiväkirjaa minun on vaikea uskoa, että historioitsijoita ehkä sinänsä kiinnostavat ihmissuhdepaljastukset jotenkin parantaisivat teosta, jossa tärkeintä on taiteen ja elämän tarkoituksen ja yleisen ihmisluonteen tinkimätön pohdiskelu. (Toisaalta Mattilan suomennos on osittain vanhentunut, joten jos Päiväkirja joskus käännetään uudestaan suomeksi, ei varmaan ole syytä jättää uusiakaan katkelmia huomiotta.)

Päiväkirjan ensimmäisessä osassa lähellä Pariisia Louveciennesissä asuva Anaïs Nin on juuri kirjoittanut "epäammatillisen tutkielmansa" ihailemastaan D. H. Lawrencesta, joka oli kuollut tuberkuloosiin edellisenä vuonna (1930) Ranskassa. "Minä tiedän sen että olen kauniissa vankilassa, josta pääsen pakoon vain kirjoittamalla. Siksi kirjoitin D. H. Lawrence -kirjani kiitollisuudesta, sillä hän se minut herätti. [...] Miller oli sanonut [kirjan käsikirjoituksesta]: 'En ole koskaan nähnyt näin väkeviä totuuksia näin hienovaraisesti lausuttuna.'" Miller on tietenkin kirjailija Henry Miller (1891-1980), Ninin päiväkirjojen ehkä keskeisin hahmo heti Ninin itsensä jälkeen. Nin ja Miller käsittivät heti alussa toisistaan, miten merkittävää heidän työnsä oli ja olisi, mutta Nin joutui odottamaan huomattavasti pidempään saavuttaakseen mainetta. Molemmat paiskivat töitä, mutta siinä missä Milleriä rasitti lähinnä köyhyys, Nin joutui kamppailemaan itsensä kanssa niin kuin kaikki ihmiset, jotka pyrkivät toimimaan "laajentuneen elämännäkemyksen välittäjänä", kuten Nin kirjoittaa - vasta syksyllä 1943, mutta se tavoite hänellä oli ollut koko ajan. Hänen kirjallisia esikuviaan olivat Lawrencen lisäksi Dostojevski ja Proust. Hän korosti aitojen tunteiden ja ihmismielen syvyyksien merkitystä kirjoittamisessa ja vierasti kaikenkattavaa pinnallisuutta, abstraktioita, ideologioita ja varsinkin politiikkaa, vaikka hän käytännössä tukikin vasemmistolaisia 1930-luvun lopulta lähtien. Selvittääkseen ajatuksiaan ja vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa hän turvautui psykoanalyysiin, joka hänellä hänen omien sanojensa mukaan oli korvannut uskonnon. Ensimmäinen psykoanalyytikko, konservatiivinen René Allendy, ei lopulta ymmärtänyt hänen taiteellista puoltaan, mutta seuraava, Freudin näkemyksistä etääntynyt Otto Rank, ymmärsi niin hyvin, että Nin koki psykoanalyysin pelastajakseen, lähti Yhdysvaltoihin muuttaneen Rankin perään ja ryhtyi tämän apulaiseksi.

Päiväkirjan toisessa osassa Nin käsittää pian, ettei sittenkään ole mikään psykoanalyytikko, ja palaa hektisestä New Yorkista hidastempoisempaan Pariisiin keväällä 1935. Kun Espanjan hirvittävä sisällissota seuraavana vuonna puhkeaa ja enteilee vielä hirvittävämpää maailmansotaa, hän joutuu jälleen ottamaan selvää tunteistaan voidakseen edetä kirjailijanurallaan. Elokuussa 1937 hän kirjoittaa:

"Tulin taas ajatelleeksi että yksityinen kärsimys pitäisi sulauttaa yleiseen kärsimykseen. Ihmisen olisi omien vaivojensa sijasta otettava kannettavakseen maailman vaivat. Syvästi eletty omakohtainen elämä tietysti laajenee yksityisyyden rajat ylittäviksi totuuksiksi. Kamppailu itseni kanssa sai minut ymmärtämään muiden kamppailua."

Mutta sitten hän oivaltaa jotain olennaista totuudesta:

"Minä en pysty paljastamaan koko totuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että joutuisin silloin kirjoittamaan neljä sivua jokaista nykyistä sivua kohti, joutuisin kirjoittamaan takaperin, palaamaan askeleitani myöten taaksepäin tavoittaakseni sen mikä on kaiken takana, sillä kaunistelu on petollista ja idealismin pahe vääristää joka käänteessä totuuden. Kun varovasti palailee askeleitaan myöten takaisin poimiakseen mitä verkosta on pudonnut, on vaarassa vajota itsetarkkailun kynsiin, tuon pedon joka pureksii jokaista suupalaa liian kauan, pureksii kunnes jäljellä ei ole mitään ja joka enemmän kuihduttaa koskettamaansa kuin luo siihen valoa."

Tämä osa Päiväkirjaa tuntui raskaslukuiselta, koska siinä Nin hämmästelee yhä enemmän ystävänsä Henry Millerin tunteettomuutta kasvavan väkivallan maailmassa ja näyttää olevan jumissa elämässään. Lopulta hänen täytyy ystävineen lähteä sotaa pakoon, sillä kukaan ei syöksekään Hitleriä vallasta vaan toinen maailmansota syttyy.

Kolmannessa osassa, loppuvuodesta 1939, Nin matkustaa vesitasolla Portugalista Azoreiden ja Bermudan kautta New Yorkiin. Azoreista hän toteaa, että "ne ovat se osa Atlantista joka ei vajonnut", ja Bermudalla hän vierailee tippukiviluolissa ja puhuu jälleen Atlantiksesta: "Unikuva josta puuttui kaikki väkivaltaisuus." Samaa hän olisi voinut sanoa päiväkirjamerkinnöistään: kaikessa selväsanaisuudessaankin ne ovat unenomaisia mutta totuudenmukaisia näkymiä ja arvostelmia, joiden ei tarvitse tehdä väkivaltaa eikä hyökätä ketään tai mitään vastaan, sillä ne ovat aitoa tunnetta eli ihmisyyttä eivätkä demoniemme synnyttämiä haluja tai oletetun objektiivisuutemme tuotteita. Yhä uudestaan Nin toteaa, että maailma ei muutu, elleivät ihmiset osaa tutkia ja tutki sisintään rehellisesti, niin että heidän "minuutensa laajentuisi".


Surrealismin ongelma

Nin selittää useaan otteeseen, ettei ymmärrä surrealismia sen teoreettisuuden, leikillisyyden ja tunteettomuuden vuoksi, että surrealismi ei esimerkiksi psykoanalyysin tapaan ota unia elimelliseksi osaksi elämää vaikka onkin niistä kiinnostunut. Aina kun hän kritisoi surrealismia, minä ajattelen omaa suhdettani tuohon suuntaukseen, josta oma suomentajantyöni alkoi. Opiskeluaikanani löysin belgialaisen runoilijan Achille Chavéen (1906-69), jonka aforismeja ja runoja lopulta julkaistiin suomeksi valikoimassa Keitteitä ja valittuja runoja (Savukeidas, 2014). Olen melko varma, että Anaïs Nin ei tuntenut Chavéeta vaikka tunsikin henkilökohtaisesti ranskalaisia surrealisteja, kuten André Bretonin. Ranskalaisen René Daumalin (1908-44) hän saattoi tuntea, mutta tätäkään surrealismin keinoja hyödyntävää kirjailijaa hän ei mainitse - ainakaan vielä ensimmäisissä päiväkirjoissaan. Kustantaja pyysi minua suomentamaan Daumalin keskeneräisen romaanin Mont Analogue (Basam Books, 2014), ja nyt yritän itse saada jonkun kiinnostumaan myös Daumalin aikaisemmasta romaanista La Grande Beuverie ("Suuret juomingit"), joka kuvaa 1930-luvun yhdysvaltalais-ranskalaista ilmapiiriä kaunokirjallisesta näkökulmasta siinä missä Ninin Päiväkirja omaelämäkerrallisesta.

Chavée edusti vallonialaista surrealismia, joka poikkesi ranskalaisesta mutta myös Brysselin ja Flanderin surrealismista, sillä luonnollisesti kaikilla Belgian alueilla piti olla omat surrealistiryhmänsä, jotka kaikki luonnollisesti edustivat sitä ainoaa oikeaa surrealismia. Lisäksi surrealistit kiistelivät suhtautumisestaan Marxiin, Leniniin, Staliniin ja Trotskiin. Tähän asti voi yhtyä Ninin arvosteluun siitä, että surrealistit menivät aika usein ideologia edellä. Chavée jopa lähti Espanjaan taistelemaan Francoa vastaan samaan aikaan kun Nin ajatteli pessimistisesti, että "pahuus säilyy" kuitenkin. Mutta monet surrealistitkin etääntyivät surrealismin alkuperäisestä bretonilaisesta teoriasta ja alkoivat suhtautua siihen ironisesti. Yksi Chavéen aforismeista kuuluu: "Analyysissa analyysi on analyyttista." Pelkkä ironia ei vie pitkälle, mutta se on alku ja voi johtaa kypsymiseen. Vuonna 1966 Chavée kirjoitti runon, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1990 kokoelmassa Résurgences ("Virkoamisia"):


Barbaarikuningas on surumielinen
hän on pohtinut alkuperäänsä
karhuturkki on pudonnut hänen jalkoihinsa

Nyt hän keskittyy pohtimaan tulevaisuutta

Hänestä tulee puhdas kuin ruohonkorren varjosta
tästä eteenpäin hän nousee vaivatta
horjuvan valtaistuimensa askelmat


No, Chavéen kypsyminen tapahtui ehkä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mitä voimme sanoa Daumalista, joka oli kaikesta päätellen tehnyt jo ennen sotaa kaikkensa päästäkseen perille olemassaolon arvoituksesta ja kuoli sodan loppumetreillä tuberkuloosiin? Hän oli todellakin laajentanut minuuttansa kaikilla mahdollisilla ja vähän mahdottomillakin tavoilla: heikentämällä terveyttään pysyvästi vaarallisella hiilitetrakloridilla, perehtymällä käytännössä omin päin sanskritiin ja intialaiseen filosofiaan ja kirjoittamalla tinkimättömän itsetutkiskelevaa runoutta kokoelmassaan Le Contre-Ciel ("Vastataivas"):


SITTEN

Synnyn uudelleen sydämettömänä,
aina vain samaan kaikkeuteen
sama pää harteillani,
samat kädet,
korkeintaan väriä vaihtaneet,
mutta ei sekään minua lainkaan lohduttaisi.

Olen silloin julma ja yksin
ja syön rantakäärmeitä
ja raakoja hyönteisiä.

En puhu kenellekään,
ellen sitten hyönteisten
ja nahattomien käärmeiden kielellä
sanoja, jotka elävät ja nauravat tahdostani riippumatta.


Siinä missä Nin kirjoitti Päiväkirjaansa tallentaakseen elämänsä ja puhuakseen analyysin tärkeydestä, Daumal pyrki "kaksinkertaisesta kuolemasta" kertovilla runoillaan, joita kutsui "huudoiksi", herättämään ihmiset, jotka raahasivat perässään omia ruumiitaan - "omia" siinä merkityksessä, että ne olivat itse tehtyjä - ja odottivat vain muuttuvansa eräänä päivänä oikeiksi ruumiiksi, joita itse olivat mutta eivät olleet tehneet. Ihmiset antoivat kuoleman voittaa elämän, koska antoivat (kuoleman)pelon sanella elämänsä. Kokoelmansa esipuheessa, jota kutsui "varoitukseksi", vuonna 1935 Daumal kirjoitti: "Se, että opitaan pois haaveilusta ja filosofoinnista ja opitaan ajattelemaan ja sanomaan, ei käy yhdessä päivässä. Eikä meillä kuitenkaan ole montaakaan päivää aikaa."

Hyvä on, Daumalkaan ei ollut tyylipuhdas surrealisti. On itse asiassa vaikea sanoa, mikä hän oli. Hän oli jotain ihan muuta. Ei kuka tahansa hankkiudu vapaaehtoisesti kooman kaltaiseen tilaan hengittämällä myrkkyä, jolla hyönteisten keräilijät tappoivat kovakuoriaisensa, ja vielä kirjoita noista kuolemanrajakokemuksistaan - kyllä, puhun monikossa, sillä Daumal toisti tempun monta kertaa parin ystävänsä kanssa - lehteen rehellistä ja lajissaan täysin ainutlaatuista juttua ("Ratkaiseva muisto" oli tuon esseen kuvaava nimi), jonka rinnalla kaikki ne valoa ja harpunsoittoa tunnelin päässä -tarinat kalpenevat. Daumal vakuuttui toisen todellisuuden olemassaolosta ja kuvasi sitä "polttavaksi tulimereksi", jonka liekeissä hän "kieppui kuin perhonen", eikä hän tarkoittanut helvettiä. Samaan aikaan Nin kirjoitti, että hänen huumausaineensa ovat hänen päiväkirjansa. Kuulostaapa hurjalta.

Mutta ehkä Daumal meni liian pitkälle. Hän varmaan vaikutti Ninistä liian uskonnolliselta, olihan hän niin syvällä hindulaisuudessa ja jonkin aikaa tekemisissä mystikko G. I. Gurdjieffin oppien kanssa. Mieleeni tulee vielä yksi alkujaan surrealistinen kirjailija, Julien Gracq (1910-2007), ja hänen kuuluisa romaaninsa Le Rivage des Syrtes (1951). Yksi muistettavimmista tuon hidastempoisen kertomuksen - joka muistuttaa Dino Buzzatin Tataariaroa juoneltaan vaan ei tyyliltään eikä tekniikaltaan - hahmoista on iäkäs ja myöhemmin kirjassa kuoleva mies, joka toteaa, että kun ihminen ei enää jaksa nostaa päältään sitä, mitä on tehnyt, siitä tulee hänen hautansa kansi. Ajatus on oikeastaan sama kuin Daumalilla: ihmisen on jatkuvasti ponnisteltava ja uudistuttava välttääkseen rapistumisen ja kuoleman. Gracq esittää ajatuksen hieman epämääräisemmin ja vähemmän analyyttisesti, mutta hän pysyy konkretiassa. Se oli varmasti Ninillekin tärkeää, hänen päiväkirjojensa paikoin värikkäästä ja yksityiskohtaisesta ajankuvasta päätellen.

Vaan riittäköön tämä surrealismista, minun täytyy lukea Ninin myöhemmät päiväkirjat ennen kuin puhun mitä sattuu, ellen jo ole puhunut. Olen lukenut Bretonin Nadjan ja Hullun rakkauden ja Bretonin ja Philippe Soupault'n Magneettikentät ja Louis Aragonin Elsan ja ymmärrän hyvin Ninin kritiikin. Olen lukenut René Charia, Chavéeta, Daumalia ja Gracqia ja käsitän, että surrealismi ei yksin riitä - mutta siitä voi olla paljon hyötyä, kun on jumissa elämässään.


Työn ongelma

Toisen maailmansodan kauhuja paennut Anaïs Nin uppoutui työntekoon, joka ei hänelle ollut ollut vierasta aiemminkaan. Henry Miller kirjoitti hänelle alkuvuonna 1944 kirjeessään Yhdysvaltain länsirannikolta rohkaisevasti: "Pettämätön laki näyttää olevan että mitä enemmän ihminen itseensä luottaa, sitä enemmän muu maailma häneen luottaa." Virkkeen voisi hyvin sijoittaa motoksi - ja on varmaan sijoitettukin - johonkin amerikkalaiseen itseapukirjaan tai bisnesoppaaseen, aivan kuten Ninin samalla tavalla innoittava toteamus, jonka mainitsin tämän blogikirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa ja joka itse asiassa on sijoitettu motoksi erääseen uuteen itseapukirjaan. Nin- ja Miller-sitaatit ovat mottoja metsästävien itseapukirjailijoiden aarreaitta, vaikka mottojen ja itseapukirjojen sijaan kaikkien kannattaisi ennemmin lukea pidempiä hyviä tekstejä kaunokirjallisuutta kannesta kanteen: runoja, romaaneja, novelleja ja esseitä. (Lukuviikko, hyvät ihmiset!)

Juhliessaan uutta vuotta 1940 New Yorkissa Nin toteaa ajattomasti: "Kaikkialla ympärillämme jännitys korvaa innostuksen, touhotus ja toimeliaisuus syvällisyyden, huumori tunteen." Silti hänen omaa toimeliaisuuttaan, ainakaan sellaisena kuin se Päiväkirjassa näyttäytyy, ei voi olla ihastelematta. Kun kustantajia hänen kirjoilleen ei löydy, hän alkaa itse painaa niitä, vaikka se on taloudellisesti järjetöntä ja fyysisestikin raskasta työtä. Taide, analyysi ja rakkaus tuntuvat kuitenkin kannattelevan häntä - kunnes hän uupuu ja palaa loppuun. Se olisi pitänyt arvata, mutta koska kaikesta selviävät ja kaiken jaksavat ihmiset ovat niin valloittavia ja vastustamattomia ja inspiroivia, me emme arvaa enkä minäkään arvannut. Sitä paitsi tuntuu kuin meiltä odotettaisiinkin, että uuvumme, sillä se osoittaa, että olemme tehneet parhaamme. Juuri ennen kuin Nin tunsi olevansa loppu, Miller oli kirjoittanut hänelle: "[M]inusta tuntuu että vielä kuolinvuoteellani kohottaudun kyynärpääni varaan ja sanon viimeisinä sanoinani maailmalle: 'Älkää raatako, piruparat! Antakaa olla... tehkää niin vähän kuin suinkin!'" (Luultavasti Miller ei tehnyt niin, sillä viimeisinä vuosinaan hänellä oli kiire kirjoitella rakkauskirjeitä kuusikymmentä vuotta itseään nuoremmalle Brenda Venus -nimiselle näyttelijälle, elokuvantekijälle ja Playboy-mallille, jonka kanssa hän oli ystävystynyt.) Kun Miller vertasi Niniä Karen Blixenin novellin "Uneksijat" Pellegrinaan, joka "järkevyydestään huolimatta" oli "Donna Quijota de la Mancha", Nin vastasi ymmärtäneensä, mikä hänen erehdyksensä oli: "Minä en tyytynyt laulamaan tai niin kuin sinä antamaan lahjoja puheen, lukemisen, kirjoittamisen muodossa. Sinä annoit sitä mikä oli helppoa, luonnollista, mitä oli yllin kyllin. Minä luovuin kaikesta mitä tarvitsin, lomista, hyvästä ruoasta, levosta. Ruumis ei kestä loputtomiin."

Ei niin. Meidän kaikkien pitäisi antaa ensisijaisesti vain sitä, mitä meillä on yllin kyllin, ja muuta vain sen verran kuin ja silloin kun täytyy. Maailmassa on kulttuureja ja yhteisöjä, joissa palveluksesta ei vaadita vastapalvelusta eikä lahjasta vastalahjaa vaan hyvän annetaan vain kiertää, koska se on tehokasta ja hyväksi yhteisölle. Meidän länsimainen kulttuurimme ei ole sellainen yhteisö, vaikka vannoo ainakin nykyään erikoistumisen nimeen, ja siksi millereitä ja vähän muitakin taiteilijoita pidetään toisten kustannuksella omaa unelmaansa elelevinä pummeina. On kuin yhteiskunnassamme ajateltaisiin: viis siitä, että saamme taiteilijoilta taidetta, jonka elämää kohentavaa arvoa ei voi mitata rahassa; tärkeintä on, että kukaan ei pääse nauttimaan omasta työstään, ellei sitten tule sillä toimeen "markkinaehtoisesti".

Nin oli ennen romahdustaan oppinut sanomaan ei muutamille taiteilijoille, joiden tukemista ei pitänyt mielekkäänä, mutta se ei riittänyt estämään romahdusta. Hän valitti, että osaa vaikka mitä mutta ei tehdä rahaa. (Sitä osasi tehdä vain hänen pankkiirimiehensä.) Sekään ei riittänyt. Maailmantilanne ahdisti häntä, ja hän yritti paeta sitä työhönsä, mutta maailman muuttaminen oli hänen työtään ja maailmasta välittäminen hänen osansa naisena, hän ajatteli, joten työkään ei auttanut. Kun Nin murehtii nuorten taiteilijoiden tunteettomuutta ja historiattomuutta, hän kuulostaa esikuvansa D. H. Lawrencen runoilta (suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivanen, valikoimassa Kun ihmiset ovat olevinaan jumalia, Basam Books, 2014):


NUORISO PARKA

Nykyajan nuoret ovat syntyneet vangeiksi,
raukat, ja tietävät sen.
Syntyneet maailman pakkotyöhön,
ja tuntevat sen.
He ovat perineet tietynlaisen vankeuden,
työn ja vankien tavat
ja vankien lattean, hyödyttömän vapaa-ajan.


USEIMPIEN IHMISTEN KUOLEMA

Useimpien miesten kuolema, nykyään,
useimpien naistenkin kuolema
ei ole muuta kuin korjauskelvottoman
koneen rikkoutuminen.


Jos oletamme, että Lawrence ja Nin olivat oikeassa, olemme menettäneet jo monta sukupolvea. Mitä he olisivat sanoneet 2000-luvusta? Samaa. Onko mitään tehtävissä? On, jos vain käsitämme, missä vika on: työssä ja vastaavassa toiminnassa. Työssä ja vastaavassa toiminnassa on moni asia pielessä:

1. Melkein kaikki tekevät liikaa töitä tai vastaavaa ja ovat koko ajan väsyneitä. Väsymys altistaa heidät sairauksille, tapaturmille ja onnettomuuksille, vaikeuttaa keskittymistä ja karkottaa Ninin peräänkuuluttamat innostuksen, syvällisyyden ja tunteen. Kun näen väsyneitä työntekijöitä, yrittäjiä ja muita, tunnen oloni voimattomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi enkä haluaisi olla heidän kanssaan missään merkityksellisissä tekemisissä ennen kuin he lakkaavat tekemästä niin paljon töitä ja lepäävät ainakin viikon. Kun väsynyt yhteyshenkilö kysyy minulta, olisiko minulla hyviä työideoita, ei tee mieli sanoa mitään, vaikka olisikin, sillä ei hän kuitenkaan jaksa keskittyä kuuntelemaan, hän on vain autopilotilla kohtelias. Kun väsynyt esimies moittii, on turha puolustautua, ettei se minun vikani ollut, sillä ei hän kuitenkaan jaksa kuunnella. Ja koska hän on keskijohtoa, hän on väsynyt huomenna ja ylihuomennakin ja niitä seuraavina päivinä eikä jaksa silloinkaan kuunnella. Asia jää selvittämättä ja työilmapiiri huononee. Voisivatko kaikki vain ensin levätä kunnolla? Ilman koronavirusepidemiaa tietysti.

2. Kaikilla on aina kiire, mistä seuraa väsymystä ja siten samoja ongelmia kuin siitä, että kaikki ovat aina väsyneitä. Väsyneiden ihmisten näkeminen harmittaa todella, mutta itse asiassa jo kiireisten ihmisten näkeminen harmittaa. Heistä ei voi olla aivan varma, uupuvatko he jossain vaiheessa, joten he vaikuttavat tehokkailta - tehokkaammilta kuin minä, joka en kestä kiirettä hermostumatta. Olisi parempi, jos he olisivat jo väsyneitä, niin ei tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi eikä hermostua vaan tietäisi, että oli oikeassa.

3. Koska työttömyyskorvaus on yleensä niin pieni verrattuna työstä saataviin ansioihin, monet pitävät kiinni työstä, johon ovat ajautuneet mutta josta eivät pidä tai jossa eivät ole hyviä. Ei sillä, että kaikista töistä tarvitsisi pitää tai kaikissa töissä tarvitsisi olla hyviä, päinvastoin, mutta sellaisia töitä ei pitäisi tehdä yhtä mittaa kovin paljon vaan niistä olisi pidettävä paljon lomaa, vapaita ja taukoja. Joskus ne olisi hyvä lopettaa pitkäksi aikaa kokonaan, mutta silloinkin tarvitaan rahaa elämiseen. Meidän olisi maksettava enemmän rahaa ihmisille siitä, että he ymmärtävät olla tekemättä itselleen haitallista työtä, ja haitallinen työ pitäisi jakaa mahdollisimman monen ihmisen kesken, jotta se ei kasautuisi harvojen harteille.

4. Silloinkin kun ihmiset saavat tehdä unelmiensa työtä, eivät ole kiireisiä eivätkä väsyneitä, he vaikuttavat usein jotenkin kärsimättömiltä, kun heidän antaa ymmärtää, että heillä on ollut onnea. Vaikka he olisivat samaa mieltä siitä, että heillä on ollut onnea, he ovat silti kärsimättömiä ja jotenkin vastahankaisia keskustelemaan esimerkiksi siitä, että he voisivat tehdä jotain niiden hyväksi, joilla on ollut vähemmän onnea. He ovat ehkä joskus aikaisemmin kuuluneet niihin, joilla ei ole ollut onnea, ja sitten heitä on onnistanut. He ajattelevat tehneensä jo tarpeeksi muiden hyväksi, nyt heidän on aika ajatella itseään. Mutta kukaan ei itse asiassa pyydä heiltä enempää kuin sitä, mitä heillä on yllin kyllin - lahjakkuutta, aikaa, rahaa, tarmoa, mitä nyt kenelläkin yllin kyllin on - ei sen pitäisi olla liikaa pyydetty ja sen antamisen pitäisi tehdä heille ja kaikille muillekin hyvää. Mutta he ovat tehneet laskelmansa ja todenneet, että ei enää, he ovat jo olleet niin hyviä kuin ihmiseltä voi yhden elämän aikana vaatia. Jos jotkut muut joutuvat olemaan sitä enemmän kuin voi vaatia, he eivät voi sille mitään. Vaikka he näet myöntävät onnekkuutensa, he kiinnittävät kuitenkin enemmän huomiota siihen, mitä ovat "itse" tehneet ja "vapaasti" "valinneet".

5. Tässähän näitä jo olikin. Alkaa jo väsyttää näistä kirjoittaminen, joka myös menee kategoriaan "työ tai vastaava toiminta". Vai olisiko tämä metatyötä? No, sitä koskevat ihan samat ongelmat kuin muutakin työtä tai vastaavaa toimintaa. Lisätään vielä lopuksi, että työn vaatimukset ovat koventuneet ja muuttuneet kohtuuttomiksi, vaikka se olisi oikeastaan kuulunut kolmanteen kohtaan.

Joudun ehkä toteamaan saman kuin Muumipappa Muumilaakson eräässä uudessa jaksossa, jossa hän lähtee etsimään "oikeaa työtä": Ansiotyö ei sovi minulle. En ole aamuvirkku enkä iltavirkku, joten en voi tehdä töitä aikaisin aamulla enkä myöhään illalla enkä etenkään yöllä. Jos teen - olen tietenkin joutunut joskus tekemään - minulla on seuraavana päivänä päänsärky enkä saa tehtyä mitään koko päivänä. Olen päivävirkku eli voin tehdä töitä aamuyhdeksästä viiteen iltapäivällä, jos saan siinä välissä tunnin lounastauon ja puolen tunnin teetauon. Mutta tällainenkin työtahti on minulle oikeastaan liikaa enkä jaksa sitä kuin ehkä kolme päivää peräkkäin. Mahdollisesti neljä tai viisi päivää, jos siihen sisällytetään vielä tunnin päivittäinen ulkoilu. Kaksipäiväinen viikonloppu ei riitä palautumiseen, vaan oikeastaan pitäisi olla vähintään kolme päivää vapaata joka viikko.

En edes hirveästi liioittele. On tietenkin selvää, etten ole pystynyt tätä ihannetta noudattamaan, vaan minulle on kertynyt etenkin isävuosieni varrella paljon univelkaa, lepovelkaa, lomavelkaa, vapaavelkaa ja taukovelkaa. Maksaisin nuo velat mielelläni vaikka heti, jos joku vain antaisi minulle niiden maksamiseen soveltuvaa valuuttaa. Nytkin särkee päätä.

Yksi niistä, joihin Nin ei uskonut, oli Kenneth Patchen (1911-72), maailmalla huonosti tunnettu mutta joidenkin uskollisten ihailijoiden kannattelema runoilija, joka kärsi erään tapaturman aiheuttamista selkävaivoista lähes koko aikuisikänsä. Kun hän ei "tylsänä", "raskaan vaiteliaana ja kyvyttömänä itseilmaisuun" saanut Niniltä rahaa, hän kääntyi Millerin puoleen, joka antoi hänelle Niniltä saamiaan rahoja. Hyvä kiersi, vaikka kuviossa oli mukana ihminen, joka ei venynyt alkeellisimpaankaan vastapalvelukseen. Näin koko yhteiskunnan pitäisi toimia, se olisi hyvinvointia.

Ennen kuin Nin etääntyi surrealismista, hän kirjoitti aivan Päiväkirjansa alussa 1931:

"Tavallinen elämä ei minua kiinnosta. Minä etsin vain huippuhetkiä. Seuraan surrealisteja jotka etsivät sitä mikä on ihmeellistä.

Haluan olla kirjailija joka muistuttaa muille, että näitä kohtia, näitä hetkiä, on olemassa; haluan todistaa että avaruutta on loputtomiin, merkitystä loputtomiin, ulottuvuutta loputtomiin.

Mutta en minä aina ole tällaisessa armontilassa. Minulla on valoisia ja kuumeisia päiviä. Päiviä jolloin musiikki päässäni taukoaa. Silloin parsin sukkia, karsin puita, säilön hedelmiä, kiillotan huonekaluja. Mutta tuntuu kuin en silloin eläisi.

Minä en kuten Madame Bovary aio ottaa myrkkyä."

Tähän on hyvä päättää tämä kirja-arvion tapainen kirjoitus, jota jotkut ehkä moittivat sekavaksi: pyrkikää ihmeelliseen, tehkää mitä pitää älkääkä ottako myrkkyä. Tai kuten René Daumal kirjoittaa La Grande Beuverien lopuksi: "Nousimme kaikki ylös, sillä kullakin meistä oli monta päivänpolttavaa asiaa hoidettavana. Meillä oli paljon tekemistä, jotta eläisimme."

Laskiaisreissu

Toissa kuussa oli laskiainen eikä koronavirus vielä tuntunut uhkaavan Suomea, mutta koska hiihtoloma oli juuri alkanut, kaikkia tuttuja kausitauteja kyllä pelättiin. Meidän perheessämme oltiin kuitenkin toistaiseksi terveitä. Lähdin silloin perheeni kanssa poikkeukselliselle matkalle erääseen Pohjois-Savon kolkkaan, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Kaavilla olin käynyt yli viisitoista vuotta sitten laskettelureissun jälkeen, nyt emme olleet menossa sinne. Onneksi, sillä kun silloin yli viisitoista vuotta sitten Kaavilla sydäntalvella kävin, isäni ajoi hyvin syrjäiselle talolle, jossa oli meneillään jonkun hänen sukulaisensa 50-vuotissyntymäpäiväjuhla. Tunnelma juhlassa ei ollut erityisen riehakas eikä hilpeä, mutta söin siellä ihan hyvää keittoa. Ongelmat alkoivat vasta kotona, kun totesin sairastuneeni vatsatautiin, jollaista en ole sen koommin kokenut enkä toivottavasti koekaan. Joka tapauksessa nyt emme siis olleet menossa Kaaville, onneksi. Ja olimme kaikki terveitä, toistaiseksi.

Keski-Suomessa sää oli huhtikuinen, kun lähdimme ajamaan pohjoiseen. Toivoimme, että se muuttuisi matkalla ensin maaliskuiseksi ja sitten helmikuiseksi. Huhtikuinen sää jatkui aina Viitasaarelle saakka, missä pysähdyimme ABC:lle. Määränpäässämme meitä odotti lämmin ruoka, joten emme välittäneet lounastarjoilusta vaan söimme eväsleipämme ja kasvisnakkimme aurinkoisella mutta viimaisella rantalaiturilla. Minä jouduin käymään vessassa ja näin, miten paljon lomalaisia lounaalla oli. Mietin, kuinka moni noistakin mahtoi äänestää Teuvo Hakkaraista, mutta en silti katsonut ketään paheksuvasti tai epäilevästi vaan kävin asioillani hyvillä mielin siitä, ettei tarvinnut aterioida siinä tungoksessa. Viitasaaren jälkeen keli alkoi tosiaan muuttua maaliskuiseksi eli sellaiseksi pikkupakkaseksi, että kaikki lumi ei sulanut tiellä eikä puissa, joita oli yhä enemmän paikkakuntien keskustoissa tai jotka metsänä tai puupeltona tien molemmin puolin tuntuivat paikkakuntien keskustoilta - etenkin Pihtiputaalla.

Kun lastenlaulu-cd oli soinut pari kertaa läpi lasten viihdytykseksi ja laulatukseksi ja minä lukenut miltei kokonaan Jarmo Uusi-Rintakosken runokokoelman Piirtäisit lumeen nämäkin fragmentit, olimme melkein perillä. Ohitimme pienen kaupungin keskustan ja sen ABC:n ja ajoimme kohti haja-asutusaluetta, joka levittäytyi kahden pienen kaupungin alueelle. Siellä lämpötila ei enää ollut pakkasella ja lunta oli hyvin niukasti. Olimme suosiolla jättäneet sukset kotiin, mutta mäenlaskuvälineitä ja luistimet meillä oli, emmekä halunneet palata laskiaisreissulta käyttämättä niitä. Yllättävän suoran tien päätteeksi ja pienen taajaman ohitettuamme käännyimme sivutielle, jonka varrella oli kesämökkejä ja hevostiloja. Monet talot olivat pieniä ja näyttivät vanhoilta. "Olemme Savossa", puolisoni selitti minun mukanaolostani huvittuneena talojen pienuutta ja vanhuutta. "Täällä asuu köyhiä ihmisiä." Ajoimme tien päähän asti melkein niemenkärkeen pienelle mäelle, jonka laella oli erikokoisia ulkorakennuksia ja päärakennus, toisesta päästään lyhennetty asuintalo. Pihassa oli märkää. Pari kissaa juoksi meitä piiloon rannan suunnalla sijaitsevan aittaan. Hieman pystykorvaa muistuttava sekarotuinen koira lähestyi meitä muttei näyttänyt uhkaavalta. Kuistille ilmestyi kuusikymmentävuotias nainen, joka asui talossa yksin ja jonka puolisoni ja lapseni olivat tavanneet viime kesänä. Aivan portaiden edessä oli pari senttiä syvä iso lätäkkö, jonka halusin lasten kiertävän. Se vaati tarkkuutta ja valppautta, sillä he olivat hyvin innostuneet talon emännän ja varsinkin tämän kissojen ja koiran tapaamisesta eivätkä juuri katsoneet jalkoihinsa. Selvisimme kuitenkin tavaroinemme sisälle kuraantumatta pahasti.

Koira tuli mukanamme. Tuulikaapin jälkeisessä käytävässä oli muutenkin ahdasta, eikä koira varsinaisesti väistellyt meitä vaan vuorotellen liikuskeli ja jäi paikalleen seisomaan verkkaisesti ja rauhallisesti. Lopulta sillä oli enimmäkseen rauhoittava vaikutus tulohässäkkään, vaikka olin odottanut päinvastaista.

Talon emäntä oli todellakin laittanut meille ruokaa valmiiksi. Tarjolla oli haukipataa, perunamuusia, porkkanalaatikkoa ja lapsille lihapullia. Emäntä kysyi lapsiltamme, mitä he halusivat lihapullien kanssa, ja he ehtivät vastata, että makaroneja, ennen kuin minä kiiruhdin sanomaan väliin, ettei todellakaan tarvitse keittää makaroneja, muusiahan on vaikka kuinka paljon, niin kuin olikin. Tuoresalaatti oli tekemättä, mutta pöydässä oli kulhollinen makeisia. Autoimme salaatin tekemisessä ja jätimme karkit jälkiruoaksi. Emäntä tosin sanoi, että lapsille on jälkiruoaksi jäätelöä, ja seuraavanakin päivänä, kun hän lähtee töihin, lapsille pitää antaa jäätelöä, ja ellei anneta, niin lasten täytyy kertoa hänelle, jos heidän vanhempansa ovat natseja eivätkä anna jäätelöä joka päivä. Sitten hän otti jääkaapista oluen ja istui siemailemaan sitä nojatuoliin ruokapöydän viereen samalla kun me söimme.

Ruokapöytä oli punaiseksi maalattua puuta. Se oli katettu muoviliinalla. Keittiön värikkäät ikkunaverhot olivat noin neljäkymmentä vuotta vanhat. Jääkaapin päällä oli pieni televisio. Tiskipöytä ja apupöydät olivat täynnä ruoanlaittotavaraa. Kodinhoitohuoneeseen ja saunaan kuljettiin keittiön kautta, ellei halunnut käyttää takaovea. Melkein piilossa nurkassa kissankuppien ja vanhan keltaisen astiakaappi-lipaston takana oli leivinuuni, joka meidän piti lämmittää seuraavana päivänä sillä välin kun emäntä oli töissä. Hän työskenteli hierojana ohittamamme pienen kaupungin keskustassa ja vei meidät illalla läheiseen kylpylään. Tavallisesti sinne pääsivät vain hotellin asiakkaat ilmeisesti vakuutussyistä, mutta emännällä oli hyvät suhteet henkilökuntaan, joten hän puhui meidät sisään ottamalla epävirallisen vastuun turvallisuudestamme. Minä menin miesten puolelle ja kaikki muut naisten puolelle.

Pukuhuoneessa tuntui siltä, että kaikki todellakin olivat menneet naisten puolelle, sillä en tavannut ketään. Katsoin itseäni peilistä ja yllätyin siitä, miten hyvältä näytin. Olin ollut hiukan huolissani, pääsisimmekö kylpylään, joten ilmeisesti huojentuneisuuteni vaikutti nyt ulkonäkööni. Lämmiteltyäni hetken saunassa menin suihkuun, puin uimahousut ja suunnistin altaille.

Kaikki altaat olivat hyvin pieniä, etenkin porealtaat, joita oli useita. Ihmisiä oli vähänlaisesti. Ulkona oli pimeää ja myrskyisää, eikä savusauna ollut käytössä. Lapsia piti vahtia koko ajan, sillä kumpikaan ei osannut kunnolla uida, mutta onneksi meitä oli monta. Emäntämme leikki porealtaassa lasten kanssa, että söisi heidät, jos he tulisivat liian lähelle. Minä menin altaaseen, johon nappia painamalla ryöppysi niskahierontavettä. Kuten tavallista, hierovaksi tarkoitettu vesi aiheutti ensin voimakasta kutinaa ja kihelmöintiä ihollani, mutta jonkin ajan kuluttua tunsin, että hartioiden kireys helpotti kuin olisin ollut oikeasti hierottavana. Vahdin vuorostani lapsia altaissa, mutta pian saimme kylliksemme tästä pienestä kylpylästä. Kun olin ennen tuloamme maininnut emännälle, että olen käynyt Katinkullan kylpylässä joskus kauan sitten nuorena, hän sanoi, että se on hirveä paikka. Muistin itsekin, että se oli sekava kompleksi, mutta oli siinäkin puolensa, vaikka se oli iso kylpylä. Tärkeintä on, ettei käy kylpylöissä tämän tästä vaan harrastaa myös kehittävämpää liikuntaa.

Kun olimme kaikki palanneet aulaan, emäntämme näytti meille käytävälle ripustettuja tauluja, joissa paikan työntekijät olivat pukeutuneet entisajan asuihin. Jos lataisimme puhelimeemme erään sovelluksen, näkisimme kuulemma jonkin hauskan esityksen. En tajunnut, mistä oli kyse ja miten älypuhelimen sovellus ja jotkin taulut voivat toimia yhdessä, mutta oli jo sen verran myöhä, ettemme ehtineet juuri sinä iltana kokeilla. Myöhemmin voisimme ehkä palata asiaan. (Osoittautui, että myöhemmin emme voineet palata asiaan.)

Palasimme takaisin majapaikkaamme pimeässä. Söimme iltapalaa. Lapset riitelivät siitä, kenen vieressä ja missä huoneessa nukkuisivat, sillä vaihtoehtoja oli liian monta. Lopulta toinen lapsista jäi nukkumaan minun viereeni, minkä ajattelin häiritsevän untani, mutta enemmän sitä häiritsi emäntämme kovaääninen kuorsaus, josta hän oli etukäteen varoittanut - varoituksesta ei kylläkään ollut mitään hyötyä - ja joka kantautui talon poikki.

Makuuhuoneet olivat kuitenkin viihtyisät, niissä oli näet monta kirjahyllyä. Hyllyjen sisältö oli enimmäkseen epäkiinnostavaa murrerunoutta, tuttuja helppolukuisia klassikoita ja mangasarjakuvia, joita yksi emännän aikuisista tyttäristä oli harrastanut. Löysin kuitenkin itselleni viihdyttävää luettavaa tylsiksi hetkiksi, Juhani Peltosen tarinakokoelman Natalian kanssa vuodelta 1981. Suunnilleen samalta vuodelta olivat monet talon sisustuskappaleet. Itse talo oli ikivanha, huoneiden lattiat olivat vinossa. Makuuhuoneissa, joista yksi oli emännän työhuone - sen täytti hierontapöytä, jolla puolisonikin pari kertaa vierailumme aikana makasi hoidettavana - haisi osittain samalta kuin jo kuolleen mummoni homehtuneessa kodissa, mutta haju taisi olla enemmän ummehtuneisuutta kuin kosteusvauriosta peräisin, sillä tässä talossa pystyi kuitenkin oleskelemaan kauemmin kuin minuutin. Emäntä näytti minulle seinällä roikkuvaa vanhaa, vihertävää ilmakuvaa talosta ja sivurakennuksista ja selitti, mitä muutoksia hänen asuttamassaan lapsuudenkodissa vuosikymmenten kuluessa oli tapahtunut. Sisällä suurin muutos oli tapahtunut tulisijoissa, joista vain yksi leivinuuni oli jäänyt keittiön nurkkaan toiseen päähän taloa, niin että toisessa päässä sijaitsevissa makuuhuoneissa oli talvella hyvin viileää. "Pitäisi remontoida, mutta ei ole varaa, joten tämä on nyt tämmöinen niin kauan kun minä tässä asun", emäntä sanoi. (Hän puhui savoa, mutta käytän tässä kirjakieltä, sillä en hallitse murretta riittävän hyvin, vaikka keskisuomalaisena olenkin periaatteessa savolainen.)

Puolisoni kertoi emännästä, että hänellä oli kolme aikuista lasta, kaksi tytärtä ja yksi poika, jonka elämään neuropsykiatrinen sairaus vaikutti voimakkaasti. Emännän mies, lasten isä, oli ollut väkivaltainen ja käyttänyt alkoholia liikaa. Nyt hän tapaili toista miestä, joka ei ollut väkivaltainen mutta käytti alkoholia liikaa eikä siksi ollut paikalla, kun me tulimme kylään. Jos kolmas kerta ehtii tulla, hän siis ehkä löytää viimein täydellisen miehen, minä ajattelin.

Seuraavana päivänä ajoimme lasten kanssa naapurikunnan keskustaan etsimään luistelu- tai mäenlaskupaikkaa. Lunta oli niin vähän, että luistelun onnistuminen oli todennäköisempää. Minä olin ottanut mukaan vasta hankkimani retkiluistimet, joita en ollut vielä ehtinyt kokeilla. Siteiden kiinnittäminen teriin suoraan ja niin, että talvikengät asettuisivat niihin tiukasti, oli ollut vaikeaa, mutta olin mielestäni viimein onnistunut. Ajoimme urheilupuistoon, josta löytyi autio kaukalo. Saimme luistimet kaikkien jalkaan ja aloitimme. Retkiluistimilla luistelemisesta ei tullut mitään, kenkäni eivät olleet kyllin tukevat. Vuoron perään myös lapset hermostuivat, sillä pienempi ei vielä osannut kunnolla luistella eikä suurempaa huvittanut harjoitella taitavammaksi. Puolisoni totesi liikuntarupeaman päätteeksi, ettei enää koskaan luistelisi lasten kanssa, jos on näin vaikeaa ja vastenmielistä liikkua yhdessä. Löytyisiköhän jostain kuitenkin mäenlaskupaikka, minä pohdin toiveikkaasti.

Ajoimme ensin sotkuiseen tavarataloon keskustan ulkopuolelle, sillä minä tarvitsin tukevammat kengät luistimiini ja muutkin kai jotain. Lapsille ostettiin lisää vaatteita, siitä tuli taas hyvä mieli kaikille muille paitsi minulle. Sitten lähdimme etsimään liukurimäkeä, mutta mistään ei tahtonut sellaista löytyä. Netistä saimme selville, että sellainen pitäisi olla erään majoituspaikan yhteydessä paluumatkan varrella. Puolisoni epäili sitä suuresti, mutta menimme kuitenkin katsomaan. Kohteessa ei näkynyt muita autoja eikä ihmisiä. Eikä lumista mäkeä, jota olisi voinut laskea liukurilla tai pulkalla. Lähdimme pois pettyneinä. Tällä talvilomamatkalla emme voineet hiihtää emmekä laskea mäkeä, eikä luisteleminenkaan oikein onnistunut. Niitä varten olisi pitänyt ajaa vielä parisataa kilometriä pohjoisemmaksi.

Vinolattiaisessa talossa oli onneksi ruokaa valmiina, kun vain haimme viileästä tuulikaapista tai kuistilla tönöttävästä vanhasta sähköttömästä pakastimesta ja lämmitimme. Ruoan jälkeen lämmitimme myös leivinuunin, josta piti avata peräti neljä peltiä. Toisen lapsemme kummitäti, jonka perheellä oli saman tien varrella kesämökki ja joka tunsi emännän pitkältä ajalta, saapui pian seuraksemme. Minä kaipasin omaa rauhaa ja lähdin kävelylle lumisateeseen sillä välin kun toiset pelasivat seurapelejä.

Talon takana oli kalanruotoja ja -jäänteitä, joita oli ilmeisesti heitetty linnuille. Muuten emäntä ei jätteitä kierrättänyt vaan heitti kaiken samaan isoon roska-astiaan etupihallaan. Koska en tuntenut paikkoja, en uskaltanut lähteä kävelemään muualle kuin tietä pitkin. Lumi satoi rauhallisesti ja näytti olevan aikeissa peittää koko tienoon, sillä ilma kylmeni pakkasen puolelle. Kävelin edellisessä kappaleessa mainitsemalleni pienelle kesämökille, joka oli tyhjillään. Se sijaitsi puoliksi puiden suojassa pellon laidalla, kaukana rannasta. Paikka ei näyttänyt erityisen viihtyisältä, mutta kai siihenkin voi liittyä kauniita muistoja. Lähdin paluumatkalle hieman jo kylmissäni ja alakuloisena. Pyrytti edelleen. Hevosetkin oli eräällä tilalla otettu aitauksesta suojaan. Vain minä kävelin peltoja halkovaa tietä kuin ei olisi ollut paikkaa minne mennä, vaikka olikin. Perillä minut otti vastaan koira, haukkumatta. Menin sen kanssa katsomaan rantaa. Rantasaunan lisäksi siellä oli parhaat päivänsä nähnyt potkukelkka, jolla ilmeisesti oli käyty jäällä potkuttelemassa. Nostin sen koskemattomasta, vain järveltä puhaltavan tuulen muovaamasta lumesta ja kokeilin. Sohjo oli jäätynyt siihen kiinni niin, ettei sen käyttämisestä tullut mitään ennen seuraavaa suojasäätä. Kävelin jäälle ja näin parinkymmenen metrin päässä jonkin merkityn paikan, avannon tai pilkkimispaikan ehkä. En lähtenyt sinne, mutta ajattelin, että järvellä olisi voinut vielä yrittää luistella, ellei lunta olisi ollut jo niin paljon. Ja niin hämärää; tänään oli joka tapauksessa myöhäistä. Koirakin suhtautui minuun jo välinpitämättömästi ja nuuski vain lunta, joten menin sisään lukemaan Juhani Peltosta.

Hauskaa kirjaa vinolattiaisessa olohuoneessa lukiessani kuulin emännän palaavan töistä kotiin. Hän meni ensin keittiöön, jossa muut vahtivat leivinuunia ja pelasivat edelleen. Kuulin, että hän aikoi valmistaa iltapalaksi haukipizzaa, joka oli luontevaa jatkoa edellisen päivän haukipadalle. Elohopeapitoisuuteni olikin päässyt laskemaan. Kuulin myös puolisoni sanovan hänelle, että kannatti tarjota minulle, minkä tulkitsin tarkoittavan jotain alkoholijuomaa. Ilahduin siitä vielä enemmän kuin Peltosen kirjasta, sillä myös alkoholipitoisuuteni oli päässyt laskemaan. Hetkeä myöhemmin näin emännän tulevan olohuoneeseen kädessään tavallinen vihreä juomalasi ja vihreämuovinen litran punaviinipullo. Kiitin viinistä, joka oli ihan juotavaa, ja ajattelin, että nyt viimeistään olisi kohteliasta liittyä toisten seuraan keittiöön, vaikka siellä olikin ahdasta kaikkien ihmisten ja haukipizzanlaiton keskellä. Mutta siellä oli myös viinipullo, joten ehkä pärjäisin.

Autoin paprikoiden pilkkomisessa, vaikka kukaan ei pyytänyt, ja söin pahimpaan nälkääni banaanin. Se sopi hyvin yhteen punaviinin kanssa. Kun haukipizza paistui uunissa, emäntä otti oluen ja kysyi kaikilta aikuisilta, oliko viini hyvää. Hänelle vastattiin kohteliaasti, että oli, mutta minä join viinistä suurimman osan, ja se sopi hyvin yhteen melko eksoottisen haukipizzan kanssa. Olisin nukkunut seuraavana yönä hyvin, ellei emäntä olisi taas kuorsannut kovaäänisesti.

Laskiaistiistaiaamuna emäntä oli taas lähtenyt töihin. Me valmistauduimme lähtemään kotimatkalle aamiaisen jälkeen. Kun kannoin matkatavaroitamme autoon, katsahdin rantaan ja ajattelin, että luisteleminen jäi sitten kuitenkin väliin, vaikka olin ostanut tavaratalosta uudet, tukevat kengät. Sitten kuulin kovan äänen jäältä. Näin harmaan henkilöauton - olisiko ollut vanha Toyota Corolla - kiitävän kaukana rannasta mutta rannan suuntaisesti kohti niemenkärkeä, jonka toisella puolella jää oheni ja muuttui vähitellen virtaavaksi vedeksi. Mutta ilmeisesti tällä puolella jää oli paksua. Kävelin rantaan ja katsoin siihen suuntaan, mihin auto oli päästellyt. Näin, että se oli pysähtynyt lähelle rantaa aivan niemennokassa sijaitsevan talon kohdalle. Olimme edellisenä päivänä käyneet sielläpäin ja nähneet talon, kun olimme etsineet koiraa, joka oli kadonnut johonkin juuri ennen lähtöämme kaupunkiin. Emme olleet löytäneet koiraa silloin, mutta emäntä oli vastannut tekstiviestiin rauhoittelevasti, että "se vain tekee töitään". Ilmeisesti tuo jäällä kiitänyt autokin vain tekee töitään. Tunsin selvästi, että oli aika palata kotiin. Kun ajoimme pikkukaupungin ABC:n liikenneympyrästä, näin vasta silloin, että sen keskellä kohosi ikonilta näyttävä laitos. Tunsin vielä selvemmin, että oli aika palata kotiin. Paluumatkalla luin kreivi Xavier de Maistren Matkaa huoneeni ympäri vuodelta 1795 (suom. Kai Mikkonen):

"Huoneeni seinillä riippuvat taulut ja puupiirrokset kaunistavat sitä tavattomasti. Haluaisin kaikesta sydämestäni tarkastella kaikkia niitä lukijan viihdytykseksi ja huvitukseksi sillä pitkällä reitillä, joka meidän täytyy vielä kulkea saapuaksemme työpöytäni ääreen. On kuitenkin yhtä mahdotonta kuvata maalausta selkeästi kuin tehdä todenmukaista muotokuvaa kuvauksen perusteella."

Matka sujui rattoisasti. Pysähdyimme eräällä ABC:llä. Kotona ei vieläkään ollut helmikuu.