Runo satavuotiaalle Suomelle

Itsenäinen Suomi täyttää kohta sata vuotta, ja meno on sekavaa. Eikä sekavuudelle tekisi oikeutta eritellä, miten sekavaa. Niinpä kirjoitinkin loka-marraskuussa aiheesta toteavan, historiattoman runon. Aluksi minusta tuntui, että runosta tulee hyvä, mutta kun aloin kirjoittaa sitä, tunne muuttui epävarmemmaksi. Toisaalta lopussa tajusin, että olen hyvin epävarma myös Suomen hyvyydestä, joten runo on kai sittenkin sellainen kuin Suomi minun silmissäni ja mielikuvissani.

Kansallisuus merkitsee minulle vuosi vuodelta vähemmän, vaikka vuosia kuluisi sata. Se hajoaa osiin, joita ei yhdistä enää mikään ajatuskokonaisuus, koska kaikkia kokonaisuuden osiakaan ei ole koskaan ollut. Jäljelle jäävät kieli ja pakko olla jossain, jos haluaa elää.

Aioin ensin julkaista tämän itsenäisyyspäivänä, mutta kun se nyt jo valmistui, niin tuomiosunnuntai lienee yhtä hyvä vaihtoehto.

SUOMI, 100

Järvet, metsät, pellot, mäet,

joet, purot, lammet, ojat,

korvet, tunturit, alavat maat, rotkot,

rannat, rinteet, niityt, sorakuopat,

hakkuuaukeat, turvesuot, marjakankaat, sienilehdot,

tiet, luontopolut, ladut, luistinradat,

kaupungit, kylät, taajamat, haja-asunnot,

alkutuotanto, jalostus, palvelut, oleskelu.

Ihmiset, eläimet, kasvit, kivet,

lapset, nuoret, keski-ikäiset, vanhukset,

nisäkkäät, linnut, kalat, hyönteiset,

puut, pensaat, heinät, sammalet,

maasälvät, kiilteet, hiekanjyvät, savipaakut,

hirvet, peurat, sudet, oravat,

tiaiset, rastaat, lokit, joutsenet,

hauet, ahvenet, lahnat, mateet,

perhoset, hyttyset, muurahaiset, kärpäset,

koivut, kuuset, männyt, haavat,

tammet, lehmukset, jalavat, pajut,

orapihlajat, syreenit, tyrnit, herukat,

nurmitähkiöt, juolavehnät, pihasauniot, leskenlehdet,

karhunsammalet, kynsisammalet, rahkasammalet, jäkälät,

risut, kävyt, juuret, kallionkolot,

hämähäkit, punkit, bakteerit, virukset.

Ruokakaupat, kahvilat, ravintolat, baarit,

yökerhot, videovuokraamot, pilailuvälinepuodit, pornokaupat,

antikvariaatit, apteekit, asianajotoimistot, autokoulut,

lemmikkieläinmyymälät, koruliikkeet, optikot, valokuvaamot,

kirjastot, kyläkoulut, kunnantalot, kuntosalit,

terveyskeskukset, yliopistot, ammattioppilaitokset, yläasteet,

lukiot, elokuvateatterit, nyrkkeilyklubit, uimahallit,

pizzeriat, soitinkaupat, matkatoimistot, työterveysasemat,

matkakeskukset, suolahuoneet, päiväkodit, grillikioskit,

kirkot, sirkukset, seurakuntatalot, hautausmaat,

navetat, riihet, ladot, viljasiilot,

aitat, kesämökit, laiturit, rantasaunat,

sähkökaapit, käteisautomaatit, yleiset käymälät, yksityiset hevostallit,

viemärinkannet, suojatiet, tasoristeykset, eritasoliittymät,

kävelysillat, laavut, portaat, bussipysäkit,

katuvalot, kaakelit, katokset, karit.

Terveet, sairaat, normaalit, taiteilijat,

opettajat, lääkärit, poliisit, papit,

hoitajat, linja-autonkuljettajat, nuohoojat, asentajat,

lentäjät, painijat, teurastajat, maanviljelijät,

AD:t, FM:t, pj:t, Java-ohjelmoijat,

toimitusjohtajat, sihteerit, perheneuvojat, matkaoppaat,

hallitusammattilaiset, ministerit, kansanedustajat, vahtimestarit,

tankotanssijat, lavamuusikot, performanssirunoilijat, tulennielijät,

filosofit, psykologit, ravitsemusterapeutit, elämäntapavalmentajat,

erikoiskoulutetut, erikoisjoukot, erityisasiantuntijat, erityistä tukea tarvitsevat,

toimittajat, tulkit, agentit, vakoojat,

kustantajat, kirjailijat, työttömät, asunnottomat,

suomentajat, juontajat, sijaiset, roskakuskit,

ylipainoiset, alipainoiset, pulleat lihavat, laihat lihavat,

asteeniset, pyknikot, atleetit, kaikkiruokaiset,

nopeat, hitaat, pysähtyneet, paikallaan polkijat.

Alkoholismi, huumeriippuvuus, masennus, materialismi,

Alzheimerin tauti, Parkinsonin tauti, MS-tauti, frontotemporaalinen dementia,

rasvamaksa, fobofobia, laaja-alaiset oppimisvaikeudet, vaikeavammaisuus,

osteoporoosi, välilevypullistuma, nivelrikko, fibromyalgia,

aneurysmat, peräpukamat, sepelvaltimotauti, suonikohjut,

diabetes, keliakia, kala-allergia, vasomotorinen nuha,

keuhkosyöpä, mahasyöpä, rintasyöpä, eturauhassyöpä,

haimasyöpä, munuaissyöpä, paksusuolen syöpä, ruokatorven syöpä,

kohdunkaulan syöpä, kohdunrungon syöpä, munasarjasyöpä, kilpirauhassyöpä,

suusyöpä, kurkkusyöpä, virtsarakon syöpä, kivessyöpä,

sappirakon syöpä, maksasyöpä, imukudossyöpä, plasmasolusyöpä,

vaivaisenluu, sisäänkasvaneet varpaankynnet, syylät, mustapäät.

Harrastukset, unelmat, virheet, vahingot,

rikokset, rikkeet, moraalittomuudet, typeryydet,

avustukset, etuudet, apurahat, takaisinperinnät,

hakemukset, lomakkeet, sopimukset, todistukset,

setelit, kolikot, pankkikortit, virtuaalirahat,

palkat, voitot, työkorvaukset, pääomat,

osakkeet, sijoitusvakuutukset, johdannaiset, säästötilit,

verosuunnittelut, verovähennykset, veronpalautukset, verovapautukset,

puukaupat, talokaupat, hevoskaupat, asekaupat,

vastaanotot, tervehdykset, tuliaiset, lahjat,

henkisyys, henkevyys, hengellisyys, hengettömyys,

vasemmistot, oikeistot, liberaalit, konservatiivit,

rasistit, feministit, fasistit, anarkistit,

kristityt, vihreät, muslimit, piraatit,

vegaanit, hyväntekijät, hipit, ihmisoikeusaktivistit,

presidentit, toimikaudet, valinnat, onni.

Väsyneet katseet, käheät äänet, tärisevät kädet, levottomat jalat,

hikiset varpaat, halkeilleet kantapäät, nyrjähtäneet nilkat, turvonneet sormet,

palaneet ripset, taittuneet hiukset, märät vaatteet, kuivat eväät,

sinua ei kiinnosta kun haluan sanoa että

maisema on yhtä kaunis kuin sen ihmiset vaikka olisi ruma

koska tahdot oikeasti olla yksin rauhassa ja hiljaisuudessa ikuisesti

sillä parempi kuulemma on haaveilla kaikesta kuin puhua edes jostain

jos joku voi sitä vastustaa.

Varmaankin näen unta

että tasapainoilen pimeässä kapealla metsäpolulla

käsissäni rautakanki poikittain

enkä pääse pitkällekään

kun kangen toinen pää tärähtää puunrunkoon

ja putoaa jalkaterälleni raskaasti

ja painaa sen maan sisään

(juuri se pää joka paremmin maahan solahtaa)

ja jatkaa matkaansa survoen jalkaani maan uumeniin

minuun sattuu, kanki on niin raskas ja kova ja

pian koko jalkani on maan sisässä

ja toinen jalkani pitkin pituuttaan vielä maan päällä

enkä tohdi kuvatakaan sitä kipua

kun rautakanki painaa minua yhä syvemmälle

ja toinen jalkani kohoaa yläruumiini suuntaiseksi

ja kanki ahtaa minut kuin sarjakuvahahmon

mahdottoman pieneen reikään

yhä syvemmälle

kunnes häviän kokonaan näkyvistä

enkä pysty edes huutamaan tuskasta

sillä minä kuolen

koska maa on niellyt minut

tai pikemminkin imaissut kuin pillillä

ja niin minä kuolen

eikä minulla ole enää rautakankea eikä metsäpolkua

eikä mitään

ei varsinkaan tasapainoa.

Kiinnostaako?

Tänä kesänä 1990-luvun suosikkiyhtye Ultra Bra esiintyi "kenties viimeisen kerran koskaan" parilla suomalaisella musiikkifestivaalilla. En käynyt kuuntelemassa, koska enhän minä festareilla käy, mutta tein netissä testin, jossa muisteltiin tai arvailtiin bändin laulujen sanoituksia. Muistin ja arvasin niitä todella huonosti, mikä ei yllättänyt, sillä en lukioaikana koskaan ostanut tai lainannut yhtäkään Ultra Bran albumia, kuulin lauluja vain satunnaisesti radiosta tai televisiosta. (Myöhemmin siviilipalveluksessa ollessani lainasin kyllä kirjastosta jonkin Kerkko Koskisen "kommarilauluja" sisältävän levyn, joka oli kohtalainen.) Voisi luulla näin olleen siksi, että en pitänyt tai ollut kiinnostunut Ultra Brasta, mutta kyllä minä oikeastaan olin. Toisaalta lukioaikana juuri mikään muu musiikki ei mennyt jazzharrastukseni edelle, mutta ei sen toisaalta olisi pitänyt estää tutustumista johonkin vähemmän tärkeään, jos tuo vähemmän tärkeä oli kuitenkin kiinnostava. Ja vaikka jazzharrastukseni saattoikin alkaa vaihtoehdon etsimisestä populaarimusiikille ja rokille, joita kaikki kuuntelivat - minäkin vähän - ei Ultra Bran ohittamisen syy pohjimmiltaan voinut olla se, että halusin olla erilainen. Eikä sekään selitys oikein tyydytä, että koska olin erilainen, pelkkä kiinnostus ei voinut johtaa kiinnostuksenmukaiseen toimintaan. Ja sikäli kuin akrasia-kysymys kuuluu tähän, niin minusta järjettömät teot eivät ole merkki heikkoluonteisuudesta vaan huomion hakemista, avunpyyntöjä tai vaihtelunhalua, joiden ei pitäisi tai pitäisi antaa jatkua pitkään mutta joihin lähes kaikki toisinaan syyllistyvät - mikä on joskus jopa hyvä asia. Mutta minä olen jo ainakin kaksikymmentä vuotta kiinnostunut tekemättä läheskään aina asian eteen mitään. Ei se mitään, sillä kiinnostuksen kohteet unohtuvat, mutta entäs sitten, kun ne muistuvat mieleen niin kuin nyt Ultra Bra? Eikö silloin tunnukin siltä, että koko elämä on ollut pelkkää saamattomuutta?

Olen alkanut uumoilla, että selitys lymyilee intialaisessa filosofiassa. Sen mukaan minä olen joko sama kuin brahman tai ainakin samanlainen kuin brahman. Tai siis en minä, vaan atman minussa, joka ei ole henkilökohtaista minua vaan tai mutta kuitenkin syvin olemukseni elävänä olentona. Menemättä syvemmälle erilaisten koulukuntien käsityksiin ihmisestä ja maailmasta voisin siis ehkä ajatella, että minä nyt vain olen niin hyvin suuntautunut atmaniin ja brahmaniin, jotka ovat niitä tosiolevaisia, ettei voisi mikään maailmallinen vähempää kiinnostaa. Minun samnyasani alkoi jo teini-iässä, repikää siitä.

Mutta ei, en minä usko sieluun niin kuin hindut. Olen varmaan buddhalainen, olen pelkkiä skandhoja. En vain osaa mietiskellä niin, että oivaltaisin itsettömyyteni ja valaistuisin todella. Yritin kerran mietiskellä ihan ohjatusti ryhmässä, mutta kun minun piti keskittyä ajattelemaan myötätuntoisesti jotain ihmistä niin, että vähitellen lakkaisin kiinnittymästä mihinkään ajatukseen, ajattelin vain ihmisiä, joiden kanssa halusin harrastaa seksiä, ja kiinnityin tietenkin siihen ajatukseen melko voimakkaasti. Mutta jos laajennan ajatukseni seksistä rakkauteen ja vähän useampaan ihmiseen, pääsen ehkä kiinnostukseni jäljille. Eikä buddhalainenkaan minuuttaan kiellä: pikemminkin sitä täytyy kai ymmärtää mahdollisimman hyvin, jotta olisi paremmat edellytykset vapautua siitä.

Kun aloin saada lapsia, jouduin pohtimaan entistä ankarammin, mikä on oikein ja mitä minun pitää tehdä. Enkä tarkoita lasten kasvattamista vaan niiden saamista. Jouduin pohtimaan, kuinka paljon pystyn vaikuttamaan siihen, saanko lapsia, ja toteamaan, että en paljonkaan. Ja kuitenkin lasten saamiseen liittyi mitä henkilökohtaisimpia tekoja ja tunteita, jotka tuntuivat vaativan sinänsä harhaksi luettavalta yksilöllisyydeltäni tahdonalaista, moraalista toimintaa. Niin ristiriitaisten ajatusten suuressa paineessa käsitin lopulta eräänä ratkaisevana päivänä, että minulla oli vain kaksi vaihtoehtoa: rakastaa tai olla rakastamatta. Rakastaminen osoittautui kultaiseksi keskitieksi sattuman armoilla elämisen ja vapaan valitsemisen välissä ja sijoittui lähemmäksi sattuman armoilla elämistä. Toisin sanoen käsitin, että saatoin valita vain rakastamisen, jos mielin tehdä järkevän valinnan ja valinnan ylipäätään, sillä rakkaudettomuus olisi tietenkin ollut väärä valinta, joka ei oikeasti tullut kysymykseenkään. Rakkaudettomuus on vaihtoehto vain, jos ei voi valita rakkautta. Se on vielä lähempänä sattuman armoilla elämistä, joka on perimmäinen totuus maailmasta ja elämästä, mutta sen lisäksi meitä velvoittaa moraali, ja se velvoittaa rakastamaan silloin kun voi rakastaa, vaikka se veisi askelen kauemmaksi totuudesta. Totuus ei häviä mihinkään eivätkä moraali tai rakkaus voi sitä hävittää. Moraalinen elämä on oikeastaan tuon edellisen väitteen uskomista.

Intialaisen filosofian suuntauksesta riippumatta kaikilla ihmisillä on paljon yhteistä tai he ovat peräti kaikki yhtä. Jos kiinnostuksestani huolimatta en ole ryhtynyt toimeen, se ei ole ollut saamattomuutta vaan sen käsittämistä, että joskus pelkkä kiinnostus suo riittävän kiinnityksen kohteeseensa, riittävän ymmärryksen kohteen erityisyydestä, joka silti perustuu kaikkien jakamaan ykseyteen. Toiset ihmiset ja heidän bändinsä ovat siksi tärkeitä jopa kaikkein ankarimmille anakoreeteille, vaelteleville kyynikoille ja luonnonsyleilijöille, ja jotenkin se kiinnostus täytyy käsitellä, jos tahtoo toimia oikein. Ja se täytyy käsitellä niin, ettei toimi väärin. Ja sehän minua oikeastaan kiinnostaakin.

Sanoin kuvaamatonta ei ole

Noin viisi vuotta sitten kustantaja kysyi, voisinko suomentaa erään itselleni tuntemattoman ranskalaisen kirjailijan teoksen. Koska kyseinen kustantaja tietää usein vain suurin piirtein, millaista kirjaa on kustantamassa, eikä aina muista edes teoksen tai kirjailijan nimeä, minulle jäi käsitys, että kyse oli runoista. Kun käännettävä kirja sitten saapui, totesin, että se oli lyhyt, keskeneräinen romaani, René Daumalin (1908-44) postuumisti ilmestynyt Le Mont Analogue. Se on vertauskuvallinen kertomus - tai alaotsikkonsa mukaan "vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus" - ihmisen henkisestä etsinnästä. Vuorikiipeilyallegorian tai -metaforan avulla kuvataan, miten monella tavalla ihminen voi hairahtua oikealta polulta ja miten monella tavalla myös löytää sille, mutta kertomus jää arvoitukselliseksi eikä vähiten siksi, että se on keskeneräinen (seuraa juonipaljastus): se päättyy kirjaimellisesti kesken virkkeen, pilkkuun, ja vieläpä kehyskertomukseen upotettuun sisäkertomukseen. Koska Mont Analoguen yksi keskeinen ajatus on, että ihmiset kuvittelevat itsestään liikoja tai liian vähän ja erehtyvät todellisuuden suhteen, romaanin keskeneräisyyttä - joka johtui Daumalin kuolemisesta tuberkuloosiin - on pidetty sen sanoman vahvistuksena, vaikka hyvin tiedetäänkin, että Daumal olisi kirjoittanut sen loppuun, jos olisi ehtinyt.

Vaan harvoinpa mikään onnistuu täydellisesti niin kuin haaveissamme luonnostelemme. Siksi onkin parempi muotoilla tavoite joko niin, ettei siihen mikään elämän kolhu voi osua, tai niin, että nuo kolhut tukevat tavoitetta ja tietävät meitä paremmin, mikä todellinen tavoite on. Näistä vaihtoehdoista jälkimmäinen kuulostaa rehellisemmältä ja elämänmyönteisemmältä, eikä se ole mitään kohtalon armoille heittäytymistä tai hyveen tekemistä välttämättömyydestä, sillä on toki sopeuduttava ahkerasti ja viisaasti, jotta kolhuista ja yllätyksistä rakentuisi osa tavoitetta. Sopeutumiskyky on ihmisen paras lajiominaisuus, miksi emme hyödyntäisi sitä mahdollisimman paljon? Ja parhaimmin tuo ominaisuus vie meitä kohti tavoitettamme, kun huomaamme sopeutuvamme sellaiseen, mihin emme uskoneet voivamme sopeutua. Mont Analoguessa (seuraa jälleen juonipaljastus) vuorikiipeilijäseurue varaa korkeuksiin suuntautuvalle matkalleen muiden teknisten apuvälineiden muassa "lämpimiä vaatteita, joissa oli kaksinkertainen platinoitu asbestivuori", ja hengityslaitteita, joiden mukana kulkeva "kannettava kasvimaa" tekee laitetta käyttävän uloshengitysilman hiilidioksista lisähappea, mutta luopuu monista varusteistaan saadessaan kuulla, että Mont Analoguen huipulle noustessa "ihmisorganismi muuttui ja mukautui mitoissa, joita emme vielä voineet käsittää".

Useimpia ihmisiä Daumalin pääteos kiinnostaa siksi, että kirjailija oli ollut jonkin aikaa Ranskaan asettuneen armenialais-kreikkalaisen mystikon G. I. Gurdjieffin oppilaana ja esittänyt Mont Analoguessa kaunokirjallisessa muodossa joitain Gurdjieffin ajatuksia. "Idän" ja "Lännen" perinteiden yhdistäminen, yhteistyön voima ja "korkeammat" ihmiset löytyvätkin kirjasta, mutta edes "esoteerista" kristinuskoa en siitä tunnista, saati että edes mainittaisiin enneagrammi tai "neljäs tie", joita pidetään Gurdjieffin opin keskeisimpinä käsitteinä. Itse en ole Gurdjieffista kiinnostunut, sillä hänen oppinsa vaikuttaa minusta tarpeettoman tai jopa virheellisen ankaralta. Sen sijaan minua puhuttelevat Daumalin elämäntyön hellittämättömyys ja kirjallisen tuotannon huumori, jossa paremmin kuin missään muussa yhdistyvät "Itä" ja "Länsi". Daumal eli surrealismin kultakaudella, kirjoitti surrealistisia runoja, suhtautui taiteeseen yhtä vakavasti kuin surrealistit, vaikka ei arvostanutkaan näiden poliittisia kiistoja, ja oivalsi rentoutumisen, huolettomuuden ja leikinlaskun merkityksen elämän ja kuoleman kysymyksissä. Loppujen lopuksihan meitä ei ole edes olemassa sellaisina kuin luulemme tai varmasti ainakin koemme, miksi siis ottaisimme itsemme niin vakavasti kuin otamme?

Daumal oli muutenkin laajasti yleissivistyneenä myös itseoppinut indologi ja sanskritintaitaja, joka lisäksi ranskansi ja tulkitsi vanhoja tekstejä uudelleen; hindulaisuus on siis vaikuttanut häneen suuresti. Luultavasti maailman vanhimman uskonnon keskeinen käsite brahman, kaiken perusta ja totuus, johon kaikki muutkin uskonnot ja niiden jumalat hindujen mukaan johtavat, selitetään joskus "kosmiseksi tietoisuudeksi". Toisaalta käsitettä ei kuulemma voi määritellä eikä kuvailla - eikä varsinkaan palvoa, koska mikään jumala brahman ei ole. Daumal kirjoitti, että halusi elää "aina vain todellisempaa elämää" hylkäämällä kaiken maailmallisen, mikä häntä rajoitti. Kaiken hylkäämänsä hän hylkäsi välttämättä menneisyyteen, koska aika kulki eteenpäin. Niinpä, hän päätteli, hän oli olemassa vain "kieltämisessä" ja hetkessä, ja jokaisella hetkellä matkalla kohti "tulevaisuutta, jota ei ollut olemassa", hänen tietoisuutensa tavoitteli ikuisuutta.

Sanojen käyttäminen ilmiöstä tai asiasta, sanallistaminen, jota jo kieltä oppiville pienille lapsille opetetaan, on tärkeä ja useimmille kenties välttämätön ymmärryksen perusta. Siinä Daumal oli vertaansa vailla. Mutta miten on ilmiöiden kokemisen laita? Daumal käytti teini-ikäisenä hiilitetrakloridia keräilemiensä kovakuoriaisten hengiltä ottamiseen mutta myös nähdäkseen arkitodellisuuden valoverhon tuolle puolen, yöhön (käytän tässä Daumalin suosimia metaforia päivä ja yö, valo ja pimeys), ja katosi luultavasti juuri sen vuoksi ikiyöhön jo 36-vuotiaana. En tiedä, harrastiko hän joogaa tai meditaatiota. Minä en. Joogan sijaan harrastan kehonpainoharjoittelua varoen visusti kiristelemästä niskojani liikaa, koska en kestä päänsärkyä. Meditointia kokeilin kerran, enkä voinut olla ajattelematta seksiä. Ehkä joskus pääsen kokeilemaan turvallisesti kannabista tai taikasieniä kokeakseni jotain sen kaltaista, mistä olen lukenut ja nähnyt dokumentteja.

Mihin jäinkään? Niin, sanoihin. Daumal kuvasi, tuberkuloosia jo sairastaessaan, myöhäisessä esseessään "Une expérience fondamentale" kokemustaan toisesta maailmasta, johon siirtymisestä näennäisen tajuttomuuden tilassa hän oli vuorenvarma, koska tuossa "uudessa olotilassa" hän käsitti "tavanomaisen olotilan". Kyse ei siis voinut olla unennäöstä tai harhasta vaan "korkeamman tietoisuuden piiristä", jota hän kuvasi omien sanojensa mukaan "matemaattisella, kokemuksellisella ja emotionaalisella varmuudella". Hän toisti kokeen tieteen tapaan useita kertoja ja sai aina saman tuloksen tai pikemminkin löysi kuulemma aina saman hetken, jossa oli "ikuisesti olemassa yhdessä aikansa harhakuvamaisen kulumisen kanssa". Tai jotain sellaista. Mitään helppotajuista luettavaa Daumalin essee ei ole, vaikka hän onkin niin vakuuttavan ja nautittavan tarkka sanavalinnoissaan ja -käänteissään. Mutta ihmettelisin, jos joskus törmäisin uskottavampaan ja pätevämpään mahdollisimman lähellä kuolemaa -kuvaukseen.

Koska Daumal on jäänyt kiehtomaan minua, tilasin Ranskasta hänen romaaninsa La Grande beuverie ja runokokoelman Le Contre-Ciel ("Vastataivas"), molemmat 30-luvulta, ja ahmin ne melko nopeasti. Molemmissa puhutaan sanoista poikkeuksellisen vaikuttavasti. Romaaninsa alkusanoissa Daumal kieltää, "että kirkasta ajatusta ei voisi pukea sanoiksi", vaikka siltä tuntuisikin. Jos emme onnistu tekemään itseämme ymmärretyiksi, ei pidä syyttää käytössämme olevaa välinettä, hän näpäyttää ja sanoo romaaninsa kertovan laiskasti ajattelevan ihmisen osasta kielten sekamelskan ja "steriilien esperantojen" välissä, joista kummatkaan eivät tyydytä. Runoissaan Daumal puolestaan kuvaa sitä raivoa ja epätoivoa, jolla ihminen pyrkii tekemään itsensä aidosti ymmärretyksi. "Runoilijan viimeisissä sanoissa" hirttotuomion saanut runoilija on saanut oikeuden "viimeiseen runoon". (Kuolemantuomio hänelle langetettiin, koska hän oli laulussaan "verrannut surua, joka syövytti hänen lihaansa luuhun asti, tappaviin höyryihin, jotka olivat polttaneet hänen kylänsä maat kallioon asti".) Hän ei kuitenkaan saa lausutuksi viimeistä runoaan, joka koostuu vain yhdestä sanasta, koska tuo "sana täyttää hänet" kokonaan eikä mahdu suun muodostamasta "kapeasta aukosta" ulos. Niinpä hänen viimeisiksi sanoikseen jäävät yllytykset kapinaan ja vapautukseen, mutta entistäkin pelokkaampi väkijoukko saa vain nähdä runoilijan kuolevan.

"Unohtaa haaveksiminen ja oppia ajattelemaan, unohtaa filosofoiminen ja oppia kertomaan, se ei käy yhdessä päivässä. Eikä meillä silti ole montaakaan päivää aikaa", Daumal muistuttaa runojensa esipuheessa, "Varoituksessa". Onko hän sittenkin liian ankara? Ei, hän vain toteaa, että voimme elää toisinkin, hän ei vaadi sitä. Elämässä totuus on vaihtoehto - vaikka vaihtoehtoisia totuuksia ei olekaan, on vain "keinotekoisia paratiiseja", kuten romaanissa La Grande beuverie ("Suuret juomingit"). Tuosta totuudesta Daumal kirjoittaa runossaan "La peau du monde", että "kaiken olevaisen pintaa / pingottaa yö, joka saa sen pullistumaan". Totuus kannattelee kaikkea ja näkyy kaikessa, mutta emme useinkaan anna ajatuksemme ja sanojemme yltää siihen. Mieluummin vaikka rakastamme. Mutta rakkaudestakin on olemassa totuus:



"Ja minä sanon: Minä! ja viha eristää minut, piinaten EItä muotoni mutkikkuudessa, minun, jonka EI toi kaiken tämän mieleeni ja näki kaikki asiat yhtenä ainoana, Kieltäminen ilmestyi EIn eteen muodostaen itsestään ja siitä liiton;

tässä haarniskassa on muutamia niveliä, joista sopii kulkemaan niin harvinainen rakkaus, joka tavallisesti on kauhun, ilon ja epätoivon eleitä, joita vaihdetaan Toisen kanssa toisen haarniskan nivelten kautta.

Samalle askeettiselle perustalle [viittaa pitkän runon edelliseen säkeistöön] rakentuu rakkauden dialektiikka. Yksilön tietoisuuden sisäinen ristiriita tulkitaan tässä tunteeksi. Yksilöllisen ja yleisen välinen ristiriita on todellisuudessa sama kuin itsetyytyväisyyden ja itsensä ylittämisen halun välinen ristiriita. Rakastavalla subjektilla on pyrkimys samastua rakastamaansa objektiin; näin subjekti kykenee tuntemaan objektin intuitiivisesti, aivan kuten se tuntee itsensä apperseption [käsitteellisen havainnon, johon liittyy tietoisuus havaitsemisesta] kautta.

Rakkaus edellyttää siis subjektin ja objektin erillisyyttä sekä subjektin pyrkimystä ylittää tuo välimatka. Sen vuoksi rakkaus on samaan aikaan tuskaa ja riemua. Ja omassa täyttymyksessään se tuhoutuu, Rakkauden loppu on Ykseys. Jokaisessa olemassaolon muodossa Rakkauden teot ilmenevät tietynlaisina toimintoina, esimerkiksi fyysisessä näennäisyydessä

outoina eleinä, / joita rakkauden tappaakseen rakastavaiset keksivät... [Paul Valéryn kokoelmasta Album de vers anciens (1920)]

Niinpä aito rakkaus, joka ei ole vain yksilön halujen järjestymistä fyysisesti, psykologisesti ja sosiaalisesti sopivan kohteen ympärille, ei sokaise vaan valaisee."



Suomennokseni lienee kömpelö ja blogikirjoitukseni eteneminen kankeaa, mutta Daumalin lopullinen sanoma on selvä: Ihminen on älyllisesti ja tunteellisesti epärehellinen, jos uskottelee itselleen, että elämä voi olla helppoa, kun vain tekee sopivia valintoja. Ei, kaikki on vaikeaa, valitseminen (vaikka sitten näennäisen) ja minkä tahansa valinnan kanssa eläminen, joten yhtä hyvin kannattaa ponnistella elääkseen "aina vain todellisempaa elämää". Elämä on pohjimmiltaan taistelua, muttei resursseista, kuten perussuomalaiset kuntavaaliehdokkaat vaalikoneeseen vastasivat, vaan totuuden puolesta. Ainoa rajoitus on, että taistellakseen totuuden puolesta ihmisen on taisteltava myös itse elämän puolesta, koska totuuden käsittäminen edellyttää elämää ja elämän jatkumista. Daumal, joka joutui viimeisinä vuosinaan sairastamaan tuberkuloosia, selviämään köyhyydessä ja piilottelemaan juutalaista vaimoaan ja miksei itseäänkin natseilta, ymmärsi tämän mahdollisimman henkilökohtaisesti. Ja tuosta ymmärryksestä on lähtöisin hänen huumorinsa - paras huumori - elämänmyönteisyydestä taistelevan elämän keskellä. Älkäämme uskoko ketään, joka esittää, että totuus vaatisi elämän kieltämistä tai tuhoamista vain siksi, että totuus on tyhjyys ja kaiken tarkoituksettomuus. Ajatelkaa itse älkääkä haaveksiko, kertokaa älkääkä filosofoiko ajatuksistanne ja kokemuksistanne ja taistelkaa paitsi ajattelemisen ja kertomisen myös itse elämän puolesta sopeutumiskykyänne käyttäen, silloin ette voi erehtyä ettekä hairahtua totuudesta! (Voitte toki muuten epäonnistua kaikessa ja milloin vain, mutta sehän ei ole sitten teidän syynne, silloin voitte nauraa täydestä sydämestänne.) Ja nyt olen ehkä sanonut tästä aiheesta tarpeeksi, täytyy lopettaa ennen kuin tämäkin jää turhauttavasti kesken kuin

Olin alastonmalli

Minusta tuntuu usein, että elämäni ei ole tai ole ollut kyllin tapahtumarikas. Ja lähes yhtä usein ajattelen, että se johtuu ja on johtunut rohkeuden puutteesta - tai siitä, että en vain ole sattunut kiinnostumaan elämää rikastuttavista asioista. Tai sitten tuntemukseni on virheellinen enkä vain ole kokenut todellisuudessa hyvinkin rikasta elämääni niin rikkaana kuin se on, missä tapauksessa minun pitää vain oppia rikastumaan elämästäni - tai pikemminkin huomaamaan, että rikastun siitä.

Oudoimpia tapahtumia elämässäni oli alastonmallina toimiminen. Siitä on monta vuotta ja saatan muistaa jotkin yksityiskohdat väärin, mutta jotakuinkin näin se meni. Asuin opiskelukaupungissani avopuolisoni kanssa. Opintoni olivat oikeastaan jo päättyneet, täydensin vain tutkintoani kieliopinnoilla, ja puolisoni kirjoitti väitöskirjaa apurahalla. Tuohon aikaan puolison pienetkin tulot vaikuttivat työmarkkinatukeen, jota sain, joten sain sitä hyvin vähän. Halusin löytää jotakin työtä, mutta olin huono työnhakija ja verkostoituja. (Sitä olen toki edelleen.) Sitten huomasin yliopiston rekrytointipalvelun työpaikkailmoitusten joukossa ilmoituksen alastonmallin paikasta. Olin joitakin vuosia aikaisemmin lukenut ylioppilaslehdestä jutun naisopiskelijasta, joka työskenteli alastonmallina. Jutussa oli tietenkin pohdittu, miten ihminen kykenee riisuutumaan alasti toisten edessä ja sitten vielä pysymään pitkään liikkumatta. Juttu oli kuvitettu kuvalla, jossa terävästi näkyvät piirtäjät piirsivät taustalla sumeana näkyvää mallia. Luin jutun hyvin tarkasti, ja jostain syystä olin heti kiinnostunut työstä, mutta koska työnhakutaitoni olivat huonot, en ollut osannut hakeutua siihen. Mutta sitten siis törmäsin siihen ilmoitukseen. Ja lähetin hakemukseni parin päivän harkinnan jälkeen.

Mitä harkitsin? Työ kiinnosti minua, se oli selvää. Opiskeluaikani alusta lähtien oma ruumiini kiehtoi minua yhä enemmän. Lukiossa kärsin toistuvista päänsäryistä, ja vasta sen jälkeen, muututtuani viimeisenä lukiovuonna tai viimeistään ylioppilaskirjoitusten aikaan jotenkin ristiriitaisemmaksi suhtautumiseltani oppimiseen, aloin vähitellen kiinnittää huomiota asentoihini ja liikkumiseeni. Päänsäryt vähenivät. Ensimmäisenä vuonna yliopistossa minuun rakastui vanhempi opiskelija, johon minä vastavuoroisesti rakastuin ja jonka kanssa muutin melko nopeasti yhteiseen kotiin. Parisuhde lisäsi oman ruumiin kiehtovuutta ja toisaalta myös muutti suhtautumistani siihen. Nimittäin niin, etten kokenut voivani enää itse täysin määrätä, mitä sillä teen. Alastonmallina työskenteleminen tuntui minusta asialta, josta piti keskustella puolison kanssa, johon piti saada puolison suostumus, mutta samaan aikaan se tuntui päinvastoin myös asialta, joka oli täysin omani. Nämä ristiriitaiset tunteet johtivat kompromissiin: en ilmoittanut puolisolleni, että hain työtä, enkä vielä sitäkään, että sain kutsun haastatteluun, mutta kun minulle haastattelun jälkeen ilmoitettiin päivä, jona minun piti valmistautua alastonmallina palvelemiseen kolmen tunnin ajan, kerroin hänelle. Hän yllättyi muttei reagoinut niin suuresti kuin olin odottanut. Hän kysyi muutaman kysymyksen eikä vaikuttanut erityisen ilahtuneelta. Se johtui ehkä siitä, että hänestä olin hakeutunut epätavalliseen ja minulle sopimattomaan työhön hänen vuokseen, hänen tulojensa vuoksi, jotka vaikuttivat työmarkkinatukeeni, mutta koska tilanne ei ollut kummankaan syytä ja koska selitin olevani myös aidosti kiinnostunut työstä, vaikka hän pitikin sitä minulle sopimattomana, hän ehkä myös ymmärsi valintaani ja antoi sille siksi tukensa. Hän halasi minua, kun lähdin sinä viileänä päivänä pyöräilemään kohti kaupunginkirjastoa, jossa minun oli määrä mallina työskennellä.

Matkalla muistelin työhaastattelua. Nainen oli sanonut, että on heillä ennenkin ollut miehiä malleina, ainakin yksi minua vanhempi mies. Hän oli myös selittänyt, että mallin ei tarvitse pysyä millintarkasti samassa asennossa keskeytyksettä, vaan voi pitää taukoja ja hetkellisesti rentoutua liikauttamalla jotain ruumiinosaa. Haastattelun ja kysymysten lopuksi hän oli todennut naurahtaen, että minulla on asenne kohdallaan, mitä en ollut aivan ymmärtänyt. Ehkä juuri sen vuoksi minulle oli jäänyt hieman epävarma olo, ikään kuin työssä pitäisi erityisesti ponnistella jonkin puolesta. (Minua oli myös askarruttanut, oliko ruumiinkarvoituksen määrällä merkitystä mallin työssä, mutta en ollut kysynyt asiasta, koska olin itsenäisesti melkein vakuuttunut, ettei sillä voinut olla, ja huolehtinut siitä, että karvoitukseni määrä miellytti itseäni.)

Kirjastorakennuksella kuljin tuntemattomista sivuovista yläkertaan avokäytävälle, josta näki kirjaston puolelle. Opettaja ohjasi minut oikeaan luokkatilaan, joka sisälsi pienen mallinhuoneen. Siellä oli sohva, pöytä ja tummanvärinen kylpytakki tai mikä se alastonmallin käyttämä vaate nyt onkaan. Riisuin ulkovaatteeni naulakkoon ja ajattelin, että pian minun on riisuttava loputkin vaatteet. Haastattelussa ei ollut ollut puhetta mallin huoneesta, joten olin varustautunut tavallista paremmilla vaatteilla. Mutta tietenkin sellainen huone oli oltava, sehän teki mallin työn miellyttävämmäksi.

Melko pieni luokka oli vielä opettajaa lukuun ottamatta tyhjä. Kun vakavailmeiset oppilaat alkoivat pian saapua paikalle, kysyin opettajalta, pitikö minun nyt alkaa valmistautua. Opettaja sanoi, että ei tarvinnut, koska kukaan ei ollut vielä pyytänyt alastonmallia mallikseen. Sain siis jäädä rauhassa omissa vaatteissani odottamaan mahdollista pyyntöä. Jos haastattelussa oli mainittu, että oli vain mahdollista joutua tai päästä poseeraamaan alasti, niin se oli mennyt minulta ohi. Niinpä yllätyin suuresti, mutta sopeuduin nopeasti tilanteeseen. Opettaja esitteli minut, mutta kohteliasta tervehdystä (oliko se hieman vaivaantunut tervehdys?) lukuun ottamatta oppilaista yksikään ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minua kohtaan, joten menin repulleni, kaivoin sieltä kirjan ja istuuduin tuolille lukemaan sitä.

Siinä minä sitten luin Silmarillionia odotellen, että joku pyytäisi riisuutumaan. Oppilaat olivat keskittyneet piirroksiinsa ja maalauksiinsa ja näyttivät edelleen vakavailmeisiltä. He keskustelivat hyvin vähän opettajan kanssa. Hiljaisuuden ansiosta minäkin pystyin hyvin keskittymään kirjaan. Siitä jäi mieleen kohta, jossa pohdittiin viisaasti, kannattaako kadehtia toisia (haltijoita), vaikka nämä elävätkin ikuisesti, erilaisuushan on rikkaus.

Aika kului. Välillä vilkuilin opettajaa ja oppilaita, jotka vaihtoivat paikkaa tai tehtävää. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota, ellen sitten itse unohtunut tuijottamaan liian pitkäksi aikaa jonkun oppilaan työntekoa (onhan tunnettu tosiasia, että kirjoittamaan, lukemaan tai piirtämään keskittynyt ihminen on kaunis ja kiehtova näky), jolloin tämä ennen pitkää vastasi katseeseeni. Muuten en toivottavasti häirinnyt ketään, vaikka olinkin aivan jouten muiden ahertaessa. Monilla työpaikoilla joutenolo ikään kuin kuuluu asiaan, ja olen onnekseni saanut sellaisilla työpaikoilla olla palkkaa vastaan, mutta en arvannut, että alastonmallin työssäkin saisi olla jouten.

Lopulta kolme tuntia oli melkein kulunut. Aloin ihmetellä. Eikö kukaan tosiaan halunnut piirtää tai maalata minua tai edes jotain osaa minusta? Edes vartin ajan, sillä paljon enempää aikaa ei ollut jäljellä. Siltä alkoi näyttää. Opettaja aloitteli loppupuheitaan ja oppilaat alkoivat kerätä kamppeitaan. Osa kuitenkin jäi vielä paikalleen. Minäkin suljin kirjani ja kysyin, voisinko lähteä. Opettaja antoi luvan, mutta kuulosti minusta hieman epävarmalta. Niinpä kietoessani jo huivia kaulaani kysyin vielä, eikö varmasti palveluksiani tarvittu, ja opettaja kysyi vielä jäljellä olevilta, halusiko kukaan käyttää alastonmallia. Koska mallilla oli jo melkein huivi kaulassa ja takki päällä, kysymys tuntui huonosti ajoitetulta ja ehkä sen vuoksi kirvoitti vielä paikallaan istuvasta piirtäjästä, keski-ikäisestä naisesta, kuivan naurahduksen ja kieltävän vastauksen, jonka aikana nainen vältteli katsekontaktia minuun.

Työpäivä oli päättynyt. Olin huojentunut, enkä tiennyt, johtuiko se siitä, että työ oli tehty, vai siitä, että sitä ei oikeastaan ollut tehty. Minusta tuntui samalta kuin silloin, kun olin onnistuneesti matkustanut pummilla julkisessa kulkuvälineessä. (Vähävaraisena minulla oli ollut joskus Helsingissä käydessäni tapana tehdä niin, ei enää.) Mutta nyt en ollut tehnyt mitään väärää, istunut vain ja lukenut Silmarillionia töissä. Vaatteet päällä.

Jonkin ajan kuluttua sain työstäni palkan, hyvän korvauksen kolmesta tunnista joutenoloa. Ajattelin, että ensi kerralla on sitten varmaan "tosi kyseessä". Mutta ensi kertaa ei koskaan tullut. Minua ei koskaan pyydetty uudestaan alastonmalliksi, eikä minulle annettu mitään palautetta työstä. Vuoden tai parin kuluttua muutin Vantaalle, mutta työttömänä seurasin yhä yliopiston rekrytointipalvelun työpaikkailmoituksia. Jossakin vaiheessa silmääni osui sama ilmoitus, joka oli saanut minut hakemaan alastonmallin työtä. Tuntui, että minut oli unohdettu. Mutta niinhän meidät kaikki joskus unohdetaan.