perjantai 3. helmikuuta 2017

Olin alastonmalli

Minusta tuntuu usein, että elämäni ei ole tai ole ollut kyllin tapahtumarikas. Ja lähes yhtä usein ajattelen, että se johtuu ja on johtunut rohkeuden puutteesta - tai siitä, että en vain ole sattunut kiinnostumaan elämää rikastuttavista asioista. Tai sitten tuntemukseni on virheellinen enkä vain ole kokenut todellisuudessa hyvinkin rikasta elämääni niin rikkaana kuin se on, missä tapauksessa minun pitää vain oppia rikastumaan elämästäni - tai pikemminkin huomaamaan, että rikastun siitä.

Oudoimpia tapahtumia elämässäni oli alastonmallina toimiminen. Siitä on monta vuotta ja saatan muistaa jotkin yksityiskohdat väärin, mutta jotakuinkin näin se meni. Asuin opiskelukaupungissani avopuolisoni kanssa. Opintoni olivat oikeastaan jo päättyneet, täydensin vain tutkintoani kieliopinnoilla, ja puolisoni kirjoitti väitöskirjaa apurahalla. Tuohon aikaan puolison pienetkin tulot vaikuttivat työmarkkinatukeen, jota sain, joten sain sitä hyvin vähän. Halusin löytää jotakin työtä, mutta olin huono työnhakija ja verkostoituja. (Sitä olen toki edelleen.) Sitten huomasin yliopiston rekrytointipalvelun työpaikkailmoitusten joukossa ilmoituksen alastonmallin paikasta. Olin joitakin vuosia aikaisemmin lukenut ylioppilaslehdestä jutun naisopiskelijasta, joka työskenteli alastonmallina. Jutussa oli tietenkin pohdittu, miten ihminen kykenee riisuutumaan alasti toisten edessä ja sitten vielä pysymään pitkään liikkumatta. Juttu oli kuvitettu kuvalla, jossa terävästi näkyvät piirtäjät piirsivät taustalla sumeana näkyvää mallia. Luin jutun hyvin tarkasti, ja jostain syystä olin heti kiinnostunut työstä, mutta koska työnhakutaitoni olivat huonot, en ollut osannut hakeutua siihen. Mutta sitten siis törmäsin siihen ilmoitukseen. Ja lähetin hakemukseni parin päivän harkinnan jälkeen.

Mitä harkitsin? Työ kiinnosti minua, se oli selvää. Opiskeluaikani alusta lähtien oma ruumiini kiehtoi minua yhä enemmän. Lukiossa kärsin toistuvista päänsäryistä, ja vasta sen jälkeen, muututtuani viimeisenä lukiovuonna tai viimeistään ylioppilaskirjoitusten aikaan jotenkin ristiriitaisemmaksi suhtautumiseltani oppimiseen, aloin vähitellen kiinnittää huomiota asentoihini ja liikkumiseeni. Päänsäryt vähenivät. Ensimmäisenä vuonna yliopistossa minuun rakastui vanhempi opiskelija, johon minä vastavuoroisesti rakastuin ja jonka kanssa muutin melko nopeasti yhteiseen kotiin. Parisuhde lisäsi oman ruumiin kiehtovuutta ja toisaalta myös muutti suhtautumistani siihen. Nimittäin niin, etten kokenut voivani enää itse täysin määrätä, mitä sillä teen. Alastonmallina työskenteleminen tuntui minusta asialta, josta piti keskustella puolison kanssa, johon piti saada puolison suostumus, mutta samaan aikaan se tuntui päinvastoin myös asialta, joka oli täysin omani. Nämä ristiriitaiset tunteet johtivat kompromissiin: en ilmoittanut puolisolleni, että hain työtä, enkä vielä sitäkään, että sain kutsun haastatteluun, mutta kun minulle haastattelun jälkeen ilmoitettiin päivä, jona minun piti valmistautua alastonmallina palvelemiseen kolmen tunnin ajan, kerroin hänelle. Hän yllättyi muttei reagoinut niin suuresti kuin olin odottanut. Hän kysyi muutaman kysymyksen eikä vaikuttanut erityisen ilahtuneelta. Se johtui ehkä siitä, että hänestä olin hakeutunut epätavalliseen ja minulle sopimattomaan työhön hänen vuokseen, hänen tulojensa vuoksi, jotka vaikuttivat työmarkkinatukeeni, mutta koska tilanne ei ollut kummankaan syytä ja koska selitin olevani myös aidosti kiinnostunut työstä, vaikka hän pitikin sitä minulle sopimattomana, hän ehkä myös ymmärsi valintaani ja antoi sille siksi tukensa. Hän halasi minua, kun lähdin sinä viileänä päivänä pyöräilemään kohti kaupunginkirjastoa, jossa minun oli määrä mallina työskennellä.

Matkalla muistelin työhaastattelua. Nainen oli sanonut, että on heillä ennenkin ollut miehiä malleina, ainakin yksi minua vanhempi mies. Hän oli myös selittänyt, että mallin ei tarvitse pysyä millintarkasti samassa asennossa keskeytyksettä, vaan voi pitää taukoja ja hetkellisesti rentoutua liikauttamalla jotain ruumiinosaa. Haastattelun ja kysymysten lopuksi hän oli todennut naurahtaen, että minulla on asenne kohdallaan, mitä en ollut aivan ymmärtänyt. Ehkä juuri sen vuoksi minulle oli jäänyt hieman epävarma olo, ikään kuin työssä pitäisi erityisesti ponnistella jonkin puolesta. (Minua oli myös askarruttanut, oliko ruumiinkarvoituksen määrällä merkitystä mallin työssä, mutta en ollut kysynyt asiasta, koska olin itsenäisesti melkein vakuuttunut, ettei sillä voinut olla, ja huolehtinut siitä, että karvoitukseni määrä miellytti itseäni.)

Kirjastorakennuksella kuljin tuntemattomista sivuovista yläkertaan avokäytävälle, josta näki kirjaston puolelle. Opettaja ohjasi minut oikeaan luokkatilaan, joka sisälsi pienen mallinhuoneen. Siellä oli sohva, pöytä ja tummanvärinen kylpytakki tai mikä se alastonmallin käyttämä vaate nyt onkaan. Riisuin ulkovaatteeni naulakkoon ja ajattelin, että pian minun on riisuttava loputkin vaatteet. Haastattelussa ei ollut ollut puhetta mallin huoneesta, joten olin varustautunut tavallista paremmilla vaatteilla. Mutta tietenkin sellainen huone oli oltava, sehän teki mallin työn miellyttävämmäksi.

Melko pieni luokka oli vielä opettajaa lukuun ottamatta tyhjä. Kun vakavailmeiset oppilaat alkoivat pian saapua paikalle, kysyin opettajalta, pitikö minun nyt alkaa valmistautua. Opettaja sanoi, että ei tarvinnut, koska kukaan ei ollut vielä pyytänyt alastonmallia mallikseen. Sain siis jäädä rauhassa omissa vaatteissani odottamaan mahdollista pyyntöä. Jos haastattelussa oli mainittu, että oli vain mahdollista joutua tai päästä poseeraamaan alasti, niin se oli mennyt minulta ohi. Niinpä yllätyin suuresti, mutta sopeuduin nopeasti tilanteeseen. Opettaja esitteli minut, mutta kohteliasta tervehdystä (oliko se hieman vaivaantunut tervehdys?) lukuun ottamatta oppilaista yksikään ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minua kohtaan, joten menin repulleni, kaivoin sieltä kirjan ja istuuduin tuolille lukemaan sitä.

Siinä minä sitten luin Silmarillionia odotellen, että joku pyytäisi riisuutumaan. Oppilaat olivat keskittyneet piirroksiinsa ja maalauksiinsa ja näyttivät edelleen vakavailmeisiltä. He keskustelivat hyvin vähän opettajan kanssa. Hiljaisuuden ansiosta minäkin pystyin hyvin keskittymään kirjaan. Siitä jäi mieleen kohta, jossa pohdittiin viisaasti, kannattaako kadehtia toisia (haltijoita), vaikka nämä elävätkin ikuisesti, erilaisuushan on rikkaus.

Aika kului. Välillä vilkuilin opettajaa ja oppilaita, jotka vaihtoivat paikkaa tai tehtävää. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota, ellen sitten itse unohtunut tuijottamaan liian pitkäksi aikaa jonkun oppilaan työntekoa (onhan tunnettu tosiasia, että kirjoittamaan, lukemaan tai piirtämään keskittynyt ihminen on kaunis ja kiehtova näky), jolloin tämä ennen pitkää vastasi katseeseeni. Muuten en toivottavasti häirinnyt ketään, vaikka olinkin aivan jouten muiden ahertaessa. Monilla työpaikoilla joutenolo ikään kuin kuuluu asiaan, ja olen onnekseni saanut sellaisilla työpaikoilla olla palkkaa vastaan, mutta en arvannut, että alastonmallin työssäkin saisi olla jouten.

Lopulta kolme tuntia oli melkein kulunut. Aloin ihmetellä. Eikö kukaan tosiaan halunnut piirtää tai maalata minua tai edes jotain osaa minusta? Edes vartin ajan, sillä paljon enempää aikaa ei ollut jäljellä. Siltä alkoi näyttää. Opettaja aloitteli loppupuheitaan ja oppilaat alkoivat kerätä kamppeitaan. Osa kuitenkin jäi vielä paikalleen. Minäkin suljin kirjani ja kysyin, voisinko lähteä. Opettaja antoi luvan, mutta kuulosti minusta hieman epävarmalta. Niinpä kietoessani jo huivia kaulaani kysyin vielä, eikö varmasti palveluksiani tarvittu, ja opettaja kysyi vielä jäljellä olevilta, halusiko kukaan käyttää alastonmallia. Koska mallilla oli jo melkein huivi kaulassa ja takki päällä, kysymys tuntui huonosti ajoitetulta ja ehkä sen vuoksi kirvoitti vielä paikallaan istuvasta piirtäjästä, keski-ikäisestä naisesta, kuivan naurahduksen ja kieltävän vastauksen, jonka aikana nainen vältteli katsekontaktia minuun.

Työpäivä oli päättynyt. Olin huojentunut, enkä tiennyt, johtuiko se siitä, että työ oli tehty, vai siitä, että sitä ei oikeastaan ollut tehty. Minusta tuntui samalta kuin silloin, kun olin onnistuneesti matkustanut pummilla julkisessa kulkuvälineessä. (Vähävaraisena minulla oli ollut joskus Helsingissä käydessäni tapana tehdä niin, ei enää.) Mutta nyt en ollut tehnyt mitään väärää, istunut vain ja lukenut Silmarillionia töissä. Vaatteet päällä.

Jonkin ajan kuluttua sain työstäni palkan, hyvän korvauksen kolmesta tunnista joutenoloa. Ajattelin, että ensi kerralla on sitten varmaan "tosi kyseessä". Mutta ensi kertaa ei koskaan tullut. Minua ei koskaan pyydetty uudestaan alastonmalliksi, eikä minulle annettu mitään palautetta työstä. Vuoden tai parin kuluttua muutin Vantaalle, mutta työttömänä seurasin yhä yliopiston rekrytointipalvelun työpaikkailmoituksia. Jossakin vaiheessa silmääni osui sama ilmoitus, joka oli saanut minut hakemaan alastonmallin työtä. Tuntui, että minut oli unohdettu. Mutta niinhän meidät kaikki joskus unohdetaan.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Ennenaikaista

"Elämän vaikeus on siinä, että samalla kun saa kokoon psyykkisiä edellytyksiä, menettää fyysisiä."
Markku Envall, Rakeita (1983)


Vuosi sitten 7. heinäkuuta avoanoppini Ritva täytti 70 vuotta. Juhlavastaanotto järjestettiin meidän uudessa kodissamme Muuramessa muun muassa siksi, että se oli isompi kuin Ritvan ja hänen miehensä yhteinen koti Äänekoskella. Vieraat koostuivat tutuista sukulaisista ja ystävistä. Syötiin hyvin, juteltiin mukavia ja otettiin yhteiskuvia. Juhlakalu näytti onnelliselta.

Lokakuussa Ritvaa alkoivat vaivata oudot kivut, joista hän yhdessä avoappeni kanssa syytti liiallista työntekoa. Eläkeläisten tulisi ottaa polttopuusavotassa vähän iisimmin. Mutta kivut eivät lakanneet vaan alkoivat tuntua eri puolilla kehoa. Talvella puolisoni huolestui ja käski äitiään menemään lääkäriin. Joulun jälkeen kivut yltyivätkin siinä määrin, että vuodenvaihteessa Ritvan oli pakko mennä terveyskeskukseen. Hän jäi sinne yöksi, ja puolisoni lähtiessä sieltä isänsä kanssa hoitaja tuli kysymään heiltä, onko potilas tietoinen tilansa vakavuudesta.

Kukaan ei ollut tietoinen tilanteen vakavuudesta, mutta hyvin pian kaikille selvisi, että Ritvalla oli haimasyöpä, jonka ennuste on syöpien huonoimpia. Tutkimuksissa kävi myös ilmi, että se oli levinnyt maksaan. Kun Ritva lähti terveyskeskuksesta, hän ei palannut kotiin vaan tuli meille odottamaan keskussairaalakäyntiä, jonka aikana arvioitaisiin, miten häntä alettaisiin hoitaa. Keskussairaalassa lääkäri katsoi Ritvaa pitkään ennen kuin selitti, millainen tilanne hänen mielestään oli. Kaikkia läsnäolijoita itketti, kun lääkäri puhui. "Tämä tuli niin äkkiä", Ritva sanoi monta kertaa. Toivoa ei ollut eikä aikaa missään tapauksessa paljon, joten Ritva valitsi saattohoidon. Sitä hän ei jäänyt saamaan sairaalaan vaan asettui meille, meidän makuuhuoneeseemme.

Samat sukulaiset, jotka kesällä olivat juhlineet Ritvan seitsemääkymmentä vuotta, kävivät talvella tapaamassa häntä viimeisen kerran. Ritva kävi heidän kanssaan ravintolassa syömässä ja yöpyi hotellissa sisarustensa kanssa. Meillä hän opetti puolisolleni pullan leivinuunileivonnan taitoa ja kävi tämän kanssa pitkiä keskusteluja, jotta kaikesta tärkeästä ehdittäisiin puhua. Pian hän ei kuitenkaan enää kyennyt kivulta liikkumaan pidempiä matkoja: hän istui vilpolassamme helmikuun alussa ja katseli hymyillen, kun minä tein neljävuotiaan tyttäreni kanssa lumilyhtyä tammikuun pitkien paukkupakkasten jälkeen. Kaksi Äänekosken kunnan kustantamaa hoivayrityksen hoitajaa kävi loppua kohti päivittäin katsomassa Ritvaa, samoin syöpäyhdistyksen tukihenkilö parin päivän välein. Hänen miehensä yöpyi hänen vierellään makuuhuoneessamme monena yönä, ja kun Ritvan piti vaihtaa paikalle tuotuun sairaalasänkyyn, toisessa sängyssä samassa huoneessa. Minä ja puolisoni nukuimme lasten kanssa lastenhuoneessa. Puolisoni hoiti äitiään ja lapsiaan, minä satuin olemaan tammikuussa ja helmikuussa isyysvapaalla ja tein sen, minkä jaksoin. Aika paljon pilkoin puita liiterissä. Talvi oli raskas.

Ritva kuoli 20. helmikuuta aamuyöllä. Saattohoito oli kestänyt vain kolme viikkoa. Päivällä kaksi miestä tuli hakemaan pienikokoista vainajaa pakettiautolla viedäkseen tämän keskussairaalaan kuolintodistusta varten. Muutaman päivän kuluttua sairaalasänky, pyörätuoli ja muut apuvälineet haettiin pois isolla rekka-autolla. Siunaus- ja muistotilaisuus olivat maaliskuussa, mitä ennen pappi kävi meillä keskustelemassa Ritvasta ja haeskeli kännykästään virsiä, joita saatoimme valita siunaustilaisuuteen. Toukokuussa Ritvan tuhkat laskettiin sukuhautaan Vehmersalmelle.

***

Ritva oli vaatimaton ihminen, mutta hän olisi halunnut vielä elää. Hänen elintavoillaan tappavaan syöpään sairastuminen oli hyvin huonoa tuuria ja tuntui epäoikeudenmukaiselta. Hän sanoi surevansa eniten sitä, ettei näkisi lastenlastensa, meidän kahden tyttäremme, kasvavan. Kun ennen hänen kuolemaansa kiitin häntä kaikista yhteisistä vuosista (olin tavannut hänet ensimmäisen kerran vuonna 2001) ja avusta elämämme käänteissä sekä pahoittelin, ettemme nyt ehdi korvaamaan hänelle kaikkea hänen työtään meidän hyväksemme, ajattelinkin eniten juuri lapsiani, joiden iloisia leikkejä ja arkea hän sai seurata elämänsä viimeiset viikot.

Ennenaikainen kuolema on määritelmänsä mukaan ennen 70:tä ikävuotta tapahtuva kuolema. Sen perusteella Ritva olisi juuri ja juuri välttänyt ennenaikaisen kuoleman. Toisaalta suurten ikäluokkien edustajana hänen keskimääräinen elinajanodotteensa - ennen vuodenvaihteen 2016 lääkärikäyntiä - oli ilmeisesti 87 vuotta. Jos hän olisi elänyt 87-vuotiaaksi, hän olisi nähnyt molempien lastenlastensa kasvavan aikuisiksi. Nyt kuopuksemme tuskin muistaa mummiaan vanhempana.

Ritvan kuolema oli kuin hidastettu tapaturmainen kuolema. Hitaus antoi kaikille jonkin verran aikaa sopeutua tilanteeseen ja käsitellä menetystä jo etukäteen, muttei kovin paljon eikä kaikille ehkä riittävästikään. Minä esimerkiksi pohdiskelen tämän perhetragedian johdosta entistä enemmän, miten parhaiten pysyisin toimintakykyisenä ja terveenä noin 80-vuotiaaksi, jollaiseksi jonkin netin elinikätestin perusteella, jonka joskus tein, luultavasti elän. En ainakaan nykyisillä elintavoillani. Pitäisi ainakin harrastaa enemmän voimaharjoittelua, syödä vähemmän sokeria ja nukkua enemmän. Mutta ennen kaikkea pitäisi olla hyvää tuuria, jotta kaikesta huolimatta en kuolisi tapaturmaisesti - en hitaasti enkä nopeasti. Miksi sitä huonoa tuuria onkin niin paljon?

Mutta on ennenaikaista murehtia todennäköisesti vuosikymmenien päässä, jos sielläkään, häämöttävää onnettomuutta. Ritvallekin saattoi olla pienempi paha (sen totesimme jo hänen seurassaan), ettei haimasyöpä paljastunut sattumalta jollain lääkärikäynnillä alkuvaiheessaan ennen maksaan leviämistä, sillä hoidot olisivat olleet rankkoja ja ennuste silti melko huono - kaikesta murheesta puhumattakaan, vaikka en uskokaan tiedon lisäävän tuskaa. Pitää vain elää pelottomasti mutta järkevästi ja hyvin, jos voi ja niin kauan kuin voi. Eikä sitä voi tehdä ennenaikaisesti.


"Ei oppimisen mihinkään johtaa tarvitse. Se on tila jossa voi pysytellä."
Markku Envall, Pahojen henkien historia (1986)

lauantai 5. joulukuuta 2015

Keskusteltaisiinpa paremmin

Miksi tuntuu siltä, että vain minä osaan keskustella?

Jo viime talvena aloin hahmotella blogikirjoitusta keskustelusta, mutta tulikin sitten muuttokiireitä. (Enkä minä koskaan näitä oikeasti hahmottele, pane ranskalaisia viivoja allekkain tai laadi miellekarttoja; kunhan kirjoitan, koska tämähän on blogi eikä mikään kolumni, jollaista varmaan suunnitellaan ja hiotaan päivätolkulla, eikö niin.) Olin tammikuussa tavannut pitkästä aikaa entisiä työkavereitani, olimme kokoontuneet pieneen tamperelaiseen kerrostaloasuntoon. Olimme syöneet ja juoneet, ja olimme entisen työpaikkamme lisäksi keskustelleet ravinnosta, kuntoilusta ja muusta, mistä toisensa jotenkuten tuntevat ihmiset yleensäkin. Olimme myös kuunnelleet musiikkia, leikkineet seuraleikkejä ja hieroneet toisiamme. Vaikka asunto oli pieni, vaihtelevat juttelukokoonpanot eivät olleet häiriintyneet toistensa olemassaolosta. Eikä se ollut johtunut siitä, että pahaa olisi puhuttu vain poissa olevista, vaan siitä, että keskusteluympäristö oli ollut riittävän vakaa. Ihmisten määrä ei ollut vaihdellut holtittomasti, aiheet eivät olleet vaihtuneet liian usein ja olimme pysyneet koko ajan samassa paikassa lähtemättä esimerkiksi jatkoille meluisaan yökerhoon. Olin viihtynyt todella hyvin.

Mutta tietenkään aina ei ole näin hyvin. Joskus keskustelen Facebookin seinällä, tuossa meluisassa yökerhossa. Siellä minut ymmärretään usein väärin. Yksi syy on se, etten käytä puolipistehymiöitä merkitäkseni ironiaa. Muitakin syitä varmasti on, mutta en tunnista niitä. Toivon silti hartaasti, että minut ymmärrettäisiin aina oikein, koska en tarkoita pahaa vaan pyrin totuuteen.

Viime talvena ajattelin poliittisia keskusteluja uudesta avioliittolaista. Sehän oli laki, jollainen olisi pitänyt säätää jo ajat sitten. Korkeintaan jotkut virkamiehet olisivat voineet keskustella tähän tapaan: "Ai kauheeta, meidän avioliittolakimmehan syrjii osaa kansasta, eiköhän korjata se", yksi olisi sanonut ongelman huomattuaan. "Joo, valmistellaan asia äkkiä", olisi toinen sanonut. Ja sitten uusi tasa-arvoinen laki olisi tullut vähitellen voimaan. Mutta vastustajat tekivät epäpoliittisesta asiasta poliittisen ja alkoivat "keskustella". Harvoin on nähty poliittista kysymystä, jossa kannattajista ja vastustajista niin selvästi toiset olivat täysin oikeassa ja toiset täysin väärässä. Edes turkistarhaus ei ollut niin selvä kysymys, saattoivathan vastustajat vedota - joskin lyhytnäköisesti - taloudellisiin seikkoihin. Niiden merkitys turkistarhauskysymyksessä oli korkeintaan kymmenen prosenttia, mutta tarhauksen kannattajien mielestä merkitys lienee ollut yhdeksänkymmentäprosenttinen. Laskea voi kai monella tavalla.

Ajattelin myös tiettyä puoluetta erityisesti. Puoluetta, jota johtaa naisia ja lapsia vihaava, epäpätevä poliitikko ja ylimielinen uskovainen. Epäpätevä ja ylimielinen puolueen puheenjohtaja on siksi, että hän ei osaa tai edes yritä keskustella. Nyt hänen puolueensa on hallituksessa - ainoa hyvä asia, mitä siitä on seurannut, on puolueen kannatuksen romahtaminen - ja keskustelemattomuus on levinnyt muihinkin hallituspuolueisiin. Demokratia, jonka hyvän toimintakyvyn elinehto hyvä keskustelu on, on nyt todella huonossa hapessa.

Lopuksi ajattelin tiettyjä keskusteluja tiettyjen ihmisten kanssa. Vaikka nämä ihmiset ovat ystäviäni ja "samoinajattelijoita", jokin meni keskusteluissa pieleen, vaikka kyseessä eivät olleet ihmiset, joiden kanssa ei voisi keskustella kaikesta. Minulle jäi niistä paha mieli, koska yhdessä keskustelussa suutuin koettuani kiusaamista; toisessa en voinut selittää väärin ymmärrettyä ajatustani paremmin, koska osa keskustelijoista oli ehtinyt loukkaantua liian syvästi; kolmannessa ystäväni yksinkertaisesti kieltäytyivät keskustelemasta täsmällisestä aiheesta ilmeisesti tajuamatta sitä itse rönsyilyyn kohdistamistani huomautuksista huolimatta; neljännessä ystäväni sanoi suoraan, että eiköhän tämä keskustelu ollut nyt tässä; viidennessä... En enää muista.

Miksi tuntuu siltä, että vain minä osaan keskustella?

Ehkä ongelma on siinä, että pyrin totuuteen ja ilmoitan sen silloin tällöin muille keskustelijoille. Sitä pidetään kai ylimielisenä ja minua sen tähden jonkinlaisena uskovaisena. Tietenkin kaikki pyrkivät totuuteen, luuletko olevasi muita parempi, toiset ajattelevat, ja/tai sitten: eihän mitään yhtä totuutta ole olemassakaan, paitsi joidenkin fundamentalistien päässä. Molemmat ajatukset ovat virheellisiä. Kaikki eivät pyri totuuteen, vaan jotkut pyrkivät vain siihen, että kaikilla olisi mukavaa yhdessä se aika mikä täällä eletään, vaikka maailma palaisi ympärillä ja osa ihmisistä hajoaisi sisäisesti. Yksi totuus taas on pakko olla, sillä muuten keskustelussa ei ole mieltä - paitsi ajanvietekeskustelussa, joka ei käsittele totuuksia. Eivätkä edes kvanttijutut muuta sitä miksikään.

Totta kai käsitän, että totuuteen asti päästään vain joskus (kun aihe ei ole liian vaikea keskustelijoille, kun keskustelijoilla on riittävästi aikaa ja hyvää tahtoa jne.) ja että siksi enimmäkseen keskustelemme käytännössä ajanvietteeksi. Vaatii harjoittelua ja sosiaalisuutta tunnistaa, missä milloinkin mennään. Eikä siinä ole mitään pahaa, että arvostaa totuutta enemmän yhteistä mukavaa - kunhan yhteinen mukava ei ole totuuden näkökulmasta liian valheellinen. Mutta silti.

Tammikuisessa tapaamisessa tapahtui jotain, joka sai minut oivaltamaan jotain keskustelusta ja totuudesta, omista rajoitteistani niiden parissa. Eräs ystäväni alkoi iltamme ratoksi puhua Monty Hallin ongelmasta. (Minulla on outoja ystäviä, tiedän.) Jotkut tuomitsivat ongelman heti "hyvin epäkiinnostavaksi" ilmeisesti nimenomaan illanvieton yhteydessä, mutta minä olin ystävälleni mieliksi ja tutustuin probleemaan. Siinähän pitää siis arvata kolmesta vaihtoehdosta yksi, joka on oikea. Ensin tehdään arvaus, minkä jälkeen kahdesta jäljelle jääneestä vaihtoehdosta arvuuttelija paljastaa toisen vääräksi. Sitten arvaaja saa halutessaan vaihtaa veikkaustaan, ja hänen olisi kuulemma todennäköisyyslaskennan valossa järkevää arvata, että oikea vaihtoehto onkin se, jota ei ole vielä arvattu eikä paljastettu vääräksi.

Toinen ystäväni, joka oli myös tullut tutustumaan Monty Hallin ongelmaan, oivalsi oitis, että näinhän se on. Minä puolestani en kyennyt sitä käsittämään enkä hyväksymään, ja onnistuin antamaan todistelevalle ystävälleni selityksenkin, johon itse tyydyin.

Kului ehkä pari päivää tai viikkoa. Kävelin yksin lumisateessa junapysäkiltä kilometrien matkan kotiin ajatellen Monty Hallin ongelmaa. Ei se voi mitenkään olla niin, ajattelin. Mutta ilmeisesti reipas liikunta ei tällä kertaa väsyttänytkään minua vaan teki sen, minkä se parhaimmillaan tekee, eli sai aivoni toimimaan täydellä teholla, ymmärtämään probleemin ja erityisesti sen, miksi minun oli niin vaikea sitä ymmärtää. Kun olin jo melkein kotona, olin vakuuttunut siitä, että arvaajan todellakin kannattaa vaihtaa arvaustaan. Kirjoitin ystävälleni sähköpostia ja myönsin, että hän oli oikeassa.

En ole matemaattisesti täysin lahjaton, joten minun oli pakko selittää erehdykseni sosiaalisilla seikoilla: en ollut ottanut huomioon, että Monty Hallin ongelmassa totuus on yhteinen, että arvaaja ja arvuuttaja ovat samalla puolella selvittämässä oikeaa vaihtoehtoa, vaikka onkin niin, että arvaaja ei tiedä totuutta ja arvuuttaja tietää. Sellainenhan hyvä keskustelukin on, että keskustelijat ovat samalla puolella, vaikka heillä on eri mielipiteet ja eri tiedot. Jos sitä ei joku keskustelijoista ymmärrä, totuus ei voi hänelle valjeta. Ja nyt minä olin itse sortunut tuohon ymmärtämättömyyteen. Miksi?

Miksi tuntuu siltä, että vain minä osaan keskustella? Vaikken osaakaan?

Luulen, että niin paljon kuin luotankin ystäviini, en edes heihin aina luota riittävästi. Ja jos pyritään totuuteen, luottamuksen on oltava täydellinen. Mutta miksi en luota täydellisesti edes luotettaviin ihmisiin? Koska olen sosialisti, haluan syyttää aikamme yksilökeskeisyyttä ja kilpailuhenkeä. Tuskin olen täysin väärässä, mutta en voi olla varma, onko se koko totuus, ellen nimenomaan ala luottaa ihmisiin enemmän. Toisin sanoen minun täytyy arvata, mistä luottamuksen puute johtuu, jotta voisin saada selville, mistä se johtuu. Mutta tarvitseeko minun arvaamisen jälkeen enää selvittää sitä? Kyllä, koska en voi luottaa omiin tunteisiini siitä, luotanko riittävästi, vaan minun on saatava varmuus keskustelun kautta. Keskustelen siis koko ajan tietämättä, voiko totuus valjeta minulle, vaikka pyrinkin siihen, sen Monty Hallin ongelma opetti minulle. Se on hirveä totuus, mutta se on ainakin pakko hyväksyä.

Luotan. Luotan. Luotan. Ehkä.


JK Sattumalta tänään lauantaina itsenäisyyspäivän aattona Helsingin Sanomissa oli essee siitä, miten - etenkin politiikassa - keskustelijat saadaan etenemään keskusteluissa mielipiteiden korjaamisen suuntaan eli pyrkimään totuuteen. Esseisti puhui "sovinnollisesta keskustelusta" eli luottamuksesta siihen, että keskustelijat ovat samalla puolella. (Hän ei ikävä kyllä kertonut, miten perussuomalainen poliitikko, joka ei osaa keskustella, saadaan luottamaan vasemmistolaiseen poliitikkoon, joka osaa keskustella.)

perjantai 13. marraskuuta 2015

Väsyneen isän jeremiadi

Minulla on kaksi pientä lasta, eikä isyys ole ollut sellaista kuin kuvittelin. Ehkä tiesinkin jo ennen lasten syntymää, että lapset yllättävät kuitenkin, enkä kuvitellut mitään. Mutta lapset ovat jotain, eivät ei-mitään. Siksi edes avoimin mielin vanhemmuuteen lähteminen ei auta vanhemmuudessa.

On samantekevää, millaisia lapseni ovat. Minä olen vanhempi, huoltaja ja isä, eivät he. Vastuu on minulla, ei heillä. Vastuussani puolisoni, jolla on osa vastuusta, on lasteni äiti. Yhdessä huolehdimme lapsistamme ja kasvatamme heitä kummien, isovanhempien ja varhaiskasvattajien tuella. Ja jos ihan rehellisiä olemme, niin emme jaksa. Selviämme kyllä, mutta niinhän humalaisetkin ennen pitkää, eikä se silti tee kovasta kännistä terveellistä. Mutta emme jaksa. Emme vain jaksa. Sellainen pikkujuttu vain.

Mutta en puhu kenenkään muun kokemuksesta, en edes puolisoni. Kun sanon, että emme jaksa, tarkoitan, että minä en jaksa. Kootusti voidaan siis sanoa, että me emme jaksa, koska molempia tarvitaan. Eikä sekään riitä.

En ole koskaan ollut yhtä väsynyt kuin lasten isänä, nämä pian neljä vuotta, joista kolme yhden lapsen isänä. En ole koskaan ollut yhtä varma siitä, että olen masennuksen partaalla ellen jo lievästi masentunut (tein netissä jonkin testin, jonka mukaan olin lievästi masentunut, mutta suhtaudun siihen varauksella, koska se oli nettitesti), en ole koskaan ollut yhtä hajamielinen ja huonomuistinen, yhtä kömpelö, yhtä hermostunut, levoton ja helposti ärtyvä, en ole koskaan aikuisiälläni sairastellut yhtä paljon ja niin pitkään, en ole koskaan pelännyt terveyteni puolesta yhtä paljon, en ole koskaan pelännyt yhtä paljon, en ole koskaan ollut yhtä tyytymätön itseeni ja elämääni, yhtä onneton. En ole koskaan lukenut yhtä vähän, tyhmistynyt yhtä paljon.

Kirjoitan tätä väsyneenä samaan aikaan kun pienempi lapseni, vauva, nukkuu päiväuniaan. Hän nukkuu tällä hetkellä niin pitkiä päiväunia, että voisin turvallisesti noudattaa sitä paljon toisteltua neuvoa väsyneille vanhemmille, että nuku silloin kun lapsikin nukkuu. Se voisi olla hyvä neuvo, ellei se olisi niin huono neuvo. En pysty nukkumaan aamupäivällä, koska olen joutunut heräämään ja päivä on ehtinyt valjeta. Nämä ovat biologisia tosiasioita, välttämättömyyksiä. Iltapäivällä, kun päivä alkaa hämärtyä, voisin nukkua, ellei lapsi olisi silloin hereillä. Niinpä minun on tyytyminen liian lyhyisiin ja katkonaisiin yöuniin. Univajeesta seuraa jokaviikkoinen päänsärky, jolloin viimeistään on pakko ottaa ylimääräiset iltapäivänokoset ja toivoa, että joku (yleensä puolisoni) selviää sillä välin lasten kanssa. Eivätkä nokosetkaan auta pitkälle, sillä olen jo niin vanha, että uneni ei eritä tarpeeksi elvyttävää kasvuhormonia. Uneni ei voi enää olla laadukasta, joten laatu pitäisi korvaa määrällä.

Muitakin neuvoja, asiantuntijoiden ja vanhemmuudesta selvinneiden ("selviämisestä" ks. toinen ja edellinen kappale), pienten lasten vanhemmille piisaa. Ne ovat kaikki epätoivoisia yrityksiä saada vanhemmat unohtamaan tulessa palamaton totuus, että he eivät vain jaksa. Vanhemmat eivät tarvitse neuvoja, he tietävät jo kaiken, ja sekin väsyttää heitä niin kuin tietämys hyvästä hoidosta väsyttää ylikuormitettua sairaanhoitajaa entisestään. Vanhemmat tarvitsevat apua, sillä lapset eivät ole heidän oma projektinsa, heidän elämäntapavalintansa, vaan aikuisiksi kasvatettavia ihmisiä, joita jotkut sattuvat saamaan, jos sattuvat, sellaisia kuin sattuvat.

Onneksi apua ja tukea on saatavilla. Ei kuitenkaan yleensä kellon ympäri, eikä aina heti silloin kun sitä tarvitaan. Viimekätinen vastuu on vanhemmilla, kellon ympäri. Ainoa keino, mikä todella tepsii, ainoa teko, mikä todella auttaa vanhempia, on tuon vastuun jakaminen. Vanhempia, huoltajia tarvitaan perheeseen lisää.

Usein vanhemmat yrittävät vain jakaa vastuuta keskenään eri tavoilla. Riittämättömistä yhteisistä resursseista ei kuitenkaan saa lisäresursseja uusjaolla, korkeintaan vaihtelun tuomaa hetkittäistä virkistystä, jos sitäkään. Jos jotkut vanhemmat tajuavat tämän ja haluavat vaihtelun sijaan keskittyä selviämään siitä, minkä osaavat paremmin, eivätkä käyttää olematonta aikaa uusien asioiden opetteluun, heidän puolisonsa saattavat pahastua, koska se nyt vain tuntuu paremmalta, että yritetään kaikkea. Lisäksi väsyneet vanhemmat väsyttävät toisiaan ymmärtämättömyydellään, joka johtuu väsymyksen aiheuttamasta empatiavajeesta. Jotkut äidit esimerkiksi puhuvat "miesflunssasta" viitaten sillä siihen, että isät eivät jaksa sairaina hoitaa lapsiaan ja kotia yhtä paljon kuin äidit, että isillä on varmaan ihan oma, ärhäkämpi flunssaviruksensa. Tai sitten paheksutaan puolisoa, joka työssä jaksaakseen nukkuu toisessa huoneessa korvatulpat korvissaan samalla kun toinen enimmäkseen valvoo vauvan kanssa. Väsymys siis ajaa vanhemmat ilkkumaan sairastavia puolisoitaan ja halveksumaan työkyvyn ylläpitämistä. Jo sen pitäisi riittää tajuamaan, että väsymystä vastaan pitää taistella kaikin voimin. Ei pitäisi tarvita todeta lisäksi vaikkapa, että jo vähäinen univaje altistaa monille sairauksille ja saa meissä aikaan geneettisiä muutoksia.

Todetaan kuitenkin rehellisyyden nimissä, että väsymystä on kahdenlaista. Pienemmän lapseni kummitäti kävi tässä kerran meillä kylässä ja kysyi, miten menee. Vastasin tietenkin, että väsyttää. Hän esitti tarkentavan kysymyksen: olenko väsynyt fyysisesti vai henkisesti, eli olenko ruumiillisesti uupunut vai pikemminkin kyllästynyt. Sanoin, että ruumiillisesti, että tarvitsisin yhdeksän tuntia unta päivittäin jaksaakseni. Mutta olen minä myös kyllästynyt - fyysiseen väsymykseen. Mihin tahansa muuhun kyllästyminen on lievennettävissä ajattelulla, koska ajattelu toimii yleensä ihan hyvin silloin kun ei väsytä. Voi esimerkiksi ajatella, että lapset ovat rakkaita ja kauniita, että he kasvavat pian toivon mukaan ihaniksi aikuisiksi, että meillä on melkein kaikki hyvin tai ainakin paremmin kuin monella muulla perheellä maailmassa. Väsyneenäkin näihin ajatuksiin kykenee - juurihan kirjoitin ne tähän! - mutta ne eivät luovuta kaikkea energiaansa ruumiille. Ja kun on oikein väsynyt, tuntuu ettei niissä mitään energiaa olekaan. Tyhjiä sanoja niin kuin "tahdonvoima", "tsemppi" ja muut sellaiset.

Vanhemmuutta on usein verrattu työhön, kovaan työhön. Vertaus on osuva. Vanhemmuus on enimmäkseen suorittavaa työtä, koska lapset ovat niin kuin se koira Olemisen sietämättömässä keveydessä: he arvostavat rutiineja ja yksinkertaista elämää. Ärsykkeitä ei saa olla liikaa, koska hermosto kehittyy 25 - 30-vuotiaaksi asti. Vanhemmuus on vastuuta ja työtä kellon ympäri. Yleisesti kohtuullisena työaikana pidetään kahdeksaa tuntia päivässä. Loput kuusitoista tuntia on lepoa ja virkistystä. Lepoa ja virkistystä vanhemmat eivät saa tarpeeksi. Siksi tarvitaan lisää aikuisia. Jos joku huoltajista voi ottaa lapsen työkseen (niin ettei hänen tarvitse tehdä "oikeaa työtä"), riittää, kun aikuisia on kolme yhtä lasta kohden. Jos ei voi, aikuisia tarvitaan neljä.

Kun pohdimme puolisoni kanssa toisen lapsen saamisen todennäköisyyttä lisäävien toimien aloittamista (noita toimia kutsutaan myös lapsen "hankkimiseksi", mutta se on harhaanjohtavaa - kaikki lasten saamisen todennäköisyyttä lisänneet tietävät, ettei lapsia "hankita" vaan saadaan), isäni sanoi, että siinähän kaksi lasta menee missä yksikin. Isäni on usein oikeassa, mutta ei sillä kertaa. Kahden lapsen läsnäolo vaikeuttaa moninkertaisesti yhden lapsen huomioimista. Lapsiahan täytyy huomioida yksi kerrallaan. Mutta kun lapsia on kaksi, ne reagoivat myös toisiinsa. Reaktiot aiheuttavat sen, että yhden lapsen huomioimisen lisäksi on paitsi huomioitava toistakin lasta myös käsiteltävä noita reaktioita, samaan aikaan. Se on mahdotonta.

Miten sellainen perhe muodostetaan, jossa on kolme tai neljä aikuista? Joskus oli kai enemmän perheitä, joihin kuului vanhempien ja lasten lisäksi isovanhempia. Nykyään se on harvinaisempaa, lähinnä kai siksi, että sukupolvien väliset elämäntapa- ja ajatteluerot ovat kasvaneet. En minäkään tulisi toimeen vanhempieni kanssa saman katon alla. Pitää luultavasti olla suunnilleen samanikäisiä huoltajia, ystävyksiä, joista jotkut ovat pareja, jotkut välttämättä eivät, kunhan viihtyvät keskenään ja hoitavat ja kasvattavat kukin vuorollaan lasta. Tai toki ihan miten vain, kunhan aikuisia on niin paljon, että kukaan ei sorru elämän painon alla.

Mutta tämähän tarkoittaisi, että lapsia pitäisi tehdä/saada paljon vähemmän, joku sanoo. Entä huoltosuhde? No, hyvällä maahanmuutto- ja tulonjakopolitiikalla sekä nykyisin melko terveiden ikäihmisten ja sinkkujen arvostuksella pääsee pitkälle, mutta pidemmän päälle kaikkien pitäisi kai vain tulla toimeen vähemmällä, jotta saisimme viimein kasvatettua hyviä ja terveitä sukupolvia eikä väestön silti tarvitsisi jatkuvasti kutistua. Työajan pitäisi lyhentyä tai työn muuttua sellaiseksi, että lapset voivat olla siinä jotenkin mukana ja silti pysyä lapsina. Kaikki riippuu siitä, millaiseen yhteiskuntaan lapset kasvatetaan, miten monimutkaiseen yhteiskuntaan. Tai pikemminkin, millaisen yhteiskunnan haluamme lastemme muodostavan. Kai ainakin sellaisen, jossa ihmisiä ei ole liikaa? On nimittäin paitsi huoltosuhde myös ympäristön kantokyky. Ja ennen kaikkea vanhempien kantokyky.

Mitä pidempään valitusvirsi jatkuu, sitä sekavammaksi se käy. Kunpa saisi levätä ja virkistäytyä. Niin kuin vilpolassa nukkuva tyttäreni.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Loppusiivous

Edellisestä blogikirjoituksestani on yli viisi kuukautta, mutta siihen on hyviä syitä: toisen lapsen syntymä ja muutto toiselle paikkakunnalle, jossa asumismuotokin vaihtui. Työkiireitä on yhä, mutta nehän eivät saa estää kirjoittamista. Kerron siis nyt, mitä tapahtui huhtikuun kahdeksantena ja yhdeksäntenä, kun kävin siivoamassa ja luovuttamassa pois vanhan asuntomme.

***

Olisi oikeastaan pitänyt valita puoli kuudelta Jyväskylästä lähtevä Onnibus, niin olisi ollut enemmän aikaa siivota. Toisaalta olisin ehkä ollut niin väsynyt perillä, että olisin viimeistään iltapäivällä saanut päänsäryn, jolloin siivoamisesta ei olisi tullut mitään. Niin ainakin pelkäsin. Hyvä siis, että hyppäsin vasta puoli kymmeneltä kytkintä nostaneen auton kyytiin. Sitä varten piti ensin raahautua Muuramen Niittyahosta teollisuuskylän pysäkille, josta vakiovuoro vei minut Jyväskylän Matkakeskukseen. Puoli yhdeksältä tuo bussi oli yllättävän täysi. Kuljettaja oli miellyttäväkäytöksinen mies eikä veloittanut yhdensuuntaisesta metkasta kuin viisi ja puoli euroa, vähemmän kuin olin odottanut. Bussissa kirjoitin tekstiviestin puolisolleni, että bussi oli tullut ajallaan. Ehdin siis hyvin Onnibussiinkin. (Koska muuttosiivouksen aikataulu oli kireä, meitä jännittivät kaikki siirtymät.)

Matkakeskuksella ihmettelin, miltä laiturilta Helsinkiin Lahden kautta ajava Onnibus mahtaa lähteä. Oli hiljaista, mutta lähtöajan lähestyessä huomasin, että laiturille numero neljä kerääntyi noin tusinan verran ihmisiä. Aloin ounastella, että tuohon se pysäköi. Menin lähemmäksi ja katsoin noita ihmisiä: nuoria opiskelijoita ja vaihto-opiskelijoita; työssäkäyvän aikuisen näköisiä tai työttömiä (eihän niitä erota toisistaan), todennäköisesti sitä sukupolvea, joka ei erehdy haavoittamaan itseään työllä; pirteitä eläkeläisiä värikkäine matkalaukkuineen. Kun punamusta bussi kurvasi laiturille, Matkakeskuksesta purkautui ainakin saman verran lisää matkustajia, samoja ihmisryhmiä. He kaikki näyttivät iloisilta ja elämänhaluisilta; yhteiskunnan parhaat voimat pakkautuivat kaikki samaan bussiin. Onnibussiin.

Matkan aikana yritin torkkua, koska olin väsynyt (kotona kaikki oli vielä melko sekaisin). Puolisoni soitti minulle pari kertaa kysyäkseen jonkin esineen sijaintia, jota en tiennyt, mutta pian hän onneksi lopetti soittelun ja antoi minun nukkua jotenkuten.

Havahduin huoleen nähdessäni kylttejä, joissa luki Tampere. En kai noussut sittenkin väärään bussiin? Miten olisimme ajaneet nelostietä Tampereelle? Eihän siinä ollut järkeä. Katsoin ympärilleni. Kyllä tämä vähän Tampereelta näytti, mutta ei kai mitenkään voinut. Kuljettaja kuulutti rautatieasemasta, mutta en saanut selvää, minkä kaupungin asemasta. Lopulta näin, että jossakin luki Lahti, ja rauhoituin.

Bussi pysäköi Marskin aukion eteen. Aukiolla kohosi Marskin patsas. Sen juurelle oli ehkä romanien kansallispäivän kunniaksi laskettu vihreä seppele ja vihreä risti, joissa oli vihreän lisäksi sinistä ja valkoista. Tuuli kovasti, ja näin, miten vihreä risti lennähti monen metrin päähän aukiolle. Monet kävelivät sen ohi, mutta lopulta mustapukuinen lenkkeilijämies, joka kantoi Lidlin muovikassia, vei ristin takaisin paikalleen. Hän yritti monta kertaa asettaa sen pystyyn patsaan jalustaa vasten, mutta se kaatui aina. Lopulta mies luovutti ja jätti ristin vain lojumaan maahan toisen seppeleen viereen, olihan se sentään patsaan juurella. Tuuli koetteli ristiä yhä, mutta se ei ehtinyt lennähtää toistamiseen pois paikaltaan, kun bussi jo jatkoi matkaansa.

Ehdin lukea vain jonkin aikaa Pentti Holapan Tinaa-romaania ennen kuin jäin pois Viikin pysäkillä, jolta minun piti tulla paikallisbussilla jonkin verran takaisin Vantaan Mikkolaan. Kiersin tien toiselle puolelle, jossa vanha mies puhui toisille bussiaan odottaville, että hän aikoi nousta Onnibussiin. Lippua hänellä ei ollut, mutta rahallahan ne kuljettajat lahjotaan, hän totesi. Jostain syystä hän kuitenkin nousi Porvoon bussiin. Miksi hän sanoi nousevansa Onnibussiin, jos kuitenkin nousi Porvoon bussiin, ihmettelin kovasti. Pian tuli minun bussini, numero 731. Kuljettaja oli ajaa monen pysäkin ohi, ja matkustajien piti huutaa hänelle päästäkseen pois oikealla kohdalla. Sitten kuljettaja eräällä pysäkillä alkoi itse huudella jotain, josta en saanut selvää, mutta koska kaikki jäivät kyydistä sillä pysäkillä, jolla juuri kukaan ei yleensä jäänyt, katsoin parhaaksi tehdä niin itsekin. Keräsin häthätää levittelemäni myssyt, hansikkaat ja muut ja pelkäsin, että jotain unohtui bussiin. Edessämme oli toinen bussi, josta tuli huoltomiehen näköinen mies meidän bussillemme ja johon kuljettajamme asettui. Siirryimme sitten tuohon toiseen bussiin ja jatkoimme matkaa. Sellaista minulle ei ollut koskaan pääkaupunkiseudulla asuessani tapahtunut. Kuljettaja oli ajaa vielä yhden pysäkin ohi - sen, jolla minunkin piti jäädä kyydistä, koska tarkoitukseni oli mennä Snackyyn syömään ennen siivousurakkaa.

Olin suunnitellut Snackyssä käymistä jo kauan. Olimme ajaneet monta kertaa sen ohi hakiessamme lähi-Lidlistä banaanilaatikoita, ja olin monta kertaa todennut, että tuolla minun täytyy varmaan sitten muuttosiivousreissullani syödä lounas, koska se oli niin lähellä vanhaa kotiamme, kävelymatkan päässä. Sen pihassa oli jo kauan mainostettu kalakerrosateriaa, luultavasti ainoaa ateriaa, jonka kehtaisin siellä tällaisessa poikkeustilanteessa syödä. Oikaisin suorinta tietä tien ylitse voittaakseni aikaa ja astuin sisään.

Pöydissä istui enimmäkseen työmiehiä: suomalaisia, venäläisiä ja virolaisia. Tein tilauksen ja ostin myös kaksi suklaapatukkaa, jotka olivat tarjouksessa. Myyjä sanoi, että pitäähän jälkiruokakin olla. Hämmästelin hetken, mitä hän tarkoitti, kunnes ymmärsin hänen viittaavan patukoihin, joita en todellakaan ollut ajatellut jälkiruoaksi vaan välipalaksi sitten joskus. Hain sivupöydältä juoman, appelsiinilimsan, jonka valutin hanasta ensin kahvimukiin, koska en heti tajunnut, että pöydällä oli isompiakin virvoitusjuomamukeja. Tajuttuani kaadoin limsan kahvimukista isompaan mukiin, heitin kahvimukin roskiin ja istuuduin pieneen pöytään.

Mietin hetken, olisiko sopivaa lukea Holappaa, kun pöydällä lojui myös jokin iltalehti. En enää muista, kumpaan päädyin. Luultavasti Holappaan. Kohta myyjä toi aterian ja toivotti hyvää ruokahalua. Miksiköhän ranskalaiset asetellaan sellaiseen tötteröön, joka niiden painosta aina kaatuu tarjottimelle? Luulisi olevan siistimpää, jos tötterö pysyisi pystyssä. Isompi tötterö, joka olisi painotettu pohjasta, ajaisi asian hyvin. Miksi pikaruokaloissa ei tapahdu tuotekehittelyä? Hain ranskalaisille ketsuppia. Otin ensin pieniä pusseja, jotka eivät riittäneet mihinkään, kunnes muistin, että pikaruokapaikoissa piti ottaa pieni teepussinmentävä kertakäyttöastia ja koota ketsuppia siihen. Lopulta ruokailu alkoi sujua, vaikka mieluummin kuin limsaa olisin juonut valkoviiniä, olihan hampurilaisen välissä kalaa.

Vatsani täyttyi, ja astuin ulos Snackystä. Oikaisin Snackyn takapihan kautta kadulle voittaakseni aikaa, oli kiire päästä aloittamaan suursiivous. Kadulla näin jonkun kokoomuslaisen ison vaalimainoksen, jossa oli paljon tekstiä, näkemykseksi maamme tilasta tarkoitettua. Siinä luki, että "olemme vaipuneet apatiaan". Muistin Onnibussiin nousseita ihmisiä enkä voinut ymmärtää, mistä mainoksessa puhuttiin. Minäkin olin pontevasti menossa siivoamaan. Myöhemmin vaaleissa tuo nainen jäi valitsematta.

Astuin sisään tyhjään asuntoon, vanhaan kotiimme Maarukanmetsässä. Tai ei se ihan tyhjä ollut: eteisessä ja olohuoneessa oli paljon roskia muuton jäljiltä, ja joihinkin kaappeihin oli ehkä unohtunut tavaraa, joka piti joko hävittää tai ottaa mukaan siivouksen jälkeen. Panin toimeksi, sillä asunnon lopputarkastus olisi jo seuraavana päivänä kello 13. Minulla meni kauan ennen kuin sain lajiteltua roskat kuivajätteeksi, kartongiksi ja paperiksi. Sitten raahasin ne säkeissä ja sylissäni hissiin. Tuuli oli yltynyt, ja matkalla roskakatokselle isompi pahvinpala lennähti sylistäni ja kolahti lähimpään autoon parkkipaikalla. Autoon ei tullut lommoa. Vihoissani ja mielessäni kiireeseen vedoten jätin kartongit taittelematta, kun sulloin ne kierrätysastiaan.

Asuntoon oli jätetty paljon siivousvälineitä minua varten: rättejä, sankoja, pyyhkimiä, pesuaineita ja paperia. Päätin aloittaa hyllyistä, joita oli paljon ja joista ehkä löytäisin unohtunutta omaisuutta. Makuuhuoneessa oli puhtaimmat hyllyt. Perimmäisen hyllyn ylänurkassa oli yhä aukko, johon edellinen asukas oli piilottanut tyhjiä olutpulloja ja -tölkkejä. Luultavasti sinne oli jokunen vielä jäänytkin, koska en ollut saanut kaikkia pois pari vuotta sitten asuntoon muutettuamme.

Seiniäkin piti vähän pyyhkiä, vaikka niiden tahrat olivat tiukassa. Olohuoneen patterin ja seinän välistä löysin kaksi leluautoa, punaisen urheiluauton ja kaksikerroksisen bussin, joka oli hyvin kolhiutunut. Ne eivät olleet tyttäreni leluja, mutta toisin ne hänelle tuliaisiksi. Ihmettelin, miksi emme olleet huomanneet niitä kukkapöydän takaa koko sinä aikana, jonka olimme asuneet Maarukanmetsässä.

Ikkunatkin piti pestä ainakin sisältäpäin ja saunan pikkuikkunan turhanpäiväisen sälekaihtimen pyöritysvipu korjata. Kokeilin ilmastointiteippiä mutta en saanut sitä korjattua. Annoin olla, sillä se oli ollut rikki jo silloin kun muutimme asuntoon, ja kiirehdin pesemään ikkunoita. Osa niistä oli jo pesty, mutta piti pohtia, oliko parvekelasien peseminen tarpeen. Siivousohjeet eivät olleet tältä osin yksiselitteiset. Astuin parvekkeelle, jonka kaikkia pölyjä en millään saanut lakaistua pois. Yhdessä lasissa oli näkyviä, rumia tahroja. Soitin puolisolleni kysyäkseni hänenkin mielipidettään ja koskettelin sormellani tahroja, joihin kosketuksellani ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Niiden täytyi olla ulkopuolella. Puolisoni käski jättää pesemättä. Lopetin puhelun, pesin hetken muita ikkunoita ja söin eväitäni. Kello kävi, olin huhkinut jo monta tuntia. Lopulta päätin kuitenkin varmuuden vuoksi pesaista parvekelasit, vaikka sen vuoksi pääsisin Helsinkiin yökylään vasta iltamyöhällä.

Laseista valui hirvittävästi mustaa mönjää - märkää pölyä kaiketi - jota pyyhin pois sekä talouspaperilla että sanomalehdillä. Joitain saippuaisia pisaroita roiskui lasien välistä ulkopuolelle, jossa kirkas iltapäiväaurinko kuivatti ne lasiin melkein välittömästi. Sille en voi mitään, ajattelin. Kun pääsin rumien tahrojen kohdalle, ne hävisivätkin yllättäen muutamalla pyyhkäisyllä. Hyvä, että olin ryhtynyt pesemään laseja, tuumin, koska muuten noiden tahrojen todellinen sijainti olisi selvinnyt vasta seuraaville asukkaille ja niistä olisi voinut koitua meille lasku.

Lopulta sain lasit puhtaiksi. Mitä vielä ehtisin siivota ennen kuin olisi pakko lopettaa siltä päivältä? Valitsin keittiön, jossa olikin paljon tekemistä. Uunin ja jääkaapin puhdistamisessa oli mennyt tunteja, joten paljon jäisi seuraavallekin päivälle. Illan hämärtyessä jynssäsin tiskipöydän kaakelin tahroja. Väsytti ja käsiä särki, eikä tahroja hämärässä kunnolla erottanut. Muutenkaan jynssääminen ei tuntunut niihin tehoavan. Turhauduin ja synkistyin. Ajattelin, ettemme koskaan enää asuisi tässä asunnossa. Ajattelin perhettäni uudessa kodissamme ja itseäni siivoamassa tyhjää, likaista ja äänetöntä asuntoa illan pimeydessä. Oli pakko lopettaa ja päästä ulos, pois.

Ulkona pysäkillä katsoin kelloa, joka oli yhdeksän. Olin tehnyt töitä seitsemän tuntia. Seuraavana päivänä ei olisi niin paljon aikaa, kun pitäisi vielä pestä lattiat ja kylpyhuone. Arvelin kuitenkin ehtiväni, ja olihan pakko levätäkin välillä. Matkustin bussilla, junalla ja metrolla. Kävelin ystäväni asunnolle, jonne tämä ilmaantui vähän myöhemmin. Menin ensin suihkuun, jonka hanaa en osannut käyttää ennen kuin olin kysynyt ystävältäni neuvoa. Söimme iltapalaa, joimme teetä ja keskustelimme perheestä, politiikasta ja kotieläimistä. Sitten kävimme nukkumaan.

Aamulla heräsimme seitsemältä ja söimme aamupalan. Se muistutti edellisen illan iltapalaa. Ystäväni lähti töihin ja minä jatkamaan siivousta. Kuljimme osan matkasta yhdessä metrolla ja junalla ja keskustelimme perheestä, politiikasta ja uskonnosta. Asematunnelissa ohitimme Johanna Sumuvuoren, joka oli jakamassa vaaliesitteitä, ja ihastelimme Juhana Vartiaisen hauskaa vaalislogania "Hyvinvointivaltio ja markkinatalous".

Kun olin eronnut ystävästäni ja päässyt asunnolle, lorautin summamutikassa keltaista, appelsiinimehulta näyttävää pesuainetta sankoon ja aloin rievun kanssa kontata lattioita puhtaaksi. Toivoin, että minulla olisi ollut vielä pölynimuri, jotta olisin voinut poistaa irtoroskat ennen luuttuamista. Eiih, en jaksaisi. Äkkiä nyt kaikki. Miksi siivouskomerossakin oli vielä rojua, paljolti roskiin heitettävää? Miksi olin jättänyt makuupussini eteisen kaappiin? Minullahan oli yösija tiedossa hyvissä ajoin ennen muuttoa. Vieläkö seinilläkin oli pölyä, jota pitäisi harjata pois? Ja nuo tahrat kaakelissa, ei tule mitään.

Kuurasin välillä kylpyhuonetta. Saunan lauteita pyyhkäisin hyvin nimellisesti. Kun kylpyhuone lainehti huuhteluvedestä, jota en ollut vielä ehtinyt kuivata pois, ovikello soi. Olin puolipukeissa, koska oli tullut kuuma. Avasin oven. Sen takana oli sama mies, joka oli tehnyt asunnon ennakkotarkastuksen. Lopputarkastaja siis. Hän oli tunnin etuajassa. Kun ilmoitin sen hänelle ja samalla sen, että siivous oli kesken, hän katsoi papereitaan hämmästyneenä mutta pyysi silti saada tulla sisään tekemään tarkastuksen. Päästin hänet ja menin kuivaamaan kylpyhuonetta. Hän katseli lähinnä keittiötä ja kysyi, oliko astianpesukoneen irrottaminen hoidettu itse vai huollon kautta. Itse, vastasin. Kylpyhuoneessa mies kiinnitti huomionsa pesuainetelineeseen suihkunurkkauksessa. Hän kysyi, oliko minulla ruuvimeisseliä. Sanoin, että on. Sitten hän pyysi minua irrottamaan telineen. Pian hän sitten lähti ja jätti minut suorittamaan siivouksen loppuun.

Otin ruuvimeisselin ja menin irrottamaan telinettä. Se ei onnistunut, koska meisseli oli vääränlainen. Olin vähitellen kasannut tavaroitani porraskäytävään pois viimeisten pyyhkäisyjen tieltä eteisessä ja ajattelin, että varmaan pukeudunkin vasta siellä. Huomasin, että alakerran naapuriin meni huoltomies. Tuumin, että häneltä voisin ehkä lainata oikeanlaista meisseliä. Sitten huoltomies lähti naapurista sanoen tälle, että palaa pian. Mutta hän ei palannutkaan pian, ja tilaisuus lainata meisseliä meni sivu suun.

Palasin vielä keittiöön ja tajusin, että en ollut pyyhkinyt leikkuulaudan alla sijaitsevia laatikoita. Nehän oli nyt tarkastettu. Kauhistuin, kun näin hirveät keot leivänmuruja alimmaisen laatikon perällä. Onneksi tarkastaja oli varmasti ajatellut, että hoidan ne vielä, ja niin hoidinkin, kun nyt sattumalta muistin.

Vein kaikki roskiksi luokittelemani roskiin ja pakkasin loput, monin paikoin epämääräiset roinat kasseihin ja laukkuihin, joita aloin kantaa. Mukanani oli myös sanko, josta törrötti ikkunanpesimen irtovarsi, ja A-tikkaat, jotka minun piti palauttaa Tikkurilaan. Kello oli yksi. Olisin nipin napin ehtinyt siivota asunnon valmiiksi tarkastusta varten, jos mies ei olisi tullut etuajassa. Seuraava tavoitteeni oli ehtiä Pohjois-Haagaan, johon minun tuli luovuttaa asunnon avaimet, neljään mennessä. Iltapäivästä näytti tulevan lämmin, ja kantamukseni olivat raskaat.

Ajelin hitaasti kahdella bussilla Tikkurilaan, koska en jaksanut vaihtaa junaan. Melkein ajoin oikean pysäkin ohi. Ojensin A-tikkaat Niemisille ja pahoittelin, etten ehtinyt jäädä teelle, koska minun piti ehtiä junalla Huopalahteen. Sain Niemisiltä mukaani kirjekuoressa kirjan, joka minun piti toimittaa avoanopilleni. Se ei paljon painanut kaikkien muiden seassa. Olin iloinen, että minulla ei enää ollut A-tikkaita ristinäni, mutta ikkunanpesimen irtovarsi töksähteli joka paikkaan ja pyöri sangossa valtoimenaan.

Yritin ehtiä nopeaan Pasilan-junaan, mutta se oli juuri sillä kertaa myöhässä, joten oli pakko kitkutella N-junalla. Ehdinpähän vähän lueskella siinä istuessani. Ja ehtisin varmaan joka tapauksessa. Pasilan asemalla joku nainen kysyi, mihin se juna, johon minäkin olin astumassa, menisi, ja kahden tytön tavoin annoin hänelle väärän vastauksen. Nainen palasi toiselle raiteelle ja kyseli sielläkin, minkä johdosta hän tuli takaisin. Sitten pahoittelin, että olin vahingossa antanut väärää tietoa.

Olin suunnitellut valmiiksi reitin, jota kulkisin Huopalahden asemalta lukkoliikkeeseen, mutta kadut eivät näyttäneet kulkevan niin kuin olin kartalta katsonut. Kysyin neuvoa eräältä rouvalta ja löysin tien. Ylämäkeä ja alamäkeä, kuuma. Ohitin kaksi pizzeriaa, jotka sijaitsivat sopivasti lukkoliikkeen vieressä. Evääni olivat vähissä, olin mussutellut pähkinöitä pitääkseni pahimman nälän loitolla. Jompaankumpaan menisin syömään, kunhan avaimet olisi palautettu.

Lukkoliikkeessä piti odottaa kauan, että kaikki allekirjoitettavat paperit oli tulostettu. Odottaessani katselin hyllyä, jossa oli pieni kassakaappi, joka maksoi parisataa euroa. Hyllyssä oli myös hassuja oravaveistoksia, jotka maksoivat vähän toistasataa. Suunnittelin vitsailevani, että myytte näemmä sekä kassakaappeja että kassakaappien vartijoita, vaikka aloinkin epäillä, että oravien paikalla kuului olla pienempiä, halvempia kassakaappeja ja että oravat olivat vain väliaikaisesti niiden paikalla. En kuitenkaan vitsaillut vaan allekirjoitin paperit ja kysyin, kumpaa pizzeriaa mies suosittelisi. Hän sanoi käyneensä vain toisessa, jossa oli kuulemma hyvä salaattipöytä. Menin siihen.

Tilasin kasvispizzan. Olin ainoa asiakas tuona torstaisena iltapäivänä. Kun olin syönyt pizzan, kustantaja soitti. Hän sanoi, että käännetään sitten lopulta se toinenkin norjalainen romaani. Ilahduin siitä, että sain lisää töitä. Sen kunniaksi ostin paluumatkalla Siwasta Magnum Silver Marc de Champagne -jäätelön, joka ei kyllä maistunut yhtään samppanjalta, mutta tuntui silti juhlavalta. Sitä oli kylläkin vaikea syödä, kun piti samalla kantaa ikkunanpesimen irtovartta sangossa, makuupussia ja muuta.

Huopalahden asemalla tunsin, että ilma alkoi viiletä. Olihan kello kohta jo viisi. Kuudelta lähtisi Kampista Onnibus kotiin, sinne pitäisi vielä jaksaa. Matkustin junalla Helsingin rautatieasemalle ja kävelin koko matkan sieltä Kamppiin, olihan kaunis ilma. Kampin edessä Markus Drake ojensi minulle lentolehtisensä kysyen, äänestänkö Uudellamaalla. Vastasin myöntävästi ja otin lehtisen. Johtuikohan sangosta, jossa ikkunanpesimen irtovarsi heilui, että hän tunnisti minut ei-helsinkiläiseksi, sitä en saanut koskaan tietää. Mutta eihän Johanna Sumuvuorikaan ollut aamulla ojentanut minulle lappuaan, eikä minulla vielä silloin ollut sankoa varsineen. Ehkä se johtuikin harmaasta K-Citymarketin talvitakista.

Onnibussia piti odotella pitkään, koska se oli myöhässä. Välillä istuin, välillä seisoin odotellessani. Olin jo melkein lukenut Holappani loppuun. Kun bussin piti jo tulla, päätin seisoa loppuajan, koska bussissa saisin istua tarpeeksi. Kyllästyin sangossa heiluvaan ikkunanpesimen irtovarteen ja sulloin sen reppuuni, jonka vetoketjun välistä se sitten törrötti. Varmaan oli parempikin, ettei tavaratilassa kulkeva sanko sisältäisi sinne tänne heiluvia osia.

Vähitellen kaikki matkustajat seisoivat hajanaisissa jonoissa ja riveissä. Onnibussin työntekijä ilmoitti, että menee vielä jonkin aikaa. Ilmoituksen kuullessaan monet korjasivat asentoaan, ja niin minäkin käännähdin kannoillani. Silloin repusta törröttänyt irtovarsi läpsähti vasemmalla puolellani seisseen nuoren naisen käsivarteen. Pyysin anteeksi, ja nainen vastasi, ettei se mitään. Vähän ajan kuluttua päätin ottaa repun selästäni, koska se alkoi painaa harteitani. Silloin pesimen varsi läpsähti oikealla puolellani seisseen nuoren naisen takamukseen. Pyysin anteeksi, ja nainen vastasi hymyillen, ettei se mitään. Onnibussilla matkustavat ovat mukavia ihmisiä, jotka eivät vähästä pahoita mieltään.

Lopulta bussi pääsi matkaan viisitoista minuuttia myöhässä. Asetuin sen toiseen kerrokseen kahden ranskaa puhuvan nuoren naisen viereen, koska taustalla kuuluva melko hiljainen ranskankielinen höpötys oli rentouttavaa. Toinen naisista hymyili, kun mutkassa pitkä kaulahuivini putosi käytävälle pääni yläpuolelta. Sain Holapan luettua loppuun ja aloitin Yoshida Kenkôn Joutilaan mietteitä (suom. Kai Nieminen). Lähempänä istunut nainen katseli minua vähän väliä muttei puhunut mitään. Kun kuljettaja kuulutti aikataulutietoja, kuuntelin tarkkaavaisesti ja valmistauduin tulkkaamaan naisille, jos he näyttäisivät harmistuneilta siitä, että eivät ymmärtäneet sanaakaan. He eivät kuitenkaan osoittaneet mitään sellaista, joten en tuppautunut kysymään, kiinnostaisiko heitä kuulla suomennokseni. Pian naiset vaihtoivat paikkaa ja ikkunan viereen asettunut alkoi nukkua. Toinen katseli kuvia älypuhelimestaan. Minä keskityin kirjaani.

Hieno miete oli se, joka kertoi kiivaasta piispasta. Tämä ei ollut mielissään siitä, että kansa kutsui häntä "Enoki-piispaksi" enoki-nimisen puun mukaan, joka kasvoi luostarin pihassa. Hän kaatoi puun, mutta sen jälkeen häntä alettiin kutsua "Kantopiispaksi", koska puusta oli jäänyt kanto. Se suututti piispaa vielä enemmän. Hän revitytti kannon maasta, mutta siitä jäi kuoppa, jonka sade täytti vedellä. Sen jälkeen miestä alettiin kutsua "Lätäkköpiispaksi".

Nainen havahtui kylmään ja pyysi ystäväänsä ojentamaan takkinsa. Ilta alkoi pimetä. Katselin taivasta ja metsämaisemaa moottoritien laidalla. Näin kaksi isoa mäntyä erillään toisista puista. Taivaanranta oli ensin punakeltainen, sitten (Vaajakoskella) se muuttui vihreäksi. Kirjoitin punamustaan muistikirjaani: "Kun aurinko laskee ja värjää taivaan punaiseksi ja keltaiseksi, on turvallinen olo: jalat ovat maassa ja mieli tyyni ja levollinen. Mutta kun aurinko on laskenut ja taivaanranta vihertää kolkosti, tuntuu kuin maailma syöksyisi pimeään ja kylmään avaruuteen, huimaa ja ahdistaa."

Perillä Jyväskylän Matkakeskuksessa toinen ranskaa puhuneista naisista alkoikin puhua espanjaa jonkun vaihto-opiskelijan kanssa, joka oli tullut häntä vastaan. Menin hetkeksi sisälle Matkakeskukseen. Koska evääni olivat loppu ja minulla oli yhä nälkä, ostin lämpimän paninin. Se oli niin kuuma, että melkein poltin siihen itseni. Matkakeskus suljettiin kaksikymmentä minuuttia ennen vakiovuoroni lähtemistä, joten oli pakko siirtyä ulos penkille.

Laiturien viereen ajoi henkilöautolla mies, joka näytti odottavan kahta pikkutyttöä. Nämä juoksivat auton luokse, ja toisella oli sylissään pieni koira. Autolla koiraa kantanut tyttö suuttui ja lähti pois, ja toinen tyttö lähti hänen peräänsä. Mies jatkoi ajelua ympäri laitureita tyttöjä odottaen. Tytöt riitelivät ja huusivat toisilleen. En ymmärtänyt, mistä oli kyse. Oli jo aivan pimeää, ja minulle tuli paha mieli tuosta mekastuksesta. Jatkoin muistikirjaani: "Ja kun yö on tullut ja taivas on musta, maailma pysähtyy ja kaikki öiset teot näyttävät niin merkityksettömiltä, että olisi parempi vain käydä nukkumaan." En todellakaan pitänyt öistä, olin päiväihminen. Yön hiljaisuus on aina vaarassa särkyä, koska ihmiset eivät osaa elää päiviään oikein.

Bussinkuljettaja kaahasi pimeillä teillä - ylinopeutta, minusta tuntui. Minun lisäkseni kyydissä oli vain kaksi naista. Selviydyin kuitenkin kotiin Niittyahoon. Kun avasin kotioven, kello oli tasan yksitoista. Kaikki nukkuivat, niin kuin siihen aikaan pitikin.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Muistutus (r)ajoituksesta

Lokakuussa sain muistutuksen elämän rajallisuudesta. Eräs mies, jota en lainkaan tuntenut enkä ollut koskaan tavannut, oli yllättäen kuollut. Tulin surulliseksi, koska olin kuitenkin ollut häneen yhteydessä kerran ja aikonut olla vielä ainakin toisen kerran, mutta se ei enää käynyt päinsä. Ensimmäisessä yhteydenotossa olin tiedustellut häneltä työhöni liittyvää asiaa, ja hän oli vastannut ystävällisesti ja vielä myönteisemmin kuin olin odottanut. Sitten oli mennyt kolme vuotta, joiden jälkeen minulla olisi ollut hänelle iloisia uutisia. Valmistauduin kirjoittamaan hänelle, mutta kun yritin varmistaa netistä, ettei hänen osoitteensa vain ollut vaihtunut, löysinkin tiedon hänen kuolemastaan elokuussa. Kirosin vitkasteluani, sillä olisin voinut kirjoittaa hänelle jo aikaisin kesällä, vaikka en tietenkään voinut olla varma, olisiko hän silloinkaan enää ollut voimissaan ottamaan viestiäni vastaan (lukemastani muistokirjoituksesta ei käynyt ilmi kuolinsyy). En luultavasti koskaan saa tietää, miten iloinen hän olisi ollut iloisista uutisistani. Olisihan hän voinut suhtautua niihin hyvinkin välinpitämättömästi, mutta sekin olisi tuottanut minulle enemmän iloa kuin ei-mikään. Vaikka sain ja voin vielä saada enemmänkin vastakaikua iloisille uutisilleni muualta, häneltä en saa mitään. Olin jopa elätellyt toivetta, että saisin pian tutustua häneen paremmin, mutta jouduin luopumaan siitäkin. Tuntemattoman ihmisen, johon on saanut ensimmäisen haparoivan yhteyden mutta silti yhteyden, kuolema jättää tyhjimmän olon, koska hänestä jää pelkkiä kuvitelmia. Kuulun mielestäni niihin ihmisiin, joille kuvitelmat riittävät pitkälle; mutta kun kuvitelmien kohde kuolee, kuvitelmat menettävät sen perustansa, joka saa ne riittämään niin pitkälle. Vaatimaton ja mielikuvitukseltaan rikas ei voi olla, jos ei ole elämää. Siksi kuolema on niin epäoikeudenmukainen: hyvyyskään ei ole mahdollista kuoleman jälkeen.

Kaikki alkoi syksyllä 2007. Olin palannut Ranskasta, jossa olin ollut kesätöissä. (Ei niistä töistä sen enempää tässä yhteydessä.) Aloin olla sitä mieltä, että halusin kääntäjäksi. Koska olin valmistunut maisteriksi kirjallisuustieteestä, halusin pyrkiä kaunokirjallisuuden suomentajaksi. Sain tietää, että Paimiossa järjestetään seuraavana vuonna Aforismipäivät, jonka yhteydessä on myös aforismikäännöskilpailu. Selvitin, mitä ranskankielisiä aforismeja ei ollut vielä suomennettu, ja törmäsin sattumalta belgialaiseen Achille Chavéehen, surrealistiseen aforistiin ja runoilijaan. Tyypin aforismit vaikuttivat hauskoilta, vaikka surrealismi ei ollutkaan lempisuuntauksiani, joten valitsin ne. Jyväskylän yliopiston frankofonian kirjaston, luentosalissa P 214 sijaitseva loistava kokoelma sisälsi Chavéen aforismikokoelman Décoctions vuodelta 1964. Lainasin sen ja suomensin kokonaan. Kerroin projektistani myös ranskanopiskelijakaverilleni. "Hurjaa!" hän muistaakseni kommentoi.

Keväällä 2008 lähdin pariksi kuukaudeksi Ruotsiin harjoittelijaksi erääseen kouluun. (Ei siitä harjoittelusta sen enempää tässä yhteydessä.) Siellä ollessani sain sähköpostia Paimion aforismipäiviltä. Minua kiitettiin osallistumisesta kilpailuun. Palattuani Suomeen minulle selvisi, että slovenialaisia aforismeja suomentanut Kari Klemelä oli voittanut kilpailun. Onhan Slovenia kieltämättä kiehtovampi kuin Belgia, taisin ajatella, vaikken ollut koskaan käynyt Sloveniassa enkä kunnolla Belgiassakaan. (Myöhemmin luin kirjallisuuslehdestä arvion julkaistuista aforismeista. Kriitikko piti slovenialaisen aforistin, jonka nimeä en muista, mietelmiä ala-arvoisina. Se ei tietenkään tarkoittanut, että niiden suomennokset olisivat olleet huonoja.)

En lannistunut vaan hain syksyllä 2008 apurahaa Chavéen aforismien suomentamiseen. (Luin myös saman syksyn kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat, mitä en ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Ei nyt varsinaisesti liity asiaan, mutta halusinpahan vain tässä yhteydessä kerskailla merkityksettömällä poikkeussuorituksellani.) Ilmeisesti suositusten vuoksi sainkin apurahaa. Innostuneena lainasin frankofonian kirjastosta lisää Chavéen aforismeja (Décoctions II) ja pyysin ranskan lehtoriani kommentoimaan suomennoksia. Kävi ilmi, että monet aforismikäännöskilpailuun lähettämistäni suomennoksista olivat olleet huonoja. Aloin lukea sanakirjojen hakusanaselitykset ja -suomennosehdotukset loppuun asti välttyäkseni virheiltä, ja vielä tänäkin päivänä se menetelmä toimii yllättävän hyvin.

Kesäksi 2009 muutin Hämeenlinnaan, jossa aloitin mielenkiintoisen ja jännittävän kesätyön eräässä museossa. Vapaapäivinäni pyöräilin, kävin uimassa ja suomensin Chavéen runoja. (Olin lopulta lainannut frankofonian kirjastosta Chavéen kootut ja päättänyt hakea syksyllä apurahaa myös runojen suomentamiseen.) Olin niin inspiroitunut ja onnellinen, että kirjoittelin itsekin kaikenlaista pöytälaatikkoon. Töissä sain lisäksi poikkeuksellisen mahdollisuuden kääntää näyttelyluetteloja eri kielille tuntipalkalla niin, että sain tehdä työn vaikka kotona ja ilmoittaa itse siihen käyttämäni tunnit. (No, työ myöhästyi eikä luettelokäännöksiäni taidettu ainakaan kokonaisuudessaan koskaan julkaista, mutta nämä olivat työnjohdollisia ongelmia, mistä ei sen enempää tässä yhteydessä.) Työkaverini olivat sellaisia ihmisiä, jollaisia minun olisi pitänyt kohdata sillä tavalla kuin heidät sinä kesänä kohtasin jo viimeistään viisi vuotta aiemmin opiskeluaikanani. Tunsin itseni vanhaksi ja myöhäiskypsäksi mutta samaan aikaan niin hyväksytyksi, että mielekäs elämä ja tulevaisuus tuntui mahdolliselta, kunhan en enää vitkastelisi. Kävin kesän aikana runonlausuntatilaisuudessa, jossa oli paikalla myös tuleva kustantajani, vaikken silloin tiennytkään, että hän kustantaisi Chavéeni. Osallistuin myös kaverini polterabendviikonloppuun Tampereella ja Lempäälässä ja join ensimmäisen kerran elämässäni Jaloviinaa. Opiskelija-asuntolassa, jossa asuin, oli sauna, jossa kävin usein. Koska varauslista oli sekava, menin kerran vahingossa joidenkin vaihto-opiskelijoiden vuorolla saunaan. Suihkussa seisoessani yksi naisista raotti pesuhuoneen ovea ja selitti englanniksi ranskankielisen ihmisen korostuksella, että nyt olisi ollut heidän vuoronsa. Selitin oman tulkintani vuoroista mutta esitin myös sovittelevasti, että olen juuri lähdössä ja että he voisivat tulla kylpemään aivan pian. Tirkisteltyään minua ovenraosta jonkin aikaa vaihto-opiskelija poistui tyytyväisen oloisena. En tiedä, menikö hän ystävineen saunaan jälkeeni, mutta seuraavana päivänä näin hänet toisen naisen kanssa asuntolan pihalla. He olivat nousemassa suuren matkatavaramäärän kanssa henkilöautoon ja puhuivat keskenään ranskaa. He vilkaisivat minuun päin kaukaa, tunnistivat minut ja hyppäsivät sitten autoon, joka ajoi pois. En enää koskaan nähnyt heitä. Luulen, että he olivat belgialaisia opiskelijoita.

Kesän jälkeen hain apurahaa Chavéen runojen suomentamiseen ja sain sitäkin, vähän. Vuodenvaihteessa muutin puolisoineni Jyväskylästä, jossa en enää viihtynyt, Vantaalle, jossa puolisollani oli yhteyksiä. Siellä sain pian töitä av-kääntäjänä samalla kun puolisoni kävi junalla töissä Jyväskylässä. Se oli hänelle raskasta. Kesällä 2010 menin taas töihin Hämeenlinnaan, mutta minäkin kävin tällä kertaa junalla töissä. Sekin oli raskaanpuoleista, varsinkin kun tekstitin samaan aikaan ranskalaisia hyönteisdokumentteja ja ruotsalaisia huippuhurttia suomeksi. Onneksi alkuvuodesta kirjallisuuslehti Parnasso oli julkaissut joitain kääntämiäni Chavéen aforismeja ja runoilijasta kirjoittamani esseen. Se valoi minuun uskoa, että kirjakin joskus tehtäisiin. Niin paljon, että jaksoin jopa lukea Antti Hyryn Uunin kannesta kanteen. (En itse asiassa tarkalleen muista, minä vuonna sen luin - joskus vuosina 2010 - 2011 - mutta voi kai tälläkin merkityksettömällä suorituksella kerskailla.)

Talvella 2011 kustantaja kiinnostui tuotoksistani ja pyysi minua selvittelemään käännösoikeuksia puolestaan. Eri tahoja ja tapoja kokeiltuani keksin lopulta kirjoittaa kirjeen Chavéen entiselle kustantajalle Belgiaan ja sain kesäkuun lopussa virheellisesti vuodelle 2001 päivätyn koukeroisen mutta lyhyen vastauksen, jossa käännösoikeudet annettiin ilman edestä ja toivottiin vain vapaakappaletta valmiista kirjasta. Olin hyvin iloinen - siksikin, että olin joutunut keväällä lopettamaan av-kääntämisen ja olin taas kesätöissä Hämeenlinnassa - ja kerroin hyvän uutisen myös kustantajalle. Sitten teimme käännössopimuksen ja jäimme odottamaan tukea, jota ilman Chavéen aforismien kaltaista bestsellerkirjallisuutta ei kannata kustantaa. Sitä pitikin odottaa kauan.

Odotusta, odotusta. Välillä kävin Hämeenlinnassa vielä viimeisen kerran kesällä 2012 ja muutin suurentuneine perheineni saman vuoden syksynä Maarukanmetsään. Pian aloin suomentaa Gary Snyderia (Kilpikonnasaari) ja René Daumalia (Mont Analogue) sekä kustannustoimittaa toiselle kustantamolle. Liityin myös osuuskuntaan, jonka johtaja on belgialainen. Tänä vuonna suomensin vielä norjalaisen Stig Saeterbakkenin mestariteoksen (Läpi yön - ei pidä sekoittaa myös tänä vuonna ilmestyneeseen Terhi Rannelan samannimiseen nuortenkirjaan). Kiehtova Mont Analogue ehti ilmestyä keväällä ennen muita suomennoksiani, ja Kilpikonnasaarenkin runot sain painosta ennen Chavéen Keitteitä, joita sain pidellä käsissäni vasta tämän syksyn Kirjamessuilla.

Mutta voi! Chavéen entinen kustantaja, jolle minun oli ollut tarkoitus kertoa pitkän odotuksen palkitsemisesta, olikin kuollut jo kesällä, 80 vuoden iässä. Kirjeessään hän oli kertonut löytäneensä minun alkuvuonna 2011 kirjoittamani kirjeen palattuaan "pieneltä matkalta". Oliko hän kenties viettänyt pari kuukautta, jotka olin odottanut vastausta, sairaalassa? "En vous souhaitant bon travail, je vous prie de croire, cher Monsieur, en mes sentiments les meilleurs", hän oli lopettanut kirjeensä (suomeksi "Viihtyisää työntekoa, monsieur, ystävällisin terveisin").

Melko pian kuolinuutisen kuultuani kirjoitin sähköpostia 84-vuotiaalle Snyderille kertoakseni, että hänen runonsa on nyt sitten suomennettu. (Hän ei ole vielä vastannut, joten en ole aivan varma, onko hän saanut viestiäni tai edes elossa.) Mielessäni on muutama muukin eläkeikäinen ihminen, jolle haluan lahjoittaa kappaleen Chavéen Keitteitä. Mielellään ennen joulua. Se yksi nainen on sentään täyttänyt vasta kolmekymmentä, mutta se yksi toinen nainen on pian neljäkymmentä. Melkein mitä tahansa voi tapahtua pitkäikäisille naisillekin.

Ajoitus ei ole muuten niin tärkeää kuin väitetään, mutta auttamattomasti myöhästyä ei saa. Se on ajoituksen rajoitus.

JK Kun lueskelin Chavée-suomennostani, löysin kaksi kohtaa, jotka olisi vielä pitänyt korjata. (1) Runon "Kauneimmassa kiirastulessa" (s. 96) olisi pitänyt alkaa "Komeimmassa kiirastulessa", koska se olisi ollut ilmaisuvoimaisempi suomennos. Tulin ajatelleeksi runoa sen jälkeen, kun tuntemani pappi oli pohdiskellut kiirastulen mielekkyyttä (tulen aina ajatelleeksi tätä Chavéen runoa, kun joku pohdiskelee kiirastulen mielekkyyttä). (2) Pitkän runon "Identiteetti" (s. 115) kahdeskymmenestoinen säe "kun halutaan ristiinnaulita itsensä" on hirveää suomea. Pitäisi olla "kun haluaa ristiinnaulita itsensä" tai "kun halutaan ristiinnauliutua" (kuten suomentaja Jaana Seppänen Kirjamessuilla ehdotti). Ajoituksen rajoitus.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Ei elokuvissakaan aina onnistu, Jaska Jokunen

Lauantaina 4. lokakuuta televisiossa esitettiin jälleen kerran piirroselokuva, jota ei kuitenkaan esitetä kyllin usein: Eläköön, Jaska Jokunen! Minua harmitti, että elokuva jäi näkemättä ja tallentamatta, koska minulla on se vain videokasetilla enkä jaksa kaivaa VHS-nauhuria varastosta - tuskin enää muistan, miten se asennetaankaan. Löysin sentään elokuvan YouTubesta ja katsoin sen, ties kuinka monennen kerran. Eläköön, Jaska Jokunen! (1969) on lempielokuvani, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja.

Joskus 1990-luvun vaihteessa tai alussa taisin nähdä elokuvan ensimmäisen kerran ja nauhoittaa sen. Samoihin aikoihin tuli tv:stä myös toinen Tenavat-elokuva, Ressu lähtee maailmalle (1972). Tykkäsin pitkään enemmän siitä, koska se oli hauskempi (olivathan siinä mukana myös Kaustinen ja Piparminttu-Pipsa). Sitten tapahtui se, mikä yleensäkin tapahtuu siirryttäessä lapsuudesta teini-ikään: aivoni alkoivat suoriutua abstraktista ajattelusta, eikä mikään ollut enää entisensä. Tajusin pian, että Ressu lähtee maailmalle oli filosofiselta sisällöltään paljon ontompi kuin Eläköön, Jaska Jokunen! ja aloin samastua enemmän Jaska Jokuseen kuin Ressuun, joka oli toisessa elokuvassa selvemmin pääosassa.

Hyödynsin elokuvaa yläasteella äidinkielessä ja englannissa. Pidin äidinkielen esitelmän, jossa näytin videolta elokuvan alkukohtauksen - sen, missä Jaska rakentaa itselleen leijan ja yrittää saada sen lentämään - ja puhuin jotain Rod McKuenin tuossa kohtauksessa esittämästä elokuvan nimikkolaulusta "A Boy Named Charlie Brown". (Rakastan sitä laulua: hyräilin ja lauleskelin sitä teini-ikäisenä tämän tästä. Viimeksi maanantaina, kun olin taas kuullut sen ja mennyt ostoksille Korson K-Supermarketiin, lauloin sitä puoliääneen kaupan heviosastolla.) Esitelmän aiheena oli muistaakseni elokuvamusiikki. Englannissa kirjoitin elokuvasta esseen ja pohdiskelin hieman sen sanomaa. Eläköön, Jaska Jokunen! loppuu jokseenkin yllättävästi.

Elokuva siis alkaa, kun Jaska rakentaa leijan ja yrittää lennättää sitä. Hän toteaa pian, ettei siitä tule mitään, ja pyytää Tellua viemään leijan pois silmistään. Tellu heittää leijan koppinsa päällä nukkuvalle Ressulle, joka tarttuu naruun muuten liikahtamattakaan - ja saa heti leijan kohoamaan kaikkien muiden lasten leijoja korkeammalle.

(Oikeastaan elokuvassa on alkutekstejä ja leijakohtausta ennen vielä prologi, jossa Jaska, Tellu ja Eppu makaavat selällään nurmikolla ja katselevat pilviä. Tellu toteaa, että pilvet ovat kauniita ja että niitä voisi katsella päivät pitkät. Hän sanoo, että mielikuvitusta käyttämällä pilvissä voi nähdä vaikka mitä. Sitten hän kysyy Epulta, mitä tämä näkee pilvissä. Eppu vastaa näkevänsä Hondurasin kartan, pyhän Tapanin kivityksen ja taidemaalari-kuvanveistäjä Thomas Eakinsin profiilin. Tellu toteaa, että se oli hyvin nähty. Sitten hän kysyy, mitä Jaska näkee. Jaska vastaa, että aikoi sanoa nähneensä "hepan" ja "leluankan", mutta muutti mielensä.)

Elokuva jatkuu kauden ensimmäisen baseball-ottelun kuvauksella. Jaska, joukkueen johtaja, puhkuu intoa, ja Ressu soittaa LP-levyltä kansallislaulun, Tähtilipun, juhlistaakseen kauden avausta ennen pelin alkamista. (Kai Tähtilippu kirjoitetaan kursiivilla niin kuin Marseljeesikin? "Maamme" puolestaan kirjoitetaan vain lainausmerkkeihin, koska Suomi on niin pieni maa, ja siksi sen kansallislaulu menee samaan kategoriaan esim. Jukka Virtasen sanoittaman "Pornolaulun" kanssa.) Peli sujuu huonosti, ja jossain vaiheessa Tellu juoksee syöttökummulle ja neuvoo Jaskaa syöttämään "mehiläisen". Ilmeisesti "mehiläinen" on häijy syötty, koska Jaska kieltäytyy sanoen, että se ei olisi oikein. Tellu suuttuu Jaskan asenteesta, ja koko joukkue kerääntyy syöttökummulle keskustelemaan moraalista ja huomauttamaan, että historia on täynnä moraalittomuutta. Esiin tuodaan muun muassa lasten ristiretki, luonnonsuojeluasiat ja se, miten uudisasukkaat kohtelivat intiaaneja.

Peli päättyy Tenavien joukkueen häviöön; se ei saa ainuttakaan juoksua. Jaskasta tuntuu, ettei hän onnistu ikinä missään. Eppu yrittää lohduttaa häntä kertomalla, että häviöstä oppii enemmän. Keskustellessaan pojat pelaavat ristinollaa, jonka Eppu voittaa.

Alakuloinen Jaska Jokunen menee psykiatrin vastaanotolle. Psykiatrina toimii Tellu. Hän "hoitaa" Jaskaa näyttämällä tälle diakuvia tämän vioista, kuten koordinaatiokyvyn puutteesta, tyylitajuttomuudesta ja lihavuudesta, joka Tellun mukaan vaivaa myös Jaskan nenää ja varpaita. Jaska ei kestä katsoa kaikkia dioja vaan juoksee ulos. Sitten Tellu ehdottaa Jaskalle, että tämä potkaisisi (amerikkalaista) jalkapalloa, jota Tellu pitelisi pystyssä Jaskaa varten. Siten Jaska voisi symbolisesti potkaista huolensa pellolle. Jaska epäilee, että Tellu vetää jalkapallon viime hetkellä pois hänen nenänsä edestä niin, että Jaska lentää selälleen. Tellu saa kuitenkin Jaskan suostuteltua potkuun - tai sen yritykseen, sillä tietenkin Tellu vetää jalkapallon viime hetkellä pois Jaskan nenän edestä niin, että tämä lentää selälleen. Sen jälkeen Tellu näyttää kohtauksen Jaskalle hidastettuna videolta osoittaakseen tämän huonot luonteenpiirteet, joista Jaskan epätoivoiset irvistykset todistavat.

Psykiatrisen hoidon jälkeen Jaska on entistä masentuneempi. Matkalla kouluun Epun kanssa Jaska törmää Telluun ja kahteen muuhun tyttöön (joiden nimiä en nyt muista), jotka ehdottavat ivallisesti, että Jaska osallistuisi koulun tavauskilpailuun. Eppu ottaa ehdotuksen tosissaan ja suosittelee sitä Jaskalle, ja tämäkin innostuu ajatuksesta, koska sanoo tuntevansa monta vaikeaa tavaussääntöä. Tämän kuultuaan tytöt nauravat ja esittävät Jaskalle pilkkalaulun "Failure Face", joka viittaa Jaskan kasvonpiirteiden oletetusti ilmentämään häviäjäluonteeseen. Jaska sisuuntuu ja ilmoittautuu tavauskilpailuun. Sitten hän lukee sana- ja kielioppikirjoja Epun kanssa mukaansatempaavan kielioppilaulun "I Before E Except After C" tahdissa. Laulun nimi on eräs tärkeä englannin kielen oikeinkirjoitussääntö, johon ei ilmeisesti ole montaa poikkeusta.

Seuraavana päivänä on tavauskilpailu. Jaska luovii loppuun asti hienosti, kunnes saa sanan perceive. Se tuottaa Jaskalle hankaluuksia, koska sen tavaaminen oikein edellyttää juuri tuon vaikean "I before E except after C" -säännön muistamista. Onneksi Ressu seuraa kilpailua luokkahuoneen ikkunan takana ja alkaa oikealla hetkellä soittaa munniharpullaan kielioppilaulun melodiaa, jonka Jaska kuulee ja muistaa sitten heti, miten perceive pitää tavata. Jaska voittaa kilpailun, ja koko koulu juhlii häntä sankarinaan.

Onnellinen Jaska kuvittelee, että urakka on ohi, mutta muut Tenavat huomauttavat, että se oli vasta alkua ja että nyt Jaskan täytyy alkaa valmistautua kansalliseen tavauskilpailuun. Tellu, joka haluaa Jaskan managerina 10 - 20 prosenttia kaikista voitoista, korostaa, että koko koulun maine on Jaskan harteilla. Niin Jaska saatellaan suurin odotuksin bussiin, joka vie hänet kaupunkiin valmistautumaan suureen tavauskilpailuun. Eppu haluaa antaa Jaskalle onnenamuletiksi rakkaan riepunsa. Jaska vastustelee, koska Eppu kyynelehtii, mutta ottaa lopulta rievun ja lähtee matkaan, vastuunsa painamana.

Pian Eppu alkaa potea vieroitusoireita, koska meni antamaan Jaskalle riepunsa. Hän on sekava ja pyörtyilee vähän väliä. Eppu aikoo lähteä hakemaan rievun takaisin ja pyytää Ressua mukaansa. Bussimatkan aikana Ressu soittaa munniharppuaan, mikä ei piristä Eppua. Perillä kaupungissa selviää, että Jaska on hukannut Epun rievun. Pojat etsivät sitä muun muassa kirjastosta, mutta tuloksetta. Edelleen kuin varjona itsestään Eppu manaa itseään siitä, että antoi rievun Jaskalle, ja Jaskaa siitä, että tämä hukkasi sen. Hän vannoo, ettei ikinä anna anteeksi Jaskalle. Kun pojat ovat palanneet Jaskan hotellihuoneeseen, koska Jaskan täytyy valmistautua menemään kilpailupaikalle, riepu löytyy yllättäen Jaskan sängyn alta: Jaska on alkanut kiillottaa rievulla kenkiään ja unohtanut, mikä riepu on kyseessä.

Eppu saa salamaniskusta elinvoimansa takaisin ja tanssii riepunsa kanssa lyhyen mutta iloisen jälleennäkemistanssin. Sitten pojat ja Ressu lähtevät kilpailuun, joka järjestetään suuressa teatterissa. Kilpailijat seisovat lavalla ja tavaavat vuorotellen sanoja, ja muut Tenavat seuraavat Jaskan suoritusta televisiosta kotisohvalta. Jälleen kerran Jaska pärjää hyvin, kunnes hänelle annetaan tavattavaksi beagle. Tenavat pitävät sanaa helppona Jaskalle, jonka koira Ressu on beagle. Ressu pomppii teatterituolissaan saadakseen Jaskan huomion ja osoittaa tassullaan itseään, mutta voi! tällä kertaa siitä ei ole apua: Jaska tavaa B-E-A-G-E-L. Hän häviää kilpailun - tai oikeastaan tulee toiseksi, mutta sehän on sama asia Yhdysvalloissa. Vihainen ja pettynyt Tellu toteaa, että kymmenen prosenttia Jaska Jokusesta on yhtä kuin kymmenen prosenttia tyhjästä.

Pojat ja Ressu palaavat kotiin. Jaska on täysin maassa petettyään toisten luottamuksen. Seuraavana päivänä hän ei mene kouluun vaan jää sänkyynsä makaamaan. Eppu huolestuu ja lähtee katsomaan Jaskaa. Hän muistuttaa tälle, että maailma ei loppunut, vaikka Jaska hävisikin taas. Sitten Jaska nousee ylös ja lähtee katsomaan muita Tenavia leikeissään. Kaikki näyttää olevan entisellään, niin kuin Jaska ei olisi tavauskilpailuun osallistunutkaan. Lopulta Jaska löytää Tellun leikkimästä jalkapallon kanssa samasta paikasta, jossa hän yritti potkaista palloa mutta epäonnistui, koska Tellu veti sen viime hetkellä pois hänen nenänsä edestä. Nyt Jaska hiippailee puiden takana ja lähestyy vaivihkaa Tellua tarkoituksenaan kerrankin osua palloon. Hän säntää juoksuun, tavoittaa Tellun ja jalkapallon ja potkaisee - ja lentää selälleen, koska Tellu vetää viime hetkellä pallon pois hänen nenänsä edestä. Sitten Tellu kävelee maassa makaavan Jaskan luo ja sanoo: "Tervetuloa kotiin, Jaska Jokunen."

The end.

Varsinaisen tarinan lisäksi elokuvassa on toinen toistaan mieleenpainuvampia musikaalisia välinäytöksiä, kuten Ressu "ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässänä", Amadeuksen tulkinta Beethovenin Sonata Pathétiquen hitaasta osasta, "Adagio cantabilesta", sekä Ressun taitoluisteluesitys, jonka aikana Ressu kuvittelee välillä pelaavansa jääkiekkoa. Soitan pianolla vain kömpelösti jazzia ja muuta kevyttä musiikkia, mutta "Adagio cantabilen" opettelin lukioikäisenä soittamaan ihan vain sen uskomattoman kauniin kuvituksen vuoksi, joka tähän elokuvaan oli sävellyksen taustalle luotu. Nyt se pitäisi kyllä opetella uudestaan.

Tärkeämpiä ovat kuitenkin elokuvan herättämät kysymykset, joista näitä kahta pohdin eniten: Mitä tarkoittaa, että Eppu antaa riepunsa Jaskalle ja että Jaska unohtaa sen, koska keskittyy niin voimakkaasti tavauskilpailuun? Mitä tarkoittaa, että Jaska on Tellunkin mielestä tervetullut takaisin, vaikka ei voittanutkaan tavauskilpailua?

Tarkoittaako riepujuttu, että Jaskan olisi pitänyt kaikkien kilpailupaineiden keskelläkin ymmärtää, että ystävän uhrauksen - vaikka se tulikin pyytämättä ja yllätyksenä - kunnioittaminen on sittenkin tärkeämpää kuin kaikkensa antaminen? Tai pikemminkin, että kaikkensa antaminen työlleen, unelmalleen tai mille hyvänsä sisältää aina läheisten muistamisen? Ja koska Jaska ei tätä ymmärtänyt, hän ei voittanut kilpailua: hän ei antanut kaikkeaan siinä mielessä, että vaikka opiskelikin vuorokaudet läpeensä, ei ajatellut parasta ystäväänsä, ei suonut tämän antamalle "onnenamuletille" ainuttakaan ajatusta, pyyhki vain kenkänsä siihen?

Entä Tellu, tuo toimelias opportunisti, joka tuntuu vain kiusaavan Jaskaa? Ehkä tähänkin kysymykseen tuli vastaus jo edellä: Jaska ei oppinut tärkeintä eli erottamaan olennaista epäolennaisesta (perceive!), ystäviä opportunisteista, joten hän palasi aloitusruutuun, lapseksi jälleen.

Viime ja toissa viikolla Suomessa keskusteltiin kiusaamisesta ja esitettiin myös ajatus, että kiusaamisesta voi olla hyötyäkin kiusatulle, että ehkä harmiton "jekuttaminenkin" (jonka suhdetta kiusaamiseen pohdittiin keskusteluohjelmassa), joka vahvistaa yhteisöä, on saanut liian huonon maineen, että nuorista kasvatetaan liiankin herkkiä kiusaamiselle. Tähän ajatukseen voi tietenkin vastata yksiselitteisesti: Ei, kiusaamisesta ei ole hyötyä kiusatulle. Jos kiusattu pärjää myöhemmin elämässään, hän pärjää kiusaamisesta huolimatta, ei sen ansiosta. Ja jos kiusattua ei olisi kiusattu, kuinka vähän tai paljon hyvänsä, hänestä olisi tullut ehjempi ja vahvempi ihminen, kuinka vähän tai paljon hyvänsä. Jekuttamisen ja kiusaamisen rajan määrittelee jekutettu tai kiusattu: jos ei ole kivaa, se on kiusaamista, jos on kivaa tai tunteet ovat edes turvallisen neutraalit, se on jekuttamista. Jos jekuttajana itseään pitävä ei suostu edes kuulemaan jekutettavansa näkemystä asiasta, hän todennäköisesti kiusaa. Ja koska jekutettu/kiusattu määrittelee rajan, on epävarmoissa tapauksissa turvallisinta pidättyä jekuttamisestakin, sillä yhteisöä voi vahvistaa muillakin tavoilla, jotka ovat jopa hauskempia.

Onko Tellu sittenkin jekuttaja? Ei, hän on ilmiselvä kiusaaja, mutta opportunistina hän tiedostaa oman riippuvuutensa Jaska Jokusesta: "Tervetuloa takaisin." Jaskan etuna taas on Jaskan yksinkertaisuus, sisäinen riippumattomuus: hän on viaton sankari, jossa on piileviä kykyjä, joka yltää vielä suurtekoihin, koska hänen onnensa riippuu vain hänen omista lukuisista tavoitteistaan ja koska hän käsittää tarkalleen, miten huono hän on niin monissa asioissa. Jaska Jokunen löytää vielä vahvuutensa, jos hän vain muistaa silloin tällöin ystäviään - tai ei edes ystäviään vaan ystävyyden, jota kiusaajatkin onneksi toisinaan huomaavat osoittaa. Sitten voidaan totisesti sanoa: "Eläköön, Jaska Jokunen!"