Lokakuussa sain muistutuksen elämän rajallisuudesta. Eräs mies, jota en lainkaan tuntenut enkä ollut koskaan tavannut, oli yllättäen kuollut. Tulin surulliseksi, koska olin kuitenkin ollut häneen yhteydessä kerran ja aikonut olla vielä ainakin toisen kerran, mutta se ei enää käynyt päinsä. Ensimmäisessä yhteydenotossa olin tiedustellut häneltä työhöni liittyvää asiaa, ja hän oli vastannut ystävällisesti ja vielä myönteisemmin kuin olin odottanut. Sitten oli mennyt kolme vuotta, joiden jälkeen minulla olisi ollut hänelle iloisia uutisia. Valmistauduin kirjoittamaan hänelle, mutta kun yritin varmistaa netistä, ettei hänen osoitteensa vain ollut vaihtunut, löysinkin tiedon hänen kuolemastaan elokuussa. Kirosin vitkasteluani, sillä olisin voinut kirjoittaa hänelle jo aikaisin kesällä, vaikka en tietenkään voinut olla varma, olisiko hän silloinkaan enää ollut voimissaan ottamaan viestiäni vastaan (lukemastani muistokirjoituksesta ei käynyt ilmi kuolinsyy). En luultavasti koskaan saa tietää, miten iloinen hän olisi ollut iloisista uutisistani. Olisihan hän voinut suhtautua niihin hyvinkin välinpitämättömästi, mutta sekin olisi tuottanut minulle enemmän iloa kuin ei-mikään. Vaikka sain ja voin vielä saada enemmänkin vastakaikua iloisille uutisilleni muualta, häneltä en saa mitään. Olin jopa elätellyt toivetta, että saisin pian tutustua häneen paremmin, mutta jouduin luopumaan siitäkin. Tuntemattoman ihmisen, johon on saanut ensimmäisen haparoivan yhteyden mutta silti yhteyden, kuolema jättää tyhjimmän olon, koska hänestä jää pelkkiä kuvitelmia. Kuulun mielestäni niihin ihmisiin, joille kuvitelmat riittävät pitkälle; mutta kun kuvitelmien kohde kuolee, kuvitelmat menettävät sen perustansa, joka saa ne riittämään niin pitkälle. Vaatimaton ja mielikuvitukseltaan rikas ei voi olla, jos ei ole elämää. Siksi kuolema on niin epäoikeudenmukainen: hyvyyskään ei ole mahdollista kuoleman jälkeen.
Kaikki alkoi syksyllä 2007. Olin palannut Ranskasta, jossa olin ollut kesätöissä. (Ei niistä töistä sen enempää tässä yhteydessä.) Aloin olla sitä mieltä, että halusin kääntäjäksi. Koska olin valmistunut maisteriksi kirjallisuustieteestä, halusin pyrkiä kaunokirjallisuuden suomentajaksi. Sain tietää, että Paimiossa järjestetään seuraavana vuonna Aforismipäivät, jonka yhteydessä on myös aforismikäännöskilpailu. Selvitin, mitä ranskankielisiä aforismeja ei ollut vielä suomennettu, ja törmäsin sattumalta belgialaiseen Achille Chavéehen, surrealistiseen aforistiin ja runoilijaan. Tyypin aforismit vaikuttivat hauskoilta, vaikka surrealismi ei ollutkaan lempisuuntauksiani, joten valitsin ne. Jyväskylän yliopiston frankofonian kirjaston, luentosalissa P 214 sijaitseva loistava kokoelma sisälsi Chavéen aforismikokoelman Décoctions vuodelta 1964. Lainasin sen ja suomensin kokonaan. Kerroin projektistani myös ranskanopiskelijakaverilleni. "Hurjaa!" hän muistaakseni kommentoi.
Keväällä 2008 lähdin pariksi kuukaudeksi Ruotsiin harjoittelijaksi erääseen kouluun. (Ei siitä harjoittelusta sen enempää tässä yhteydessä.) Siellä ollessani sain sähköpostia Paimion aforismipäiviltä. Minua kiitettiin osallistumisesta kilpailuun. Palattuani Suomeen minulle selvisi, että slovenialaisia aforismeja suomentanut Kari Klemelä oli voittanut kilpailun. Onhan Slovenia kieltämättä kiehtovampi kuin Belgia, taisin ajatella, vaikken ollut koskaan käynyt Sloveniassa enkä kunnolla Belgiassakaan. (Myöhemmin luin kirjallisuuslehdestä arvion julkaistuista aforismeista. Kriitikko piti slovenialaisen aforistin, jonka nimeä en muista, mietelmiä ala-arvoisina. Se ei tietenkään tarkoittanut, että niiden suomennokset olisivat olleet huonoja.)
En lannistunut vaan hain syksyllä 2008 apurahaa Chavéen aforismien suomentamiseen. (Luin myös saman syksyn kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat, mitä en ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Ei nyt varsinaisesti liity asiaan, mutta halusinpahan vain tässä yhteydessä kerskailla merkityksettömällä poikkeussuorituksellani.) Ilmeisesti suositusten vuoksi sainkin apurahaa. Innostuneena lainasin frankofonian kirjastosta lisää Chavéen aforismeja (Décoctions II) ja pyysin ranskan lehtoriani kommentoimaan suomennoksia. Kävi ilmi, että monet aforismikäännöskilpailuun lähettämistäni suomennoksista olivat olleet huonoja. Aloin lukea sanakirjojen hakusanaselitykset ja -suomennosehdotukset loppuun asti välttyäkseni virheiltä, ja vielä tänäkin päivänä se menetelmä toimii yllättävän hyvin.
Kesäksi 2009 muutin Hämeenlinnaan, jossa aloitin mielenkiintoisen ja jännittävän kesätyön eräässä museossa. Vapaapäivinäni pyöräilin, kävin uimassa ja suomensin Chavéen runoja. (Olin lopulta lainannut frankofonian kirjastosta Chavéen kootut ja päättänyt hakea syksyllä apurahaa myös runojen suomentamiseen.) Olin niin inspiroitunut ja onnellinen, että kirjoittelin itsekin kaikenlaista pöytälaatikkoon. Töissä sain lisäksi poikkeuksellisen mahdollisuuden kääntää näyttelyluetteloja eri kielille tuntipalkalla niin, että sain tehdä työn vaikka kotona ja ilmoittaa itse siihen käyttämäni tunnit. (No, työ myöhästyi eikä luettelokäännöksiäni taidettu ainakaan kokonaisuudessaan koskaan julkaista, mutta nämä olivat työnjohdollisia ongelmia, mistä ei sen enempää tässä yhteydessä.) Työkaverini olivat sellaisia ihmisiä, jollaisia minun olisi pitänyt kohdata sillä tavalla kuin heidät sinä kesänä kohtasin jo viimeistään viisi vuotta aiemmin opiskeluaikanani. Tunsin itseni vanhaksi ja myöhäiskypsäksi mutta samaan aikaan niin hyväksytyksi, että mielekäs elämä ja tulevaisuus tuntui mahdolliselta, kunhan en enää vitkastelisi. Kävin kesän aikana runonlausuntatilaisuudessa, jossa oli paikalla myös tuleva kustantajani, vaikken silloin tiennytkään, että hän kustantaisi Chavéeni. Osallistuin myös kaverini polterabendviikonloppuun Tampereella ja Lempäälässä ja join ensimmäisen kerran elämässäni Jaloviinaa. Opiskelija-asuntolassa, jossa asuin, oli sauna, jossa kävin usein. Koska varauslista oli sekava, menin kerran vahingossa joidenkin vaihto-opiskelijoiden vuorolla saunaan. Suihkussa seisoessani yksi naisista raotti pesuhuoneen ovea ja selitti englanniksi ranskankielisen ihmisen korostuksella, että nyt olisi ollut heidän vuoronsa. Selitin oman tulkintani vuoroista mutta esitin myös sovittelevasti, että olen juuri lähdössä ja että he voisivat tulla kylpemään aivan pian. Tirkisteltyään minua ovenraosta jonkin aikaa vaihto-opiskelija poistui tyytyväisen oloisena. En tiedä, menikö hän ystävineen saunaan jälkeeni, mutta seuraavana päivänä näin hänet toisen naisen kanssa asuntolan pihalla. He olivat nousemassa suuren matkatavaramäärän kanssa henkilöautoon ja puhuivat keskenään ranskaa. He vilkaisivat minuun päin kaukaa, tunnistivat minut ja hyppäsivät sitten autoon, joka ajoi pois. En enää koskaan nähnyt heitä. Luulen, että he olivat belgialaisia opiskelijoita.
Kesän jälkeen hain apurahaa Chavéen runojen suomentamiseen ja sain sitäkin, vähän. Vuodenvaihteessa muutin puolisoineni Jyväskylästä, jossa en enää viihtynyt, Vantaalle, jossa puolisollani oli yhteyksiä. Siellä sain pian töitä av-kääntäjänä samalla kun puolisoni kävi junalla töissä Jyväskylässä. Se oli hänelle raskasta. Kesällä 2010 menin taas töihin Hämeenlinnaan, mutta minäkin kävin tällä kertaa junalla töissä. Sekin oli raskaanpuoleista, varsinkin kun tekstitin samaan aikaan ranskalaisia hyönteisdokumentteja ja ruotsalaisia huippuhurttia suomeksi. Onneksi alkuvuodesta kirjallisuuslehti Parnasso oli julkaissut joitain kääntämiäni Chavéen aforismeja ja runoilijasta kirjoittamani esseen. Se valoi minuun uskoa, että kirjakin joskus tehtäisiin. Niin paljon, että jaksoin jopa lukea Antti Hyryn Uunin kannesta kanteen. (En itse asiassa tarkalleen muista, minä vuonna sen luin - joskus vuosina 2010 - 2011 - mutta voi kai tälläkin merkityksettömällä suorituksella kerskailla.)
Talvella 2011 kustantaja kiinnostui tuotoksistani ja pyysi minua selvittelemään käännösoikeuksia puolestaan. Eri tahoja ja tapoja kokeiltuani keksin lopulta kirjoittaa kirjeen Chavéen entiselle kustantajalle Belgiaan ja sain kesäkuun lopussa virheellisesti vuodelle 2001 päivätyn koukeroisen mutta lyhyen vastauksen, jossa käännösoikeudet annettiin ilman edestä ja toivottiin vain vapaakappaletta valmiista kirjasta. Olin hyvin iloinen - siksikin, että olin joutunut keväällä lopettamaan av-kääntämisen ja olin taas kesätöissä Hämeenlinnassa - ja kerroin hyvän uutisen myös kustantajalle. Sitten teimme käännössopimuksen ja jäimme odottamaan tukea, jota ilman Chavéen aforismien kaltaista bestsellerkirjallisuutta ei kannata kustantaa. Sitä pitikin odottaa kauan.
Odotusta, odotusta. Välillä kävin Hämeenlinnassa vielä viimeisen kerran kesällä 2012 ja muutin suurentuneine perheineni saman vuoden syksynä Maarukanmetsään. Pian aloin suomentaa Gary Snyderia (Kilpikonnasaari) ja René Daumalia (Mont Analogue) sekä kustannustoimittaa toiselle kustantamolle. Liityin myös osuuskuntaan, jonka johtaja on belgialainen. Tänä vuonna suomensin vielä norjalaisen Stig Saeterbakkenin mestariteoksen (Läpi yön - ei pidä sekoittaa myös tänä vuonna ilmestyneeseen Terhi Rannelan samannimiseen nuortenkirjaan). Kiehtova Mont Analogue ehti ilmestyä keväällä ennen muita suomennoksiani, ja Kilpikonnasaarenkin runot sain painosta ennen Chavéen Keitteitä, joita sain pidellä käsissäni vasta tämän syksyn Kirjamessuilla.
Mutta voi! Chavéen entinen kustantaja, jolle minun oli ollut tarkoitus kertoa pitkän odotuksen palkitsemisesta, olikin kuollut jo kesällä, 80 vuoden iässä. Kirjeessään hän oli kertonut löytäneensä minun alkuvuonna 2011 kirjoittamani kirjeen palattuaan "pieneltä matkalta". Oliko hän kenties viettänyt pari kuukautta, jotka olin odottanut vastausta, sairaalassa? "En vous souhaitant bon travail, je vous prie de croire, cher Monsieur, en mes sentiments les meilleurs", hän oli lopettanut kirjeensä (suomeksi "Viihtyisää työntekoa, monsieur, ystävällisin terveisin").
Melko pian kuolinuutisen kuultuani kirjoitin sähköpostia 84-vuotiaalle Snyderille kertoakseni, että hänen runonsa on nyt sitten suomennettu. (Hän ei ole vielä vastannut, joten en ole aivan varma, onko hän saanut viestiäni tai edes elossa.) Mielessäni on muutama muukin eläkeikäinen ihminen, jolle haluan lahjoittaa kappaleen Chavéen Keitteitä. Mielellään ennen joulua. Se yksi nainen on sentään täyttänyt vasta kolmekymmentä, mutta se yksi toinen nainen on pian neljäkymmentä. Melkein mitä tahansa voi tapahtua pitkäikäisille naisillekin.
Ajoitus ei ole muuten niin tärkeää kuin väitetään, mutta auttamattomasti myöhästyä ei saa. Se on ajoituksen rajoitus.
JK Kun lueskelin Chavée-suomennostani, löysin kaksi kohtaa, jotka olisi vielä pitänyt korjata. (1) Runon "Kauneimmassa kiirastulessa" (s. 96) olisi pitänyt alkaa "Komeimmassa kiirastulessa", koska se olisi ollut ilmaisuvoimaisempi suomennos. Tulin ajatelleeksi runoa sen jälkeen, kun tuntemani pappi oli pohdiskellut kiirastulen mielekkyyttä (tulen aina ajatelleeksi tätä Chavéen runoa, kun joku pohdiskelee kiirastulen mielekkyyttä). (2) Pitkän runon "Identiteetti" (s. 115) kahdeskymmenestoinen säe "kun halutaan ristiinnaulita itsensä" on hirveää suomea. Pitäisi olla "kun haluaa ristiinnaulita itsensä" tai "kun halutaan ristiinnauliutua" (kuten suomentaja Jaana Seppänen Kirjamessuilla ehdotti). Ajoituksen rajoitus.
