Kirjamessut

Lähdin viikonlopuksi pois kotoa. Se tarkoitti matkavalmistelujen lisäksi joidenkin asioiden tekemistä valmiiksi puolisoani varten, joka jäi yksin hoitamaan kotia ja lapsia. Kävin muun muassa varastossa täyttämässä kissanruokaa sisältävän kaksikymmentä senttiä korkean peltipurkin ja toin sen täytenä takaisin keittiön tiskipöydän alle. Lisäksi lämmitin leivinuunin, sillä viikonvaihteesta oli luvattu kylmää, ja tyhjensin biojäteastian kompostiin. Muuta en tainnut tehdäkään, paitsi voi kai valmisteluihin laskea senkin, että jo keskiviikkona leikkasin nurmikon viimeisen kerran ja silppusin samalla viimeiset koivunlehdet, jotka seuraavalla viikolla peittyisivät lumeen ennen hajoamistaan.

Matkaa edeltävänä yönä nukuin tavalliseen tapaan huonosti. Vaikka herätys oli vasta kahdeksalta, näin unta, että myöhästyin linja-autosta. Pelkällä levottomalla loikoilullakin sain kuitenkin kerättyä voimia niin, että selvisin aamutoimista lähes liehuvin lipuin. Unohdin ainoastaan pähkinät, mutta oli minulla muutakin evästä. Aurinko paistoi. Tiesin, että sitä ei kestäisi kauan ja että viikonlopusta oli tulossa sateinen, pilvinen ja kylmä. Perinteisesti ensilumi sataa sakeana Helsingin kirjamessujen alkaessa, mutta tänä vuonna se oli satanut jo Turun kirjamessujen aikaan, joten nyt oli jäljellä vain oikuttelevaa säätä. Nautin kirkkaasta ja raittiista ilmasta aurinkolasit silmilläni koko kävelymatkan ajan pysäkille.

Jännitin edelleen reissun onnistumista, kunnes näin bussin tulevan ajallaan. Astuin kyytiin valmiina ilmoittamaan kuljettajalle, että olin ostanut ennakkoon nettilipun tunnisteella "Aki Räsänen", mutta hänellä oli jo valmiiksi kädessään jokin lappunen, jossa oli tarvittavat tiedot, eikä hän epäillyt hetkeäkään henkilöllisyyttäni. Valitsin istuimen ja aloin lukea Anaïs Ninin päiväkirjan ensimmäistä osaa (1931-1934, suom Raija Mattila). Olin työn puolesta joutunut selailemaan hänen Päiväkirjansa kolmatta osaa löytääkseni sieltä lainauksen "Kun ihmisellä on valoa sisällään, hän näkee sitä myös ulkopuolellaan". Työn edistymisen kannalta ikävästi olin aloittanut selaamisen kirjan alkupäästä, sillä sitaatti löytyi melkein lopusta, mutta toisaalta selailun aikana Ninin kirjoitus oli kietonut minut pauloihinsa siinä määrin, että päätin ryhtyä lukemaan Päiväkirjaa alusta alkaen. Ensimmäistä osaa lukiessani yritin vaivalloisesti muistella kauan sitten näkemääni elokuvaa Henry ja June sekä Millerin kirjoja Kravun kääntöpiiri ja Hiljaiseloa Clichyssä, jotka olin noin kaksikymmentä vuotta sitten lukenut - ensin jälkimmäisen ja myöhemmin ensimmäisen. Hiljaiselosta olin muistavinani kohtauksen, jossa päähenkilö virtsaa kylpyammeeseen ja jokseenkin ymmärrettävästi suututtaa näin seurassaan kylpeneet naiset. Se oli lyhyt mutta vaikuttava kohtaus, jota ajattelin usein myöhemmin kesällä 2007, kun vierailin Clichyssä ja kun kävin suihkussa lähellä Pariisia sijaitsevan pikkukunnan kimppakämpässäni, jossa naiset enemmän tai vähemmän arasti vain pistäytyivät. Esimerkiksi Julia, laulajanurasta haaveilleen Matthieun tyttöystävä. Matthieu oli vitsaillut, että Julia aikoi muuttaa kämppäämme minun huoneeseeni, jonka toista sänkyä myöhemmin kesällä saapunut hollantilaispoika ei ollut vielä varannut. Ikään kuin olisin vallatonta, hymyileväistä Juliata kovastikin vilkuillut yhteisessä keittiössämme.

Rautatieasemalla piti odotella junaa vielä viisitoista minuuttia. Ja sitten vielä toiset viisitoista minuuttia, sillä juna oli myöhässä. Istuskelin ensin sisällä, mutta koska aurinko paistoi yhä, menin välillä ulos. Siellä piti toki etsiä paikka, jossa tupakansavu ei häiritsisi, eikä se ollut ihan helppoa, sillä matkustavaisia oli paljon. Melko pitkään sain silti seistä rauhassa kellertävässä kiilassa ja ajatella heijastusta, jonka olin nähnyt Matkakeskuksen viereisen rakennuksen lasiseinässä bussin kaartaessa päätepysäkilleen. Kirjoitin mielessäni kirjaa: "Bussin kaartaessa päätepysäkilleen näin lasiseinässä kadun vastakkaisen puolen utuisen, kellertävän ja väreilevän siluetin, joka toi mieleeni Välimeren kaupungit. Kirkas taivas sameni heijastuksessa merivedeksi kaupungin kattojen ylle ja katonharjat aaltoilivat kuin meri. Näky hehkui lämpöä, jota ilmassa ei juuri ollut." Sitten sauhujaan vetelevä mies tuli häiritsemään minua ja samensi sekä ympäröivän ilman että ajatukseni.

Juna tuli, astuin kyytiin ja se lähti. Panin merkille, miten se pysähtyi Teollisuuskylässä odottamaan hetkeksi vastaan tulevaa junaa ja sujahti salaisen uimapaikkani Vähä Karisjärven vieressä kulkevaan tunneliin. Anaïs Nin ihastui sekä Henryyn että Juneen ja alkoi sitten käydä psykoanalyysissa. Psykoanalyytikko tuomitsi Henryn ja Junen roskaväeksi, rakastui Niniin ja lopulta piiskasi Niniä, niin että tätä nauratti. Tampereella vaihdoin junaa. Viereeni istui siististi pukeutunut ja huomaavaisesti käyttäytynyt tummaihoinen nuori mies, joka käytti hyvin voimakasta partavettä ja katsoi älypuhelimestaan englanninkielistä diaesitystä "Marketing Decisions in Long-Term Business Deals" tai jotain vastaavaa. Minä kävin lukemisen välissä vessassa ja söin eväitäni, sillä oltiin jo iltapäivän puolella. Katsoin ikkunasta ulos ja huomasin, että oli alkanut sataa. Sitten juna saapui Pasilaan.

Kävelin alikulkutunneliin ja tullessani siitä ulos avasin violetin sateenvarjoni, jonka yksi sektori lerpatti kiusallisesti, havaitsin vasta siinä vaiheessa. Tungoksessa jouduin varomaan, etten kolhaisisi ketään, minkä vuoksi en kovin valppaasti suojautunut sateelta. Joillakin jalankulkijoilla näytti olevan kiire messuille. Minä tihensin askelta vain päästäkseni tupakoitsijoista ohi. Messukeskuksen aulassa oli enemmän ruuhkaa narikoilla kuin porteilla. Harkitsin takkini jättämistä säilytykseen, mutta narikka oli täynnä, mitä en ollut kokenut messuilla koskaan aikaisemmin. Sen edessä oli vain yksi pitkä jono ihmisiä, jotka olivat tekemässä lähtöä. Kello oli kaksi. Survoin takkini laukkuuni, kävelin portaille ja huomasin, että puolet niistä oli peitetty kiiltävällä malvanvärisellä liukumäellä, jota pitkin lapset saattoivat laskea messuhulinaan. Liukumäki näytti houkuttelevalta, ja siihen oli jonoa. Käytin portaita.

*

Minun olisi ensimmäiseksi pitänyt soittaa eräälle kustantajalle ja yrittää tavata hänet, mutta kiertelinkin hetkisen vilinässä. Fred Perry -olkalaukkuni kolahti tämän tästä jonkun kylkeen, käytävät olivat niin täynnä ihmisiä. (En vieläkään noudattanut ranskalaiselta sarjakuvapiirtäjältä Charles Berberianilta saamaani neuvoa vaihtaa laukku selkäreppuun kipujen välttämiseksi, sillä laukku ei toistaiseksi ollut aiheuttanut minulle kipuja.) Melun vuoksi päätin ennen soittamista etsiä kustantamon myyntipisteen. Sieltä en löytänyt kustantajaa, mutta sain kuulla, että hän oli mennyt syömään. Kun melkein heti soitin kustantajalle, hän ei enää ollut syömässä vaan kustantamon toisella, parin muun kustantamon kanssa jakamalla myyntipisteellä. Suuntasin sinne. Tervehdin kustantajaa, joka sanoi pian, ettei siinä hälinässä pystynyt keskustelemaan työasioista, voisin yrittää myöhemmin uudestaan parin tunnin päästä tai seuraavana päivänä. Lähdin siis tapaamaan muita ihmisiä ja esiintyjiä ja katselemaan kirjoja.

Kävin kahden toisen kustantamon pöydillä kyselemässä nimiä, jotka olivat tulleet minulle tutuiksi työssäni sähköpostitse mutta joiden haltijoita en ollut koskaan fyysisesti tavannut. Minulle kerrottiin, että etsimäni ihmiset tulevat tunnin tai parin päästä ehkä tai sitten vasta seuraavana päivänä. Olinko sopinut tapaamisen? En ollut, ajattelin vain tervehtiä, näyttää heille naamani ja nähdä heidän naamansa, siinä kaikki. Minulle oltiin kohteliaita, mutta en voinut välttyä tunteelta, jonka valtaan joudun noin 70-80 prosentissa kohtaamisista: minusta tuntuu joko siltä, että olen kuin lapsi tai muuten vain kokematon enkä kunnolla käsitä, mistä keskustelussa on kysymys, tai siltä, että vain minä yksin tiedän täydellisesti, mistä on kysymys, mutta vuorovaikutuskumppanini ovat hämillään ja tapahtumarikkaamman elämänsä hajottamia onnettomia yksilöitä. Tietämättömyys ja tietäminen tuntuvat ihmisten kanssakäymisessä lopulta samalta: molemmat ovat toivotonta väärinymmärrystä, jota Philip Roth kuvasi lohdullisen huvittavasti Amerikkalaisen pastoraalinsa alkupuolella.

Odotellessani avainhenkilöitä päätin etsiä käsiini Minna Rytisalon Rouva C:n, jonka puolisoni oli "tilannut". En vain tiennyt, kuka sen oli kustantanut. WSOY? Otava? Tutkin niiden myyntipöytiä enkä löytänyt. Sitten eksyin Gummeruksen kirjoihin, ja siellä se oli. Seinällä ilmoitettiin 25 prosentin alennuksesta kaikista kirjoista, ja kysyin myyjältä, saisinko hintalapussa mainitusta euromäärästä vielä alennuksen, mutta se olikin jo alennettu hinta. Maksoin kirjan ja jatkoin kiertelemistä.

Junassa syömäni eväät eivät olleet kovin runsaat, joten minulle tuli nälkä. En viitsinyt kolmelta iltapäivällä enää maksaa kalliista lounaspöydästä vaan otin kasvishampurilaisaterian. Viereeni neljän istuttavaan pöytään asettui nuori nainen ja hieman vanhempi mies. Nainen puhui jostakusta poissa olevasta miehestä, jonka olisi jo pitänyt liittyä heidän seuraansa. Hän tuntui olevan jo hieman vihainen tälle miehelle. Hänen seurassaan oleva mies puolestaan vitsaili ja flirttaili naisen kanssa. Minä yritin keskittyä silmäilemään messuohjelmaa, jonka olin löytänyt pöydältä. Jossain välissä mies vilkaisi lehteäni ja totesi puoliksi itselleen, että Tuomas Kyrö näköjään esiintyy parhaillaan.

Aterioituani palasin messuvilinään ja ajauduin Niin & näinin pöydän eteen. Katselin kiinnostuneena Sami Pihlströmin kirjaa ja muuta laadukasta filosofiaa ja ihmettelin hetken, mikä jono pöydän editse kulki viereiseen myyntikatokseen. En nähnyt kunnolla, mihin jono päättyy, mutta koska viereinen koju kuului Ursalle, arvasin, että ihmiset jonottivat Esko Valtaojan nimikirjoitusta.

Eräällä pöydällä oli messujen teeman mukaisesti ranskalaista kirjallisuutta, vieläpä ranskaksi. Näin kirjojen joukossa Victor Hugon romaanin, jonka olin suomentanut jo vuodenvaihteessa mutta joka ei silti ollut vielä kustantajan syksynkään ohjelmaan sopinut. Minua harmitti suuresti, ettei uusi Hugo-suomennos tullut myyntiin kirjamessuilla, jonka teemamaana oli sentään Ranska. Käännöskirjallisuudella oli aina huonommat lähtökohdat kuin kotimaisilla kirjoilla. Asiaa helpotti hieman, jos suomennettu kirja oli uusi ja hyvin markkinoitu. Olin minä sellaisenkin kirjan kääntänyt, ja se sentään oli toisen kustantajan pöydällä myynnissä. Tapasin lopulta lauantain päätteeksi tämän kustantajan, jota en ollut aikaisemmin koskaan nähnyt, puhunut vain puhelimessa, kirjoittanut sähköpostia ja nähnyt hänen Facebook-kommenttejaan. Muistutin häntä, ettei hän ollut vielä maksanut käännöspalkkiotani. Hän pahoitteli tapahtunutta, sanoi hoitavansa asian heti seuraavalla viikolla, näytti nololta ja sanoi, että häntä nolotti. Vastasin sovinnollisesti, että en minä onneksi kädestä suuhun elä. Juttelimme hetken niitä näitä kirjoista ja mahdollisista seuraavista käännöksistä. Sitten lähdin messuilta majoituspaikkaani kohti, sillä toinen kustantaja ei sittenkään ehtinyt juttelemaan, ehkä sunnuntaina.

Palasin sateessa lerpattavine sateenvarjoineni Pasilan asemalle ja huomasin, että sen yhteyteen oli ilmestynyt ostoskeskus. Kävin ostamassa Alepasta suklaapatukan ja katsoin bussiaikatauluja. Sisällä asemalla ei ollut mitään tietoa majapaikkani isännän vinkkaamasta linjasta. Puhelimellani löysin sentään tiedon suunnasta, johon minun piti bussilla lähteä. Patukan hotkaistuani kävelin pimeään ja märkään ulkoilmaan etsimään oikeaa pysäkkiä. Sieltä löysin myös aikataulun. Bussi saapui noin kymmenen minuuttia myöhässä, tuli täpötäyteen käytäviä myöten ja haisi virtsalta. En ollut koskaan matkustanut virtsalta haisevassa bussissa. Onneksi haju tuntui häviävän, kun siihen tottui tai kun iso ihmismäärä peitti sen alleen. Ja onneksi olin saanut istumapaikan pitkän kävelemisen jälkeen. Ja onneksi juuri oma istuimeni ei haissut virtsalta, vaikka en osannutkaan tarkasti sanoa, mistä haju tuli.

Jäin pois pysäkillä, jolla oli sama nimi kuin majapaikkani lähiosoitteella, mutta huomasin pian, että olisi pitänyt ajaa ainakin seuraavalle pysäkille tai jopa sitä seuraavalle. Ei kuitenkaan satanut enää paljon, jaksoin hyvin kävellä loppumatkan pimeällä, oranssinhohtoisella kadulla. En muistanut ovikoodia vaan soitin kysyäkseni sitä. Sain koodin, mutta ovi ei silti auennut. Se tultiin avaamaan minulle. Nousin portaita asuntoon ja tervehdin puolisoni serkkua ja hänen kumppaniaan, vieraanvaraisia tradenomeja ja vanhemman tyttäreni kummeja molemmat. Kello oli melkein seitsemän, he olivat laittamassa runsasta päivällistä. Sain käteeni alkumaljan, jonka jälkeen join vettä, sillä juomapulloni oli ehtinyt matkan aikana tyhjentyä. Ateria oli ylenpalttinen: alkuruoaksi nyhtökauratäytteinen pitaleipä, sitten lohimedaljonkeja ja falafelpyöryköitä kastikkeineen sekä avokadosalaattia, jälkiruoaksi omenapiirakkaa. Juomina oli valkoviiniä, punaviiniä, pähkinälikööriä ja Jägerteetä, jota pojat - puolisollani oli tapana kutsua serkkuaan ja tämän puolisoa "pojiksi" - olivat tuoneet Saksasta. Jägerteestä valmistui rommitotia parempi kuuma juoma, johon ei tarvinnut lisätä hunajaa.

Herkuttelun jälkeen pojat näyttivät minulle lomakuviaan ja otoksia puolisoni serkun syntymäpäiviltä. Toinen heistä oli saanut näpsäisemästään luontokuvasta palkinnon ja kuviaan julkaistuksi sukulaistensa mökkikunnan esitteeseen. Kuvien ihastelemisen jälkeen saunoimme, ja minä huomasin, että lämpömittarin viereisessä kosteusmittarissa luki "hygrometer", mitä pojat eivät olleet panneet merkille. Pilkuntarkan kustannustoimittajan kyky on havaita kirjoitusvirheet kaikkialla, jopa saunassa hieman alkoholia nauttineena. Vilvoittelimme parvekkeella, jonne ei enää levinnyt tupakansavua alakerrasta, ja juttelimme sukuasioista. Join vettä. Ei haitannut, vaikka valvoin pikkutunneille, sillä aamuyöllä siirryttäisiin talviaikaan.

*

Nukuin hieman levottomasti, en niinkään nauttimieni ruokien ja juomien kuin asunnon lämpimyyden vuoksi, vaikka olinkin saanut viileän lattiapaikan. Heräsin puoli yhdeksän maissa talviaikaa. Kattaessaan aamupalapöytää pojat tyhjensivät myös astianpesukoneen ja pysähtyivät ihmettelemään yhtä sieltä kaivamaansa esinettä, tummanharmaata muovista juomapulloa. Se oli kutistunut pesukoneessa, jonne sitä ei mitä ilmeisimmin olisi pitänyt panna, mutta muotoon, joka toi mieleen osan eräästä ruumiinosasta niin, että pullo näytti lähinnä sen ruumiinosan osan laajentimen osalta, ilmaistakseni asian mahdollisimman täsmällisesti. Niinpä poikia alkoi naurattaa. Pullon korkki sopi vielä paikalleen, mutta pohjan kutistumisen takia pullo ei pysynyt pystyssä. Eikä sitä muutenkaan kannattanut enää käyttää. Kuitenkaan pojat eivät heittäneet sitä heti roskiin.

Aamupalan jälkeen minä valmistauduin lähtemään kirjamessuille ja pojat vaihtamaan autoihinsa talvirenkaat. Koska kukaan meistä ei ollut aivan varma HSL:n nykyisistä lipunmyyntiperiaatteista eli siitä, pystyisinkö ostamaan kertalippua bussinkuljettajalta, pyysin kyytiä lähimmälle metroasemalle. Hyvästelin pojat kiittäen kaikesta ja luvaten lahjoittaa heille suomentamani dekkaritrilogian kaikki kolme osaa seuraavan kerran tavatessamme. Heiltä sain mukaan lapsilleni vietäviksi ilmeisesti rahalahjan sisältävät kirjekuoret ja kaksi Tobleronea. Metroasemalla laskeuduin ensin laiturille mutta palasin pian takaisin ylös käydäkseni vessassa. Asemalla notkuva mies neuvoi kysymättäni minulle, miten huippumodernin yleisö-WC:n ovi avattiin. Suoriuduin ikivanhasta toimituksesta huippumodernissa tilassa yllättävän nopeasti ja ehdin vielä metroonkin. Hetken aikaa pähkäilin, kumpaan suuntaan minun piti lähteä, sillä tunnelin seinällä ei ollut metrokarttaa. Muistelin näkemiäni Lost in Helsinki -paitoja ja nousin oikeaan metroon - varmuuden vuoksi metron ovella vielä vilkaisin kulkuneuvon sisäseinään kiinnitettyä linjakarttaa, joka vahvisti valintani oikeaksi.

Messukeskuksen porteilla minun piti hoitaa eräs asia ennen portista kulkemista: jakaa kaksi ylimääräistä messulippuani kahdelle satunnaiselle messuvieraalle. Koska tiesin nuorten ihmisten olevan keskimäärin vanhempia köyhempiä, kyselin ensin nuorilta, mutta kaikki vastasivat minulle, että heillä oli jo lippu, arvatenkin sähköinen. Päästäkseni lipuista eroon jouduin vaihtamaan taktiikkaani ja tein sen, mikä olisi pitänyt tehdä heti aluksi: asetuin lipunmyyntijonon vaiheille. Hyvin pian sain lippuni lahjoitettua kahdelle satunnaiselle naiselle, jotka ilahtuivat suuresti. Toinen kysyi, mitä halusin lipusta, ja vaikka olin päättänyt antaa liput pois ilman edestä, harkitsin hetken pyytäväni kolme euroa narikkaa varten. Vastasin silti: "En mitään. Hauskoja messuja, käytä rahat kirjoihin." Nainen lupasi noudattaa neuvoani.

Liukumäki oli poissa ja ihmisiäkin hieman vähemmän. Kello oli noin yksitoista. Näin tutun suomentajan ja kirjailijan jakamassa nimikirjoituksia mutta en jäänyt vaihtamaan kuulumisia, sillä hän keskusteli kustantajan edustajan tai myyjän kanssa. Kävin sen sijaan sen kustantajan luona, joka oli arvellut ehkä ehtivänsä puhumaan kanssani, mutta hän ei ehtinyt puhumaan kanssani. Soittaisin siis hänelle seuraavalla viikolla ja keskittyisin nyt nauttimaan messuista. Lähetin tekstiviestin ystävälleni, jonka tiesin tulevan messuille, ja sain pian vastauksen, että hän oli kuuntelemassa erästä keskustelua ja tapaisi mielellään sen jälkeen. Vilkaisin vasemmalle puolelleni ja huomasin, että lavalla oli käynnissä keskustelu, jossa puhuttiin lapsista. Koska tiesin, että ystäväni oli raskaana, etsiskelin häntä yleisön joukosta ja löysin. Kiersin lavan takaa hänen viereensä ja halasin häntä. Seurasimme yhdessä esiintyjiä kommentoiden heitä toisillemme aina väliin hienovaraisesti ja häiriötä aiheuttamatta.

Myöhemmin menimme syömään lounasta ja puhumaan asioita, joita jää paljon sanomatta, kun tavataan harvoin.

Pidin ystävälleni vielä seuraa, kun hän etsi hyväksi tietämänsä kirjailijan uuden romaanin, jota kuitenkin hieman epäili. En ollut lukenut sitä mutta olin melko varma, että sekin olisi hyvä: usein hyvän kirjailijan lahjakkuus ja taitavuus kantavat pitkälle silloinkin jos hän ei enää sattuisi olemaan parhaimmillaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että tällöin annetaan isolle nimelle anteeksi keskinkertainen suoritus, mutta monesti kysymys on ennemminkin siitä, ettei kirjailijan tarvitse enää todistaa loistavuuttaan vaan hän voi keskittyä sanataiteessaan sanoihin taiteen sijaan. En tosin sanonut ystävälleni mitään tällaista, sillä jos aiheesta olisi kehkeytynyt väittely, hän olisi saattanut sen auktoriteetin turvin, että luki paljon enemmän kuin minä, peitota minut siinä.

Tuleva äiti lähti ja minä jäin yksin. Yritin vielä kerran tavata erään toisen kustantamon edustajan. Hänen kerrottiin haastattelevan paria kirjailijaa samalla lavalla, jonka edessä olin muutamaa tuntia aikaisemmin tavannut ystäväni. Hain kahvilasta kupillisen teetä ja kakunpalan ja odotin haastattelun loppumista. Se loppui yllättävän nopeasti, ja minun piti hotkaista kakunpala varoen samalla, että kohde ei häviäisi näköpiiristäni. Hän jäi juttelemaan toisen haastateltavansa kanssa ja saattoi tuon naisen tämän kustantajan myyntipisteelle. Minä seurasin heitä riittävän välimatkan päästä. Halusin tavata toisen heistä, mutta asiani ei ollut niin tärkeä, että olisin viitsinyt keskeyttää heidät. Itse asiassa aloin sopivaa hetkeä odotellessani miettiä, oliko minulla mitään tähdellistä sanottavaa ihmiselle, jonka kanssa olin asioinut vain puhelimitse ja sähköpostitse ja ensimmäisen kerran niitäkin vasta elokuussa. Mitään työasiaa ei ollut tarpeen hoitaa kasvotusten. Sanoisinko hänelle vain, että halusin vain kätellä? Hänen naamansa olin jo nähnyt, kauempaa. Miksi olin seurannut häntä? Enkö kestänyt koulutustani vastaavan työn tekemisen yksinäisyyttä? Miksi kulutin aikaani messuilla odottamalla hänen huomiotaan enkä tutustumalla rannattomaan kirjatarjontaan ja kuuntelemalla esityksiä? Koska en osannut käyttäytyä normaalisti ihmisten ilmoilla, en ollut koskaan oppinut enkä varmasti koskaan opikaan. Elän vain kerran, joten koko ajan pitää tehdä jotain järkevää, ja jos en tee, minun täytyy vähintään kirjoittaa siitä, jotta joku toinen ottaa siitä opikseen, sillä minä en ainakaan ota.

Luovutin ja lähdin tekemään viimeiset kirjaostokset. Puolisolleni minulla oli jo Rouva C. Lapsilleni ostin Mimmi Lehmä uimahallissa -kirjan, jonka mukaan sain Mimmi Lehmä -kirjanmerkin ja Mimmi Lehmä -kangaskassin. Mitä ostaisin itselleni? Olin luvannut jossain somekeskustelussa, että ostaisin uusia kirjoja Helsingin kirjamessuilta. Satuin sellaisen kustantamon kojulle, johon olin kerran pyrkinyt kustannustoimittajan hommaan mutta en ollut päässyt. Katselin kirjatarjontaa, kun myyjänä ollut melko joutilaan ja hyväntuulisen näköinen nainen sanoi, että voin rohkeasti tutkia kirjoja lähemminkin. Kun tartuin Maarit Verrosen Hiljaisiin jokiin, joka minua oli kiinnostanut heti kirjan ilmestyttyä, hän alkoi puhua Verrosen tuotannosta ja ylisti uutta romaania erityisen onnistuneeksi. Vastasin, että pidin kyllä kirjailijan aikaisemmista teoksista ja tiesin hänet laatukirjailijaksi. Vaikka naisen puhe oli myyntipuhetta, hän osasi keskustella Verrosesta niin uskottavasti, että ostin kirjan. Hän näytti minulle Verrosen uutta novellikokoelmaakin, jota vilkaisin kiinnostuneena, sillä en tiennyt siitä entuudestaan, mutta en ostanut.

Oikeastaan yksi kirja ei riittänyt, vaikka ostinkin sen melkein ohjehinnalla. Mitä minä vielä hankkisin itselleni? Ajatusta odotellessani päädyin kuuntelemaan omista runoistaan keskustelevia runoilijoita, joita oli kuuntelemassa myös aamulla näkemäni tuttu suomentaja ja kirjailija. Tervehdin häntä ja istahdin hänen viereensä tyhjälle paikalle. Lavalla runoilijanaiset vaihtuivat, samoin meidän juttumme. Kerroin pettymyksestäni, että suomentamani ranskalainen romaani ei ollut messuilla myynnissä. Hän näytti, mitä oli löytänyt ja pelastanut kahden ja yhden euron kirjojen poistokasoista. Kun hän lähti, harmittelin, etten ollut herännyt ajoissa katsomaan hänen esiintymistään, joka oli päättynyt yhdeltätoista aamupäivällä. Jäätyäni yksin suuntasin itse poistokasoille. Löysin sieltä ison pinon joitain vuosia sitten suomentamaani paksua ruotsalaista nuorten fantasiaromaania. Se oli ollut minulle tuottoisa työ, tähänastisen urani tuottoisin, vaikka nekin rahat olivat jo menneet elämiseen ja remontteihin. Ja nyt teosta myytiin eurolla kirja. Ehkä kustantaja ei ollut sillä kovin paljon tienannutkaan. Onneksi en ollut sopinut rojaltipalkkiosta. Löysin kolme kiinnostavaa kirjaa. Yksi niistä oli sama, jonka juuri tapaamani kirjaihminen oli myös ostanut, ja yksi sellainen, jonka hän oli suomentanut. Kaikki me päädymme ennemmin tai myöhemmin paperinkeräyspisteelle tai silppuriin, yleensä ennemmin. Tai ainakin kaikki, mitä me teemme.

Oli sopiva hetki poistua messuilta. Junani lähtisi vasta seitsemän jälkeen, mutta ehkä voisin viettää aikaani Pasilan ostoskeskuksessa, jolla oli outo englanninkielinen nimi. Kävelin asemalle ja ostin matkaevästä Alepasta, viimeisen pussillisen Kartanon perunalastuja. Sitten tutustuin ostoskeskukseen. Sunnuntai-iltana oli luonnollisesti hiljaista, mutta valtavat tyhjät oleskelutilat hämmästyttivät silti. En nähnyt yhtäkään kiinnostavaa liikettä. Nousin leveitä portaita yläkertaan ja katselin nuoria, jotka haeskelivat suuntaa jos eivät elämälleen niin ainakin loppuillalle. Löysin vessat, joilla siivooja jo työskenteli, ja "loungen", joka tarkoitti harmaita penkkejä pikaruokapaikan pöytien vieressä. Pöytiin ei tietenkään saanut istua, ellei ostanut pikaruokaa. Istuin harmaalle penkille syömään pojilta evääksi saamaani nyhtökaurapitaa ja join vaivihkaa eiliseltä jääneen punaviinitilkan muovipullostani. Hetki sitten näkemäni vartijat eivät huomanneet mitään. Luin Anaïs Niniä ja odotin junaa, vielä tunti aikaa. Nin näytti rintansa psykoanalyytikolleen kysyäkseen, olivatko ne todella kehittymättömät, ja tuo parrakas lääkäri vastasi, etteivät suinkaan.

*

Kun junan saapumisaika lähestyi, täytin juomapulloni vessassa ja laskeuduin laiturin ovelle. Kohtasin kaksi keskisuomalaista tuttua yliopistoajoilta, he olivat olleet kirjamessuilla edustustehtävissä ja palaisivat kotiin samalla junalla. Toisen heistä olin nähnyt vilaukselta jo messuilla, mutta vasta nyt ehdin jutella enemmän. Juna oli myöhässä. Ensin vähän, sitten vähän enemmän, sitten hyvin paljon. Aloin huolestua, ehtisinkö Jyväskylässä kävellä tai juosta - luultavasti juosta - Muurameen lähtevään bussiin. Mutta kai johonkin baariin pääsisi lämmittelemään keskiyön autoa odotellessa, jos myöhästyisin edellisestä. Se ei vain yhtään houkutellut. Välillä äitini soitti ja kysyi, tarvitsenko uusia talvikenkiä, hänen kirpputorillaan olisi ehkä sopivat. Vastasin, että minulla oli jo ihan hyvät kengät.

Toinen tutuistani huomasi, että minulla roikkui takissani Suomen Yhdyspankin heijastin. Sanoin kehtaavani käyttää sitä, koska pankkia ei enää ollut olemassa. Siinä oli mielestäni hienot värit.

Juna saapui melkein puoli tuntia myöhässä, ja siitä puuttui viimeinen vaunu. Minä olin onneksi varannut paikan toisesta vaunusta, mutta ystäväni joutuivat etsimään paikan mistä löysivät. En enää nähnyt heitä matkan aikana. Vieressäni istui niin ikään Jyväskylään matkustava keski-ikäinen nainen. Vaununi oli aivan täynnä, ja vaikka osa matkustajista suhtautui ikävyyteen rauhallisesti, osa oli myös hyvin tyytymättömiä. Kaikkein tyytymättömin oli takanani istunut vanha mies, joka mutisi itsekseen, haukkui VR:n työntekijöitä amatööreiksi ja idiooteiksi, purki raivoaan myös puremalla omaa kättään ja vannoi, että polvikipunsa vuoksi hän ei ainakaan siirtyisi paikaltaan mihinkään, vaikka joku olisikin juuri sen paikan varannut. Urhoollisesti hymyilevä junailijanainen tyynnytteli häntä sanoen, että tuskinpa juuri hän joutuu mihinkään siirtymään, vaikka jossain vaiheessa matkaa istumapaikkoja ei kaikille riitäkään. Vanhan miehen vieressä istunut nuori nainen näytti teeskentelevän nukkuvaa kuulokkeet korvillaan. Säälin häntä.

Kävin välillä ravintolavaunussa syömässä pienen iltapalan, sillä perunalastut alkoivat kyllästyttää. Pohdin pitkään, ottaisinko Jaloviina-ryypyn vai mysli-viilin, ja päädyin lopulta jälkimmäiseen. Kun palasin, vanha mies seisoi käytävällä edessäni ja hänen housunsa roikkuivat niin, että pakaroiden yläosa paljastui. Hän väisti takaisin paikalleen ja minä istuuduin. Seuraavalla asemalla junaan nousi nainen, joka sanoi vanhalle miehelle, että tämä istui hänen paikallaan. Mies vastasi kovaan ääneen arvaavansa sen mutta aikovansa pysyä paikallaan, sillä kohta oltiin jo Jyväskylässä. Siinä vaiheessa vaunu oli jo tyhjentynyt, ja nainenkin tajusi nopeasti miehen äänensävystä ja käyttäytymisestä, ettei kannattanut vaatia juuri sitä paikkaa vaan istua jonnekin muualle.

Mies ähisi paikallaan ja alkoi käytellä tietokonettaan kiroillen aina välillä. Jostain syystä tietokone soitti vähän väliä tahattomasti musiikkia, niin että mies joutui reagoimaan siihen, tietenkin kiroillen. Lopulta kävi niin, että hän ei saanut musiikkia hiljenemään. "No mikä helvetti nyt..." hän manaili, ja minuakin alkoi jo hänen sekoilunsa kyllästyttää. Sitten tunnistin kappaleen, jota mies ei saanut hiljenemään: se oli torvisoittokunnan esittämä Marseljeesi. Mies kiroili kiroilemistaan sen soidessa, ja minä jouduin vaimentamaan nauruni. Marseljeesi on upea sävelmä. Kirjamessujen teemamaana oli ollut Ranska, ja minä ajattelin, miten hienoa olisi ollut, jos messujen aluksi tai lopuksi olisi soitettu Marseljeesi. Olin lähtenyt messuilta ennen niiden loppumista, joten jos Marseljeesi oli soitettu, se oli jäänyt minulta kuulematta, mutta tuskinpa sitä oli soitettu. "Allons enfants de la Patrie, le jour de gloire est arrivé!" hymisin mielessäni matkalla junan vessaan. Lopulta mies sai laulun vaimenemaan vähentämällä äänenvoimakkuuden nollaan. Olikohan nyt amatöörin ratkaisu.

Junan lähestyessä Jyväskylää minä valmistauduin panemaan juoksuksi heti asemalla. Ryhmityin junan ovelle toiseksi tai kolmanneksi (oli vaikea arvioida, oliko juuri sillä kohtaa kyse rivistä vai jonosta). Kaupungin valot näkyivät, paikoillanne. Juna hiljensi vauhtia, valmiina. Juna pysähtyi, ovi avautui ja ensimmäinen matkustaja astui ulos, nyt. Juostessani hiljaisten katujen yli mistä sattui heittelin kirjoista painavaa laukkuani kädestä toiseen. Puolivälissä juoksua hengästyin ja melkein luovutin. Vielä ei ollut bussin lähtemisaika eikä sitä näkynyt kadulla, ehkä sittenkin ehtisin, vaikken jaksanutkaan juosta koko matkaa. Pysäkillä, jolle ehdin minuutilleen bussin lähtöaikaan, seisoi nuori nainen, jolta kysyin, oliko bussi jo mennyt, eikä kuulemma ollut. Bussi saapui melkein  kymmenen minuuttia myöhässä, hengitykseni ehti hyvin tasaantua. Se ei kuitenkaan ollut se auto, jota olin odottanut. Kysyin kuljettajalta, oliko odottamani bussi tulossa, ja mies tarkisti aikataulusta, että ei ollut, tämä bussi korvasi sen. Vastaukseen tyytyväisenä hyppäsin kyytiin, joka kestäisi kauemmin kuin odottamani kyyti.

Bussissa oli lisäkseni vain kaksi muuta matkustajaa. Toinen heistä jäi jo yliopiston pysäkillä pois, ja nuori nainenkin jo Keljonkankaalla. Jäin yksin tekemään täysin tarpeettoman, puoli tuntia kestävän kierroksen Säynät- ja Muuratsaloon ennen Muuramen ydinkeskustaa. Table en Bois'n pysäkiltä ei noussut ketään bussiin lokakuisena sunnuntai-iltana vähän ennen keskiyötä, kuka olisi arvannut. Viimein pääsin määränpäähäni ja toivotin kuljettajalle hyvää yötä. Kävelin polkupyörälleni, jonka olin jättänyt tarkoitusta varten jo yli kaksi vuorokautta sitten viikonlopuksi R-kioskin eteen odottamaan. Siinä se oli edelleen, kuuraisena mutta toimintakuntoisena. Kypärääkään ei ollut viety takakorista, muuramelaiset olivat rehellistä väkeä. Puhdistin enimmät lumet pois, panin kypärän päähäni ja laukun takakoriin ja lähdin polkemaan viiden kilometrin matkaa.

Katuvalot paloivat vain Anjan puodille asti, siitä eteenpäin katu oli pimeä. Onneksi pyörässäni oli lamppu, vaikka himmeäkin. Ja onneksi juuri nyt ei satanut räntää, katu oli melko kuiva ja ruskeat lehdet rapisivat pyörän alla. Kun uskalsin nostaa katseeni tiestä taivaalle, näin tähtiä mustien pilvien välissä. Teollisuuskylässä vastaani ajoi kirkkain valoin pieni kaivuri. Se toi mieleeni suomalaisen kauhuelokuvan Kuutamosonaatti, vaikka siinä taidettiinkin ajaa traktorilla. Matka joutui kuin puoliunessa, jossa saatoin ollakin, mutta keskittyminen ja kylmyys pitivät minut hereillä kotiin asti. Siellä kaikki tietenkin jo nukkuivat, kissaa myöten. Saavuin kotiin puoli tuntia myöhemmin kuin olin odottanut, mutta olin tyytyväinen kirjoihin ja ihmisiin. Olin tehnyt ja sanonut melkein kaiken, mitä olin aikonut tehdä ja sanoa. Loppu ei riippunut minusta.

Pyöräretki lammelle

Olin poiminut mustikoita ainakin viikon ajan ja pakastanut niitä talven varalle kaksikymmentäviisi litraa. Siinä sivussa olin tarkistanut toimittamani tietokirjan taiton ja katsonut toisen kustannustoimittajan kommentit suomentamani dekkarin käsikirjoituksesta. Olin myös metsässä liikkumisesta ja virkistävistä uintireissuista huolimatta johtunut herkuttelemaan ja röhnöttämään sohvalla illan elokuvia katsellen, sillä olin yksin kotona perheen lomaillessa ensin lounaassa ja sitten koillisessa. Kaipasin jotain muuta ja jotain terveellistä. Muistin parin kolmen vuoden takaisen kesän, jolloin olin myös yksin kotona perheen lomaillessa lounaassa. Silloin Keski-Suomessa satoi kaatamalla, mutta siitä huolimatta minä pyöräilin Muuramesta Jyväskylään ja takaisin. Se oli rankka reissu, enkä uskonut tekeväni sitä heti uudestaan enkä tehnytkään. Nyt minusta kuitenkin tuntui siltä, että siitä oli kulunut riittävän kauan, että vanha ruosteesta ja pehmeästä takarenkaasta kärsivä Helkamani selviäisi vielä koitoksesta ja että kaikki olisi tavallaan toisin nyt, kun kaatosateiden sijaan vallitsivat kuivuus ja metsäpalovaroitus sekä vapaavalintaisesti joko helleinferno, seksihelle, käristyskupoli kakkonen tai muhihelle.

Olin valvonut elokuvan jälkeen pikkutunneille ties mitä tehden ja pähkäillen, joten heräsin vasta puoli yhdeltätoista ja pääsin matkaan iltapäivän puolella. Olin pukeutunut tummansinisiin, hyvin lyhytlahkeisiin ja miellyttävästi joustaviin shortseihin, jotka olin löytänyt kirpputorilta viime kesänä ja joita jotkut tuttuni olivat väittäneet naisten shortseiksi, mutta sitä ei voinut todistaa. Yläruumistani peitti Ranskasta kesällä 2007 ostamani sinikeltainen hihaton paita, joka oli edelleen ainoa omistamani hihaton paita. Olin miettinyt pitkään, panisinko jalkaani juuri hankkimani uudet juoksukengät, jotka sinisinä olisivat sopineet mainiosti asukokonaisuuteen, mutta päädyin sittenkin sandaaleihin, sillä eihän pyöränikään ollut mikään kilpapyörä ja oli sentään hyvin kuuma päivä. Lisäksi sandaalijalkaisena olisi mukavampi käydä uimassa Vuorilammessa, kuten olin ajatellut tehdä. Itse asiassa tuo Jyväskylän Kangasvuoressa sijaitseva kirkasvetinen lampi, johon olin edellisen kesän helteiden aikaan tutustunut perheen kanssa, olikin varsinainen määränpääni, vaikka aioin myös asioida kaupungilla.

Heitin laukkuni takakoriin, panin kypärän päähäni, aurinkolasit silmilleni ja polkaisin itseni liikkeelle. Laukkuni vetoketju ei ollut vielä kiinni, sillä olin pannut päällimmäiseksi kaksi isoa muovikanisteria, jotka aioin oikeassa kädessä pitelemäni kolmannen tyhjän kanisterin lisäksi jättää matkalla Muuramen keskustan muovinkeräysastiaan. Luotin siihen, että ne sopisivat keräysastian aukosta sisään.

Muovinkeräysastiaa lähestyessäni havaitsin, ettei lasinpesunestettä ja nestesaippuaa sisältäneiden tyhjien kanistereiden työntäminen astiaan tuottaisi vaikeuksia ja että olin jo siinä vaiheessa melko hikinen. Join pari kunnon kulausta vettä, suljin laukkuni vetoketjun ja palasin kuumalle asfaltille. Muitakin pyöräilijöitä oli paljon liikkeellä, en ollut ainoa käristysmuhiseksi-infernoa uhmaava amatööriurheilija. Vanhalla nelostiellä pitkän, loivan ja puuduttavan ylämäen loppupäässä kuulin takaani pärinää ja lasten ääniä. Pian minut ohitti sivuvaunullinen moottoripyörä, jonka kyydissä oli nelihenkinen perhe, ilmeisesti isä ajoi. Kaikilla oli mustat kypärät ja hauskaa. Minulle hauskuus koitti vasta, kun pääsin laskettelemaan alamäkeä ja oikeaa pyörätietä pitkin Keljonkankaalle, olin jo Jyväskylässä. Ajoin tutun toimintapuiston ohi, tuntui jotenkin suuremmalta tehdä se pyörän satulassa kuin matkustajana autossa. Liikennevaloissa perässäni tuli jälleen nelihenkinen perhe. Tällä kertaa isä ajoi tavallisella polkupyörällä ja äiti kuljetti lapsia laatikkopyörässä. He olivat hiljaisempia kuin moottoripyöräperhe mutta näyttivät silti nauttivan ajelusta. Minua hymyilytti, ajattelin taas omaa perhettäni. Noiden vieraiden perheiden näkeminen oli pikemminkin saattanut sen mukaan matkalleni kuin synnyttänyt minussa surullista kaipausta.

Ennen kuin kunnolla käsitin, olin jo Keljossa isojen automarkettien luona. Siellä aina mutkittelin tunneleissa oikeaa pyörätietä etsien. Pääsin jälleen pitkään alamäkeen ja ohitin pienen hiekkatien, jonka varrelle oli pysäköity kaksi vanhaa polkupyörää aivan kiinni toisiinsa. Niiden omistajat olivat varmasti etsimässä jostain lähistöltä marjoja tai muuten vain yhdessä kesäisessä luonnossa, tuumin.

Lähestyin Jyväsjärveä, minun piti päästä autotien yli. Saavuin sillalle, joka ei näyttänyt tutulta, mutta suurin piirtein oikeaan suuntaan se johti, seurasin pyöräilevää miestä. Vasemmalle puolelleni ilmestyi omakotitalo, jonka pihassa vanha nainen kasteli pensaita letkulla. En kunnolla tiennyt, missä olin, mutta olin varma, että oikealle kääntymällä kulkisin keskustaan päin. Sitten eteeni ilmestyi matkakassia kantava teinityttö, ohitin hänet alikulkutunnelissa. Vihdoin saavuin tutuille kulmille, Alvar Aallon kaduksi vaihtuvalle Keljonkadulle, ja risteyksessä näin Mattilanniemestä pyörillään Seminaarinmäelle reippaasti ja naureskellen nousevia, kesämekkoihin pukeutuneita opiskelijoita. Tuolla tuulella minäkin usein palasin kevyestä kesätentistä.

Vähitellen tiejärjestelyt muuttuivat sekavammiksi ja kaipasin muutenkin taukoa polkemisesta, joten ryhdyin taluttamaan pyörääni. Tienlaidassa lepatti valkoinen perhonen. Olin kaupungissa. Miten erilaista olikin saapua kaupunkiin polkupyörällä kuin autossa tai junassa! Koska matkan varrella oli Suomessa kaikkialla paitsi ehkä Pohjanmaalla metsää ja mäkiä eikä kaupunkia voinut maan tasalta erottaa jo kaukaa, se ilmestyi nytkin yhtäkkiä, mutta pyörällä tai kävellen tuntui siltä, että todella saapui kaupunkiin, saavutti itsensä ulkopuolella mutta tavoitettavissa olevan todellisen määränpään sen sijaan, että olisi autossa koko käsittämättömän lyhyen ajan, joka matkaan sillä kului, ajatellut niitä näitä ja sitten äkkiä kaupunkiin saavuttuaan nähnyt sen kuin oman yhdentekevän ajatuksensa tai mielikuvituksen tuotteen, sillä ajatukset kyllä kirkastuvat päässä mutta kiinnittyvät todellisuuteen vasta raajojen ja aistien kautta.

Kasvisravintolaa vastapäätä join vettä ja koin, että minulla oli jo vähän nälkä. Halusin silti ensin hoitaa edes jonkin asioistani. Kirkkopuistossa huomasin Lukuhetken, pysäköin pyöräni ja astuin sisään antikvariaattiin. Etsiskelin runohyllystä Johanna Venhon Saaren runoja, joka minun oli pitänyt lukea jo kaksi vuotta sitten uutena ja muistui nyt mieleeni. En löytänyt sitä, mutta huomasin itse suomentamiani Achille Chavéen aforismeja ja runoja yhdellä myyntipöydällä. Vieressä oli filosofisia teoksia, joista muistin, että aikomuksenani oli ollut myös jossain vaiheessa lainata kaupungin pääkirjastosta André Comte-Sponvillen Pieni kirja suurista hyveistä (suom. Virpi Hämeen-Anttila). Olin sitä mieltä, että tilanne vaati ranskalaista filosofiaa, lähdin Lukuhetkestä ja pyöräilin kirjastoon.

Kirjaston ala-aula oli muuttunut paljon, sinne oli pystytetty iso infotiski. Toisessa kerroksessa sarjakuvat oli sijoitettu eri paikkaan ja lainausautomaatteja oli tullut lisää. Ajankohtaisten kirjojen pöydällä oli Claes Anderssonin runokokoelmia suomeksi ja ruotsiksi ja hänen trionsa levy, jonka olin ostanut itselleni jo vuosia sitten. Tarkistin tietokoneelta, mistä löytäisin Comte-Sponvillen ja Venhon kirjat. Edellinen oli yllättäen varastossa, toinen luonnollisesti runohyllyssä. Pyysin informaatikolta ranskalaista varastofilosofiaa, ja hän haki sitä minulle. Sitten nousin kolmanteen kerrokseen runohyllyille. Silmiini pistivät Antti Nylénin suomentamat Pahan kukat, joita oli peräti neljä kappaletta hyllyssä. Ilmeisesti ne eivät olleet mieluista kesälukemista. En kyllä yhtään muistanut, mihin vuodenaikaan itse olin ne Vantaalla asuessani lukenut. Saattoi ollakin kesä, eikä se tainnut niistä pilalle mennä. Suomen kesää on vaikea pilata hyvällä runoudella, suomeksi tai ranskaksi.

Kirjastolta jatkoin matkaani keskustan bussipysäkeille. Vesipulloni tyhjennettyäni olin jo todella nälissäni ja totesin harmikseni, että sen italialaisen ravintolan, jossa olin puolisoni kanssa aterioinut sadan lahjaeuron edestä toukokuussa ennen elokuvateatteria, lounastarjoilu oli päättymässä kahden minuutin kuluttua. Jätin pyöräni kadulle ja päätin käväistä vielä nopeasti UFF:ssä, jossa olikin tungosta, sillä meneillään oli kahden euron päivä. Kenkiäkin olisi saanut kahdella eurolla, mutta ikävä kyllä tarjolla ei ollut lainkaan saappaita, jollaiset tarvitsin, jos mielin poimia marjoja syyskesällä myös kosteammassa maastossa. Saappaiden sijaan löysin kaksi vihreänsävyistä paitaa, lyhythihaisen ja pitkähihaisen. Yhden takinkin olisin ottanut, jos olisi ollut kyllin pieniä kokoja, joita ei ollut juuri koskaan. Sitten lähdin syömään. Kadun toisella puolella oli Taikuri, jossa en ollut koskaan käynyt. Sieltä sai kasvisruokaakin. Astuin sisään tilaamaan seitantaskuaterian, maksoin viisikymppisellä - joka oli tyttäreni lahjaraha, hänellä säilytyksessä melkein repeytynyt, olin vaihtanut sen tilalle ehjän setelin ja kiirehdin rikkomaan entisen - ja nousin ilmalämpöpumpulla viilennettyyn yläkertaan odottamaan ruokaani. Siemailin jääkylmää mansikan ja kiivin makuista juomaa, joka oli aivan liian makeaa, ja aloin lueskella Saaren runoja pitämällä sen auki pöydällä aterinpurkin painolla. "Kieli, jota täällä tapailen sormenpäillä / ei muistuta mitään mitä on / mutta ymmärrän heti enkä tahdo mitään muuta", luin ja sain ateriani. Ruoka oli aivan liian suolaista jopa hellesäähän, mutta tartuin sormenpäilläni kouruperunoihin, jotka muistuttivat ranskalaisia. En heti ymmärtänyt, miksi tasku oli niin täynnä, että täyte valui tarjottimelle, mutta minulla oli niin kova nälkä, etten tahtonut mitään muuta kuin syödä.

Join vielä kaksi lasillista hiilihapotettua vettä jääpalojen kera ennen kuin lähdin jatkamaan matkaa Seppälään ja sen taakse Kangasvuoreen. Jätin keskustan taakseni ja pääsin kiemurtelevia pyöräteitä pitkin Seppäläntielle, näin kaikki ylisuuret kaupat ja kauppakeskukset vasemmalla puolellani mutta en katsonut niitä. Halusin vielä löytää uudet saappaat, mutta ensin minun oli käytävä Vuorilammella. Käännyin oikealle Kangasvuorentielle, edessäni oli pitkä ylämäki. En muistanut sen kadun nimeä, jolle minun piti seuraavaksi kääntyä, mutta muistin, miltä se näytti, ja osasin kääntyä heti oikeaan. Kadun päästä alkoi jyrkästi nouseva hiekkatie, joka vei luontopolulle ja Vuorilammen rannassa sijaitsevalle laavulle. Talutin pyörääni paahteessa ja toivoin, ettei lammella olisi tungosta, että voisin levähtää siellä kaikessa rauhassa noin tunnin.

***

Oli hiljaista, mutta puiden välistä näin, että rantalaiturilla istui kaksi vanhemmanpuoleista miestä. Muita ei näkynyt. Jätin pyöräni nojaamaan ilmoitustauluun, jossa muistutettiin metsäpalovaarasta ja avotulentekokiellosta. Silloin takaani metsästä ilmestyi kolmas vanha mies, joka kulki kävelysauvojen avulla. Hän kysyi, olinko juuri tullut uimasta, ja minä vastasin, että olin vasta menossa uimaan, ja siihen hän, että niin oli hänkin, ja jatkoi hidasta käyntiään laiturille. Koska laavulla ei ollut ketään eikä polullakaan liikettä, riisuuduin penkillä, vedin uimahousut jalkaani ja kävelin rantaan pyyhe käsivarrellani. Rantapolun varrella kasvoi juolukkaa, marjat olivat kypsiä ja isompia kuin viime kesänä, kun olin käynyt lammella niin ikään heinäkuussa. Tervehdin lyhyesti miehiä, joilla oli keskustelu meneillään, jätin pyyhkeen laiturin kaiteelle ja laskeuduin märkiä askelmia pitkin Vuorilampeen. Olin perillä.

Uin parikymmentä metriä sinne tänne lämpimässä vedessä. Kun nousin laiturille, miesten keskustelu oli saanut synkkiä sävyjä: ihminen tämän maapallon tuhoaa, tai siis eihän maapallo tuhoudu mutta ihmisen vaellus päättyy, mutta viimeistään viiden miljardin vuoden päästä aurinko kyllä tuhoaa maapallonkin, minulla muuten on enää kolmekymmentäkuusiprosenttinen näkö, huonot geenit, kun ei vain enää tulisi uutta sotaa, ei enää jaksaisi venäläisiä eikä saksalaisia, saksalaisethan varsinkin hakevat aina tilaisuutta sotimiseen, ja niin edelleen. Minun olisi oikeastaan pitänyt virittää hieman kohottavampi ja merkityksellisempi keskustelu esimerkiksi siitä, miten uskomattoman meheviä juolukat nyt olivat, lähes mustikoiden veroisia, ja ne ovat tässä kätten ulottuvilla, samoin kuin kirkasvetinen Vuorilampi koko ruumiin ulottuvilla, mutta minusta tuntui, että se olisi ollut optimistisuudessaan tunkeilevaa. Sitä paitsi eniten jaaritellut mies sanoi - kun samaan aikaan minun kanssani paikalle saapunut mies oli huomauttanut kiitollisena, että Vuorilammen hyvä vesi tulee lähteistä - että Jyväskylän kaupungilla on oma lehmä ojassa sen toisen Vuorilampi-nimisen lammen kanssa, jonka vesi on päästetty ihan paskaiseksi, eli jos minä olisin alkanut ylistää Vuorilammen juolukoita, hän olisi luultavasti minut melkein keskeyttäen heilauttanut kättään ja muistuttanut, miten surkean pieniä, kuivahtaneita ja ruttuisia tämänvuotiset mustikat olivat, aivan kuten naapurini oli muuten tehnyt. Edellisenä päivänä olin juuri tullut marjasta paidattomana hikisen urakan jälkeen, ja hän käveli postilaatikolta huudahtaen, että ei kai Aki vain ole käynyt marjassa. Myönsin erehdykseni ja lisäsin, että nyt on varmaan jo kaksikymmentäviisi litraa pakkasessa. Hän pudisteli päätään ja alkoi puhua siitä, miten pieniä ja kuivia mustikat olivat, rohmullako keräsin niitä - miksi piti nimitellä poimuria niin rumasti, paljon enemmänhän oli voitettavaa siinä, että ihmiset menivät metsään, saivat riittävästi marjoja syödäkseen ja pysyivät terveempinä, kuin siinä, että yritettiin varoa haavoittamasta mustikanvarpuja poimimalla vaivalloisesti ja selkäkipuja uhmaten käsin vain kypsät marjat - nyt on huono marjavuosi, vadelmatkin kuivahtavat pensaisiin, mutta näillä mennään, ja sitten hän jatkoi matkaansa ennen kuin ehdin kunnolla selittää, että kyllä metsästä todella isojakin mustikoita löytyy, kun vain jaksaa etsiä. Tänä vuonna on ennustettu keskivertoa huonompaa mustikkavuotta, mutta mikä tahansa on parempaa kuin viimevuotinen mustikkasato, olisin halunnut myös sanoa.

Jos joku tai jokin voi varjella minua muuttumasta keski-iässä tai vanhuudessa latteita uhkakuvia sopertelevaksi tai muuten vain elämään tyytymättömäksi äijäksi keskellä kauneinta kesää peilikirkkaan veden äärellä, niin varjelkoon! Entäpä jos ihmiskunta ei tuhoudukaan, mitä sitten sanotte? Liiallinen hiilidioksidi saadaan pois ilmakehästä, ruokaa tehdään tyhjästä ja pellot metsitetään, luonnon monimuotoisuus turvataan ja ihmiset elävät entistä terveempinä ja pidempään kauniissa, puhtaassa ja lauhkeassa maailmassa, jossa mustikat eivät lopu kesken! Äkkiä laiturille käveli myöhäisnuori tai jo keski-ikäinen nainen, joka oli selvästi tulossa uimaan. Hän riisui mekkonsa, jonka alta paljastui musta uimapuku. Kenellekään mitään sanomatta tai ketään eleelläkään tervehtimättä hän meni uimaan ja piti koko ajan päänsä vedenpinnan yläpuolella, aurinkolasit silmillään ja tukkansa nutturalla. Sitten hän nousi vedestä, kuivasi itseään ja puki märän uimapukunsa päälle ohuen mekon, joka kastui välittömästi. Hän lähti pois polkupyörällään eikä koko aikana ollut ottanut mitään kontaktia keneenkään. Luulen, että helle oli uuvuttanut hänet sanattomaksi.

En halunnut kuunnella miesten kollektiivista monologia kaiken huonoudesta vaan vetäydyin takaisin penkille, jolle olin jättänyt tavarani, lukemaan Saaren runoja. Luin runon erilaisista pilvistä ja katsahdin taivaalle, jolla en nähnyt ainuttakaan. Kun laskin katseeni korkeuksista, näin nuoren naisen ja pyörätuolilla kulkevan miehen saapuvan yhdessä laavulle. He katselivat ympärilleen ilmeisesti itselleen vierasta paikkaa ihaillen, ja mies otti kuvan laavusta. Pian he pohtivat, pääsisivätkö lammen rantaan, ja mies oli sitä mieltä, että pyörätuolilla mahtui hyvin kulkemaan kapeaa laituria pitkin. Katsoin, miten hän muka onnistui laskeutumaan epätasaista ja viettävää polkua pitkin laudoitetulle laiturikäytävälle, ja ensi alkuun pyörätuoli näytti luisuvan käsistä, mutta hän hallitsi sen kulun täysin ja huristeli kohta sujuvasti laituria pitkin rantaan naisen seuratessa perässä. Laiturilla he juttelivat vanhempien miesten kanssa, ja kuulin naisen nauravaisen, ystävällisen ja huomaavaisen äänen, hän oli selvästi töissä, ei häntä oikeasti voinut huvittaa noiden äijien jutut. Yritin keskittyä runoihin, oli sentään kyllin rauhallista ja tunsin oloni levänneeksi. Pian nainen ja pyörätuolimies poistuivat, heidän yhteinen läsnäolonsa ei ollut rikkonut rauhaani lainkaan.

Seuraavaksi näin kahden nuoren naisen astelevan laavulle. Toinen oli pukeutunut ilmavaan kesäleninkiin ja aurinkolaseihin, siis asiaankuuluvasti, mutta toisella oli tiukka vihreä mekko eikä pään tai silmien suojana mitään, ja hän näytti kuin eksyneen paikalle joistain häistä. Hänellä oli myös eksynyt ilme, mutta ei epäilystäkään, etteivätkö naiset olleet tulleet oikeaan paikkaan, sillä heillä oli mukanaan eväistä pullottava muovikassi. Katsoin ihmetellen, aikoivatko he tehdä tulen metsäpalovaroituksen aikaan, mutta he kaivoivatkin kassista juomia ja istahtivat nautiskelemaan niitä. Menin takaisin uimaan ja kuulin miesten puhuvan siitä, miten Itämerta yritettiin puhdistaa öljystä, siinä oli sentään järkeä, otetaan öljy talteen merta sotkemasta ja tienataan sillä, ja olin jo hieman toiveikkaampi heidän suhteensa, vaikken ihan pysynyt kärryillä. Tein taas pitkän kierroksen lammessa, kunnes päätin, että oli aika lähteä lammelta, kello oli jo yli neljän ja minun piti vielä löytää uudet saappaat ja päästä joskus kotiinkin. Nousin vedestä, hain vaatteeni penkiltä laiturille pukeutuakseni jossain muualla kuin nuorten naisten silmien edessä, riisuin uimahousuni ja totesin, että niiden sisäpuolelle oli kertynyt likaa lammesta. Se oli odotettavissa, muun muassa sen vuoksi uin aina alasti, kun se oli mahdollista ja tuntui sopivalta. En hyväksynyt likaisuuttani vaan kannoin pyyhkeen kaiteelle tikkaiden viereen, laskeuduin veteen huuhdellakseni ensin uimahousuni ja sitten itseni ja nousin takaisin laiturille kuivatakseni puhtaan ruumiini pyyhkeeseen. Sitten kävelin laiturin toiseen päähän pukeutumaan ja työntämään uimahousuni ja pyyhkeeni pieneen muovikassiini. Palsin penkille laavun viereen ja huomasin, että naiset olivat kadonneet johonkin. Napostelin muutamia eväspähkinöitä ja join viimeiset veteni, kun he palasivat puita kantaen. He aikoivat siis sittenkin tehdä tulen!

Olin nähnyt heidän katsovan ilmoitustaulua, heidän täytyi siis tietää tulentekokiellosta. Olin jo aikeissa mennä kysymään heiltä vihjailevasti, uskalsivatko he todella sytyttää tulen metsäpalovaroituksesta huolimatta, kun eniten jaaritteleva mies, joka oli huomannut naisten puuhat, käveli heidän luokseen. Odotin, että hän tekisi sen minkä minä olin aikonut tehdä, mutta hän kysyikin, oliko naisilla sopivat välineet tulen sytyttämiseen. Naiset sanoivat selviävänsä hyvin, ja juuri ennen lähtöäni näinkin oranssit, läpinäkyvät mutta samaan aikaan sumeat liekit laavun tulisijassa. Siitä huolimatta mies, joka oli ilmeisesti jo etukäteen vakuuttunut apunsa tarpeellisuudesta, sanoi hakevansa jotain laiturilta tulentekoa edistääkseen, ja minä ajattelin, että pitäkää hauskaa keskenänne, jaaritelkaa ihmisen pahuudesta ja maailman tuhosta, tehkää avotuli rutikuivan metsän keskellä, kirjoittakaa siitä perinteestä blogiinne niin kuin Panu Rajala juhannuskokostaan ja olkaa itseenne tyytyväisiä. Sitten pyöräilin pois enkä katsonut taakseni.

***

Lähes koko matka Seppälään oli alamäkeä, minulle ei ehtinyt tulla matkalla kuuma. Mutta juomaveteni oli loppu, tarvitsin sitä ehdottomasti lisää, muuten en jaksaisi kotiin asti. Pistäydyin ensin kirpputorilla, sieltä en löytänyt saappaita enkä muutakaan kiinnostavaa. Olin jo aikeissa lähteä kotimatkalle, kun näin Löytötexin. Menin sisään, jätin laukkuni säilytyslokeroon ja kävelin kenkäosastolle. Siellä oli minulle sopivan hintatason saappaita, otin kokeilemisen jälkeen yhden parin. Ennen kassalle menemistä kaivoin pienestä pakastealtaasta Solero-puikon, oli kai yksi jäätelökin syötävä matkan aikana, vaikka kassalla näin myös lööpin, jonka mukaan helteellä jäätelö helpottaa vain hetkeksi ja oikeasti kannattaisi syödä vesimelonia. Mutta Löytötexissä ei myyty vesimeloneja, pitipä sattua.

Mussutin kylmän herkun nopeasti ja aloin pähkäillä, miten saisin pyöräni takakoriin sopimaan sekä kumisaappaat että laukun vääntämättä ja rutistamatta mitään pilalle. Lopulta oikea logistinen ratkaisu löytyi. En halunnut käydä kauppakeskuksessa, joten päätin ajaa sille huoltoasemalle, josta tiesin saavani kylmää vettä pullooni. Kun olin ylittämässä katua, viereeni liikennevalojen vaihtumista odottamaan seisahtui hyvin nuori mies, joka kantoi täyttä mansikkalaatikkoa. Hän oli pukeutunut pelkkiin shortseihin ja oli hyvin ruskettunut, sellaisella muodikkaalla mutta ehdottomasti epäterveellisellä tavalla, vaikka hän vaikuttikin muuten niin hyväkuntoiselta, ettei ehkä osannut auringonpaahteesta murehtia. Kun valo vaihtui vihreäksi, hän juoksi tien yli ja katosi mansikoineen kerrostalojen väliin. Hän oli näyttänyt hyvin onnelliselta ja huolettomalta nuorelta.

Sain vesipulloni täyteen ja lähdin polkemaan kotia kohti. Löysin jälleen oikean reitin seuraamalla toista pyöräilijää, jonka perässä alitin rautatien ja Rantaväylän ja pääsin Jyväsjärven rantaa myötäilevälle pyörätielle. Rantakivikossa istui nuori nainen, joka lepuutti paljaita jalkateriään vedessä ja luki kirjaa nostaen välillä katseensa järvelle. Mattilanniemen uimarannalla oli paljon väkeä. Näin yhden naisen uivan kaukana rannasta ja pyrkivän vielä kauempana rannasta kelluvan toisen uimarin luokse, mutta ilmeisesti heillä ei ollut hätää. Uimarannan jälkeen jatkui kivikkoinen ranta, ja parinkymmenen metrin kuluttua näin kaksi pikkupoikaa, jotka yrittivät saada onkensa ojennukseen. Kun ranta loppui ja puut, pensaat ja heinät tienvarressa lisääntyivät, edessäni sinne tänne syöksähtelevät isot hyönteiset, joista ainakin osa taisi olla paarmoja, napsahtelivat silloin tällöin kypärääni, paitaani ja käsivarsiini. Sain pyöräillä pitkään ennen kuin tungettelevat ötökät vähenivät. Siinä vaiheessa näin jälleen kaksi hiekkatien varteen jätettyä polkupyörää, joiden omistajat olivat ilmeisesti edelleen marjassa.

Paluumatka kävi nopeasti, en ollut lainkaan niin väsynyt kuin olin odottanut olevani. Ilta oli lämmin, ja ohittaessani pysäkin, jolla olin kolme vuotta sitten pysähtynyt sateessa vastaamaan puhelimeen - soittaja oli ollut äitini - minusta tuntui, että voin kokeilla jotain muutakin, jonka tekeminen tuntuu aluksi ajatuksenakin väsyttävältä, aloitettuna neutraalilta ja minkä tahansa muun puuhan veroiselta, hyvässä vauhdissa sujuvalta mutta epävarmalta, puolivälissä tyydyttävältä mutta kunniallista lopetusta vaativalta ja luultavasti voimat vieneeltä, mutta loppua lähestyessään luonnollisesti etenevältä kehitykseltä, jonka alulle paneminen onkin ollut suuri kunnia joskaan ei mikään ylpeilynaihe. Niin kaikki tapahtuu, niin kaikki tehdään, ei se ole sen kummempaa - jos vain pystyy aloittamaan ja on vielä niinkin onnekas, että pystyy myös lopettamaan. Surullisinta on, jos ei tiedä olevansa niin onnekas, että voi todellakin onnistua yrityksissään, mutta silloin lähtökohtaista onnea edeltää kai vielä lähtökohtaisempi epäonni.

Kun pääsin kotiin, minulla ei ollut sudennälkä, mutta silti hiukoi sen verran, että aloin keittää itselleni mannapuuroa veteen. Silloin äitini soitti. Puhuimme siitä, milloin herukat kypsyisivät, mihin niitä säilöttäisiin ja keitettäisiinkö niistä mehua. Söin iltapalani ja katsoin illan elokuvan. Sitten kello oli yksitoista ja ulkona jo melko hämärää. Minun teki vielä mieli iltauinnille, mutta en jaksanut enää pyöräillä suosikkipaikkaani Vähä Karisjärvelle vaan päätin käväistä lähimmällä uimarannalla.

Ilma tuntui yllättävän viileältä etenkin alamäessä. Tiellä oli hiljaista, tuskin rannallakaan ketään olisi tähän aikaan. Mutta sinne saapuessani näin monta autoa, joista kahden perässä oli venetraileri. Ihmisiä rannalla ei ollut, mutta näin veneen lipuvan lahdelta hiljalleen rantaa kohti. Menin ensin pukukoppiin riisumaan vaatteet ja kääriydyin pyyhkeeseen. Tulin ulos ja käväisin rannan ulkohuussissa. Kun palasin rannalle valmiina uimaan, vene oli jo laskenut maihin ja kyydissä ollut nuorehko mies peruuttanut trailerinsa sen eteen. Hän kiinnitti venettään huolellisesti kyytiin, minä en lainkaan kiinnostanut häntä, miksi olisinkaan. Miksi minua sitten kiinnosti hänen läsnäolonsa niin paljon, että viivyttelin uimaan menemistä? Miksi ylipäätään välitän niin paljon siitä, mitä muut tekevät ja sanovat, niin kuin iltapäivällä Vuorilammella? Tietenkin siksi, että olen herkkä ja luova ja hyveellisyys on minulle tärkeää. On kuitenkin tilanteita, joissa oma tärkeys on unohdettava, on katsottava illan punaa tyynen järven yllä ja käveltävä veteen ja annettava kaiken kiinnostavankin ykseydeksi sekoittuneena veden muodossa kietoa syleilyynsä, ja niin minä lopulta teinkin. Pysyin lämpimässä vedessä katsellen, miten nuori mies teki lähtöä. Vene oli jo kyydissä, hän ajoi auton kauemmaksi rannasta mutta pysähtyi, tuli vielä viimeisen kerran tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa, palasi autoon ja ajoi pois. Hän toimi oikein, minä olin tehnyt jotain melko yhdentekevää. Siihen minun oli tyytyminen ja minä tyydyinkin siihen. Nousin vedestä, kuivasin itseni pyyhkeeseen, jätin sen lanteilleni, hain vaatteeni uimakopista ja lähdin kotiin. Pelkässä pyyhkeessä pyöräileminen oli kylmää, mutta ajattelin, että viileys auttaa nukahtamaan. Yksi auto ohitti minut eikä tietenkään kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

En sittenkään saanut unta. Olin pyöräillyt poikkeuksellisen pitkän matkan ja käynyt vielä viilentävällä iltauinnilla, oli puoliyö eli minulle otollinen nukahtamisaika, mutta en vain nukahtanut. Paitsi että lopulta tietenkin nukahdin.

Seuraavana aamuna luin aamiaispöydässä Claes Anderssonin kokoelmaa Aamu meren rannalla (suom. Jyrki Kiiskinen), jonka olin löytänyt kotimme runohyllystä. Kuuntelin myös pianomusiikkia, mutta sillä ei ollut merkitystä. Andersson kirjoitti poissaolevasta isästä kertovassa runossa, että "televisio muutti hänet" (läsnäolevaksi siis). Se oli koskettava säe, mutta vasta kun luin toisesta runosta: "ajattele / tyhjyyttä, ajattele vanhempiasi, lapsiasi ja lapsenlapsiasi, ajattele kaikkia / joita olet rakastanut ja kunnioittanut, ajattele läheisyyden ja nautinnon hetkiä", aloin itkeä. Olisin voinut selittää liikutustani sillä, mitä en ollut tehnyt, mutta todellisuudessa taisin itkeä sitä mitä oli ja mitä ei ollut. Mitä muuta me koskaan itkemme, ellei meihin sitten todella satu? Siitä on nyt kaksi päivää, en enää muista kunnolla, mutta aamiaisen jälkeen lähdin jälleen mustikkaan. En saanut marjoja kahtakaan litraa, uupumus valtasi minut sittenkin, mutta kun olin palaamassa pyörälleni, näin polunvarressa mättään, jonka varvut notkuivat isoista mustikoista. Poimin ne talteen ja näin sitruunaperhosen lepattavan polun poikki. Kotiin saavutaan todella vasta vähän sen jälkeen kun on saavuttu kotiin.

Lapset ja aikuiset, luonto ja kaikki

Viime aikoina Suomessa on sekä kauhisteltu että ihasteltu historiallisen alhaista syntyvyyttä. Järkevät kauhistelijat ovat kantaneet huolta yhteiskunnan elinvoimaisuudesta, lapsiperheiden arjen sujuvuudesta ja lapsia haluavien hyvinvoinnista, tyhmät kauhistelijat puolestaan syyttäneet vapaiden ihmisten huonoja elämänvalintoja ja kulttuurin muuttumista. Ihastelijoita ei tarvitse jakaa kahteen leiriin: heidän mielestään ihmiset muodostavat suurimman uhan koko maailmalle, joten syntyvyyden väheneminen on siksi pohjimmiltaan hyvä asia, johon pitää sopeutua. Keskustelun jatkuessa näistä lähtökohdista tuntuu siltä, että lapsiperheet ja muut aikuiset ymmärtävät yhä huonommin toisiaan, vaikka lasten on tarkoitus yhdistää ihmisiä toisiinsa, ei erottaa.

On kuitenkin helppo sanoa, mitä kannattaa tehdä. Syntyvyyden aleneminen sinänsä ei olisi huolestuttavaa, jos siihen kyettäisiin sopeutumaan ja se olisi valinta. Mutta koska yhteiskunnassamme ei ole tehty reilua ja viisasta sopimusta siitä - enkä tiedä, olisiko se edes mahdollista - ketkä yrittävät saada lapsia, milloin ja kuinka monta, taustalla on paljon köyhyyttä, kurjuutta ja muuta onnettomuutta ja vain hyvin vähän edes välttävästi vapaita ihmisiä. Huomio pitäisi kohdistaa köyhyyteen, kurjuuteen ja muuhun onnettomuuteen, ei itse syntyvyyden alenemiseen eikä etenkään niihin, jotka ovat välttävän vapaasti valinneet lapsettomuuden eivätkä päätyneet siihen taloudellisesta tai muusta pakosta. Sukupuolten välistä tasa-arvoa on edistettävä, lapsiperheet tarvitsevat lisää verovaroin kustannettua kotiapua ja yhtäläiset oikeudet päivähoitoon, kaikkien työaikaa on lyhennettävä pienentämättä kuitenkaan jo ennestään pieniä palkkoja ja muita työkorvauksia, maahanmuuttoa on lisättävä, julkisen koulutuksen ja terveydenhoidon riittävistä resursseista on huolehdittava, perustulo on otettava käyttöön ja todennäköisesti koko talousjärjestelmä olisi muutettava. Toisin sanoen olisi tehtävä isoja mutta sisällöiltään yksinkertaisia ratkaisuja, jotka auttaisivat sekä lapsia että aikuisia. Ne maksaisivat itsensä luultavasti moninkertaisesti takaisin, mutta jos niihin ei heti riittäisi suoralta kädeltä rahaa, niin leikata voisi ainakin armeijasta, yritystuista ja presidentin edustuskuluista. Ketään ei tarvitse kannustaa lisääntymään eikä moittia lisääntymisaikeista, sillä oikeilla ratkaisuilla muodostettu elinvoimainen ja terve yhteiskunta ei sellaista käyttäytymistä kaipaa. On aina viisaampaa ja vastuullisempaa keskittyä olemassa oleviin kuin olemattomiin ihmisiin.

Tärkeintä on käsittää, että lapset eivät ole elämäntapa eivätkä valinta vaan inhimillinen välttämättömyys. Lapsia on pakko jonkin verran olla, muuten kaikki tulevat hulluiksi jo paljon ennen kuin sivilisaatiot romahtavat. Jos jonkin asian voi toivoa kulttuurissa muuttuvan, niin ei sen, että kaikkien ei ole pakko saada lapsia, vaan sen, että niiden, jotka lapsia saavat, eivät joudu selviämään kohtuuttomasta taakasta niin yksin. Perheihanteemme on liian ankara: yksi tai kaksi aikuista ja vaihteleva määrä lapsia on mahdoton yhtälö, jos aikuisten pitää lisäksi tehdä töitä ja saada nauttia riittävästä vapaa-ajasta. Perheisiin tarvitaan enemmän aikuisia lapsia kohden ja epäammatilliseenkin oman tai toisen lapsen hoitamiseen ja kasvattamiseen täytyy suhtautua kuin mihin tahansa tuottavaan työhön. Perheiden kokoonpanoon ei voida suoraan vaikuttaa, mutta voidaan tunnistaa ja purkaa rakenteita - lakeja, asuntoja jne. - jotka johtavat liian usein yhden tai kahden huoltajan lapsiperheisiin tai suosivat niitä. Ei siis riitä, että yhteiskunta auttaa lapsiperheitä enemmän kuin nykyisin, koska mitenkään muuten ei arjen kaikkiin haasteisiin voi reagoida yhtä nopeasti kuin siten, että perhe sisältää edes yhden "ylimääräisen" aikuisen. Silloin nekin, jotka eivät jostain syystä omaa lasta saa edes adoptoituna, voivat saada lapsen osaksi elämäänsä. (Enkä tarkoita vähätellä yhden tai kahden huoltajan perheitä: jotkut jaksavat ja pärjäävät sellaisissa, mutta ne eivät saisi olla niin usein käytännössä ainoat vaihtoehdot. En myöskään tarkoita, että kaikkien perheenjäsenten pitäisi asua juuri samassa asunnossa, ainoastaan hyvin lähellä ja olla nopeasti tavoitettavissa. Kaikenlaiset järjestelyt, joissa lapsille läheisiä aikuisia on enemmän läsnä, ovat toivottavia.)

Mitä syntyvyyden alenemisen ihastelijoille voi sanoa? Ihmisiä lienee maapallolla liikaa - tai ainakin väärää, luontoa kuluttavaa elämäntapaa nuodattavia ihmisiä - vaikea sitä on kiistää. Mutta ihmiset ovat kuitenkin yhtä arvokkaita kuin muut eläimet ja kasvit, eivät heidän sivilisaationsa saa romahtaa eivätkä ihmiset kuolla sukupuuttoon. Emme esimerkiksi saa verrata yhden ihmisen elinkaaren hiilijalanjälkeä luontoa kuluttavan elämäntavan yksittäisen valinnan, kuten pitkän lomalennon, hiilijalanjälkeen, koska ihmisen ydin ei ole hänen elämäntapansa. Elämäntapoja voi muuttaa ja on muutettava, mutta niiden muuttaminen on turhaa, jos niitä ei sitten välitetä eteenpäin uudelle sukupolvelle. Eikä välittäminenkään riitä, jos uusi sukupolvi on liian pieni, heikko, syyllisyyden kalvama, kohtuuttomilla odotuksilla raskautettu ja ympäristöahdistuksen lamaannuttama sukupolvi. Isänä kaipaan raskaan arjen päälle viimeiseksi sitä tietoa, että joku pitää lapsiani pahempana asiana kuin omia useita satoja lomalentojaan Aasiaan ja että lapsenikin saisi vielä tietää noista ajatuksista.

- - -

Kirjoitin edellä "välttävästä vapaudesta" puhuessani siitä vähemmistöstä, joka ei yritäkään saada lapsia. Tarkoitin, että en oikeastaan usko vapaaseen valintaan lainkaan, mutta jo psykologisista syistä meidän on pakko uskotella itsellemme, että teemme vapaita valintoja - muuten kai tulisimme yhtä hulluiksi kuin lapsettomassa maailmassa. Kuinka vapaasti lapsettomuuden valitsee vaikkapa ihminen, joka pelkää ilmastokatastrofia tai sitä, että hänen lapsensa ei saisi hyvää elämää? Minusta ei lainkaan vapaasti. Ja toisaalta: kuinka vapaasti voi päättää lisääntyä, kun lapsen saaminen yrittämisestä huolimatta riippuu aina loppujen lopuksi olosuhteista, joihin ei läheskään aina voi vaikuttaa, kuten elämänkumppanista, perintötekijöistä, perhetaustasta, iästä ja terveydentilasta? Minusta ei lainkaan vapaasti. Ja koska kaikki merkitykselliset valintamme ovat pohjimmiltaan moraalia koskevia valintoja, valitsemmeko vapaasti, jos meidän pitää valita oikean ja väärän väliltä? Eikö meidän ole pakko valita se, mikä on mielestämme oikein? Tietenkin on, sillä haluamme toimia oikein. Lukuun ottamatta täysin merkityksettömiä valintoja, kuten sellaisia, ostammeko kaupasta banaanijogurttia vai mansikkajogurttia, emme voi valita vapaasti, vaan maailma ja siinä vaikuttavat voimat, rakenteet ja lainalaisuudet ohjaavat valintojamme. Olemme se osa maailmankaikkeutta, joka tiedostaa olemisensa ja lähes kaiken ympärillään ja tietää pian ehkä kaikesta kaiken, mutta emme edelleenkään käyttäydy tietoisuutemme arvon mukaisesti vaan moitimme toisten "valintoja" ja ylistämme "omia" valintojamme. Voisimmeko vain keskittyä toimimaan oikein ja hyväksyä sen, että emme aina tiedä, mikä on oikein, ja että silloinkaan kun tiedämme, emme toimi vapaasti emmekä aina onnistu?

- - -

Minulla on kaksi lasta, ja otan heistä täyden vastuun. Minun on pakko, koska ylivoimainen enemmistö ihmisistä ei ota heistä mitään vastuuta. Mutta siitä en ota mitään vastuuta, että minulla on kaksi lasta. Enhän minä sille mitään voi, että on. En voisi erota lapsistani, sillä silloin pitäisi erota myös puolisosta, jota rakastan, enkä voi erota rakastamastani ihmisestä, se ei olisi oikein. Ja itse asiassa lisäksi rakastan päivä päivältä enemmän myös lapsiani, jotka muuttuvat päivä päivältä yhä valmiimmiksi ihmisiksi.

Oikeastaan minun pitäisi johdonmukaisuuden ja hyvän rakenteen nimissä kertoa tämä vasta myöhemmin, mutta kun se tulee minulle nyt mieleen ja tämä on vain blogikirjoitus, niin tulkoon ja menköön: Kun muutimme pian toisen lapsen syntymän jälkeen pääkaupunkiseudulta takaisin opiskelukaupunkimme naapuriin ja lähemmäksi isovanhempia ja minun sisaruksiani parempien turvaverkkojen toivossa, meni vain puoli vuotta, kun eniten arkeamme helpottamaan ehtivä ja kykenevä puolisoni äiti sairastui syöpään, siirtyi käytännössä saman tien saattohoitoon ja kuoli. Muut sukulaiset ovat toki eri tavoin auttaneet tai ainakin olleet jotenkin elämässämme mukana, mutta arkeamme se on keventänyt loppujen lopuksi hyvin vähän. Voisimme olla onnekkaampiakin: sukulaistemme ja ystäviemme elämä voisi yhtyä meidän elämäämme paremminkin. Mutta sitten muistan myös asian, josta suuriin ikäluokkiin kuulunut ja evakkoperheen Suomen puolella syntynyt lapsi, menehtynyt mummi usein puhui, nimittäin siitä, että Suomessa asiat ovat nyt todella hyvin, miksi niin monet valittavat, vaikka on katto pään päällä ja ruokaa enemmän kuin riittävästi. Useimmiten viittasin hänen avaukselleen kintaalla, sillä nykyajan haasteet ovat aivan toisenlaiset, niistähän me valitamme, nuo asiat ovat meistä itsestäänselvyyksiä, emme voi jäädä iloitsemaan niistä ja olla valittamatta, että muut asiat eivät parane. En tiedä, mitä mieltä hän oli lastenhoidon ja työuran yhteensovittamisesta, sillä hän oli yhden lapsen kotiäiti. Kaikki äidit eivät sellaista voi nykyäänkään valita, vaikka tyytyisivätkin pienempään ja sinänsä riittävään elintasoon. Hän ei koskaan - ehkä ympäristösyistä, ehkä haluttomuutensa vuoksi - matkustanut ulkomaille, vaikka olisi varmasti useammankin kerran voinut. Hän tyytyi vähään, ja vaikka häntä harmitti melkein ennenaikaisen kuoleman lähestyessä se, ettei hän näkisi lapsenlastensa kasvavan, hän sanoi kuitenkin olevansa tyytyväinen elämäänsä. Hän käsitti kieltämättä aivan oikein, että vielä vähempikin olisi riittänyt ja riittää monille, mutta monille muille pakon edessä. En oikeastaan ollut eri mieltä hänen kanssaan, mutta en silti voinut olla valittamatta niistä muista asioista, jotka eivät häntä suoraan koskettaneet. Arvostan sitä, että häiritsevästä valittamisestani huolimatta hän auttoi perhettämme niin paljon kuin ehti ennen kuolemaansa.

Valittamisesta ja vähään tyytymisestä puheen ollen haluan vielä lainata tammikuun puolivälissä kuollutta yhdysvaltalaista runoilijaa Mary Oliveria (jolla ei ollut lapsia). Hän kirjoittaa esseensä "Flow" (kokoelmasta Long Life vuodelta 2004) alussa kodistaan Massachusettsin Provincetownissa, Cape Codin niemimaan kärjessä:

"Me, M. ja minä, asumme noin kolmen metrin päässä rannasta. Kun nousee myrsky ja tuuli lähestyy meitä kaakosta, asumme noin kolmenkymmenen senttimetrin päässä rannasta. Vesi laulaa kaiket päivät ja kaiket yötkin, aina eri musiikkia. Tuuli, lämpötila, vuoroveden vaiheet, kuun nykimiset ja sysimiset - kaikki ne vaikuttavat. Laskuvesi kuulostaa karkeammalta kuin nousuvesi, ikään kuin se ilmaisisi haluttomuuttaan jättää jälkeensä nurinaa tummasävyisin, paksukielisin soittimin. Kohti tullessaan se on leikkisämpi. Joka päivä varhainen aamukävelyni rannalla suo minulle toisen herätyksen. Jalkani ovat jo ketterät, ja nyt korvanikin heräävät kiittämään valtameren laulua.

Tämä valtavuus, tämä vaihtuvien vihreän ja sinisen sävyjen noidankattila on maailman suurenmoinen palatsi. Se sisältää kaiken: hirviöt, paholaiset, jalokivet, uivat enkelit ja lempeäsilmäiset nisäkkäät, jotka empimättä vaihtavat katseita kanssamme, kun seisomme rannalla; siinä on myös jonkun laivan mukana tai lastin purkamisen aikana uponneita ihmiskäden töitä menneiltä vuosikymmeniltä tai vuosisadoilta; siinä on vedenalaisen tulen purkauksia, laavan jättämiä jälkiä; rakkoleväkasvustoja, korallirakennelmia ja monia muita salaisuuksia - valaiden muistettavia ja uskollisesti toistettuja lausuntaesityksiä, delfiinien kieli - sekä itse moninaisuus, lukemattomia erilaisia haita, hylkeitä, matoja, kasveja ja kaloja, kuten turskia, koljia, miekkakaloja, kummeliturskia, sukunsa ainoita simppuja ja särkiä, kultasilmiä, pallokaloja, kolmipyrstöjä ja syöttikaloja. Kuinka emme tajua, että elämme jo nyt paratiisissa?"

Kuka tahansa voisi ottaa mallia Oliverista ja kirjoittaa omasta kodistaan ja sen lähiympäristöstä samaan tapaan ja lopettaa kirjoituksensa samaan kysymykseen: "Kuinka en tajua, että elän jo nyt paratiisissa?"

Ymmärränhän minä, että maapallon luonnon ihmeellisyys ja monimuotoisuus on ainutkertaisen arvokasta maailmankaikkeudessa. Jos voisin keskittyä nauttimaan siitä, tuntisin varmasti eläväni paratiisissa, mutta minulla on liikaa muita velvollisuuksia, joita toiset ihmiset minulle asettavat milloin mitäkin tarvettani vastaan. Kun minulla oli vasta yksi alle kolmevuotias ja vähäpuheinen lapsi, kävin hänen kanssaan usein lyhyillä kävelyillä. Sitä aikaa muistelen lämmöllä. Nyt minulla on kaksi lasta, seitsemänvuotias ja neljävuotias, ja selviän parhaiten heidän kanssaan, jos voin viedä heidät ulos liikkumaan ja leikkimään, vaikka itse luonnosta nauttiminen jääkin silloin hyvin pinnalliseksi kokemukseksi. Tätä kirjoittaessani en kuitenkaan edes pääse ulkoilemaan, koska lapseni sairastavat ja joudun hoitamaan heitä, vaikka päivittäinen ulkoilu on minulle ehdottoman välttämätöntä, jotta jaksan arkeani ja pysyn itse terveenä. Pääsen lenkille vasta illalla, kun puolisoni tulee kotiin, ja lenkillä ollessani minua vaivaa syyllisyys, koska puolisoni on ollut koko päivän sellaisessa työssä, jonka jälkeen en itse jaksaisi hetkeäkään lastenhoitoa. Kuinka en siis tajua, että elän jo nyt paratiisissa?

Tietenkin jokainen ihminen käsittää, että ihmiselämän edellytykset ovat enimmäkseen loistavat ja paranemaan päin. Viisas ei valitakaan siitä vaan itsepäisen huonoista ja vääristä rakenteista, jotka pitävät meidät loitolla paratiisista. Meillä on luonto, ruokaa ja asunto, mutta kun meillä on lapsia, emme välttämättä ehdi laittaa kunnon ruokaa, pitää asuntoamme miellyttävän siistinä emmekä kuunnella, ajatuksissamme ympäristöön sulautuen, linnunlaulua, lehtien havinaa tai pakkasen paukkumista. Sellaista on lapsiperhearki vastuussa olevalle aikuiselle: ei ehdi huolehtia ruumiillisesta, henkisestä eikä sosiaalisesta terveydestään, ja jos joskus ehtiikin, se on toiselta perheenjäseneltä pois, aiheuttaa syyllisyyttä ja on siten pilalla.

Mikään ei tietenkään kestä ikuisesti ja "lapset ovat pieniä vain hetken", mutta jos haluan kasvattaa lihaksiani, se on tehtävä jo nyt eikä vasta viidenkympin kynnyksellä. Jos haluan pitää yhteyttä ystäviini, heihin on pidettävä yhteyttä ja heitä on tavattava silloin tällöin jo nyt eikä vasta sitten, kun lapset osaavat käyttäytyä ihmisiksi. Jos haluan nukkua riittävästi, jotta muistaisin paremmin tämän yhden ainoan elämän jokaisen ainutlaatuisen päivän ja voisin nautinnolliseksi osoittautuvasta päivästä nauttia, minun on pystyttävä nukkumaan riittävästi jo nyt eikä vasta sitten, kun lapset eivät enää herätä minua kesken unien. Elämässä ja maailmassa on aikaa enemmän kuin riittävästi kaikkeen tärkeään ja merkitykselliseen, mutta valitettavasti moni asia pitää pystyä tekemään juuri tiettynä hetkenä tai ajanjaksona, jotta siitä olisi hyötyä ja aikaa voisi säästyäkin. Jos ei vain pysty, voi menettää enemmänkin. Ja useimmiten ei vain sen stressaavan arjen vuoksi muista tehdä, vaikka ehtisikin, koska kuormitusta on liikaa.

Kun tulee kuormitusta, pienetkin asiat tuntuvat raskailta ja kiinnittävät huomion: vessassa on käytävä vähän väliä, nälkä ja jano tulee jatkuvasti, iho kuivuu sieltä täältä ja vaatii hoitoa, kynnet pitää leikata, tukkaa lyhentää, vaatteita täytyy riisua ja pukea - ja nyt puhuin vain itsestäni. Selviän mistä tahansa, mistä arjessani pitää selvitä, mutta en kaikesta kerralla tai liian lähekkäin toisiaan. Ongelmana ei ole tehtävien laatu vaan niiden määrä ja suuruus. Osa tehtävistä pitäisi joko jättää tekemättä tai delegoida jollekulle toiselle, mutta jos jättää tekemättä, joku koira haukkuu perään - jos eivät muut koirat niin päänsisäinen vahtikoira - eikä voi delegoida, koska kukaan muu kuin minä ei selviä tehtävästä niin kuin pitäisi. Tai no, selviäisi tietenkin kyllä, en minä ole korvaamaton. Oikeastaan ongelma on siinä, että tekemättä jättäminen - jos se olisi realistinen vaihtoehto - olisi helppoa, koska siinä ei tarvitsisi tehdä mitään lisää, mutta jos pitäisi delegoida, niin siinä pitäisi tehdä lisää, ja juuri sitä ei jaksa, kun on kuormitusta. Asioiden pitäisi delegoitua itsestään, sitten homma toimisi ja kuormitus vähenisi.

Miksi minulla on sellainen tunne, että olen pohdiskellut näitä asioita jo aikaisemmin? Kirjoittamisen, jossa pureudutaan ilmiöihin ja muihin olioihin, pitäisi vapauttaa ihminen ja nostaa hänet kaiken häntä sitovan yläpuolelle, mutta sitä ennen kirjoittaminen toimii päinvastoin ja vie ihmisen lähemmäksi kaikkea, upottaa hänet kaikkeen. Kirjoittaminen tai mikä tahansa aktiivinen luova toiminta, jonka ainakaan välittömänä tavoitteena ei ole systeemistä pakeneminen, yhdistää ihmisen siihen kokonaisuuteen, jonka päälle systeemitkin on rakennettu. Luovalla ajattelulla kaivaudutaan systeemin pohjalle ja käsitetään totuus - kaiken ykseys - jota systeemi joko peittelee tai kunnioittaa. Jos se kunnioittaa totuutta, meidän on helppo käsittää, että elämme jo nyt paratiisissa, mutta jos se peittelee sitä, meidän on vaihdettava systeemi tuhoamalla se tai kehittämällä sitä. Emme kuitenkaan koskaan vapaudu systeemeistä kokonaan, mutta voimme käsittää ja sitten hyväksyä ne paremmin. Robert M. Pirsig taisi kirjoittaa Lilassaan (1991) jotain sellaista. Tai ainakin hän ymmärsi ja osoitti vakuuttavasti, että yhteiskunta ei ole yksilöidensä summa vaan enemmän. Olen nyt itse asiassa vähän jo unohtanut, mitä hän kirjoittikaan laadun metafysiikasta - filosofiaa pitäisi aina kerrata, muuten se unohtuu - mutta asiaa se oli.

Valitettavasti lapset, vaikka ovatkin lähempänä totuutta kuin aikuiset, eivät pysty hyödyntämään sitä eivätkä helpottamaan aikuisten elämää, koska he ovat vielä lapsia. Lapset käsittävät, miten merkityksettömiä asioita ovat työ ja kauneus, mutta silti he pyytävät elämiseen apua aikuisilta, jotka systeemin vuoksi joutuvat keskittymään noihin asioihin niin tiiviisti, etteivät osaa opettaa lapsilleen, miten turhia ne ovat. Lapset aistivat aivan oikein, että jäävät jostain oleellisesta paitsi, ja sen vuoksi roikkuvat pieninä lahkeessa turhaan valaistumista odottaen eivätkä isompina tiedä, mitä elämällään tekisivät, ja silloin systeemi heidät sisälleen nappaa.

Muuten useimmat vanhemmat ja huoltajat kyllä tietäisivät, miten pitää toimia. Tietoa on riittävästi ja sitä jaetaan joka paikassa, mutta koska vanhemmat ovat vain vanhempia eivätkä ammattilaisia, joille maksetaan palkkaa, he eivät aina ehdi eivätkä jaksa hyödyntää tietoa, sillä sen hyödyntäminen vaatii aikaa, jota ei ole, ja rahaa, jota ei saada. Ja vaikka ehtisivätkin, ei ole läheskään aina kohtuullista odottaa kaikilta vanhemmilta varhaiskasvatuksen tai opetusalan ammattilaisen kärsivällisyyttä ja ymmärrystä lapsen ikäkausien mukaisista valmiuksista. Vanhempien velvollisuus on kohdella kaikkia lapsiaan lähtökohtaisesti samalla tavalla, jotta kaikkien itsetunto kehittyy oikein, mutta jos joku lapsista on niin sanotusti erityinen ja hän käy tutkimuksissa, joissa toiset lapset eivät käy, ja saa diagnoosin, jota toiset lapset eivät saa, miten voi kohdella lähtökohtaisesti samalla tavalla? Etenkin ristiriitaiset vaatimukset ja suositukset tuntuvat kohtuuttomilta.

Tämä on varmaan toistaiseksi sekavin blogikirjoitukseni. En oikein tiedä, miten lopettaisin sen. Päällimmäisenä on ajatus siitä, että tarvitsen lomaa. En vain muutamia vapaapäiviä, vaan pitkän loman. Mutta en saa sitä, sillä vaikka en ole korvaamaton, asiat eivät delegoidu itsestään. Onneksi taisin selvitä flunssastani säikähdyksellä. Lapsetkin ovat jo terveitä, vaikka koulussa onkin kuulemma tulirokkoa.

Onhan tietysti muillakin vaikeaa kuin lapsiperheillä.

En vaadi liikoja: haluan vain, ettei tarvitse kokea syyllisyyttä, jos yritän niin kuin kaikki yrittävät eli tietämättä, olenko yrittänyt kaikin voimin mutten kuitenkaan niin kovasti, että olisin vaarantanut terveyteni.

Lukemattomien asioiden pitäisi muuttua, mutta ei minun: olen muuttunut jo ehkä liikaakin.

En pysty enää keskittymään, sillä minua häiritsevät liikaa paitsi samassa pienessä talossa äänekkäästi leikkivät lapset myös se, etten saanut selvitetyksi kolmen kalan nimeä tuossa Oliver-katkelmassa. Suomensin vain, että "sukunsa ainoita simppuja ja särkiä" ja "syöttikaloja", vaikka olisi pitänyt tietää Leiocottus hirundon (joku simppu), Acrocheilus alutaceuksen (joku särki) ja Phenacobius uranopsin (joku täkynä käytetty särki) suomenkieliset nimet. Lainasin kirjastosta Maailman kalojen nimet -nimisen kirjan (2004) suurin odotuksin, mutta siellä ei ollut yhtäkään näistä kolmesta. Maailmassa on vain yli 26 000 kalalajia. Miksi tässä kirjassa, joka sisältää yli 8 000 kalannimeä, ei voinut olla juuri noita simppuja ja särkiä? Miksi minulla on niin huono kalaonni, vaikken edes kalasta?