Muistutus (r)ajoituksesta

Lokakuussa sain muistutuksen elämän rajallisuudesta. Eräs mies, jota en lainkaan tuntenut enkä ollut koskaan tavannut, oli yllättäen kuollut. Tulin surulliseksi, koska olin kuitenkin ollut häneen yhteydessä kerran ja aikonut olla vielä ainakin toisen kerran, mutta se ei enää käynyt päinsä. Ensimmäisessä yhteydenotossa olin tiedustellut häneltä työhöni liittyvää asiaa, ja hän oli vastannut ystävällisesti ja vielä myönteisemmin kuin olin odottanut. Sitten oli mennyt kolme vuotta, joiden jälkeen minulla olisi ollut hänelle iloisia uutisia. Valmistauduin kirjoittamaan hänelle, mutta kun yritin varmistaa netistä, ettei hänen osoitteensa vain ollut vaihtunut, löysinkin tiedon hänen kuolemastaan elokuussa. Kirosin vitkasteluani, sillä olisin voinut kirjoittaa hänelle jo aikaisin kesällä, vaikka en tietenkään voinut olla varma, olisiko hän silloinkaan enää ollut voimissaan ottamaan viestiäni vastaan (lukemastani muistokirjoituksesta ei käynyt ilmi kuolinsyy). En luultavasti koskaan saa tietää, miten iloinen hän olisi ollut iloisista uutisistani. Olisihan hän voinut suhtautua niihin hyvinkin välinpitämättömästi, mutta sekin olisi tuottanut minulle enemmän iloa kuin ei-mikään. Vaikka sain ja voin vielä saada enemmänkin vastakaikua iloisille uutisilleni muualta, häneltä en saa mitään. Olin jopa elätellyt toivetta, että saisin pian tutustua häneen paremmin, mutta jouduin luopumaan siitäkin. Tuntemattoman ihmisen, johon on saanut ensimmäisen haparoivan yhteyden mutta silti yhteyden, kuolema jättää tyhjimmän olon, koska hänestä jää pelkkiä kuvitelmia. Kuulun mielestäni niihin ihmisiin, joille kuvitelmat riittävät pitkälle; mutta kun kuvitelmien kohde kuolee, kuvitelmat menettävät sen perustansa, joka saa ne riittämään niin pitkälle. Vaatimaton ja mielikuvitukseltaan rikas ei voi olla, jos ei ole elämää. Siksi kuolema on niin epäoikeudenmukainen: hyvyyskään ei ole mahdollista kuoleman jälkeen.

Kaikki alkoi syksyllä 2007. Olin palannut Ranskasta, jossa olin ollut kesätöissä. (Ei niistä töistä sen enempää tässä yhteydessä.) Aloin olla sitä mieltä, että halusin kääntäjäksi. Koska olin valmistunut maisteriksi kirjallisuustieteestä, halusin pyrkiä kaunokirjallisuuden suomentajaksi. Sain tietää, että Paimiossa järjestetään seuraavana vuonna Aforismipäivät, jonka yhteydessä on myös aforismikäännöskilpailu. Selvitin, mitä ranskankielisiä aforismeja ei ollut vielä suomennettu, ja törmäsin sattumalta belgialaiseen Achille Chavéehen, surrealistiseen aforistiin ja runoilijaan. Tyypin aforismit vaikuttivat hauskoilta, vaikka surrealismi ei ollutkaan lempisuuntauksiani, joten valitsin ne. Jyväskylän yliopiston frankofonian kirjaston, luentosalissa P 214 sijaitseva loistava kokoelma sisälsi Chavéen aforismikokoelman Décoctions vuodelta 1964. Lainasin sen ja suomensin kokonaan. Kerroin projektistani myös ranskanopiskelijakaverilleni. "Hurjaa!" hän muistaakseni kommentoi.

Keväällä 2008 lähdin pariksi kuukaudeksi Ruotsiin harjoittelijaksi erääseen kouluun. (Ei siitä harjoittelusta sen enempää tässä yhteydessä.) Siellä ollessani sain sähköpostia Paimion aforismipäiviltä. Minua kiitettiin osallistumisesta kilpailuun. Palattuani Suomeen minulle selvisi, että slovenialaisia aforismeja suomentanut Kari Klemelä oli voittanut kilpailun. Onhan Slovenia kieltämättä kiehtovampi kuin Belgia, taisin ajatella, vaikken ollut koskaan käynyt Sloveniassa enkä kunnolla Belgiassakaan. (Myöhemmin luin kirjallisuuslehdestä arvion julkaistuista aforismeista. Kriitikko piti slovenialaisen aforistin, jonka nimeä en muista, mietelmiä ala-arvoisina. Se ei tietenkään tarkoittanut, että niiden suomennokset olisivat olleet huonoja.)

En lannistunut vaan hain syksyllä 2008 apurahaa Chavéen aforismien suomentamiseen. (Luin myös saman syksyn kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat, mitä en ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Ei nyt varsinaisesti liity asiaan, mutta halusinpahan vain tässä yhteydessä kerskailla merkityksettömällä poikkeussuorituksellani.) Ilmeisesti suositusten vuoksi sainkin apurahaa. Innostuneena lainasin frankofonian kirjastosta lisää Chavéen aforismeja (Décoctions II) ja pyysin ranskan lehtoriani kommentoimaan suomennoksia. Kävi ilmi, että monet aforismikäännöskilpailuun lähettämistäni suomennoksista olivat olleet huonoja. Aloin lukea sanakirjojen hakusanaselitykset ja -suomennosehdotukset loppuun asti välttyäkseni virheiltä, ja vielä tänäkin päivänä se menetelmä toimii yllättävän hyvin.

Kesäksi 2009 muutin Hämeenlinnaan, jossa aloitin mielenkiintoisen ja jännittävän kesätyön eräässä museossa. Vapaapäivinäni pyöräilin, kävin uimassa ja suomensin Chavéen runoja. (Olin lopulta lainannut frankofonian kirjastosta Chavéen kootut ja päättänyt hakea syksyllä apurahaa myös runojen suomentamiseen.) Olin niin inspiroitunut ja onnellinen, että kirjoittelin itsekin kaikenlaista pöytälaatikkoon. Töissä sain lisäksi poikkeuksellisen mahdollisuuden kääntää näyttelyluetteloja eri kielille tuntipalkalla niin, että sain tehdä työn vaikka kotona ja ilmoittaa itse siihen käyttämäni tunnit. (No, työ myöhästyi eikä luettelokäännöksiäni taidettu ainakaan kokonaisuudessaan koskaan julkaista, mutta nämä olivat työnjohdollisia ongelmia, mistä ei sen enempää tässä yhteydessä.) Työkaverini olivat sellaisia ihmisiä, jollaisia minun olisi pitänyt kohdata sillä tavalla kuin heidät sinä kesänä kohtasin jo viimeistään viisi vuotta aiemmin opiskeluaikanani. Tunsin itseni vanhaksi ja myöhäiskypsäksi mutta samaan aikaan niin hyväksytyksi, että mielekäs elämä ja tulevaisuus tuntui mahdolliselta, kunhan en enää vitkastelisi. Kävin kesän aikana runonlausuntatilaisuudessa, jossa oli paikalla myös tuleva kustantajani, vaikken silloin tiennytkään, että hän kustantaisi Chavéeni. Osallistuin myös kaverini polterabendviikonloppuun Tampereella ja Lempäälässä ja join ensimmäisen kerran elämässäni Jaloviinaa. Opiskelija-asuntolassa, jossa asuin, oli sauna, jossa kävin usein. Koska varauslista oli sekava, menin kerran vahingossa joidenkin vaihto-opiskelijoiden vuorolla saunaan. Suihkussa seisoessani yksi naisista raotti pesuhuoneen ovea ja selitti englanniksi ranskankielisen ihmisen korostuksella, että nyt olisi ollut heidän vuoronsa. Selitin oman tulkintani vuoroista mutta esitin myös sovittelevasti, että olen juuri lähdössä ja että he voisivat tulla kylpemään aivan pian. Tirkisteltyään minua ovenraosta jonkin aikaa vaihto-opiskelija poistui tyytyväisen oloisena. En tiedä, menikö hän ystävineen saunaan jälkeeni, mutta seuraavana päivänä näin hänet toisen naisen kanssa asuntolan pihalla. He olivat nousemassa suuren matkatavaramäärän kanssa henkilöautoon ja puhuivat keskenään ranskaa. He vilkaisivat minuun päin kaukaa, tunnistivat minut ja hyppäsivät sitten autoon, joka ajoi pois. En enää koskaan nähnyt heitä. Luulen, että he olivat belgialaisia opiskelijoita.

Kesän jälkeen hain apurahaa Chavéen runojen suomentamiseen ja sain sitäkin, vähän. Vuodenvaihteessa muutin puolisoineni Jyväskylästä, jossa en enää viihtynyt, Vantaalle, jossa puolisollani oli yhteyksiä. Siellä sain pian töitä av-kääntäjänä samalla kun puolisoni kävi junalla töissä Jyväskylässä. Se oli hänelle raskasta. Kesällä 2010 menin taas töihin Hämeenlinnaan, mutta minäkin kävin tällä kertaa junalla töissä. Sekin oli raskaanpuoleista, varsinkin kun tekstitin samaan aikaan ranskalaisia hyönteisdokumentteja ja ruotsalaisia huippuhurttia suomeksi. Onneksi alkuvuodesta kirjallisuuslehti Parnasso oli julkaissut joitain kääntämiäni Chavéen aforismeja ja runoilijasta kirjoittamani esseen. Se valoi minuun uskoa, että kirjakin joskus tehtäisiin. Niin paljon, että jaksoin jopa lukea Antti Hyryn Uunin kannesta kanteen. (En itse asiassa tarkalleen muista, minä vuonna sen luin - joskus vuosina 2010 - 2011 - mutta voi kai tälläkin merkityksettömällä suorituksella kerskailla.)

Talvella 2011 kustantaja kiinnostui tuotoksistani ja pyysi minua selvittelemään käännösoikeuksia puolestaan. Eri tahoja ja tapoja kokeiltuani keksin lopulta kirjoittaa kirjeen Chavéen entiselle kustantajalle Belgiaan ja sain kesäkuun lopussa virheellisesti vuodelle 2001 päivätyn koukeroisen mutta lyhyen vastauksen, jossa käännösoikeudet annettiin ilman edestä ja toivottiin vain vapaakappaletta valmiista kirjasta. Olin hyvin iloinen - siksikin, että olin joutunut keväällä lopettamaan av-kääntämisen ja olin taas kesätöissä Hämeenlinnassa - ja kerroin hyvän uutisen myös kustantajalle. Sitten teimme käännössopimuksen ja jäimme odottamaan tukea, jota ilman Chavéen aforismien kaltaista bestsellerkirjallisuutta ei kannata kustantaa. Sitä pitikin odottaa kauan.

Odotusta, odotusta. Välillä kävin Hämeenlinnassa vielä viimeisen kerran kesällä 2012 ja muutin suurentuneine perheineni saman vuoden syksynä Maarukanmetsään. Pian aloin suomentaa Gary Snyderia (Kilpikonnasaari) ja René Daumalia (Mont Analogue) sekä kustannustoimittaa toiselle kustantamolle. Liityin myös osuuskuntaan, jonka johtaja on belgialainen. Tänä vuonna suomensin vielä norjalaisen Stig Saeterbakkenin mestariteoksen (Läpi yön - ei pidä sekoittaa myös tänä vuonna ilmestyneeseen Terhi Rannelan samannimiseen nuortenkirjaan). Kiehtova Mont Analogue ehti ilmestyä keväällä ennen muita suomennoksiani, ja Kilpikonnasaarenkin runot sain painosta ennen Chavéen Keitteitä, joita sain pidellä käsissäni vasta tämän syksyn Kirjamessuilla.

Mutta voi! Chavéen entinen kustantaja, jolle minun oli ollut tarkoitus kertoa pitkän odotuksen palkitsemisesta, olikin kuollut jo kesällä, 80 vuoden iässä. Kirjeessään hän oli kertonut löytäneensä minun alkuvuonna 2011 kirjoittamani kirjeen palattuaan "pieneltä matkalta". Oliko hän kenties viettänyt pari kuukautta, jotka olin odottanut vastausta, sairaalassa? "En vous souhaitant bon travail, je vous prie de croire, cher Monsieur, en mes sentiments les meilleurs", hän oli lopettanut kirjeensä (suomeksi "Viihtyisää työntekoa, monsieur, ystävällisin terveisin").

Melko pian kuolinuutisen kuultuani kirjoitin sähköpostia 84-vuotiaalle Snyderille kertoakseni, että hänen runonsa on nyt sitten suomennettu. (Hän ei ole vielä vastannut, joten en ole aivan varma, onko hän saanut viestiäni tai edes elossa.) Mielessäni on muutama muukin eläkeikäinen ihminen, jolle haluan lahjoittaa kappaleen Chavéen Keitteitä. Mielellään ennen joulua. Se yksi nainen on sentään täyttänyt vasta kolmekymmentä, mutta se yksi toinen nainen on pian neljäkymmentä. Melkein mitä tahansa voi tapahtua pitkäikäisille naisillekin.

Ajoitus ei ole muuten niin tärkeää kuin väitetään, mutta auttamattomasti myöhästyä ei saa. Se on ajoituksen rajoitus.

JK Kun lueskelin Chavée-suomennostani, löysin kaksi kohtaa, jotka olisi vielä pitänyt korjata. (1) Runon "Kauneimmassa kiirastulessa" (s. 96) olisi pitänyt alkaa "Komeimmassa kiirastulessa", koska se olisi ollut ilmaisuvoimaisempi suomennos. Tulin ajatelleeksi runoa sen jälkeen, kun tuntemani pappi oli pohdiskellut kiirastulen mielekkyyttä (tulen aina ajatelleeksi tätä Chavéen runoa, kun joku pohdiskelee kiirastulen mielekkyyttä). (2) Pitkän runon "Identiteetti" (s. 115) kahdeskymmenestoinen säe "kun halutaan ristiinnaulita itsensä" on hirveää suomea. Pitäisi olla "kun haluaa ristiinnaulita itsensä" tai "kun halutaan ristiinnauliutua" (kuten suomentaja Jaana Seppänen Kirjamessuilla ehdotti). Ajoituksen rajoitus.

Ei elokuvissakaan aina onnistu, Jaska Jokunen

Lauantaina 4. lokakuuta televisiossa esitettiin jälleen kerran piirroselokuva, jota ei kuitenkaan esitetä kyllin usein: Eläköön, Jaska Jokunen! Minua harmitti, että elokuva jäi näkemättä ja tallentamatta, koska minulla on se vain videokasetilla enkä jaksa kaivaa VHS-nauhuria varastosta - tuskin enää muistan, miten se asennetaankaan. Löysin sentään elokuvan YouTubesta ja katsoin sen, ties kuinka monennen kerran. Eläköön, Jaska Jokunen! (1969) on lempielokuvani, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja.

Joskus 1990-luvun vaihteessa tai alussa taisin nähdä elokuvan ensimmäisen kerran ja nauhoittaa sen. Samoihin aikoihin tuli tv:stä myös toinen Tenavat-elokuva, Ressu lähtee maailmalle (1972). Tykkäsin pitkään enemmän siitä, koska se oli hauskempi (olivathan siinä mukana myös Kaustinen ja Piparminttu-Pipsa). Sitten tapahtui se, mikä yleensäkin tapahtuu siirryttäessä lapsuudesta teini-ikään: aivoni alkoivat suoriutua abstraktista ajattelusta, eikä mikään ollut enää entisensä. Tajusin pian, että Ressu lähtee maailmalle oli filosofiselta sisällöltään paljon ontompi kuin Eläköön, Jaska Jokunen! ja aloin samastua enemmän Jaska Jokuseen kuin Ressuun, joka oli toisessa elokuvassa selvemmin pääosassa.

Hyödynsin elokuvaa yläasteella äidinkielessä ja englannissa. Pidin äidinkielen esitelmän, jossa näytin videolta elokuvan alkukohtauksen - sen, missä Jaska rakentaa itselleen leijan ja yrittää saada sen lentämään - ja puhuin jotain Rod McKuenin tuossa kohtauksessa esittämästä elokuvan nimikkolaulusta "A Boy Named Charlie Brown". (Rakastan sitä laulua: hyräilin ja lauleskelin sitä teini-ikäisenä tämän tästä. Viimeksi maanantaina, kun olin taas kuullut sen ja mennyt ostoksille Korson K-Supermarketiin, lauloin sitä puoliääneen kaupan heviosastolla.) Esitelmän aiheena oli muistaakseni elokuvamusiikki. Englannissa kirjoitin elokuvasta esseen ja pohdiskelin hieman sen sanomaa. Eläköön, Jaska Jokunen! loppuu jokseenkin yllättävästi.

Elokuva siis alkaa, kun Jaska rakentaa leijan ja yrittää lennättää sitä. Hän toteaa pian, ettei siitä tule mitään, ja pyytää Tellua viemään leijan pois silmistään. Tellu heittää leijan koppinsa päällä nukkuvalle Ressulle, joka tarttuu naruun muuten liikahtamattakaan - ja saa heti leijan kohoamaan kaikkien muiden lasten leijoja korkeammalle.

(Oikeastaan elokuvassa on alkutekstejä ja leijakohtausta ennen vielä prologi, jossa Jaska, Tellu ja Eppu makaavat selällään nurmikolla ja katselevat pilviä. Tellu toteaa, että pilvet ovat kauniita ja että niitä voisi katsella päivät pitkät. Hän sanoo, että mielikuvitusta käyttämällä pilvissä voi nähdä vaikka mitä. Sitten hän kysyy Epulta, mitä tämä näkee pilvissä. Eppu vastaa näkevänsä Hondurasin kartan, pyhän Tapanin kivityksen ja taidemaalari-kuvanveistäjä Thomas Eakinsin profiilin. Tellu toteaa, että se oli hyvin nähty. Sitten hän kysyy, mitä Jaska näkee. Jaska vastaa, että aikoi sanoa nähneensä "hepan" ja "leluankan", mutta muutti mielensä.)

Elokuva jatkuu kauden ensimmäisen baseball-ottelun kuvauksella. Jaska, joukkueen johtaja, puhkuu intoa, ja Ressu soittaa LP-levyltä kansallislaulun, Tähtilipun, juhlistaakseen kauden avausta ennen pelin alkamista. (Kai Tähtilippu kirjoitetaan kursiivilla niin kuin Marseljeesikin? "Maamme" puolestaan kirjoitetaan vain lainausmerkkeihin, koska Suomi on niin pieni maa, ja siksi sen kansallislaulu menee samaan kategoriaan esim. Jukka Virtasen sanoittaman "Pornolaulun" kanssa.) Peli sujuu huonosti, ja jossain vaiheessa Tellu juoksee syöttökummulle ja neuvoo Jaskaa syöttämään "mehiläisen". Ilmeisesti "mehiläinen" on häijy syötty, koska Jaska kieltäytyy sanoen, että se ei olisi oikein. Tellu suuttuu Jaskan asenteesta, ja koko joukkue kerääntyy syöttökummulle keskustelemaan moraalista ja huomauttamaan, että historia on täynnä moraalittomuutta. Esiin tuodaan muun muassa lasten ristiretki, luonnonsuojeluasiat ja se, miten uudisasukkaat kohtelivat intiaaneja.

Peli päättyy Tenavien joukkueen häviöön; se ei saa ainuttakaan juoksua. Jaskasta tuntuu, ettei hän onnistu ikinä missään. Eppu yrittää lohduttaa häntä kertomalla, että häviöstä oppii enemmän. Keskustellessaan pojat pelaavat ristinollaa, jonka Eppu voittaa.

Alakuloinen Jaska Jokunen menee psykiatrin vastaanotolle. Psykiatrina toimii Tellu. Hän "hoitaa" Jaskaa näyttämällä tälle diakuvia tämän vioista, kuten koordinaatiokyvyn puutteesta, tyylitajuttomuudesta ja lihavuudesta, joka Tellun mukaan vaivaa myös Jaskan nenää ja varpaita. Jaska ei kestä katsoa kaikkia dioja vaan juoksee ulos. Sitten Tellu ehdottaa Jaskalle, että tämä potkaisisi (amerikkalaista) jalkapalloa, jota Tellu pitelisi pystyssä Jaskaa varten. Siten Jaska voisi symbolisesti potkaista huolensa pellolle. Jaska epäilee, että Tellu vetää jalkapallon viime hetkellä pois hänen nenänsä edestä niin, että Jaska lentää selälleen. Tellu saa kuitenkin Jaskan suostuteltua potkuun - tai sen yritykseen, sillä tietenkin Tellu vetää jalkapallon viime hetkellä pois Jaskan nenän edestä niin, että tämä lentää selälleen. Sen jälkeen Tellu näyttää kohtauksen Jaskalle hidastettuna videolta osoittaakseen tämän huonot luonteenpiirteet, joista Jaskan epätoivoiset irvistykset todistavat.

Psykiatrisen hoidon jälkeen Jaska on entistä masentuneempi. Matkalla kouluun Epun kanssa Jaska törmää Telluun ja kahteen muuhun tyttöön (joiden nimiä en nyt muista), jotka ehdottavat ivallisesti, että Jaska osallistuisi koulun tavauskilpailuun. Eppu ottaa ehdotuksen tosissaan ja suosittelee sitä Jaskalle, ja tämäkin innostuu ajatuksesta, koska sanoo tuntevansa monta vaikeaa tavaussääntöä. Tämän kuultuaan tytöt nauravat ja esittävät Jaskalle pilkkalaulun "Failure Face", joka viittaa Jaskan kasvonpiirteiden oletetusti ilmentämään häviäjäluonteeseen. Jaska sisuuntuu ja ilmoittautuu tavauskilpailuun. Sitten hän lukee sana- ja kielioppikirjoja Epun kanssa mukaansatempaavan kielioppilaulun "I Before E Except After C" tahdissa. Laulun nimi on eräs tärkeä englannin kielen oikeinkirjoitussääntö, johon ei ilmeisesti ole montaa poikkeusta.

Seuraavana päivänä on tavauskilpailu. Jaska luovii loppuun asti hienosti, kunnes saa sanan perceive. Se tuottaa Jaskalle hankaluuksia, koska sen tavaaminen oikein edellyttää juuri tuon vaikean "I before E except after C" -säännön muistamista. Onneksi Ressu seuraa kilpailua luokkahuoneen ikkunan takana ja alkaa oikealla hetkellä soittaa munniharpullaan kielioppilaulun melodiaa, jonka Jaska kuulee ja muistaa sitten heti, miten perceive pitää tavata. Jaska voittaa kilpailun, ja koko koulu juhlii häntä sankarinaan.

Onnellinen Jaska kuvittelee, että urakka on ohi, mutta muut Tenavat huomauttavat, että se oli vasta alkua ja että nyt Jaskan täytyy alkaa valmistautua kansalliseen tavauskilpailuun. Tellu, joka haluaa Jaskan managerina 10 - 20 prosenttia kaikista voitoista, korostaa, että koko koulun maine on Jaskan harteilla. Niin Jaska saatellaan suurin odotuksin bussiin, joka vie hänet kaupunkiin valmistautumaan suureen tavauskilpailuun. Eppu haluaa antaa Jaskalle onnenamuletiksi rakkaan riepunsa. Jaska vastustelee, koska Eppu kyynelehtii, mutta ottaa lopulta rievun ja lähtee matkaan, vastuunsa painamana.

Pian Eppu alkaa potea vieroitusoireita, koska meni antamaan Jaskalle riepunsa. Hän on sekava ja pyörtyilee vähän väliä. Eppu aikoo lähteä hakemaan rievun takaisin ja pyytää Ressua mukaansa. Bussimatkan aikana Ressu soittaa munniharppuaan, mikä ei piristä Eppua. Perillä kaupungissa selviää, että Jaska on hukannut Epun rievun. Pojat etsivät sitä muun muassa kirjastosta, mutta tuloksetta. Edelleen kuin varjona itsestään Eppu manaa itseään siitä, että antoi rievun Jaskalle, ja Jaskaa siitä, että tämä hukkasi sen. Hän vannoo, ettei ikinä anna anteeksi Jaskalle. Kun pojat ovat palanneet Jaskan hotellihuoneeseen, koska Jaskan täytyy valmistautua menemään kilpailupaikalle, riepu löytyy yllättäen Jaskan sängyn alta: Jaska on alkanut kiillottaa rievulla kenkiään ja unohtanut, mikä riepu on kyseessä.

Eppu saa salamaniskusta elinvoimansa takaisin ja tanssii riepunsa kanssa lyhyen mutta iloisen jälleennäkemistanssin. Sitten pojat ja Ressu lähtevät kilpailuun, joka järjestetään suuressa teatterissa. Kilpailijat seisovat lavalla ja tavaavat vuorotellen sanoja, ja muut Tenavat seuraavat Jaskan suoritusta televisiosta kotisohvalta. Jälleen kerran Jaska pärjää hyvin, kunnes hänelle annetaan tavattavaksi beagle. Tenavat pitävät sanaa helppona Jaskalle, jonka koira Ressu on beagle. Ressu pomppii teatterituolissaan saadakseen Jaskan huomion ja osoittaa tassullaan itseään, mutta voi! tällä kertaa siitä ei ole apua: Jaska tavaa B-E-A-G-E-L. Hän häviää kilpailun - tai oikeastaan tulee toiseksi, mutta sehän on sama asia Yhdysvalloissa. Vihainen ja pettynyt Tellu toteaa, että kymmenen prosenttia Jaska Jokusesta on yhtä kuin kymmenen prosenttia tyhjästä.

Pojat ja Ressu palaavat kotiin. Jaska on täysin maassa petettyään toisten luottamuksen. Seuraavana päivänä hän ei mene kouluun vaan jää sänkyynsä makaamaan. Eppu huolestuu ja lähtee katsomaan Jaskaa. Hän muistuttaa tälle, että maailma ei loppunut, vaikka Jaska hävisikin taas. Sitten Jaska nousee ylös ja lähtee katsomaan muita Tenavia leikeissään. Kaikki näyttää olevan entisellään, niin kuin Jaska ei olisi tavauskilpailuun osallistunutkaan. Lopulta Jaska löytää Tellun leikkimästä jalkapallon kanssa samasta paikasta, jossa hän yritti potkaista palloa mutta epäonnistui, koska Tellu veti sen viime hetkellä pois hänen nenänsä edestä. Nyt Jaska hiippailee puiden takana ja lähestyy vaivihkaa Tellua tarkoituksenaan kerrankin osua palloon. Hän säntää juoksuun, tavoittaa Tellun ja jalkapallon ja potkaisee - ja lentää selälleen, koska Tellu vetää viime hetkellä pallon pois hänen nenänsä edestä. Sitten Tellu kävelee maassa makaavan Jaskan luo ja sanoo: "Tervetuloa kotiin, Jaska Jokunen."

The end.

Varsinaisen tarinan lisäksi elokuvassa on toinen toistaan mieleenpainuvampia musikaalisia välinäytöksiä, kuten Ressu "ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässänä", Amadeuksen tulkinta Beethovenin Sonata Pathétiquen hitaasta osasta, "Adagio cantabilesta", sekä Ressun taitoluisteluesitys, jonka aikana Ressu kuvittelee välillä pelaavansa jääkiekkoa. Soitan pianolla vain kömpelösti jazzia ja muuta kevyttä musiikkia, mutta "Adagio cantabilen" opettelin lukioikäisenä soittamaan ihan vain sen uskomattoman kauniin kuvituksen vuoksi, joka tähän elokuvaan oli sävellyksen taustalle luotu. Nyt se pitäisi kyllä opetella uudestaan.

Tärkeämpiä ovat kuitenkin elokuvan herättämät kysymykset, joista näitä kahta pohdin eniten: Mitä tarkoittaa, että Eppu antaa riepunsa Jaskalle ja että Jaska unohtaa sen, koska keskittyy niin voimakkaasti tavauskilpailuun? Mitä tarkoittaa, että Jaska on Tellunkin mielestä tervetullut takaisin, vaikka ei voittanutkaan tavauskilpailua?

Tarkoittaako riepujuttu, että Jaskan olisi pitänyt kaikkien kilpailupaineiden keskelläkin ymmärtää, että ystävän uhrauksen - vaikka se tulikin pyytämättä ja yllätyksenä - kunnioittaminen on sittenkin tärkeämpää kuin kaikkensa antaminen? Tai pikemminkin, että kaikkensa antaminen työlleen, unelmalleen tai mille hyvänsä sisältää aina läheisten muistamisen? Ja koska Jaska ei tätä ymmärtänyt, hän ei voittanut kilpailua: hän ei antanut kaikkeaan siinä mielessä, että vaikka opiskelikin vuorokaudet läpeensä, ei ajatellut parasta ystäväänsä, ei suonut tämän antamalle "onnenamuletille" ainuttakaan ajatusta, pyyhki vain kenkänsä siihen?

Entä Tellu, tuo toimelias opportunisti, joka tuntuu vain kiusaavan Jaskaa? Ehkä tähänkin kysymykseen tuli vastaus jo edellä: Jaska ei oppinut tärkeintä eli erottamaan olennaista epäolennaisesta (perceive!), ystäviä opportunisteista, joten hän palasi aloitusruutuun, lapseksi jälleen.

Viime ja toissa viikolla Suomessa keskusteltiin kiusaamisesta ja esitettiin myös ajatus, että kiusaamisesta voi olla hyötyäkin kiusatulle, että ehkä harmiton "jekuttaminenkin" (jonka suhdetta kiusaamiseen pohdittiin keskusteluohjelmassa), joka vahvistaa yhteisöä, on saanut liian huonon maineen, että nuorista kasvatetaan liiankin herkkiä kiusaamiselle. Tähän ajatukseen voi tietenkin vastata yksiselitteisesti: Ei, kiusaamisesta ei ole hyötyä kiusatulle. Jos kiusattu pärjää myöhemmin elämässään, hän pärjää kiusaamisesta huolimatta, ei sen ansiosta. Ja jos kiusattua ei olisi kiusattu, kuinka vähän tai paljon hyvänsä, hänestä olisi tullut ehjempi ja vahvempi ihminen, kuinka vähän tai paljon hyvänsä. Jekuttamisen ja kiusaamisen rajan määrittelee jekutettu tai kiusattu: jos ei ole kivaa, se on kiusaamista, jos on kivaa tai tunteet ovat edes turvallisen neutraalit, se on jekuttamista. Jos jekuttajana itseään pitävä ei suostu edes kuulemaan jekutettavansa näkemystä asiasta, hän todennäköisesti kiusaa. Ja koska jekutettu/kiusattu määrittelee rajan, on epävarmoissa tapauksissa turvallisinta pidättyä jekuttamisestakin, sillä yhteisöä voi vahvistaa muillakin tavoilla, jotka ovat jopa hauskempia.

Onko Tellu sittenkin jekuttaja? Ei, hän on ilmiselvä kiusaaja, mutta opportunistina hän tiedostaa oman riippuvuutensa Jaska Jokusesta: "Tervetuloa takaisin." Jaskan etuna taas on Jaskan yksinkertaisuus, sisäinen riippumattomuus: hän on viaton sankari, jossa on piileviä kykyjä, joka yltää vielä suurtekoihin, koska hänen onnensa riippuu vain hänen omista lukuisista tavoitteistaan ja koska hän käsittää tarkalleen, miten huono hän on niin monissa asioissa. Jaska Jokunen löytää vielä vahvuutensa, jos hän vain muistaa silloin tällöin ystäviään - tai ei edes ystäviään vaan ystävyyden, jota kiusaajatkin onneksi toisinaan huomaavat osoittaa. Sitten voidaan totisesti sanoa: "Eläköön, Jaska Jokunen!"

Koulusta päästyä

Koska kaikki koulut ovat jo alkaneet, media pursuaa hyviä ja huonoja uutisia koulusta ja koulutuksesta. Ajattelin pitkään, että kirjoittaisin ajatuksiani noista uutisista - jumppapalloja ja mindfulnessia luokkahuoneissa; oppilaan temperamentista arvosana siinä missä osaamisestakin; lukiouudistus A-, B- ja C-malleineen; puolet opetettavasta sisällöstä pois; Helsingin yliopiston hämärät yt-neuvottelut; koululiikuntaan vähemmän kilpailulajeja jne. - ja hahmottelisin oman ihanteellisen koulutusjärjestelmäni, mutta en taidakaan jaksaa. Olenhan sitä paitsi jo höpötellyt näkemyksistäni netissä: haluan ylioppilaskirjoitukset ja muutenkin arvosanat tarpeettomina pois kaikesta yleissivistävästä koulutuksesta, vain selvärajaisessa ammattikoulutuksessa arviointi voi tulla kyseeseen, eikä siinäkään pidä ajatella työelämän tarpeita; yhteiskunnalla ja yrityksillä ei saa olla oikeutta "tilata" koulutukselta mitään, vaan koulutuksen täytyy säilyä riippumattomana, jotta koulutetut tuntisivat vastuuta muusta yhteiskunnasta ja kouluttamattomat arvostaisivat koulutettuja; peruskoulutuksessa valinnanvapaus ei voi koskea vain joitain oppiaineita, vaan silloin kaikkien oppiaineiden täytyy olla vapaaehtoisia, mutta samaan aikaan on ymmärrettävä, että on tietty määrä "pakollista osaamista", jota ilman valinnanvapaus on harhaanjohtavaa puhetta; on olemassa turhia ja huonosti perusteltuja oppiaineita niin peruskoulussa kuin korkeammillakin koulutusasteilla (selvimpänä esimerkkinä erillinen uskonnonopetus alakoulussa), ja parhaiten perusteltuja peruskoulutuksen oppiaineita olisivat esimerkiksi äidinkieli ja matematiikka, paikallisesti orientoituneet (lähi)historia, biologia ja maantieto sekä mahdollisesti jonkinlainen uuskansalaistaito. Mutta tahdon sittenkin puhua enemmän siitä, minkä jäljen koulunkäynti on minuun jättänyt - tietenkin siinä toivossa, että kokemuksissani olisi jotain yleispätevää.

Kävin kouluja laskentatavasta riiippuen 18 - 22 vuotta. Olen maisteri ja teen koulutustani vastaavaa työtä, mutten ansaitse ja maksa veroja niin paljon kuin iso osa yhteiskuntaa saamani koulutuksen vuoksi luultavasti toivoo. Osasyy siihen on, etten halua tehdä töitä niin paljon enkä oikeastaan ansaitakaan enempää, mutta haluaisin tulla paremmin toimeen vähemmälläkin. Minulle on tärkeää, että saan tehdä koulutustani vastaavaa työtä, mutta ei lainkaan tärkeää, mitä koulutuksen tarjonnut yhteiskunta elämästäni ajattelee. Niin sen pitää olla: en halua heittää hukkaan mitään oppimaani, en edes yhteiskunnalle sikäli kuin se ei osaa oppimaani arvostaa. Suuri osa poliitikoista käyttäytyy tällä hetkellä niin kuin ei arvostaisi tai tunnistaisi asiantuntemusta, mikä on näkynyt harvinaisen kirkkaasti muun muassa tasa-arvoisen avioliittolain, turkistarhauskiellon ja viimeksi tamperelaisten delfinaariodelfiinien kohtalon käsittelyssä.

Mitä pidemmälle opintoni etenivät, sitä avoimemmin opettajani osoittivat olevansa vain ihmisiä ja sitä paremmin minä myös tunnistin heidät vain ihmisiksi. Vain suru siitä, että oman lapsen kasvattamisessa menetän toisinaan malttini, vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin muistot opettajista, jotka ovat olleet jotenkin "irti" oppilaitoksestaan ja tehtävästään. Lukiossa äidinkielen opettajani antoi kerran ymmärtää, että palkka motivoi häntä heräämään aikaisin aamulla ja raahautumaan meitä - minua - opettamaan. En koskaan unohda sitä. Saksan opettajani, joka tuli huonosti toimeen kieltämättä omalaatuisen fysiikan opettajani kanssa, huusi tälle naama punaisena "Ota lääkkeesi!" kun tämä tuli häiritsemään saksantuntia luokan ovelle. En koskaan unohda sitäkään. Kun olin muuttanut yliopistokaupunkiin, tapasin kadulla entisen opettajani, joka totesi, että monet opiskelijat pyrkivät muihin tehtäviin kuin opettajiksi, mutta opettajiksi monet silti päätyvät. Senkin muistan ikuisesti. Opiskelukaupungissa törmäsin myös ensin vanhaan ruotsin opettajaani ja sitten, vuosia myöhemmin, vanhaan yläkoulun englannin opettajaani, ja molemmat kertoivat, miten iloisia ovat päästyään viimein eläkkeelle ja intialaiseen päähierontaan (viimeksi mainittu koski vain englannin opettajaa). Miten voisin unohtaa sitäkään?

(Täydellisesti tehtävässään "kiinni" taisi pysyä vain historian opettaja, josta tuli lukion vt. rehtori edellisen rehtorin yllättävän kuoleman jälkeen. Kun lukion jälkeen pyysin häntä suosittelemaan minua vanhainkodille, johon olin menossa siviilipalvelukseen, hän myöntyi pyyntööni mielellään. Vaikka pyyntö ei liittynyt kouluun millään tavalla, koin tämän opettajan toiminnan kaikkein ammattilaismaisimmaksi juuri silloin. En koskaan nähnyt häntä epäopettajamaisena.)

Näen yhä unia kouluajoistani. Enimmäkseen olen niissä alasti koulun käytävillä, murehdin matematiikan kotitehtäviäni tai joudun kohtaamaan kiusaajani. Koulu-uneni eivät koskaan ole hyviä unia. Olen niissä aina levoton ja tunnen itseni riittämättömäksi ja tyhmäksi. Herättyäni mietin, mitä minun olisi pitänyt tehdä koulussa toisin, vaikka en todellisuudessa juuri tehnyt vääriä valintoja. Luulen, että vaikka tunteeni soimaavat minua itseäni, olen oikeasti tyytymätön vain opettajiin ja kouluun - mutta koska tiedän vian olevan koulussa ja työelämässä, en voi syyttää opettajiakaan, ja harmistus koituu vain omaksi haitakseni.

Yliopistossa latinan tuntiopettaja kertoi alkeiskurssin aikana monta kertaa saman "vitsin", joka hänelle aina muistui mieleen usein toistuneesta sanasta natura: "Tiedättekö muuten, mikä ero on naturistilla ja naturalistilla?" Tietenkin kaikki tiesivät, mutta silti opettaja aina jatkoi jokseenkin näin: "Naturisti sulautuu luontoon niin täydellisesti, ettei kukaan huomaa mitään, mutta kun naturalisti maalaa täydellisen kuvan jauhelihasta, maalauksen katsoja tuntee hajun sieraimissaan." Saatan muistaa vitsin väärin, mutta jotain outoa siinä joka tapauksessa oli - tai ainakin siinä, että hajamielinen opettaja kertoi sen monta kertaa.

Filosofian lehtori ihmetteli kerran sitä, että toinen filosofian lehtori käytti edelleen samaa vanhaa kurssikirjaa. Paitsi että kirja oli vanha ja sen teksti kuivaa, kirjoitus oli painettu rumalla, vanhanaikaisella fontilla ja koko teos taitettu huonosti. Ensimmäinen lehtori oli siis aivan oikeassa ihmettelyssään, mutta silti oli kummallista, että hän ihmetteli asiaa meidän opiskelijoiden kuullen.

Suoritin epähuomiossa myös naurettavan, epähumanistisen ja englanninkielisen Basic Business Studies -opintokokonaisuuden, johon sisältyneestä markkinointikurssista vastasi eloisa nainen, joka oli muistaakseni asunut pitkään Yhdysvalloissa ja avioitunut amerikkalaisen miehen kanssa. Jonkin ajan kuluttua luin paikallisesta ylioppilaslehdestä, että nainen oli kiistatta sotkeutunut joihinkin hämäräbisneksiin ja käyttänyt asemaansa väärin. Toimittaja ihmetteli, miksi hän siitä huolimatta sai toimia virassa taloustieteen laitoksella. Minäkin ihmettelin enkä enää arvostanut sitäkään vähää markkinointikurssin annista, jonka vielä muistin.

Pääaineeni oli kirjallisuustiede, ja kerran olin mukana jossain kokouksessa, jossa pohdittiin, pitäisikö kirjallisuuden laitoksen lakkauttamisen jälkeen kirjallisuuden oppiaine liittää osaksi kielten laitosta vai taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitosta. Molemmat uudet laitokset sisälsivät useita oppiaineita, ja kirjallisuudella oli kieltämättä yhteistä sekä kielten että taiteiden ja kulttuurin kanssa. Kokouksen aikana minulle ei lainkaan selvinnyt, mikä ero kahden vaihtoehdon välillä käytännössä oli, mutta ylivoimainen enemmistö kannatti kirjallisuuden liittämistä taiteiden ja kulttuurin laitokseen. Vähemmistöön jäänyt professori, joka oli virolaisen kirjallisuuden asiantuntija, esitti henkilökohtaisuuksiin menevän kommentin enemmistöön kuuluvan unkarilaisen kirjallisuuden asiantuntijan unkarilaisesta vaimosta. Mies punastui raivosta muttei sanonut mitään, eikä kukaan muukaan sanonut loukkaavan ja asiattoman kommentin esittäjälle mitään. (Paljon myöhemmin kuulin toisaalta, että unkarilaisen kirjallisuuden asiantuntija, josta oli sillä välin tullut professori, oli aikaisemmin sylkäissyt erään opiskelijatoverini vanhempia päin hävittyään näille jonkin oikeusjutun.) Paikalla oli myös professori, joka oli saksalaisen ja ranskalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän ei ilmaissut suoraan kantaansa asiaan, mutta minulle jäi sellainen vaikutelma, että hänkin kuului vähemmistöön. Joka tapauksessa erään graduseminaarin hän kerran lopetti viittaamalla jonkun opiskelijan suorasanaiseen vihapuheeseen, joka kohdistui häneen jollain yleisellä sähköpostilistalla. Sitten hän poistui huoneesta loukkaantuneen näköisenä ja jätti opiskelijat keskenään ihmettelemään, ketä professori (jossa toki oli ymmärrettävän raivostuttavia piirteitä) oli mahtanut tarkoittaa, eikä näyttänyt todennäköiseltä, että kyseinen opiskelija olisi ollut kukaan seminaarin osallistujista. Syyllinen ei koskaan selvinnyt minulle.

Miten voisin unohtaa näitäkään asioita?

Enkä edes aloita siitä, kun olin itse lukiossa ruotsin ja ranskan opettajan sijaisena ja ruotsalaisessa yläkoulussa harjoittelijana vastaamassa oppitunneista.

Onneksi alakouluajoilta vaivaavat edelleen vain kiusaamistapaukset. Luokanopettajat pysyivät opettajina.

Oppilaat ja opiskelijat ovat herkkiä ihmisiä, tulevaisuuden toivoja. Ei heitä saa järkyttää asiattomalla ja oudolla käytöksellä, jos heidät on ensin totutettu ottamaan oppinsa Auktoriteetilta. Jos aikoo olla Auktoriteetti luokkahuoneessa tai luentosalissa, on oltava Auktoriteetti myös turuilla ja toreilla. Mutta tietenkään ei pitäisi olla Auktoriteetti ollenkaan. Minkäs kasvattajat ja opettajat systeemille mahtavat - paitsi ehkä vähitellen, yhdessä.

En minäkään jaksaisi kasvattaa tytärtäni, mutta pakko on jotain yrittää tehdä - siitäkin huolimatta, että hän hyvin kasvatettuna huomaisi myöhemmin, että hyvää kasvatusta ei arvosteta hyvän koulutuksen verran tai että hyvää koulutustakaan ei arvosteta. Oppikaamme ja opettakaamme arvokkaasti äitiyspakkauksen laatikosta kovin epämääräiseen eläkeikään saakka.

"Kesäloma"

Työelämässäni on se hyvä puoli, että kesällä loma ei lopu koskaan. Tänä kuumana kesänä kesä onkin tuntunut erityisen loputtomalta. Huono puoli työelämässäni on, että kesällä loma ei oikeastaan koskaan alakaan. Sähköpostia pitää kuitenkin aina vähän vahdata. Nytkään en saanut ihan rauhassa olla kuin jotain kymmenen päivää. Eikä "rauhassakaan" tarkoita lomailua vaan "lomailua".

(Jos seuraava selostus "lomastani" sisältää todellisia tai kuviteltuja henkilöitä, tapahtumia tai paikkakuntia, niitä ei kuitenkaan pidä yhdistää sellaisiin.)

"Loma" alkoi junalippujen varaamisesta lapsuusmaisemiini Keski-Suomeen - männikkömetsiin, rantojen raitoihin ja mustikkamaille. Kun matkustetaan junalla Tikkurilasta Jämsään, on tärkeää muistaa kulkea matka Helsinki - Jyväskylä-lipulla tai Helsinki - Tampere- ja Tampere - Jyväskylä-lipuilla (mahdollisuuksien mukaan samassa junassa samoilla istumapaikoilla), koska nämä vaihtoehdot ovat kymmeniä euroja halvempia kuin lyhyempään matkaan oikeuttava Tikkurila - Jämsä-lippu. (Luulen, että Oxfordin yliopiston kirjastosta voi löytyä tieto, miksi näin on.) Ennakkoon varatut He - Ta- ja Ta - Jy-liput maksoivat yhteensä kymmenen euroa. Kiitos, VR.

Lähdimme yhdeksän junalla, kuten tavallista. Minä, puolisoni ja haastavanikäinen tyttäreni olimme kaikki nukkuneet edellisen yön huonosti. Väsymyksestä huolimatta matka sujui hyvin, kunnes tarjoilukärry ehti vaunuumme (yläkertaan lasten leikkipaikan läheisyyteen). Tytär suuttui, kun ei päässyt juoksemaan käytävää edestakaisin, ja parkui raivoisasti rimpuillen sylissäni sillä välin kun vieressä käytävällä myytiin kaikessa rauhassa kahvia ja siihen maitoa ja/tai sokeria. (Jos ravintolavaunuun ei ole varaa, niin eikö sen kärryn voisi pystyttää johonkin nurkkaan, paikalleen? Jos matkustusaika on niin pitkä, että ehtii tulla nälkä ja jano, se on myös niin pitkä, että yhtäjaksoinen istuminen on kuitenkin epäterveellistä ja tarjoilupisteen luokse käveleminen ja sille jonottaminen seisten terveellistä vaihtelua. Tarjoilukärry junassa, onko tyhmempää kuultu! Mitä seuraavaksi? Käytävää pitkin koliseva pönttö, jolla matkustajat voivat käydä tarpeillaan, jottei tarvitsisi kävellä junan vessaan, joka toimii aina? Sama logiikka.) Kiitos, VR.

Kun käytävä viimein vapautui ja tytär rauhoittui, hän menikin tukkimaan liukumäen, josta laskemista hän on arastellut sen jälkeen kun kerran laski polttavan kuumasta mäestä. Lisäksi hän yritti viedä auton pienemmältä pojalta, joka alkoi itkeä, ja ylipäätään metelöi ja häiriköi koko ajan hirveästi. "Kyllä maailmaan ääntä mahtuu." Mutta junanvaunu on liian pieni maailma 2,7-vuotiaalle tytölle. Säteileehän matkapuhelinkin vaarallisemmin junassa. No, kohta - kohta ja kohta, parin tunnin kuluttua - olimme Jämsässä, josta pikkusiskoni tuli hakemaan meitä.

Pikkusiskoni jäi asumaan yhteiseen lapsuudenkotiimme ja jatkamaan miehineen kauppapuutarhayritystä isäni jälkeen. Talo on kunnostettu paljon hienommaksi kuin mitä se oli silloin, kun minä asuin siinä. Niin se polvi paranee. Hieno tulee pikkusiskoni perheen mökistäkin, joka on valmistumassa erääseen Päijänteen saareen. Kävin siellä nyt ensimmäisen kerran. Mökkinaapureina sukulaisillani on muuramelainen naturistiperhe. "Ainakin perheen äiti näyttäisi ottavan aurinkoa alasti", totesin pikkusiskolleni veneemme lipuessa rantaan. "Ei kannata puhua niin kovaa, sillä vesillä ääni kantaa hyvin", hän hyssytteli minua. Sitten pulikoimme matalassa rantavedessä. Kuusivuotias sisarenpoikani ratsasti alasti delfiinillä ja tyttäreni kahlasi sinne tänne kelluvien vesilelujensa perässä. Väsymys ei painanut enää niin paljon, mutta naapurin naturistit pukeutuivat, joten pian voimme ihan hyvin lähteäkin.

Pikkusiskoni kyyditsi meidät lähellä asuvan äitini luokse, jonne majoituimme muutamaksi päiväksi. Seuraavana aamuna hän toi myös sekarotuisen (collieta, bordercollieta ja jotain muuta) Möykky-koiran äidille hoitoon viikonlopuksi. Pikkusiskoni neuvoi, miten koiraa piti ruokkia ja miten se pysyisi pihassa karkaamatta. Hän pujotti Möykyn kaulaan joustavan ja hyvin löysän pannan ja kietoi ketjun toisen pään pihanurmeen iskettyyn heiveröiseen keppiin. Karkaamiseste oli siis ennen kaikkea psykologinen, ei niinkään tai oikeastaan lainkaan fyysinen, koska Möykky on niin kiltti koira.

Helteestä huolimatta päivät sujuivat mukavasti. Äitini talo sijaitsee paikalla, jossa ennen kohosi hänen lapsuudenkotinsa navetta. Lapsuudenkoti on isovanhempieni kuoleman jälkeen muuttunut varastoksi, jonka siivoaminen on alkutekijöissään, etenkin äidin lyhytkestoisen kirpputoriyrityksen vuoksi. Valtateiden kohina ei sen sivutien päähän yllä, joten hiljaisuus hivelee usein korvaa. 2,7-vuotiaankin ääni mahtuu sinne mainiosti. Huhkin päivän mansikkamaalla pienimmän pikkuveljeni heitellessä Möykylle palloa mutaiseen lampipahaseen, johon koira kerran toisensa jälkeen molskahti, ja pomppiessa tyttäreni kanssa trampoliinilla. Möykky kävi myös minun ja puolisoni kanssa kävelyllä eikä ollut millänsäkään naapurissa loksuttavasta saksanpaimenkoirasta, vaikka oli irti. Kiltti koira.

Seuraavana päivänä Möykky oli kakannut nurmikolle, koska sitä ei ollut aikoinaan viety tarpeilleen muualle. Koska kakkojen täydellinen siivoaminen vaati ruohon nyhtämistä maasta ja kakkauspaikkojen kastelemista runsaalla vedellä, päätin jättää Möykyn irti pihaan, jotta se pääsisi kakkaamaan syrjemmälle. Sehän on niin kiltti koira. Menin sisälle laittamaan puolisoni kanssa ruokaa, ja kun vähän ajan kuluttua menin ulos hakemaan äidin kasvihuoneesta lehtisalaattia ja persiljaa, en nähnyt Möykkyä missään. Huutelin sitä sieltä täältä, mutta koira oli kadonnut. Hyvin pian minun oli pakko myöntää, että Möykky oli karannut, koska olin mennyt poistamaan psykologisen karkaamisesteen. Lähdin kiroillen kävelemään hiekkatietä pitkin Ysitielle, jonka kiltti koira oli mitä ilmeisimmin ylittänyt onnistuneesti, koska tienposkessa ei ollut raatoa. Tai mistä minä tiesin, oliko Möykky edes jolkottanut siihen suuntaan vai pelloille tai metsään. Yritin soittaa pikkusiskolleni ja kysyä, mihin se olisi voinut suunnistaa, mutta eihän hän tietenkään Särkänniemen pauhulta vastannut. Palasin edelleen kiroillen äidin luo syömään pikaisesti ennen kuin puolisoni hyppäsi rattiin ja ajoi meidät pikkusiskoni talolle parin kilometrin päähän, joka oli ensimmäinen arvaukseni Möykyn kohteesta.

Piha näytti autiolta, kun käännyimme sinne. Kuitenkin Möykky ilmestyi aivan normaalisti kuistille rakennetusta kopistaan vastaanottamaan vieraita, ehkä jokseenkin uupuneena tosin. Sen jalat olivat kuraiset ilmeisesti ojien kyntämisestä. Heitimme pari vanhaa tyynyä auton takapenkin suojaksi, mutta eiväthän ne pysyneet paikallaan Möykyn alla. Takaisin äidillä palautin psykologisen karkaamisesteen.

Pienimmällä pikkuveljelläni on Misu-niminen kissa, jolle on rakennettu fyysinen karkaamiseste eli kolmekerroksinen virikehäkki talon seinän viereen niin, että Misu pääsee kulkemaan häkkiinsä keittiön avoimesta sivuikkunasta. Taloa ei voi helteillä tuulettaa, ellei Misu vietä yötä häkissä, sillä Misu karkaa helposti metsään, josta sitä ei tahdo löytää elävä erkkikään. Misu leikki tyttäreni kanssa niin, että aina kun hän yritti herättää kissan huomion jollain lelulla, Misu piiloutui sohvan alle, ja kun tyttäreni alkoi nousta portaita yläkertaan, Misu ilmestyi aina katselemaan, mihin leikkikaveri meni, jolloin tyttäreni palasi ja Misu livahti taas sohvan alle piiloon. Se oli tyttärestäni hauskaa.

Äitini oli lopettamassa kirpputoritoimintaa kannattamattomana kohtuuttoman tilavuokran takia, joten hänellä oli tontillaan kontti, johon oli kerääntynyt laatikoittain myymättömiä kirjoja. Sain valita sieltä, mitä halusin. Valikoin laatikollisen kirjoja, muun muassa Christer Kihlmanin Kalliin prinssin, Agnar Myklen Laulun punaisesta rubiinista, Niccolò Machiavellin Ruhtinaan ja Willy Kyrklundin Solangen. Egon Friedellin kolmeosainen Uuden ajan kulttuurihistoria ei valitettavasti sopinut laatikkoon, vaikka olisin senkin mielelläni ottanut. Josif Stalinin kootut kirjoitukset, kaikki kolmetoista viininpunaista nidettä (osaa kaksitoista oli peräti kaksi kappaletta), jäivät nekin konttiin. Neuvoin äitiäni, että vanhat tietosanakirjasarjat - lukuun ottamatta MMM-sarjan osia - ja mikroaaltouunissa valmistettavia ruokia esittelevät keittokirjat kannatti viedä paperinkeräykseen. (Stalinin kootuista en oikein tiennyt, mitä sanoa. Lähinnä mietin, kuka korpilahtelainen oli mahtanut ne kirpputorimyyntiin luovuttaa. Lisäksi pohdin, että sarja ei ehkä sittenkään ollut täydellinen, sillä on vaikea uskoa Stalinin kirjoittaneen niin vähän. Toisaalta on uskottavaa, että Stalinin koko tuotantoa ei ole ehditty vielä suomentaa.) Puolisoni löysi muutaman lastenkirjan ja yhden käyttämättömän palapelin tyttärelleni.

Helteen vuoksi yläkerrassa oli tukala nukkua. Viimeisenä iltana avasin yläkerran ulko-oven, josta pääsi talon vieressä kohoavalle kalliolle lankkusiltaa pitkin, viilentääkseni makuuhuonettamme. Misu nukkui alakerran makuuhuoneessa pikkuveljeni jaloissa, joten tuulettaminen oli turvallista. Pian Misu pinkaisi yläkertaan ja loikki kangaspuiden ja erinäisten muovikassien täyttämän käytävän halki ulko-ovesta ulos minun ehtimättä estää sitä, koska kompastelin mainittuihin esineisiin, joten tuulettaminen ei ollutkaan turvallista. Kirosin ja yritin samaan aikaan houkutella Misua takaisin sisälle, mutta se ei ollut kiltti koira, joka olisi reagoinut kiroilevaan kutsuuni asianmukaisesti. Äitini ehti kuitenkin napata sen ennen kuin se olisi hävinnyt metsään, johon päin se vilkuili uteliaasti.

Äitini luota jatkoimme matkaa syvemmälle Keski-Suomeen, Äänekoskelle. Siellä oli tarkoitus poimia mustikoita ja vadelmia, virityttää piano ja tavata ystäviä. Ensin tapasimme ystäviä - tosin Jyväskylässä, opiskelukaupungissani. Perheen pojalla oli äänekäs lelupoliisiauto, jonka metelistä tyttäreni piti niin, että päiväukkosenkin jyrähdykset vaimenivat. Koska oli helle, keskustelimme ruokapöydässä sopivasta hellesyömisestä ja erityisesti lapsille sopivasta ruoasta. Totesimme, että makeat herkut eivät sovi aivan pienille lapsille, ja minä ihmettelin, miksi järkeviin aikuisiin iskee hillitsemätön karkinhimo. Ystävämme selitti, että joskus hänen täytyy pyytää miestään avaamaan karamellin kääre, koska hänen kätensä tärisevät himosta niin, ettei hän itse kykene poistamaan käärettä. Minä kerroin, että kielelleni herahtaa harvoin vesi, mutta kun iltaisin kaadan kulhoon luomumysliä ja kaura- tai vehnäleseitä sekä sekoitan joukkoon sulatettuja metsämarjoja tai mansikoita, silloin se herahtaa.

Koska myrsky oli laantunut, kävimme vierailun päätteeksi uimassa Palokkajärvessä. Onneksi olin varannut mukaan uudet, napakat uimahousuni. Ystäväni poika ui melkein käsipohjaa ja tyttäreni yritti tehdä perässä, mistä puolisoni kauhistui ja mihin minä, että tyttäremmehän vain harjoittelee. Se nauratti ystäväämme, joka sanoi jotakuinkin, että on tyypillistä, että lapsen äiti kauhistuu tyttären harjoitteluja ja isä suhtautuu niihin tyynesti niin kuin pitääkin, vaikka lapsi olisikin harjoittelun tuoksinassa vähällä hukkua. Ainahan voi yrittää uudelleen, jos sattuu kömmähdys - vähän niin kuin sirkuksessa.

Seuraavana päivänä menimme avoappivanhempieni kanssa mustikkaan. Nämä olivat jo valmiiksi poimineet viidettäkymmentä litraa kyseisiä marjoja, joten suuria suorituspaineita ei ollut. Muutenkin marjastuksessamme on kyse kollektiivisesta ponnistuksesta, jossa henkilökohtainen tulos ei ole millään muotoa tärkeä, mutta totean silti, että poimin tuona päivänä yhteensä 5,8 litraa mustikoita, käytännössä siis kuusi litraa. Ja kun ottaa huomioon, että kollektiivisen ponnistuksen vuosittainen tulos mitataan aina kymmenissä litroissa, kuusi litraa pyöristyy oikeastaan valehtelematta kymmeneksi litraksi. Poimin siis noin kymmenen litraa tuona päivänä.

Viime kesänä vadelmasato oli sikahyvä, mutta nyt vatut olivat melko matoisia ja muutenkin huonolaatuisia, eikä edellisvuoden hakkuuaukealla kasvanut juuri muuta kuin koivua. Menin sinne yksin ilman paitaa aurinkoisena päivänä tarkastamaan tilanteen ja kiipesin kivelle muistelemaan kaikkien aikojen vattukesää 2013. Sitten...

Siirryin pian toiselle hakkuuaukealle, jossa oli vähän enemmän vadelmia. Siellä olin edellisenä päivänä astunut ampiaispesään saamatta kuitenkaan pistimestä tai kaatamatta marjaakaan maahan. En muistanut tarkasti, missä ampiaispesä oli ollut, mutta en astunut siihen toistamiseen. Poimin sentään yhteensä 2,8 litraa useamman päivän aikana, käytännössä siis kolme litraa. Ja kun ottaa huomioon, että huonosta vattuvuodesta huolimatta näitä marjoja tullaan kollektiivisesti saamaan yli kaksikymmentä litraa, nekin lasketaan kymmenissä litroissa. Lisäksi käytännössä kolmen litran pyöristäminen nollaksi litraksi olisi valheellista, koska kuitenkin poimin marjoja jonkin verran, joten on luontevaa pyöristää tässä tapauksessa kolmekin litraa ylöspäin kymmeneksi litraksi. Poimin siis noin kymmenen litraa vadelmia.

Pianonvirittäjä perui yllättäen tulonsa sairastumisen vuoksi mutta suositteli toista pianonvirittäjää, joka osoittautui tulonsa perunutta halvemmaksi. Halvempi virittäjä löysi perille Äänekoskelle, vaikka hänen navigaattorinsa mukaan hän oli Tampereella. Ensin hän nosti viritystasoa, koska vanha pysty-Hellas oli ollut kolmattakymmentä vuotta virittämättä, ja jatkoi sitten matkaa mökilleen sanoen palaavansa joko seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla. Koska suuri myrsky oli juuri riehunut alueella ja aiheuttanut sähkökatkoja, pianonvirittäjän mökin pakastin oli kärähtänyt. Siksi hän tuli vasta seuraavalla viikolla virittämään pianon valmiiksi. En ole vieläkään saanut laskua, mikä voi johtua siitä, että virittäjä ei keskisuomalaisena ymmärtänyt käsittämätöntä eteläsuomalaista nolla-alkuista postinumeroa, mutta pääasia, että ehdin ainakin pari päivää soittaa vireisellä pianolla Marseljeesia, "Iktomi ja Sheeotia" ja muita ikivihreitä Musiikin aika -oppikirjasta.

Ehdin myös käydä monta kertaa uimassa Kotakennään uimarannalla uusissa, napakoissa uimahousuissani. Väki uimarannalla lisääntyi päivä päivältä, ja viimeisinä päivinä uimavesi oli sekoittunut niin ruskeaksi, että siitä ei voinut nousta puhtaana. Uimarannan teinitytötkin sanoivat "yäk". Vasta viimeisinä päivinä myös löysin uimarannan käymälät, jotka oli piilotettu metsään parinkymmenen metrin päähän. Ne näyttivät sellaiselta sähkörakennukselta ja olivat huonommin varustetut kuin junan vessa, mutta ne toimivat muuten yhtä hyvin.

Ensimmäisenä päivänä oli juuri myrskynnyt, ja matkan varrella uimarannalle potkiskelin kadulle lentäneitä männynoksia ja havaitsin monta kaatunutta puuta. Huomasin myös uimarannan polun yli kaatuneen koivun - mutta vasta lähtiessäni rannalta. Mietin pitkään, oliko puu voinut kaatua sillä aikaa kun polskin Kuhnamossa. Miten oli mahdollista, etten ollut huomannut kömpineeni vaaksaisen koivunrungon yli päästäkseni uimaan? Kerrankos sitä koivunrunkoja ylitetään, olin kai ajatellut.

Jonain päivänä huomasin, että Kotakennään sillan (Vaasantie) kaiteeseen oli kiinnitetty lemmenlukko. Siinä luki "S [sydän] J" ja toisella kyljellä kaksi nimeä, jotka eivät alkaneet s:llä eivätkä j:llä. En tajunnut sitä. Oliko lukko S:n ja J:n vai niiden kahden, joiden nimet eivät alkaneet noilla kirjaimilla, vai molempien? Eikö lemmenlukkojen pitäisi olla yksiselitteisempiä? Kuka siinä nyt lopulta rakasti ketäkin ja kuka oli lopulta sillalla kävellyt ja ihastellut hiljaa virtaavaa Kuhnamon vettä ilta-auringon valaistessa eteläisen niemennokan? Miksi rakkaus on niin vaikeaa?

Eräänä päivänä isäni soitti minulle ja kysyi, olinko vielä perheineni äidin ja pikkusiskon vieraana. Koska en ollut, minulta jäi valitettavasti näkemättä juuri kuusikymmentä vuotta täyttäneen isäni uusi "mopo", joka ilmeisesti tarkoitti isohkoa moottoripyörää. Hän oli jo jonkin aikaa puhunut sellaisen hankkimisesta, mutta oli saanut hankituksi vasta isohkon asuntoauton. Hän toivotti minulle naureskellen hyviä helteitä ja lähti sitten kai ajelemaan "mopollaan".

Koska viivyimme Äänekoskella kauan emmekä jaksaneet joka päivä mennä marjaan, kävimme välillä kaupassa ja siivosimme avoappivanhempieni ullakkoa. Kaupassakäynnin yhteydessä pistäydyin äänekoskelaiseen terveystuoteliikkeeseen, jonka nimeä en muista mutta josta ostin valtavan pussin luomupähkinöitä ja kuivattuja trendimarjoja (inkamarjat ovat ihania!), koska niitä saa sieltä paljon halvemmalla kuin Punnitse Et Säästästä. Kun avoappeni kerran palasi autollaan pihaan käytyään viskaamassa kierrätyspisteeseen takakontillisen tarpeetonta tavaraa, autossa soi Simonin ja Garfunkelin "Baby Driver". Hän sanoi, että Simon oli duon sielu, vaikka Garfunkel lauloikin enemmän.

Kävin vielä toisenakin päivänä mustikassa. Poimin noin kymmenen litraa.

Kun pakastimet alkoivat täyttyä marjoista, marjojen lisääminen pakastimiin muuttui vaikeammaksi. Eräänä iltana avoappivanhempani keskustelivat asiasta pakastinta täyttäessään. "Älä työnnä väkisin!" varoitti avoanoppini. "Täh?" parahti avoappeni. "Ei mahdu enempää!" jatkoi avoanoppini. Tuokion taistelun jälkeen nekin vadelmat mahtuivat juuri ja juuri pakastimeen. Sitten avoanoppini palasi istumaan iltapalapöytään ja murehti: "Voi voi, mistäköhän me löydettäisiin lisää vattupaikkoja?"

Kävimme toisenkin ystävän luona lähellä Äänekoskea, vanhalla maatilalla, josta vain päärakennusta oli remontoitu yläkertaa lukuun ottamatta, jonne johtavat portaatkin oli toistaiseksi poistettu. Suureksi yllätykseksemme tyttäreni suostui syömään ystävämme tarjoamia kasvispihvejä uusien perunoiden kanssa. Ystävämme oli edellisenä päivänä käynyt Jyväskylässä Asuntomessuilla, vaikka hänen talossaan ei ollut mitään, johon olisi voinut yhdistää mitään, mikä Asuntomessuista voi tulla mieleen. Ei edes "äijiä".

Eräänä päivänä äitinikin soitti minulle. Hänen mustaherukkansa olivat helteen vuoksi jo kypsyneet, joten meidän piti välillä palata Korpilahden Saakoskelle niitä keräämään. Sankooni sopi vain noin kymmenen litraa, mutta onneksi kolmella muullakin oli sangot. Työskentelymme aikana tyttäreni vietti aikaansa äitini leikkimökissä parinkymmenen metrin päässä, josta ääni kuului hyvin marjapensaille asti. Minun oli määrä vahtia häntä. "Käy välillä katsomassa, se karkaa niin yllättäen", kehotti puolisoni. "Ei se sieltä mihinkään lähde, kuulet kai nuo leikkimisen äänet", minä vastasin. (Tyttäreni oli leikkinyt kiltisti pitkiä aikoja yksinään mökissä jo ensimmäisellä vierailullamme.) Olin juuri käynyt katsomassa, että tyttö oli mökissä, kun puolisoni näki äitini lähtevän juoksemaan samalle tielle, jota pitkin Möykky oli jolkotellut tiehensä. Arvelin, että jotain oli hullusti, ja kun olin päässyt äitini luo, näin tyttäreni kaukana tiellä. Lähdin kiroillen juoksemaan perään ja saavutin karkurin äitini naapurin kohdalla (jonne oli matkaa yli sata metriä). Kiltti tyttäreni ei kyselyistä huolimatta kertonut minulle, miksi oli lähtenyt karkuun - oli siis siinä suhteessa samanlainen kuin Möykky ja Misu.

Seuraavana päivänä lähdimme viimein kotimatkalle, Äänekoskelta Vantaalle. Avoappivanhempieni biokaasuautoon pakattiin neljän aikuisen, yhden lapsen ja kolmen kissan lisäksi yli sata litraa marjoja kylmälaukkuihin, lastenrattaat, marjastusvaate- ja -kenkäkasseja, kaksi kannettavaa tietokonetta, lastenvaatteita ja pyykkikasseja. Kun olimme valmiita lähtöön, avoappeni totesi, että auto on täynnä kuin Turusen pyssy. Sitten hän antoi puolisoni ajaa, istui pelkääjän paikalle ja pani Simonin ja Garfunkelin CD-levyn soimaan. Ensimmäinen raita oli "Bridge Over Troubled Water", toinen "El Cóndor Pasa" ja loputkin ihan mukiinmeneviä kappaleita. Pysähdyimme Joutsassa tankkaamassa lisää kaasua. Samalla huomasimme, että takakonttiin pakatuille kissoille oli tullut liian kuuma, koska ilmastointi ei vaikuttanut matkatavarapaljouden vuoksi auton perälle asti. Niinpä kissat nostettiin kantokopeissaan matkustamon puolelle. Minä pidin sylissäni matkapahoinvoinnista kärsivää Vaulaa, joka oksensi jo ennen kuin "Bridge Over Troubled Water" soi kolmannen kerran.

Kotona huomasimme, että posti oli kantanut meille asuntomme edellisille asukkaille osoitetut Yhteishyvä- ja Hobby Hall -lehdet. Kannoin ne takaisin postilaatikkoon matkalla tyttäreni kanssa leikkipuistoon tänä kesänä osittain hakatun metsän reunaan. Sillä välin puolisoni kävi vanhempineen tankkaamassa biokaasua jälkimmäisten kotimatkaa varten. Paluu arkeen oli edessä.

Henkinen reikä

Tyttäreni syntymän jälkeen saimme puolisoni kanssa neuvolasta kyselyn, jossa arvioitiin jaksamistamme "tuoreina" vanhempina (inhoan ilmauksia "tuore äiti" ja "tuore isä", ikään kuin vanhemmat olisivat jotain syötävää tai haisteltavaa). Kyselyn eräässä kohdassa oli lueteltu erilaisia selviämiskeinoja, joista yksi oli "Hengelliset asiat antavat meille voimia" - tai jotain sinne päin. Koska "hengelliset asiat" viittaavat välttämättä uskonnolliseen uskoon ja koska halusimme kuitenkin vastata tuohon kohtaan, joka meistä oli lähimpänä merkittävintä jaksamisen lähdettämme, yliviivasimme "hengelliset" ja kirjoitimme sen ylä- tai alapuolelle "henkiset". Henkiset asiat, tietenkin. Miten kukaan jaksaisi tätä elämää, ellei olisi henkisiä asioita?

Olen tainnut jossain aiemmassakin kirjoituksessa ohimennen tehdä eron noiden sanojen välillä. Silloin taisin katsoa Nykysuomen sanakirjaanikin, mutta en enää viitsi (painokseni on sitä paitsi vanhentunut, "kerta kaikkiaan" kirjoitetaan siinä yhteen); tiedän kyllä, että sanat ovat hyvin lähellä toisiaan, mutta sitä tärkeämpää onkin erottaa ne toisistaan. Sen ilmeisen eron lisäksi, että "henkisyys" ei välttämättä tarkoita uskonnollisuutta, on muutakin. Ajatelkaapa, että "aistillisen" lisäksi olisi sana "aistinen" (ilman alkuosaa "huono-" tai "tarkka-"). Eikö ensimmäisenä tulisi mieleen, että jos "aistillisuus" on varattu tarkoittamaan sellaista, mikä vetoaa aisteihin, "aistinen" tarkoittaa vain sellaista, jolla on aistit? No, ei välttämättä, mutta minulle tulisi. "Aistillinen" on siis jotenkin täynnä aistimista, aisteja; se suorastaan pakottaa aistimaan, käyttämään aisteja. "Aistinen" on neutraalimpi ilmaus, kuin Maria Jotunin novellikokoelman nimi Kun on tunteet. Samalla tavalla "hengellinen" jotenkin tuputtaa henkeä siinä missä "henkinen" tyytyy toteamaan, että onhan tässä henkikin.

Ei ole sattumaa, että havainnollistin eroa "aistillisen" avulla. Filosofiassahan aistit ja henki tavataan erottaa toisistaan: on aistihavaintoja ja (niistä) hengellä saavutettavaa ymmärrystä. Sitten on asioita, joista voi saavuttaa ymmärryksen vain hengellä, koska niitä ei voi aistia. Ehkä on myös asioita, jotka voi vain aistia mutta joita ei voi hengelläkään ymmärtää, mutta niistä filosofia taitaa olla vähemmän kiinnostunut (vai miten olikaan Nietzschen laita?). En ole viime aikoina lukenut riittävästi filosofiaa kyetäkseni tietävämpiin erittelyihin, mutta luulen, että kategoriassa "ei-aistittavat, vain hengellä ymmärrettävät" on suuri hengen tuputtamisen vaara.

85-vuotias mummoni, harras ja hyväkuntoinen seitsemännen päivän adventisti, muutti pari vuotta sitten leskeydyttyään takaisin nuoruutensa maisemiin. Puhelimessa hän kertoi käyvänsä usein kävelyllä läheisen lammen rannalla. Se on kuulemma hänen "henkireikänsä" - tai ainakin oli pappani kuolemaa seuranneina kuukausina. Ehkä sekin auttoi menetyksen kestämisessä, että häntä jonkin verran nuorempi ja aikoinaan vaimonsa jättämäksi tullut uskonveli, vanha tuttu, alkoi pitää hänelle seuraa nyt, kun mummoni oli taas vapailla markkinoilla.

Minun on ollut jo viimeiset viisi kirkostaerossaoloni vuotta vaikea ymmärtää, mitä muuta ihminen tarvitsee kuin luonnon ja toiset ihmiset ollakseen riittävän henkinen. Hengelliset ihmiset puolestaan ihmettelevät usein, miksi jotkut haluavat vapaaehtoisesti jättää sieluunsa tai maailmankatsomukseensa reiän eivätkä ota vastaan lopullista selitystä, syytä tai pelastusta. Sanomatta tällä kertaa mitään heidän "selityksestään" totean ehkä hiukan mystisesti, että jos kaikki on millään tavalla yhtä, reikiä tai ainakin yksi reikä, kulkureitti kaiken olevaisen välillä, täytyy olla. Kutsun sitä henkiseksi reiäksi. Jos se tukitaan hengellä - niin kuin hengelliset tekevät - ei ole enää reikää hengen kulkea. Mutta jos reikä ei ole tukossa eikä siinä siltikään kulje henki, ei ihmisellä ole henkireikääkään. Se on yhtä surullista kuin reiän tukkeutuminenkin. Henkireikä on henkisen reiän toteutuma, jossa henki kulkee - ja tekee kaikesta yhtä.

Toissa päivänä minut ohitti lenkkipolulla kaksi naista (olin juuri juossut pitkän matkaa ja hengästynyt, joten oli pakko vähän aikaa kävellä, muuten he eivät olisi ohittaneet minua). Toisella oli yllään neonvihreä Stadiumin paita, jonka selässä luki "Join the Movement". Se on parhaita näkemiäni mainoslauseita, koska sen sanaleikki yhdistää saumattomasti aistillisen ja henkisen toisiinsa. Närkästyin ensin aate- ja taidesuuntausten taannuttamista individualistiseksi fyysiseksi liikehdinnäksi, kun niin harvoja muutenkaan kiinnostaa politiikka, filosofia tai taide, mutta sitten tajusin, että siinäkin on henkinen reikä, siinäkin on mahdollisuus. (Asian ymmärtämistä helpotti ehkä myös Frédéric Gros'n kepeän impressionistinen kävelemisen filosofia Marcher, une philosophie, jota suomennan.)

Mitä se vaatii, että voi olla tyytyväinen toteamukseen "Tässä on henki(kin), tässä kulkee henki"? Tietoa, ennen kaikkea itsestä. Kun keskustelen hengellisten ihmisten kanssa, yritän yleensä saada heidät ymmärtämään, mihin he todella uskovat, toisin sanoen lisäämään heidän tietoaan. Ajattelen hyvin platonilaisittain (mutta aistillisuuden tärkeyden vuoksi en platonisesti!), että kunhan ihminen vain tietää, tuntee itsensä, loppu hoituu - no, itsestään. Ei kukaan jää itseensä makaamaan sen jälkeen, kun on päässyt itsestään perille.

Tietoon johtavan keskustelun vapauttavasta voimasta minulle on jäänyt mieleen pari kappaletta suomentamani René Daumalin Mont Analoguen eräästä loppufragmentista, jossa puhutaan "vertauskuvallisesta vuorikiipeilystä":

"Jos sen jälkeen, kun olet kolme kertaa laskeutunut ja noussut uudestaan rännejä, jotka päättyivät kohtisuoraan vuorenseinään (minkä huomaa vasta viime hetkellä), jalkasi alkavat täristä polvista nilkkoihin ja hampaasi ovat irvessä, hakeudu ensin pienelle tasanteelle, jolle voit turvallisesti pysähtyä. Kaiva sitten muististasi kaikki osaamasi solvaukset ja sinkoa ne vuorta päin, sylkäise vuoreen päin ja ylipäätään loukkaa vuorta kaikilla mahdollisilla tavoilla, ota hörppy ja suupala ja jatka kapuamista, rauhallisesti ja hitaasti, ikään kuin sinulla olisi koko elämä aikaa päästä pälkähästä. Kun tämä illalla ennen nukahtamistasi palaa mieleesi, ymmärrät, että se oli pelkkää teatteria: et sinä puhunut vuorelle, et sinä vuorta ole voittanut. Vuori on vain kalliota tai jäätä ilman korvia ja sydäntä. Mutta se teatteri saattoi pelastaa henkesi.

Muutenkin vaikeina hetkinä tulet usein huomaamaan, että alat puhua vuorelle, milloin sitä mielistellen, milloin loukaten, milloin lupaillen, milloin uhkaillen; ja sinusta tuntuu, että vuori vastaa pehmeämmin ja nöyremmin, jos puhuit sille kunnolla. Älä halveksi itseäsi sen vuoksi, älä häpeä käyttäytyä kuin ihmiset, joita tieteentekijämme kutsuvat primitiivisiksi ja animistisiksi. Pidä vain mielessäsi, kun myöhemmin muistelet noita hetkiä, että keskustelusi luonnon kanssa oli pelkkä ulkoinen kuva keskustelusta, joka käytiin sinun sisälläsi."

Parempi aistillinen ja henkinen kuin "aistinen" ja hengellinen, parempi kokea maailma ja antaa hengen kulkea kuin täyttyä hengestä ja hukata ruumiinsa, parempi keskustella ja saada tietoa kuin kilpailla hengettömistä kokemuksista.

Ehkä korostan selviä asioita liikaa, nythän olisi syytä lomailla.

Homot

Tällä viikolla puhutaan taas homoista. Eikö jo riittäisi, kysyisi joku, eikä kysyjä välttämättä hourisi "homosaatiosta". Minäkin alan saada tarpeekseni homopuheesta, koska tiedän sen olemassaolosta, että homoasiat eivät ole vieläkään kunnossa Suomessa.

Tätä kirjoittaessani seuraan sivusilmällä Yle Teeman American Vagabond -elokuvaa, jossa kaksi nuorta homomiestä karkaa kotoaan San Franciscoon, "maailman homoimpaan kaupunkiin", jossa he hakevat töitä huonolla menestyksellä, yöpyvät puistoissa poliiseja väistellen ja joutuvat vielä käsittelemään ymmärtämättömien vanhempiensa vihaa. Todellisia hylkiöitä siis. Luin juuri Jack Kerouacin Dharmapummit, jossa buddhalainen kulkuri Ray Smith joutui myös väistelemään kalifornialaisia poliiseja nukkuessaan milloin milläkin joenpenkalla. Mutta dharmapummi oli valinnut elämäntapansa, homot eivät ole. Dharmapummilla oli "Jumala" isolla J:llä, homoilla on vain "homojumalat".

Eilen eduskunnan lakivaliokunnan vanhemmat jäsenet äänestivät tasa-arvoista avioliittolakia vaativaa aloitetta vastaan, nuoremmat sen puolesta. Koska vanhempia oli enemmän, joitain nuorempia aloiteaktiiveja on jopa itkettänyt päivän aikana. Miksi ei itkettäisi silloin, kun vanhemmat kiusaavat? Kun edellinen sukupolvi kiusaa seuraavaa sukupolvea, jonka elämää sen päinvastoin pitäisi pyrkiä helpottamaan? (Jari Tervo, jota olen joskus moittinutkin blogissani, kirjoitti myös taannoin kolumnissaan kiusaamisesta tässä homokysymyksessä.) Vaikka aloitteen kannattajat lohduttautuivat sillä, että koko eduskunta päättää siitä lopullisesti syksyllä ja että - jos syksykin osoittautuu synkäksi - ennen pitkää vanhat eivät kuitenkaan enää ole kiusaamassa nuoria, voitto pienenee koko ajan, kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta. Mikä voitto se enää on, jos syksylläkään ei onnistu? Sitten vain odotellaan, että vanhat kuolevat tai dementoituvat pois kiusaamasta nuoria, vaikka demokratiassa ainoa oikea voitto olisi järjen eli keskustelun voitto, ei enemmistön voitto, joka jättää aina jälkensä ja traumansa enemmistöönkin. Jos keskustelu on mahdotonta - ja se näyttää olevan, koska vastustajat vetoavat Raamattuun tai raamatun kaltaiseen tutkimustietoon - oikea voittokin on mahdoton.

Pyydän anteeksi kaikilta niiltä vanhemmilta ihmisiltä, jotka saamastaan kasvatuksesta huolimatta kannattavat aloitetta. Onneksi tämä ei ole ihan niin mustavalkoinen asia. Mutta enemmän kuin minua ilahduttaa joidenkin tuntemieni vanhempien ihmisten myötämielisyys minua surettavat omat homomuistoni vuosien varrelta, sillä vain tuoreimmat niistä ovat myönteisiä. Sekin todistaa asian sukupolvikytköksestä.

Vuonna 1981, kun minä opin kävelemään, päätettiin, ettei homoseksuaalisuus ole enää sairaus. (Luin sen tänään uudesta Metrosta, oli päässyt unohtumaan. Tahtovat mennä sekaisin nuo vuodet, jolloin homous oli yhtäkkiä tervettä, jolloin nainenkin voi olla pappi ja jolloin erään oppiaineen nimeksi muutettiin 'elämänkatsomustieto'.) Noin viisitoista vuotta myöhemmin lukion psykologian opettajani kertoi, että homous on sairaus. Pari tyttöä närkästyi toteamuksesta, johon minä suhtauduin neutraalisti, koska tuohon aikaan kunnioitin kaikkia opettajia ja tunsin jopa vetoa kirkkoon tai ainakin sen kuoroon. Ehkä osittain tuon tokaisun vuoksi järkeilin pitkän aikaa, että vaikka homous olisikin sairaus, niin entä sitten, eiväthän kaikki sairaudet vaadi mitään erityistoimenpiteitä tai ole vaarallisia. Opettajasta valitettiin - homolausuntonsa lisäksi hän oli myös viihdyttänyt meitä yliluonnollisia elementtejä sisältävillä kertomuksilla - ja nainen joutui lähtemään lukiosta. Minä jäin silloin vähän kaipaamaan häntä, koska hän oli kohtalaisen hyvä opettaja ja antoi oikeudenmukaisia arvosanoja, ainakin minulle. Nyt toivon, etten koskaan enää törmää häneen.

Lukiossa minulla oli kaveri, joka kerran jostain innostuttuaan halasi minua hyvin rajusti, nosti ilmaankin, minkä koin vähän epämukavaksi. Kaverini oli minua lihaksikkaampi ja vahvempi, joten halaus tuntui siksikin niin tungettelevalta. Homostelulta? Olimme molemmat heteroja ja olemme vieläkin, mutta kaverini oli huomattavasti ekstrovertimpi ja yritti - siltä minusta tuntui - jatkuvasti saada minua vapautumaan, olemaan vähemmän pidättyväinen. Sillä, myöhemmin hyväksi havaitsemallani, tiellä olen yrittänyt itse jatkaa, mutta siitä huolimatta tämä muisto ei ole yksinomaan myönteinen, vaikka sen pitäisi olla. Miksei?

Eräällä tunnilla höntimpi luokkakaverini sanoi - en enää muista, mistä opettajan johdolla keskustelimme - että poika voi ihan hyvin tervehtiä kaveriaan sanomalla "mitä homo" sen tarkoittamatta kummempaa kuin "mitä jätkä". Niin voikin, mutta heidän pitää olla tosi hyvät kaverit keskenään ja ehkä myös heteroja, enkä minä ehkä koskaan tykkäisi tuollaisesta tervehdyksestä, ajattelen nyt.

Lukion jälkeen menin siviilipalvelukseen vanhainkotiin, jossa eräs keski-ikäinen hoitaja arveli, että Ben Furmanin (muistattehan sen tv-psykiatrin?) täytyy olla homo, "kun se on sen oloinen". Hän kertoi myös, miten hänen mielestään miehen täytyy olla macho, jotta se on kunnon mies. Häntä kuunnellessani mietin, mitä hän yritti sanoa minulle, joka en ollut macho enkä homo mutta joka en osannut "homonoloisuudestani" kylläkään sanoa ja joka olin hyvää hyvyyttäni tullut sinne auttamaan ylityöllistettyjä perus- ja sairaanhoitajia, vaikka olisin voinut mennä armeijaan machoilemaankin.

Asuin vanhainkodin vierashuoneessa, ja joinain vapaailtoinani menin katsomaan rauhallisen osaston tv-huoneeseen elokuvia. Eräänä iltana elokuvaa katsellessani kaksi nuorta hoitajaa, jotka yövuorossaan kiertelivät osastolta toiselle, istahtivat hyväntuulisesti viereisille tuoleille seurakseni. Minusta oli miellyttävää saada heistä hetkeksi seuraa, koska he olivat nuoria, kauniita ja mukavanreippaita työkavereina. Alle minuutissa heidän suupielensä kuitenkin vääntyivät alaspäin ja he jättivät minut yksin, ja toinen heistä oli sanonut noustessaan: "Jahas, tällaista minä en kyllä jää katsomaan." Poistuessaan he yrittivät näyttää siltä, etteivät pitäneet kiirettä, eivätkä vilkaisseetkaan minuun. Elokuva oli hyvä amerikkalainen taide-elokuva, jossa kaksi teinityttöä oli juuri pulahtanut vaatteet päällä uima-altaaseen suutelemaan ja syleilemään toisiaan kiihkeästi.

Vanhainkodilla kävi tietenkin myös pappeja hartauksia ja saarnoja pitämässä ja virsiä laulattamassa. Kerran jouduin kuuntelemaan sivusta, kun olin tullut oman osastoni asukkaita vahtimaan, miten pappi kertoi pitkällisesti homouden luonnottomuudesta vaiteliaille vanhuksille, joista ei ottanut selvää, mitä heidän päässään sillä hetkellä liikkui.

Siviilipalveluksen jälkeen pääsin yliopistoon, ja ensin asuin kaupungissa alivuokralla itseäni viisikymmentä vuotta vanhemman miehen siistissä ja viihtyisässä asunnossa. Muutaman kuukauden kuluttua minun piti nopeasti muuttaa, koska mies oli häirinnyt minua seksuaalisesti saunassa. Torjuin hänen hyvin fyysisen lähentelynsä, minkä jälkeen - parin päivän kuluttua, kun hän oli ensin ryypiskellyt - keskustelin hänen kanssaan. Hän kertoi olevansa homo, ja minä sanoin, että ei siinä mitään, mutta minä en ole homo. Hän sanoi, että oli kuullut minun olevan homo. Sanoin, että hän oli kuullut väärin tai että suhteeni oli erehdytty. Hän totesi, että minä olen vielä niin nuori, ja kertoi, miten hänet oli nuorena ajettu kotoaan homouden takia. Käsitin, että keskustelu oli mahdotonta, koska hän himoitsi minua liikaa ja kantaisi minulle kaunaa himon torjumisesta, joten minun oli pakko muuttaa pois kalliiseen yksiöön, kunnes pääsin opiskelijasoluun. Pelkäsin koko opiskeluaikani törmääväni häneen kadulla ja sain rauhan vasta, kun muutin yhdeksän vuotta myöhemmin kaupungista pois avopuolisoni kanssa, joka oli vasta toinen minua hyvin fyysisesti koskettanut henkilö.

Nyt minulla on tytär, jonka neljästä kummista kaksi on homomiehiä. He matkustelevat paljon, laittavat meille hyvää ruokaa, kun menemme kylään, ja tulevat joskus yllättäen hakemaan meitä autollaan ja vievät meidät sienimetsään tai vain kävelylle meren rannalle. Nyt emme ole nähneet pitkään aikaan. Toisinaan kuulen kadulla pikkupoikien käyttävän 'homoa' haukkumasanana, enkä koskaan saa heidän käyttäytymisestään selvää, onko puhe porukassa olevasta pojasta vai jostakusta muusta, koska tuollainen sanailu inhottaa minua niin, etten viitsi katsoa poikia tarkemmin.

Miksi en suostu menemään naimisiin ennen kuin tämä laki tulee voimaan? Ei kai minun elämääni haittaisi mitenkään, jos homma syksyllä heittää vettä, ensi vuonna Keskusta ja Perussuomalaiset muodostavat yhteisen hallituksen ja asia lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen? Minähän olen hetero, minulla on puoliso ja tytär ja kaksi kissaa, sisarekset. Ei minun kiusakseni kukaan koskaan säädä syrjiviä lakeja, päinvastoin.

Viisi vuotta sitten kirjoitin pöytälaatikkooni tekstiä, joka sisälsi pitkähkön esseen elämänkatsomuksestani. Jostain kumman syystä lopetin esseen täysin asiattomasti pohdiskelemalla humoristisesti, montako seksiasentoa heteroilla, homoilla ja lesboilla on. Kirjoitin, että heteroilla on kolme, homoilla kaksi ja lesboilla yksi asento. Vasta vähän aikaa sitten minusta on alkanut tuntua siltä, että tuo juttu on pikemminkin hyvin nolo kuin hyvin hauska - ja jos se olisikin hauska, niin ei kovin omaperäinen. Mutta en voi olla varma, mitä pitäisi ajatella, koska olen yhä niin epävarma suhtautumisessani seksuaalisuuteen. Ja kuitenkin tunnen olevani yhä seksuaalisempi ja yhä varmempi siitä, että seksuaalisuuden on oltava vapaata, koska se on luonnollista. Periaatteessa täysin puolesta, käytännössä edelleen pidättyväinen, koska niin tietämätön, ja niin tietämätön, koska niin pidättyväinen.

Kyllä minunkin elämääni haittaa, jos tästä ei tule mitään. Minunkin seksuaalisuuttani. Se on minultakin pois, jos homot eivät saa mennä naimisiin. Se on jo ollut minulta pois - lukiossa, siviilipalveluksessa, yliopistokaupungissa. Lapsuuttani en rohkene ajatellakaan. Homofobiasta kärsivä hetero sanoo, että hänen avioliittonsa heikkenee, jos homotkin voivat mennä naimisiin. Ei, vaan hänen avioliittonsa on nyt heikko, koska homojen avioitumismahdollisuus ei tue hänen seksuaalisuuttaan. Koska hän ei anna sen tukea, sen poissaolo on hänenkin seksuaalisuudestaan pois, se on häntä stressaava ja uhkaava poissaolo, koska se on niin epäoikeudenmukainen. Torjuttu hyvä muuttuu pahaksi.

Voitto on vielä mahdollinen. Vielä voi keskustella, torjua pahan, joka on entistä pahempi, jos se on torjutusta hyvästä tullut paha. Sittenkin voi vielä torjua torjutun hyvän ja tehdä siitä hyvän, niin kuin pahaa ei olisi ollutkaan. Tämän tärkeämpää asiaa tuskin onkaan. Meidän kaikkien seksuaalisuus on vaakalaudalla.

Äänestäkää, saatana!

Eurovaaleista on jo yli viikko, mutta ne pännivät minua yhä. Lopetin edellisen kirjoitukseni iloiseen kehotukseen mennä äänestämään, mutta 59,1 prosenttia äänioikeutetuista suomalaisista eli lukijoistani ei totellut. Se on surkea esitys. Belgiassakin 90 prosenttia äänesti (pakko ja pakko - tuskin se sakko kovin iso on, kun ei ole tuon lähempänä sata prosenttia); Tanskassa 56,4; Ruotsissa 48,8 ja Italiassa 60. Ajattelevatko äänestämättömät, että ähäkutti, minä en ainakaan haksahda tukemaan nykysysteemiä, jossa kaikki puolueet ovat samanlaisia itsensäedustajia, enkä allekirjoita sitä pinnallista hokemaa, että äänestämättä jättämällä luovun myös valitusoikeudestani, minulla on näkemys siitä, miten poliittisten asioiden pitää olla, ja paras tapa edistää oikeaa politiikkaa on joko vaikuttaa ruohonjuuritasolta suoraan tai yrittää vain itse selviytyä miten taitaa? Varmaankin.

Viikkoa ennen varsinaista vaalipäivää huomasin, että kotikaupunginosani, Vantaan Mikkolan, ostoskeskuksen tiiliseinään oli suihkutettu valkoisella spraymaalilla teksti "KOKOOMUS". Oletettavasti tekijä oli nuori, ja Kokoomushan oli nuorten suosikki varjovaaleissa (jos niin voi sanoa, sillä nuorethan tunnetusti äänestävät henkilöitä eivätkä puolueita).

Tässä tiiliseinässä luki "KOKOOMUS" valkoisin, pilvimäisin tikkukirjaimin, jotka olivat suurin piirtein noiden sinisten numeroiden kokoiset. Valitettavasti en ehtinyt kuvata sitä, koska teksti pestiin hyvin pian pois, mutta uskotte varmaan minua silti.

Vantaan Mikkolassa asuu näppituntumani perusteella paljon maahanmuuttajia ja pienituloisia ihmisiä. Vaikka nuoret ovat nuoria, siitä syystä oli silti huvittavaa nähdä tuollainen poliittinen kannanotto lähikaupan seinässä. Olihan se luovempi kuin vaalimainosten sabotoiminen. Mitä siitä ajattelisi? Äänestipä miten vain, "yleispuolue" Kokoomus pysyy? Kokoomus on kingi? Kokoomus käy vaikka lähimarketin seinäkoristeeksi? En tosiaan tiedä. Mutta ehkä se juju onkin siinä: riippumatta siitä, onko puolueilla eroa vai ei, on vaikea ymmärtää, miksi juuri tietty puolue on tiettynä ajanjaksona suosituin (varsinkin, jos se on Kokoomus). Uskon ymmärtäväni politiikkaa jonkin verran, mutta en minä ymmärrä, miksi eri puolueiden kannatukset ovat sellaiset kuin ovat. Ymmärränkö silloin sittenkään politiikkaa? Mutta jos tuntisin kannatusten taustat, olisiko vaarana, että minäkin jättäisin äänestämättä, koska en kuitenkaan äänestäisi Kokoomusta enkä vastaavia puolueita? Ymmärtävätkö äänestämättömät sittenkin paremmin politiikkaa?

Vaalipäivänä kävelin puolisoni kanssa tytärtämme rattaissa työntäen Maarukanmetsän kodistamme Mikkolan kouluun äänestämään. Oli helteistä, ja kadut olivat hyvin autiot. Ohittamallamme bussipysäkillä, jonka seinässä oli A. Alushameen vaalimainos - kadun toisella puolella pysäkin seinässä oli Eija-Riitta Korholan mainos, joka toi mieleen uuden Disney-elokuvan julisteet - seisoskeli kolme ihmistä. Minusta näytti siltä, että he naureskelivat salaa meille: "Menkää vain äänestämään, hölmöt, me hyppäämme bussiin ja menemme Kuusijärvelle ottamaan aurinkoa." Bussi tuli melkein heti, ja noustessaan kyytiin he näyttivät luovan meihin vielä viimeisen pilkallisen silmäyksen: "Te hölmöt!"

Koulun piha oli typötyhjä. Kadulla oli kuitenkin vaatimaton kyltti, jossa luki "ÄÄNESTYSPAIKKA", joten olimme oikeassa osoitteessa. Toinen samanlainen kyltti oli kadun puoleisessa ovessa, ja tulkitsimme sen nuolen osoittavan kulman taakse. Kävelimme kulman taakse, jossa ei ollut mitään, tulimme takaisin ovelle ja totesimme, että kyltti ja sen nuoli tarkoittivatkin, että pitää mennä juuri siitä ovesta. Silloinhan nuolen olisi pitänyt osoittaa ylös eikä sivulle, ajattelin harmissani.

Sisällä näimme ensin edessämme yksinäisen ihmisen pöydän ääressä monen metrin päässä sisäänkäynnistä, niin etten saanut selvää, mistä keräyksestä oli kyse. Käännyimme vasemmalle voimistelusaliin, jossa äänestyskopit olivat. Siellä pöytien ääressä istui yhteensä kuusi seitsemän virkailijaa hyvin vaitonaisina ja vakavina. Muita äänestäjiä ei näkynyt eikä kuulunut. Puolisoni meni ensin äänestämään, ja sillä välin minä vahdin tytärtämme. Tämä ei näyttänyt viihtyvän, koska virkailijat olivat niin vaitonaisia ja vakavia. Onneksi puolisoni hoiti asiansa pikaisesti, vei tytön ulos ja jätti minut puolestani äänestämään. Minäkin hoidin asiani pikaisesti, sillä en minäkään viihtynyt siellä. "Sinne!" sanoi virkailija, joka paljasti laatikon raot, jotta voin pudottaa äänestyslipun laatikkoon.

Ulkona oli yhä helteistä. Juuri kun olin ajatellut, että eikö kukaan muu tule äänestämään, jostain asteli reippaasti paikalle keski-ikäinen, vakavailmeinen punkkarin näköinen mies. Se tuntui lohdulliselta: punkkari äänesti, eikä viereisen K-Marketin seinässä enää lukenut "KOKOOMUS". Mutta kadut olivat yhä myös hyvin autiot. Missä kaikki olivat? Olihan, hyvänen aika, vaalipäivä!

Ainahan sitä vaalien alla innostutaan liikaa, odotetaan suuria ja toisaalta epäillään koko touhun mielekkyyttä. Sama juttu aina. Eikä koskaan juuri mikään muutu, ainakaan parempaan suuntaan. Ei nytkään. Arvatkaapa miksi? KOSKA TE ETTE SAATANA ÄÄNESTÄ KUIN PRESIDENTINVAALEISSA ETTEKÄ KUNNOLLA NIISSÄKÄÄN JOS TOISELLA KIERROKSELLA EIVÄT OLE KOLMEN SUUREN PUOLUEEN EHDOKKAAT!

No hyvä on, ehkä liioittelen. Ehkä äänestyksen vilkastuminen ei automaattisesti johda poliittisten voimasuhteiden toivottaviin muutoksiin. Ehkä minkäänlaiset poliittisten voimasuhteiden muutoksetkaan eivät johda minkäänlaisiin muutoksiin, ei edes tai ainakaan "jytky". Myönnän aluksi vähän ilahtuneeni viime eduskuntavaalien tuloksesta, koska ajattelin, että nyt suuret puolueet joutuvat vähän tuumailemaan. Sitten, pitkällisten hallitusneuvottelusekoilujen jälkeen, kävikin ilmi, että jytkyläiset eivät olleetkaan sellaisia poliitikkoja, jotka demokratiassa saavat jotain aikaan eli kykenevät kompromisseihin. Niinpä he jäivät oppositioon, eikä muiden puolueiden tarvinnutkaan tuumailla - paitsi keskenään, mutta siinähän ei ollut mitään uutta. Kolmen vuoden aikana jytkyläiset, etenkin heidän naisia ja lapsia vihaava ylimielinen ylipäällikkönsä, ovat antaneet itsestään yhä luotaantyöntävämmän ja vastenmielisemmän kuvan (tässä arviossa on otettu huomioon kaikki humoristisetkin ulottuvuudet), joten lienee turha odottaa, että he vuoden päästä saisivat sata edustajaa ja uskaltautuisivat viimein tunnustelemaan hallituksen muodostamista itsensä kanssa.

Ilahduin myös erikseen Keskustan, lapsuudenkotiympäristöni, jossa joko äänestettiin Keskustaa tai sitten ei ollenkaan, suosikkipuolueen kannatuksen romahtamisesta ja olin varma, ettei se siitä enää nouse. Kun nousi, olin yhtä varma, että tässä maassa ei saatana ikinä, ikinä mikään muutu eikä mistään opita. Mutta ehkä olen vielä liian nuori toteamaan, ettei mikään ikinä muutu. Ehkä pitäisi kokea sota ja rauha tai Kekkosen aika ja Kekkosen jälkeinen aika tai jotain vastaavaa, että huomaisi muutoksia. Odotellaan sitten.

En ehkä ymmärrä politiikkaa, mutta ymmärrän sen, ettei politiikka ole kaikki kaikessa. On suuria asioita, yhteiskunnallisia rakenteita, joihin ei voi vaikuttaa äänestämällä. Mutta äänestämällä voi lisätä mahdollisuuksiaan vaikuttaa noihin suuriin asioihin, kunhan äänestää oikein. Pitää äänestää puoluetta eikä henkilöä. Pitää äänestää puoluetta, joka ei ajattele äänestäjiään vaan kaikkia, sillä demokratiassa valta on kaikilla. Pitää äänestää politiikkaa, joka on yhteisten eikä vain joidenkuiden asioiden hoitamista. Pitää äänestää! Yksikään puolue ei ole niin kaukana yhdenkään äänestäjän näkemyksistä ja arvoista, etteikö äänestäminen olisi mielekästä. Jos haluaa kaikkien puolueiden ja kaiken politiikan katoavan niin kuin "KOKOOMUS" Mikkolan K-Marketin seinästä (kukapa ei sitä haluaisi), pitää äänestää puolueita ja politiikkaa, kunnes niin tapahtuu. Pitää äänestää! Ei ole vaihtoehtoja! Pitää saatana äänestää!

Nolosti myöhästynyt vuosikatsaus

Ei perhana: Kirjoitin viimeksi (3. toukokuuta), että olen kohta pitänyt blogia vuoden, koska muistin, että aloitin sen toukokuun lopulla viime keväänä, mutta todellisuudessa aloitin sen jo huhtikuun lopulla (laskutavasta riippuen ja tarkasti ottaen 19. tai 21. huhtikuuta)! Blogini onkin siis ollut yksivuotias jo kolme viikkoa, enkä minä ole huomannut mitään. Mutta vakavasti puhuen: Olisinko voinut huomatakaan? Bloginihan on aika vaatimaton ja kunnianhimoton. En panosta sen ulkoasuun, en kirjoita säännöllisesti enkä erittele ja tulkitse tilastoja, kunhan kirjoittelen ja pyörittelen käsitteitä, mikä kiinnostaa oikeasti varmaan tosi harvoja. Vaan nytpä teen parannuksen! Uudistun! Laadin vapaamuotoisen vuosikatsauksen menneistä blogikirjoituksistani eli kirjoitan pohdiskelevasti omista, osittain jo vanhentuneista kirjoituksistani. Jos se ei saa lukijoita kiinnostumaan ja minua muistamaan vastedes paremmin oman blogini ikää, niin ei sitten mikään!

Kirjoitusteni näyttökertojen määrät (tilastojen erittelyä ja tulkintaa!) kertonevat jotain blogini suosiosta. Niiden perusteella suosituimmat kirjoitukseni ovat olleet "Kaksi huolettavaa" (26.5.2013, 70 näyttökertaa), "Ongelmana työ" (6.5.2013, 59 näyttökertaa) ja "Vapauden antaa ja rajoittaa vain luonto" (27.9.2013, 54 näyttökertaa). Luulen, että parhaatkaan näyttökertalukemani eivät ole netin blogimaailmojen huippua, mutta vannon, etten itse ole kovinkaan montaa kertaa kasvattanut lukemia. Toiseksi suosituimman tekstin suosio on helppo ymmärtää, sillä kenelläpä ei olisi työongelmia. Suosituinta ja kolmanneksi suosituinta tekstiä yhdistää ukrainalainen feministiliike Femen. Olen taipuvainen uumoilemaan, että niitä on päädytty lukemaan hakusanojen "Femen rinnat" tai muiden vastaavien hakusanojen ansiosta - mikä ei ole ollenkaan moitittavaa, jos sitä vertaa vaikkapa "Puola rinnat" -tyyppisiin hakuihin.

Epäsuosituimmat kirjoitukseni ovat olleet "Yhteisöllisyyden salaisuus" (16.10.2013, 11 näyttökertaa), "Kansanvallan kriisi" (17.12.2013, 12 näyttökertaa) ja - jaetulla kolmanneksi epäsuosituimpien sijalla - "Kirja-arvio: Hyvän puolella pahaa vastaan" (24.12.2013) ja "Hidas vai nopea eli karkeat kuviot" (3.2.2014), jotka on näytetty 15 kertaa. Melko suora poliittinen kirjoittelu, lyyrinen arkifilosofointi ja kirja-arviot eivät siis kiinnosta nettikansaa. Paitsi jos niihin liittyvät joko työnteko tai paljaat rinnat, ilmeisesti.

Ehkä otan liikaa riskejä kirjoituksissani. Ehkä pitäisi pysytellä tavanomaisissa blogiaiheissa, kuten kissoissa ja ruoassa. Toistaiseksi ainoa kuvia sisältävä kirjoitukseni "Karvanaamat" (15.9.2013) on näytetty peräti 43 kertaa, vaikka kerroin siinä vain omista kissoistamme. Samoin "Söin lihaa" (11.7.2013) on ollut luettu (51 näyttökertaa), vaikka en edes julkaissut siinä mitään reseptiä, pohdiskelin vain eettisesti kestävän ruokavalion koostumusta. Tai lapset: "Yhteiset lapsemme" (8.7.2013) on näytetty 48 kertaa.

Vai olisiko kommenttien määrä kuitenkin merkittävämpi suosion indikaattori kuin näyttökerrat? Katsotaanpa: Ensimmäisiä kirjoituksiani "Viihdyttäminen ei ole vaikeaa" (21.4.2013), "Rakkaus ja rasismi - tieteellisyyden vaatimus" (28.4.2013) ja "Ongelmana työ" on kommentoinut yksi ihminen - jokaista kylläkin eri ihminen, joista jokainen on tuttuni. Yksi heistä antoi myönteistä palautetta, kaksi kyseli tarkemmin tai viritteli keskustelua. "Aloitteita ja epätoivoa, arvoja ja tekoja" (6.8.2013, miksiköhän annan kirjoituksilleni niin kömpelöitä nimiä?) on saanut yhden rohkaisevan kommentin ja "Kirja-arvio: Jatkoa kirjallisuuden historialle" (23.10.2013) kiitoksen enimmäkseen haukkumani kirjan kirjoittajalta, koska olin vaivautunut lukemaan kirjan ja vielä arvostelemaan sen. Näiden lisäksi on kommentoitu vielä yhtä kirjoitusta, "Mitä Nietzsche tarkoitti" -nimistä (23.12.2013), vieläpä hyvin pitkällisesti ja kriittisesti. Kommentoija oli minulle tuiki tuntematon, mistä en ilahtunut niin paljon kuin olin odottanut ilahtuvani. Mutta Nietzsche kyllä yhdistää ihmisiä paremmin kuin moni muu asia.

Tietenkin olisi otettava huomioon myös kirjoitusteni saama Facebook-huomio, sillä mainostan jokaista uutta tekstiä seinälläni. Niitä on vaikeampi käydä läpi, koska Facebook toimii niin kökösti, ainakin minun käyttötaidoillani. Ei niitäkään kommentteja kyllä mahdottomasti ole. Toivoisin, että ihmiset Facebook-mainostamisestani huolimatta kommentoisivat rohkeasti suoraan blogiini, ellei siihen ole teknistä tai maailmankuvallista estettä.

Hohhoijakkaa, onpas tämä nyt tylsää. Taidan lopettaa tähän, on niin fade out -tunnelmat nyt. Pelkään koko ajan, että vatsatauti iskee, vaikka kuinka ryyppäisin tuota "Kapteenia", kun puoliso ja tytär ovat jo oksennelleet ja kuumeilleet. Kuuntelen vielä hetken pehmeää jazzia YouTubesta, sitten peseydyn ja painun pehkuihin. Seuraavissa kirjoituksissani käsittelen varmaan ihan samoja asioita kuin tähänkin mennessä: lapsia, kissoja, ruokaa, politiikkaa, filosofiaa, kirjoja - ja ymppään kaikkiin jotenkin työn ja paljaat rinnat, niin eiköhän se siitä. Hyvää liputusähkyisen toukokuun jatkoa, ja muistakaa äänestää vaaleissa viimeistään ensi viikon sunnuntaina!

Viisi toivetta

Blogini on pian vuoden ikäinen. Sen kunniaksi pitäisi varmaan parannella sivujen ulkoasua, mutta koska asetuksiin, teemoihin ja muihin vaihtoehtoihin perehtyminen veisi aikaa kirjoittamiselta, en jaksa. Sen sijaan listaan viisi toivettani, joiden soisin toteutuvan elämäni aikana ja mielellään ennen eläkeikää, koska eläkeiässä ei ole tarkoitus toteuttaa toiveita vaan muistella niiden toteutumista tai katkeroitua niiden toteutumatta jäämisestä. Kirjoittihan Eino Leinokin, kuten usein totean, että "on aikani nuorena iloita ja vanhana juoda vettä". (Puhun "eläkeiästä", koska varsinainen eläköityminen siintää silmissäni yhtä kirkkaana kuin maaöljyn sotkema kuralätäkkö sumuisena yönä. Enkä muuten halua loukata nuorempia eläkeläisiä, vaikka tarkoitan elämää noin 65 ikävuodesta eteenpäin.)

Kaikki toiveeni ovat toteutumiskelpoisia, realistisia (eikö se itse asiassa ole sama kuin "toteutumiskelpoisia"?) ja hyvin henkilökohtaisia. Olen jättänyt pois perheeseen, ystäviin ja maailman tilaan kohdistuvat lukuisat toiveeni, koska osa niistä ärsyttää ja loukkaa toisinaan minua itseänikin, jos nyt ihan totta puhutaan. Mutta minkäs teet, kun eivät teot riitä. Toiveeni eivät ole eettisesti arveluttavia, ainakaan minusta. Olen itse asiassa hyvin yllättynyt siitä, miten helposti ja tyydyttävästi ne tässä eräänä aurinkoisena päivänä, kun pidin pian kaksi- ja puolivuotiaalle (tai "kaksi ja puoli -vuotiaalle") tyttärelleni seuraa hiljaisessa leikkipuistossa, muotoutuivat mielessäni ja rauhoittivat sen. Istuskelin penkillä, venyttelin jalkojani merimiespainipalkilla ja potkiskelin turvahiekkaa keinujen alla. Kaikki palaset loksahtivat paikoilleen hyvissä ajoin ennen kuin tyttäreni hortoili vieraan talon rappukäytävään, jonne minun oli kiireesti juostava perään.


1. Haluan kokeilla kannabista.

En ole koskaan kokeillut tupakkaa, joten minua arveluttaa kannabiksen polttaminen, mutta voisin ehkä maistaa kannabiskeksejä, -pipareita, -tuulihattuja ja mitä niitä nyt onkaan. En usko porttiteoriaan enkä siihen, että menisin kannabiksesta psykoosiin. Kun HelMet-verkkokirjastosta pääsi katselemaan IndieFlix-elokuvapalvelun filmejä, katsoin ensimmäisten elokuvien joukossa kanadalaisen dokumentin The Naked Queen (2007), jossa tehtiin selväksi, että kannabiksen vapauttaminen olisi iso askel kohti maailmanrauhaa. Olen myös suomentanut 70-luvun alussa kirjoitetun hamppuaiheisen amerikkalaisen runon, joka on omistettu kannabiksesta väitelleelle kalifornialaiselle kannabisaktivistille. (Sekä runoilija että aktivisti elävät yhä ja ovat terävä-älyisiä. Aktivistin kuusikymppinen vaimo paransi hiljan syöpänsä kannabisöljyllä.) Lisäksi katsoin Ajankohtaisen kakkosen Kannabis-illan ja tein siihen liittyvän kannabistietotestin, jossa sain muistaakseni seitsemän kymmenestä oikein. Olen siis valmis. (Ja voin minä sitä yrittää polttaakin, ei kai se terva niin vaarallista ole.)


2. Haluan sanoa kaikille tytöille ja naisille, joihin olen joskus ollut ihastunut tai joita olen joskus rakastanut, että olen ollut heihin ihastunut tai rakastunut.

Pelkään, että tämä toive ei toteudu, koska ihmissuhteet ovat liian monimutkaisia. Osa näistä naisista on entisiä koulu- tai työkavereita, joihin minun on vaikea - joskaan ei mahdotonta - ottaa yhteyttä; osa tuttuja, joihin minulla on tyydyttävä mutta herkkä suhde; osa sellaisia, joille ei vain syystä tai toisesta ole paikallaan tunnustaa rakkauttaan. Kaikki nämä naiset ovat tällä hetkellä parisuhteessa (tietenkin ja sikäli kuin vuosia vanhat tietoni ovat ajan tasalla), myös puolisoni, mutta hänelle tulee puhuttua rakkaudesta ihan riittävästi.

Miksi tunnustaa mennyt rakkaus? Eihän se johtaisi mihinkään - paitsi kyselyihin, miksi juuri nyt päätettiin tunnustaa. Ainoa vastaus on, että ei rakkaus oikeastaan koskaan lopu, ellei tapahdu jotain rajusti vihastuttavaa, ja harvemmin tapahtuu. Ja suurin osa rakkaudesta on sellaista, jonka voi vain todeta ja tunnustaa, ei toteuttaa sen enempää. Siksi tunnustamisen paine on niin kova: rakastaisi edes sen verran.

Joitakin vuosia sitten kirjailija Pentti Holappa tunnusti julkisesti rakkautensa nuoreen perheenisään ja tuki tämän vaalikampanjaakin. Jotkut paheksuivat ja pitivät Holappaa hulluna. Mutta paha paheksua edes asian jättämistä eläkeikään, koska rakastuminen ilmeisesti tapahtui vasta eläkeiässä. Siitä tulikin mieleeni, että ehkä tämän toiveen toteuttamisen voisi kuitenkin jättää eläkeikään. Ainakin osan naisista, sillä he elävät pidempään. Mikä naisen tappaisi. Mutta minä voin kyllä kuolla ennenaikaisesti, vaikka erään netin elinaikaennusteen mukaan elän 80-vuotiaaksi. Joo, elän vaarallisesti ja jätän osan naisista eläkeikään.


3. Haluan kirjoittaa pari kaunokirjallista teosta ja pari sävellystä valmiiksi.

Olen aloittanut yhden romaanin ja yhden aforismikokoelman kirjoittamisen, tehnyt muistiinpanoja kahdesta muustakin romaanista ja kirjoitellut jatkuvasti hajanaisia aforismeja, joita sijoitella kokoelmaan. Suomentaminen, kustannustoimittaminen ja perhe-elämä vievät kuitenkin liikaa aikaa, jotta kirjoittaminen etenisi niin kuin pitäisi. Itse asiassa tämä blogikin vie paljon aikaa, vaikka kirjoitankin sitä harvakseltaan. (Miksi olen niin saamaton ja tehoton?)

Olen tehnyt kolme pientä jazzsävellystä, joista monimutkaisimman B-osan soinnut eivät vieläkään toimi. Kaksi on siis valmiita, yksi kesken. Lisäksi pitäisi säveltää alusta alkaen kaksi muuta laulua, joista toiseen pitäisi lisäksi kirjoittaa sanoitus. Toinen puolestaan on hyvin monimutkainen sävellys, jonka työnimenä on "Remontrances d'Edmond" ("Edmondin nuhteet") ja joka sijoittuu Ranskaan - vaikka siihen ei olekaan luvassa sanoituksia, joista asia kävisi ilmi. Kaikki sävellykseni ovat jazzia.


4. Haluan kodin, jonne voi helposti tuoda ja sijoittaa painavan, akustisen pianon.

Joitakin vuosia sitten hankimme puolisoni kanssa käytetyn Hellas-pystypianon. Sen jälkeen olemme muuttaneet kolme kertaa ottamatta pianoa mukaan. Soitin on sijoitettu puolisoni lapsuudenkotiin odottamaan, kunnes muutamme asuntoon, johon sen saa vaivattomasti kuljetettua. Minulle on sanottu, että kyllä pianon saa mihin vain, mutta jotenkin minua pelottaa ajatus sen raahaamisesta portaissa. Pitäisi saada asunto joko ensimmäisestä kerroksesta tai talosta, jonka hissiin sopii piano.

Rakastan kuitenkin pianonsoittoa niin paljon, että en enää kauan kestä, jos en saa soittaa. Tarvitsen sitä myös toiveen kolme sävellysten toteuttamiseen. Kun muutin nykyiseen asuntoomme, yläkerrassa asui saksofonia soitteleva perheenisä. Valitettavasti hän muutti pian pois, ja nyt kuuntelemme vain yksin viihtymättömän koiran uikutusta silloin tällöin. Luulen, etteivät naapurini suuttuisi äänekkäästä pimputuksestani, koska kuulun sentään asukastoimikuntaan. (Kävin mittaamassa hissin: syvyys noin 140 cm. Riittäisiköhän sittenkin? Keltaisessa Pörssissä myydään 140-senttisiksi väitettyjä Hellaksia, jotka ovat juuri pianomme näköisiä, tuolia myöten. Voi perhana, kun on millintarkkaa. Tänä kesänä käyn silti vielä mittaamassa sen parisataakiloisen kapistuksen ennen kuin tilaan kuljetuksen.)


5. Haluan tehdä ainakin yhden kuukausia kestävän kaukomatkan TAI MIELUUMMIN asua ja tehdä töitä ulkomailla ainakin vuoden.

Siitä lähtien, kun aloin kärsiä käsi-ihottumasta ja ymmärtää yhteiskunnallista asemaani, olen halunnut ulkomaille. Näiden kahden tapahtuman välillä on kylläkin noin kymmenen vuotta aikaa, mutta nyt ne yhdessä houkuttavat minua lähtemään Suomesta. Ihottumani helpottuu voiteetta vain helteellä, joten minun kuuluisi asua kuumassa maassa. Toisaalta palan helposti, joten auringonpaistetta ei kuitenkaan saisi olla liikaa. Ja sitten pitäisi vielä olla mahdollisuus olla siellä kuumassa hyvin vähissä vaatteissa, eli maan pitäisi olla vapaamielinen. En nyt heti keksi, mikä maa on (1) kuuma, (2) vähäaurinkoinen ja (3) vapaamielinen, mutta ehkä joku lukijoistani osaa vihjaista. (Huomautan, että sauna ei ole maa.)

Yhteiskunnalliselta asemaltani olen köyhä, joten haluaisin asua maassa, jossa tulisin paremmin toimeen kuin Suomessa. Siellä voisin tehdä nykyistä työtäni, josta saan ehkä puolet Suomessa kohtuullisena pitämästäni korvauksesta. Tai sitten voisin tehdä jotain ihan muuta ja sopeutua tiiviimmin paikalliseen elämään, kunhan se ei tarkoittaisi suoranaista kurjuutta.

On vielä kolmaskin syy, joka liittyy toiseen syyhyn: Kaikkialla - niin luulen - useimmat ihmiset joutuvat jossain elämänsä vaiheessa pyytelemään anteeksi olemassaoloaan, vaikkei niin tarvitsisi olla. Kuten Kari Väänäsen esittämä mies sanoi jossain jommankumman Kaurismäen elokuvassa: "It's the same shit everywhere." (Välttämättä ei ollut kummankaan Kaurismäen elokuva, mutta Väänäsen hahmo sen kuitenkin sanoi, siitä olen varma. Saattoi kyllä sanoa sen suomeksikin, siitä en ole varma.) Lähtemällä ulkomaille voisi ainakin jossain määrin valita, mitä joutuu pyytelemään anteeksi ja kuinka paljon. Voisi valmistautua henkisesti sen sijaan, että syntymämaassaan, jota ei ole voinut valita, joutuu kestämään yhteisönsä vaatimuksia. Tämä on varmasti yleisin syy, miksi ihmisiä viehättää ajatus kotimaan vaihtamisesta.

Lähteminen ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Abire non facile sed necesse est, olisi Pompeiuskin sanonut, jos olisi muotoillut asian niin. (Osaankohan latinaa yhtään paremmin kuin Veikko Huovisen novellihahmot ranskaa? Ja eikö Pompeius puhunut kreikkaa?) Miten kukaan voi koskaan löytää itsensä eli ihmisen kaikkien omaksuttujen ja pakotettujen roolien alta, jos ei ensin irtaudu ja tee vasta sitten valintoja? Miten kukaan voi tehdä sen, ellei vaihda kotimaata? Miten kukaan voi olla haluamatta tehdä sitä?


Näin selvää kaikki on, kaikki mahtuu viiteen toiveeseen, jotka eivät ole liikaa pyydetty. Vain toinen toive on oikeasti kunnianhimoinen. Se on niin pettävän helppo, että se on jo ylipääsemättömän vaikea. Mutta yhtä helposti kuin voi tunnustaa rakkautensa, voi myös kirjoittaa ylös viisi toivettaan. Se on oikeastaan rohkaisevaa.

Akin muotimerkintöjä, osa 4: kuntoilu ja muodot

Taisi olla Kjell Westön romaanissa Leijat Helsingin yllä, jossa joku mies sanoi toiselle miehelle, että kolmekymppisenä pitää jo viimeistään ryhtyä kuntoilemaan. Siinä oli muistaakseni kyse erityisesti vatsalihaksista, mutta voin muistaa väärinkin (enkä jaksa selata niin paksua kirjaa, jotta saisin tarkistetuksi asian). Toteamus jäi mieleeni. Minunkin kuntoiluni, jota olen kyllä puuskittain harrastanut hyötyliikunnan ohessa ehkä 25-vuotiaasta asti, on keskittynyt vatsalihaksiin. Minullahan ei siis ole mitään mahaongelmaa eikä biitsikausitavoitetta, mutta työtehon ja selän suorituskyvyn ylläpitämiseksi tuo ruumiinseutu täytyy huomioida.

Tavalliset vatsalihasliikkeet eivät sopineet minulle. Jostain syystä puolisoni ei tarvinnut mitään painoa jalkojensa päälle tehdäkseen niitä, mutta minä en selviytynyt ilman. Aina piti ujuttaa jalkaterät sohvan tai sängyn alle joskus hyvinkin terävää laitaa vasten, ei ollut kivaa. Jotain muuta piti keksiä, ja keksinkin kuntosalin, jossa vatsalihasliikkeitä varten oli oma erityinen, vino penkkinsä. Ensi innostuksen jälkeen huomasin pian, että vaikka nyt sain liikkeen tehtyä, alaselkään alkoi usein koskea. Taas olisi pitänyt keksiä jotain muuta, mutta en keksinyt. Monta vuotta myöhemmin kävin hierojalla, joka neuvoi tekemään vatsalihasliikkeet niin, että makaan selälläni lattialla ja koukistan jalat tuolin päälle 90 asteen kulmaan. Se toimikin mainiosti. Sitten, tämän vuoden tammikuussa, huomasin Facebookissa lankkuhaasteen. En kyennyt suoriutumaan siitä kuukaudessa, mutta jatkan sitä edelleen ja ainakin luulen edistyväni. Se on hyvin pitkälti korvannut vatsalihasliikkeet, koska sen väitetään vahvistavan myös reisiä, jotka ovat minulla läskit.

Toki tein kuntosalilla aikaisemmin muutakin kuin vatsalihasliikkeitä: heiluttelin painoja, kääntelin kääntölaitteita, levittelin sääriäni ja soudin. Ei siitä mitään tullut. Olisin tarvinnut henkilökohtaisen kuntoiluttajan, sillä väsähdin usein jo puolessa tunnissa ehtimättä edes opetella käyttämään joka kerta uudestaan kaikkia omituisia laitteita. Sitten menin altaaseen uimaan kilometrin ja tärisin noustessani vedestä - ponnistin aina polleasti altaan laidalta enkä käyttänyt tikkaita. Olo oli uupunut ja hyvä, mutta seuraavana päivänä kolotti moneen paikkaan ja saattoi jopa särkeä päätä. Huomasin, että mukavampi oli vain uida se kilometri eikä yrittääkään mitään muuta. Salihousuissani on sitä paitsi reikä.

Muuton jälkeen en ole jaksanut käydä enää uimassakaan, mutta palaan kyllä siihen harrastukseen joskus. Sillä välin hyötyliikun, lankutan ja venyttelen. Venyttelyt ovat kyllä, jos mahdollista, joskus vielä vaikeatajuisempia kuin kuntosalilaitteet. Puolisoni ymmärtää kirjallisia ohjeita ja havainnekuvia välittömästi, minä en. Enkä ymmärrä sittenkään, kun hän selittää niitä minulle yksityiskohtaisesti. Venyttelen silti jotenkuten kiristäviä jalkojani ja käsivarsiani, niin että polvet ja olkapäät narskuvat.

Kotona kuntoilen mahdollisimman vähissä vaatteissa ja katselen itseäni peilistä, toisaalta havaitakseni mahdolliset muotojen muutokset, toisaalta nähdäkseni itseni kauniina. Peilin edessä fantasioin, minkälaisessa asennossa haluaisin itseni kuvattavan HS:n Sielu ja ruumis -palstaa varten ja mitä sanoisin ruumiistani. Kuva olisi kokovartalokuva suoraan edestä, jossa oikea käteni peittäisi kaljuuntuvaa päätäni niin, että kyynärpää olisi samalla venytetty mahdollisimman kauas kehostani, ja vasen käsi roikkuisi muuten rentona mutta koura samanlaisessa asennossa kuin lännenelokuvien kaksintaisteluissa, valmiina vetämään varjoakin nopeammin. (Mitäkö? Ei tietenkään mitään, minähän olisin kuvassa alasti. Lisäksi olen oikeakätinen.) Yläruumiini olisi jännittynyt, ja jalkani kallistaisivat sitä hieman oikealle. Katsoisin suoraan kameraan melko suurin silmin mutta muuten neutraalin ilmeikkäästi.

Ruumiistani sanoisin: "Tukkani tuuheutta lukuun ottamatta olen tyytyväinen ruumiini muotoihin mutta en niiden sisältöön. Haluaisin olla voimakkaampi mutten lihaksikkaampi, kestävämpi mutten kuluttavampi. Reisiini suhtaudun kahtalaisin tuntein: toisaalta ne ovat läskit, mikä on ikävää, toisaalta miellyttävän naiselliset, mikä on ilahduttavaa. En tiedä, miksi pidän niitä naisellisina, enkä sitä, miksi se ilahduttaa minua, mutta ainakaan niiden naisellisuus ei johdu niiden läskeistä."

- - -



Paljas pinta on helppo nähdä, mutta sitä on yhä vaikeampi nähdä kauniina. Tarvitaan ajattelua, joka järjestää ja harmonisoi sen kauniiksi, ei kuntoilua. Kuntoilu on muotoja, tehoja ja suorituskykyä varten.