Kaksi huolettavaa

Melko uudessa - ehkä 1990-luvun - suomalaisessa elokuvassa, jonka nimeä ja näyttelijöitä en muista, oltiin kultaisen 50-luvun elokuvien maisemissa eli maalla ja pellolla, kesällä. Heinätöissä tai karjapaimenessa huhkineelle nuorelle naiselle, jonka vaatteissa oli muistaakseni sinistä, valkoista ja harmaata, tuli kuuma. Koska nainen oli yksin pellolla, hän riisui (valkoisen) paitansa ja nosteli vielä ruskettumattomia käsivarsiaan, jotta kesätuuli - tiedättehän sellaisen viileän kesätuulen, joka puhaltaa nopeiden pilvien ja nopeasti vaihtuvien vihreän sävyjen kesäpäivänä, jona vain auringossa on kuuma - kuivattaisi hien sekä kainaloista että rintojen alta, jotka kohosivat käsivarsien mukana paljon pienemmässä ja huomaamattomammassa kaaressa ja litistyivät pingottuessaan ylöspäin. Nainen sulki silmänsä ja antoi kesätuulen näin hyväillä yläruumistaan hetken. Mutta nainen ei ollutkaan aivan yksin. Olennaisen paljon häntä nuorempi poika näki hänet puun tai heinäsuovan (tai jonkin, kuka näitä yksityiskohtia muistaa) takaa. Tarkemmin sanottuna poika näki naisen rinnat. Jos poika ei olisi ollut olennaisen paljon naista nuorempi, hän ei varmaan olisi keskittynyt paidattomassa naisessa vain tämän rintoihin.

Poika palasi näkemiään rintoja ajatellen kotiin ja yritti siellä porraskaiteeseen nojaten ja lasittunein katsein selvitellä ajatuksiaan. Hänellä oli talossa seuranaan hieman vanhempi poika, kenties hänen serkkunsa, joka oli jostain onkinut tietoonsa, että nuorempi poika oli nähnyt paljaat rinnat. Katseltuaan jonkin aikaa tämän toimintakyvyn noloa alenemista vanhempi poika huokaisi ja kysyi: "No yhäkö ne tissit huolettaa?" Nuorempi poika tyrmistyi siitä, että serkku tiesi hänen huolensa aiheen, ja paineli harmissaan yläkertaan lukemaan Sinuhe, egyptiläistä, josko se neuvoisi, miten naisiin tulee suhtautua, kun he alkavat käyttäytyä kuin muinaiset kreetalaisnaiset.

Serkku oli tietysti hyvin tahditon mutta hänen sanavalintansa osuva: paljaissa rinnoissa on jotain huolettavaa - ei siis huolestuttavaa, niin että pitäisi pelätä; eikä murheellista, niin että pitäisi surra; eikä häiritsevää, niin että pitäisi suuttua; vaan huolettavaa. Rinnat muistuttavat, että olemme riippuvaisia luonnosta, Äiti Maasta, Magna Materista, joten niiden näkeminen käynnistää meissä vakavamielisen itsetutkiskelun prosessin, jonka tarkoitus on irrottaa meistä konkreettinen, sopusuhtainen ja harmoninen reaktio: kun näkee paljaat rinnat, tuntuu siltä, että nykyisessä olotilassa on jotain pielessä ja jotain (muuta) täytyy siis äkkiä tehdä.

Rintojen näkeminen käynnistää prosessin, mutta niiden näkeminenkin voi muodostua prosessiksi. Tällainen prosessi leimasi erästä seitsemännen luokan kotitalouden oppituntiani. Muistaakseni silloin oli toukokuu, melkein yhtä lämmintä kuin nyt ja rastaat räkättivät. Tuuli liikutti pilviä ja vihreän sävyt vaihtuivat nopeasti. Yksi tytöistä oli pukeutunut hyvin pieneen valkoiseen T-paitaan, jossa oli jokin oranssinkukertava kuvio, olisiko ollut Karvinen. Paita jätti paljaiksi tytön navan, käsivarret melkein kainaloihin asti ja osittain olkapäät. Vaikka paita oli pieni, se ei ollut tiukka ja myötäinen vaan hyvin ilmava. Tytön ei tarvinnut kumartua paljonkaan, jotta hänen hyvin vähän kehittyneet, nännipainotteiset rintansa vilahtivat joko kaula-aukosta tai kainalonlikeisistä hihoista.

En muista, mitä ruokaa tunnilla laitettiin, mutta muistan, että tyttö osallistui tuntiin hyvin vilkkaasti keskustellen ja keittiössä ahertaen - niin että paita hulmusi. Ehkä hän oli päättänyt olla aktiivinen ja siksi pukeutunut niin, ettei hänelle tulisi kuuma. Rintaliivitkin olisivat varmasti hiostaneet ikävästi, eikä niitä tuossa kehitysvaiheessa oikeastaan vielä tarvinnutkaan. Minulle ei tullut kuuma, sillä työskentelin hyvin hitaasti, kuin unessa. Usein pääni painuikin kumaraan, vaikka katseeni harhaili kulmien alta. Tunsin oloni oudon rauhalliseksi silloinkin, kun tytön mielenkiinnoton katse viivähti minussa.

Nuppurintojen näkeminen käynnisti prosessin, mutta harmoninen reaktio antoi odottaa itseään lukion ensimmäiseen vuoteen asti, jolloin kirjoitin aiheesta aineen. Se oli lyhyt kuvaus siitä, mitä tytölle ja hänen rintansa nähneelle pojalle tapahtuu myöhemmin - ilman mitään viittausta siihen, mitä muuta kuin rintojen näkeminen oli tapahtunut aikaisemmin. Kirjoituksessa poika hiipii tytön kotiin tämän pihan poikki, löytää tytön ja paljastaa tälle helpottuneessa syleilyssä, että on nähnyt tytön rinnat. Äidinkielenopettajani, joka luki aineen tunnilla (kirjoittajaa paljastamatta), hymyili loppuun päästyään enemmän kuin tyytyväisyyden ilmaisemiseksi olisi ollut soveliasta. Aihehan oli haudanvakava, vaikka aineesta ehkä tuli perverssinkoominen.

Opiskeluaikoinani näin... Tai ehkä on parempi siirtyä toiseen osaan. Muutenkin alkaa tuntua siltä, että tästä tulee pitkä blogikirjoitus.

Olen hyvin iloinen siitä, että maailmassa, jossa on jos jonkinlaista aktivismia ja liikehdintää, yksi ryhmä on niin oikeassa, niin läpikotaisin viisas, niin rohkea, niin hellävaraisesti peräänantamaton. Puhun tietysti ukrainalaisesta feministiryhmä Femenistä. Tiedotusvälineet ovat kertoneet Femenistä sen merkittävyyteen nähden yllättävän vähän. Kuulin siitä ensimmäisen kerran Silminnäkijä-ohjelmassa, joka esitti ranskalaisen dokumentin Femenistä. Lumouduin ja katsoin ohjelman toistamiseen Ylen netistä. Kelailin videotiedostoa edestakaisin ymmärtääkseni Femenin koreografiaa ja sitä, mikä siinä minua huoletti mutta samaan aikaan, kerrankin, myös ilahdutti.

Femen järjestää rauhanomaisia mutta aggressiivisia, näyttäviä mielenilmauksia, joita toteuttavat paidattomat, paljasrintaiset nuoret naiset. Aktivistien aatemaailma on feministinen, mutta sen tarkemmin en sitä varmuudella tunne. Olen vain katsellut videoita ja kuvia, joiden perusteella olen muodostanut hyvin myönteisen käsitykseni heistä. Ei se kovin paljon voi poiketa todellisuudesta, joka paljastuisi Femenin nettisivuilta.

Kun venäläisen Pussy Riot -ryhmän kolme jäsentä tuomittiin vankeuteen huliganismista (korkeintaan sakotettavasta hallinnollisesta rikkomuksesta ei-sakraalissa kirkkotilassa esittämästään punkrukouksesta), Femen päätti tukea mielipidevankeja kaatamalla moottorisahalla ison puisen ristin (jonka muistomerkkimerkitystä en nyt muista) osoittaakseen halveksuntansa Putinin autoritääriseen politiikkaan sekaantunutta Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan. Ristinkaadon jälkeen yläosaton aktivisti nojasi ristin "kantoon" kuin naulittu Kristus.

Jokin aika sitten tunisialainen nainen pani itsestään nettiin yläosattomia kuvia tarkoituksenaan osoittaa, että hän määrää itse omasta ruumiistaan, ja sai tappouhkauksia fundamentalistisemmilta muslimeilta. Femen järjesti useassa Euroopan maassa Topless Jihad -mielenilmauksia naisen tueksi ja poltti salafistien lippuja. Yhdessä lipunpolttokuvassa vanha mies potkaisee aktivistia ja näyttää hyvin koomiselta.

Jompikumpi iltakalankääreistämme uutisoi hiljattain Femenin protestin Brysselissä, jossa puhetta pitänyt katolinen arkkipiispa sai tuta feministien vihan. Naiset hyökkäsivät Opus Deitä vastaan iskulauseella "Anus Dei", huusivat ja roiskivat pulloista vettä arkkipiispan päälle - vähän samaan tapaan kuin Belgian kuuluisa kakuttaja, l'entarteur, teki muille typerille tosikoille. Yhdessä vedenroiskimiskuvassa vanha mies potkaisee aktivistia ja näyttää hyvin koomiselta.

Esimerkeissä Femen tuomitsee maailmanuskontojen politisoitumisen, naisvihan ja hierarkkisuuden, mutta on ryhmä tiemmä huolissaan myös homoseksuaalien oikeuksista, ympäristöongelmista ja ihmiskunnan tulevaisuudesta noin laajemminkin. (Ehkä käyn siellä Femenin sivuilla lähiaikoina, niin ei tarvitse arvuutella ryhmän ohjelmaa.) Mistä nyt kuka tahansa asioista vähänkin perillä oleva fiksu ihminen huolta kantaa.

Harvat fiksut ihmiset kuitenkaan toimivat niin kuin Femen (vahinko!), vaikka ovatkin samaa mieltä - saati sitten eri mieltä olevat: kaverini uskovainen kaveri toivoi Femen-häirikköjen viemistä pakkohoitoon ja totesi oman kilvoittelunsa olevan vasta niin alussa, ettei kykenisi pidättymään aktivistien väkivaltaisesta vastustamisesta yhtä ihailtavasti kuin esimerkin arkkipiispa, joka kesti tyynesti vesihyökkäyksen. (Se nyt oli arkkipiispan puolelta vähintä, mitä saattoi pyytää!) Monen mielestä vaikuttaminen ei saisi olla silmiinpistävää eikä ärsyttävää, sillä kaikilla ihmisillä on oikeus olla rauhassa, vaikka heidän toimintansa häiritsisikin välittömästi tai välillisesti joidenkin toisten rauhaa. Tämä on laiska mielipide. Ihmisellä ei ole oikeutta olla saari, ellei hän oikeasti ole saari - eikä hän ole.

Ukrainassa Femen pyrkii toimimaan maansa seksibisnesmainetta vastaan riisuutumalla vapaaehtoisesti eikä bisneksen vuoksi. Seksibisneksen edustajat kuitenkin sanovat leveästi hymyillen, että Femen on hyvää mainosta heille, ja jotkut älyköt yhtyvät heihin. Minun on aika vaikea uskoa, että kissankokoisin mustin kirjaimin paljaaseen rintaan maalatut iskulauseet jättäisivät kenellekään lukutaitoiselle epäselväksi, millä asialla Femen on. Itsellenikin kävi Femen-dokumentin katsomisen jälkeen niin, etten enää kehdannut seurata ukrainalaista Alaston piilokamera -sarjaa. Femenin strategia siis toimii ainakin Ukrainan ulkopuolella.

Strategian taktiikka vaihtelee asian mukaan, mutta melko pysyvät tai toistuvat ovat Femen-naisen vaatetus ja ehostus, joissa on suurinta ja viisainta symboliikkaa, mitä 2000-luvun kuvatulva voi tarjota. Tyypillinen Femen-aktivisti on kaksinainen nainen: vyötäröstä ylöspäin alaston tai melkein alaston, vyötäröstä alaspäin tarkoituksenmukaisesti pukeutunut. Hänen ylä- ja alaruumiissaan yhdistyvät kaksi mentaliteettia, joiden pitää ihmiskunnan tulevaisuudessa yhdistyä. Rinnassaan Femen-naisella on mustaa valkoisella - "Fuck dictators", "Free Pussy Riot", "Anus Dei" jne. - ja päässään usein kukkaseppele. Yläruumis on luonnon, Magna Materin, avoimuuden, villeyden, vapauden, kaiken elämän kunnioituksen ja radikaalin tasa-arvon mentaliteettia. Kaiken sen hyvän ja kauniin on tahriinnuttava rumiin iskulauseisiin, rumaan nykymaailmaan - seksistiseen patriarkaattiin, ahneuteen ja pahuuteen - jotta ihmiset näkisivät, mitä he ovat tehneet itselleen. Huudoista ja irvistyksistäkin tuo kaunis kuva särkyy.

Miehen paljas yläruumis ei merkitse mitään tuollaista. Se ei merkitse yhtään mitään (paitsi arvokkaalla työpaikalla), ja paljas alaruumis - miehen tai naisen - merkitsisi vähän liikaakin. Femen syyttää miehiä mutta vapauttaa syyllisyydentuskaiset miehet, sillä nämä eivät kuitenkaan voisi osoittaa mieltään naisten rinnalla. Sellainen naisfeministi on paras feministi, joka ymmärtää miesfeministiä. (Vanhemmat naiset, joiden rinnat eivät enää ole pystyt, ovat hekin hengessä mukana - niin paljon kuin ei niinkään riipusrintainen vaan aktivismi-iän kuin varkain ohittanut voi olla.)

Alaruumista peittävät toistuvasti jonkinlaiset housut (pikkuhousut, sortsit, farkut) ja jalkoja lenkkikengät. Itsestään selvää mutta merkitsevää: kaikkia nykyajan ja tieteen keksintöjä, jotka helpottavat yläruumiin mentaliteetin toteuttamista, on käytettävä. Femen-naisen alaruumis on järjen, käytännöllisyyden ja tarkoituksenmukaisuuden mentaliteettia - yläruumiin palveluksessa. Koskaan ei saa järkeä ja tiedettä käyttää pahaan.

Mikä kauhistava hybridinainen tämä kaksinainen Femen-nainen onkaan fundamentalistiuskovaisille: julkisesti ja omasta tahdostaan paljasrintainen, villi ja vapaa, tiukat housut ja juoksukengät jalassaan kirmata niin kauas pahasta maailmasta tai niin päättäväisesti sitä kohti kuin mahdollista; moderni luonnonlapsi. Eikä Femen pakene vaan tulee kohti, silmille, paljaat rintansa hellittämättömästi tuijottajia tuijottaen.

Femenin mielenosoituksen jälkeen kysyvät aina jotkut, mitä hyötyä tuostakin taas oli, mitä nuo naiset, mokomatkin ekshibitionistit, muka saavuttivat. Ovatko edes tosissaan, kun välillä nauravat ja hymyilevät (kuka voisi olla nauramatta poliiseille, järjestysmiehille ja vanhoille hurskastelijoille, jotka rintoja tuijottaen pohtivat, miten korrektisti käydä käsiksi puolialastomiin häirikkönaisiin). Käykää katsomassa kuvia Femenin mielenosoituksista ja kertokaa, eikö teitäkin ala huolettaa.

Kuvaton kauneus

Lukijani ovat ehkä panneet merkille, että käytän blogissani kuvia hyvin säästeliäästi. Tarkemmin sanottuna en ole käyttänyt niitä vielä lainkaan kirjoituksissani, eikä oikeassa marginaalissakaan ole kuin tuo perustulobanneri (käykää nyt jo äkkiä allekirjoittamassa ennen kuin kesä sotkee päänne ja alatte kuvitella, että ihminen voi elää pelkästä auringonvalosta!) ja profiilikuvani (jossa hörppään vesilasissa liotettuja pellavansiemeniä prahalaisessa hotellihuoneessa pääsiäisenä 2007). Eihän noita tekstejäkään vielä paljon ole, mutta voin kertoa, että kuvilla ette pääse jatkossakaan ilakoimaan. Minä en nimittäin erityisemmin pidä niistä.

Kuvilta ei tietysti voi välttyä, enkä minäkään esimerkiksi valokuvaamista pakoile, mutta pari räpsäystä ja klikkausta riittää mainiosti dokumentoivalle, ei-taiteelliselle kuvaaja-asenteelleni. Juuri tämä asenne ei kyllä monia miellytä. Harvat kommentoivat, että otitpa kehnon kuvan (vaikka olisi aihettakin enkä siitä pahastuisi), mutta kuvattavien joukossa on aina niitä, joita häiritsee sanoisinko informatiivinen lähestymistapani, koska he eivät halua mitä tahansa informaatiota leviteltävän itsestään. Digitaalisten kuvien aikana pelko kuvien leviämisestä on kasvanut, ja sitä mukaa myös niiden kontrolloimisen halu on voimistunut, useimmissa tilanteissa hätävarjelun liioitteluksi asti. Kaikki kaverini eivät halua tulla kuvatuiksi juhlissa, vaikka eivät näytäkään känniääliöiltä tai halua pitää osallistumistaan juhlaan salassa, eivätkä töissä, vaikka eivät näytäkään känniääliöiltä tai halua pitää työpaikkaansa salassa, ja minusta se on hyvin, hyvin kummallista. Joskus minusta tuntuu, että kaverini suostuisivat mieluummin sumeisiin, taiteellisiin alastonkuviin kuin kuviin, joissa he näyttävät arkisilta tai juhlavilta itseiltään.

Teoriani on, että ihmiset tykkäävät enemmän kuvista, jotka eivät kerro heille mitään täsmällistä, joista he voivat päätellä mitä tahansa ja joita katsellessaan he voivat nauttia oman mielikuvituksensa vaeltelusta kuvan yksityiskohdasta toiseen. Poikkeus sääntöön ovat ehkä kuvat, jotka kertovat juuri sen, minkä ihmiset haluavatkin tietää. Epämääräinen yleisdokumentaarinen kuvausote, joka minulla on, pelottaa, vaikka minut tiedetään yleisesti hyväntahtoiseksi ihmiseksi. Niin, ja on toinenkin poikkeus: dokumentaariset kuvat, joista sattuu tulemaan kauniita. En tosin pyri ottamaan kaunista kuvaa vaan näissä tapauksissa ehkä kuvaamaan jotain kaunista tai kuvankaunista, dokumentoimaan kauneuden, joka alkaakin hallita koko kuvaa. Tällaiset kuvat ovat onnistuneimpia otoksiani.

Mutta sellaiset kuvat ovat sittenkin pahimpia. En erityisemmin pidä kuvista, koska maailmassa on liian paljon kauneutta, joka alkaa hallita dokumentoivaksi tarkoitettua kuvaa ja sumentaa sen täsmällisyyden. Ihmisten kauneuskäsitys on jo niin laaja-alainen, että kohta heille ei pysty kertomaan kuvilla yhtään mitään, kun he joutuvat minkä tahansa yksityiskohdan tai kokonaisuuden kauneuden valtaan. Minun kauneuskäsitykseni perusta on yksinkertainen: mielikuvituksessa ja fiktiossa mikä tahansa voi olla kaunista, mutta todellisuudessa kaunista voi olla vain hyvä, joka sattuu olemaan myös sen näköinen eli hyvännäköinen. Luonto voi ehkä olla kaunis silloinkin kun se ei ole hyvä eikä paha (aina?). Minunkin käsitykselläni kauneutta on siis liikaa, mutta niiden käsityksellä, jotka elävät osittain mielikuvituksessaan, osittain todellisuudessa, kauneutta ei ole vain sietämättömän paljon vaan jopa siinä määrin, että todellisen kauneuden tunnistaminen voi vaikeutua. "Oletteko jo huomanneet kauneuden merkityksettömyyden?" kysyi surrealistirunoilija Achille Chavée 1960-luvulla, kun kauneuskäsityksiä (edelleen) koeteltiin.

Kauneuskäsityksen liikalaajuus on muuten kohtalon eli elämän draaman ironiaa sikäli, että kauneuden alaa laajentamalla ihmiset ovat kuvitelleet ottavansa todellisuuden paremmin haltuunsa. Kysymys on vaikea nuorallatanssikysymys, joka vaatii nuorallatanssivastauksen. Eihän se niin onnistu, että päätetään ensin nähdä jokin kauniina, jotta sitten opittaisiin sitä ymmärtämään. Jos todellisuus ei olekaan hyvä, ymmärrämme sen väärin, jos pidämme sitä kauniina. Mutta ei päinvastainenkaan menettely houkuta: jos todellisuus osoittautuu pahaksi ilman kauneuden lähtöoletusta, emme missään vaiheessa kokeneet kauneutta - merkityksetöntä tai ei, kauneus on tunteillemme välttämätön. Oikea tapa lähestyä todellisuutta lieneekin äärimmäinen herkistyminen kauneudelle, sellainen eteenpäin kannatteleva asenne, kauneuden lähtöoletuksen henkisempi korvike, jota ei kuitenkaan vahvisteta ennen kuin todellisuus on avautunut.

Heittäytymättä tämän syvällisemmäksi esteetikoksi esitän, että jos kuviin hypnoottisen syövän lailla tunkeutuva kauneus häiritsee, kannattaa kääntyä tekstin puoleen. (Hullut kirjallisuusteoreetikot tietenkin sanovat, että kuvatkin ovat tekstejä, mutta unohdetaan heidät hetkeksi.) Kirjoitus on melkein liikuttavan täsmällistä, jos siihen keskitytään, lukijana tai kirjoittajana. Ei ole asiaa, jonka ilmaisemiseen kieli ei löytäisi keinoja. Emme ikinä oppisi loogisiksi, ellei kieli (puhe ja kirjoitus, ei kuva) ainoana viestintämuotona mahdollistaisi epäloogisuutta ja tekisi sitä ymmärrettäväksi ja siten kartettavaksi. Se on ehkä kielen suurin lahja, vaikka yleensä kielen lahjoista puhuttaessa se jätetään mainitsematta, koska sitä pidetään niin itsestään selvänä. Kielellä voi parilla hyvin valitulla sanalla kertoa enemmän ja tarkemmin kuin millään kuvalla. Kieli sivistää meidät nopeammin kuin kuva. Mutta Wittgensteinista en puhu mitään.

Me otamme jo avosylin vastaan kirjoituksen tiedollisen täsmällisyyden, kertovan täsmällisyyden, kieliopin täsmällisyyden, tunteellisen täsmällisyyden, koomisen täsmällisyyden, ajallisen täsmällisyyden. Olemme jo niin viisaita. Mutta kirjoituksen kuvaton kauneus ei tahdo meitä sykähdyttää, koska sekin on kirjoituksessa täsmällistä. Se ei missään vaiheessa ota koko kirjoitusta haltuunsa niin kuin se kuvalle tekisi. Eihän kauneus voi olla täsmällistä. Eivät edes runot ole täsmällisiä. (Itse asiassa jotkin runot ovat.) Kyllä voi. Herkistykää äärimmäisesti.

Ongelmana työ

Vapun jälkeen palataan töihin, vaikka oikeastaan viimeistään silloin eli nyt pitäisi kirmata lämpenevään luontoon. Minäkin koen velvollisuudekseni kirjoittaa tätä sillä aikaa kun tyttäreni nukkuu päiväuntaan. Nukutin hänet rattaisiin metsäpolulla, jonka reunoilla, puiden ja kallioiden keskessä, valon ja varjon leikki kutsui minua virtsaamaan sopivaan, kyyttömään koloon. Kuitenkin odotin kärsivällisesti lapsen nukahtamista ja menin vasta kotona vessaan.

Silloin kun luonto ei kutsu, monen mielestä olisi varmaan puhuttava pikemminkin työttömyyden ongelmasta. Miksi valitat, jos sinulla on töitä, kysyvät monet työttömät ja ne, joilla on ollut niin ihmeellinen onni päästä mieluisaan työhön, etteivät he itsekään onneaan tajua. Työttömyys on kieltämättä iso ongelma, mutta työttömyyden ongelma johtuu isommasta työn ongelmasta - tai ongelmista.

Luettelen ensin ne työn ongelmat, jotka me kaikki tunnemme. Tässä ei varmasti edes ole kaikki: työn epätasainen tai muuten epäkäytännöllinen jakautuminen; palkan, palkkion tai voiton väärä määräytyminen eli liian vähän tai liian paljon tuottoa; työ, jota ei pidetä työnä mutta jota ilman hyvinvointimme romahtaisi; työn, jota pidetään työnä, riittämättömyys haluttuun elintasoon.

Kuten huomaatte, yritin sittenkin kirjoittaa tyhjentävän listan enkä avannut kaikkia ongelmakategorioita tämän enempää. Yksityiskohdat, kuten pyhätyökorvaukset ja lastenhoidon, voitte päätellä itse. Halusin vain nämä yleisesti tunnetut ongelmat pois tieltä, jotta pääsen puhumaan työn fundamentaalisista ongelmista, jotka räjäyttävät tajunnan.

Ensimmäinen fundamentaalinen ongelma on, että työstä saadaan hyötyä, joka ei mene työntekijälle (palkansaajalle, näennäisyrittäjälle tai yrittäjälle) vaan kokonaiselle ihmiselle. Jokaisella ihmisellä on elämässään monta roolia, joista vain yhdessä hän tekee töitä, mutta työn hedelmiä ihminen nauttii muissakin rooleissa - usein kaikissa muissa paitsi siinä työntekijän roolissa, joskus hieman työntekijänäkin. Tämä fundamentaalinen ongelma on niin itsestään selvä kokemus työn suhteesta muuhun elämään, että sitä ei tunnisteta ongelmaksi. Jätänpä sen seuraavan kappaleen ajaksi kuvaannollisesti hautumaan ja siirryn puhumaan toisesta fundamentaalisesta ongelmasta, jonka ymmärtäminen helpottaa tämän ensimmäisenkin ymmärtämistä.

Työ on fundamentaalisesti ongelmallista myös siksi, että tiukkojen ehtojen pitää täyttyä, jotta melkein kaikki työ ei olisi pikemmin haitallista kuin hyödyllistä. Meitä ihmisiä on liian paljon, ja kestää vielä pidempään kuin ilmastonmuutoksen rätkähtäminen päälle ennen kuin muutumme kaikki hiilipohjaisista olennoista tietokoneohjelmiksi (tai joiksikin alkeishiukkasiksi, niin kuin Jevgeni Jevtushenkon Mansikkamaissa muistaakseni visioitiin). Niinpä kaikki niukan toimeentulotavoitteen yli menevä työhyöty saattaa olla epätoivottavaa kestämätöntä kehitystä - elleivät asiat sitten ole peräti niin huonosti, että koko lössille ei enää toimeentuloakaan voi kestävästi taata. Riippuu toimeentulotavoitteesta ja syväekologisuuden asteesta eli ehtojen tiukkuudesta, onko tilanne vaikea vai epätoivoinen, mutta fundamentaalinen ongelma meillä joka tapauksessa on.

Fundamentaalisille ongelmille on yhteistä se, että teemme jotenkin perustavanlaatuisesti väärää tai väärin työtä. Emme siis yksilöinä, niin että humanisti tekisi siltojen lujuuslaskelmia ja insinööri opettaisi elokuvakäsikirjoittamista (vaikka elokuvat ovatkin teollista tuotantoa, jolloin ainakin näin humanistin naiivista näkökulmasta insinöörillä voisi olla jotain annettavaakin), vaan ihmiskuntana. Kun työroolimme on erkaantunut muista rooleistamme ja tullut jo aikaa sitten tärkeimmäksi, muiden roolien elättäjäksi, emme enää tuhoutumisen pelossa uskalla kyseenalaistaa sen fundamentaalista käsikirjoitusta. Mutta pelätessämme tuhoutumistamme teemme työtä liikaa välttämättömiin toimeentulotarpeisiin nähden ja tuhoamme kuin tuhoammekin itse itsemme, koska muut roolit, joilla on läheisempi kosketus toisiinsa ja siten myös suureen hiilipohjaiseen kokonaisuuteen, eivät osaa enää suitsia työroolia osaksi samaa kokonaisuutta.

Huolenaiheen voisi kai ilmaista selvemminkin: Kaikki varmaan ymmärtävät, että emme saa räjäyttää maapalloa työllämme, mutta harvemmat myöntävät, että muutos vaatii sisäisten rooliemme eheytymistä. Tajunta pitää räjäyttää ja sitten eheyttää. Työrooli on kiskaistava muiden roolien syleilyyn, vaikka se heiluttaa lapiotaan pelottavasti.

Työttömyys on pieni huolenaihe, kun luonto kutsuu - nyt nukkumaan tyttären pinnasängyn tuntumaan omaan sänkyyn, yöunille.