keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Lähenevä loppu

"Nyt marraskuun pimeässä vaivaa velttous ja laiskuus.
Synkkä mielikin nakertaa ja kaivaa, tämä on... nyt... se blues."

- Liikkuva laulureppu, albumi Musikaalinen vuosi (2014)



Tämän kuun alussa olin useana päivänä selittämättömän väsynyt. Heräsin aamulla saattamaan tyttäreni kouluun, palasin kotiin ja makasin sängyssä melkein kaksi tuntia. Yleensä tunti tai pari lisäunta epäinhimillisen aikaisen heräämisen päälle on riittänyt jaksamaan, mutta nyt saatoin olla siitä huolimatta osittain toimintakyvytön ja jopa kaatua vielä tunniksi vuoteeseen iltapäivällä. Vasta hämärän tullessa tunsin virkistyväni, vaikka siinä vaiheessa olisi pitänyt alkaa tasaisesti väsähtää. Syön kohtalaisen monipuolisesti ja D-vitamiinia, mutta ajattelin, että ehkä liikuin liian vähän, joten pyöräilin parina päivänä ydinkeskustaan ja takaisin ja kävin illalla lenkillä ennen nukkumaanmenoa. Pyöräily vain lisäsi päiväväsymystä, eikä iltalenkkeily auttanut nukahtamaan.

Seuraavaksi ajattelin, että minulla on varmaan jokin syöpä, syöväthän aiheuttavat selittämätöntä väsymystä. Jo jonkin aikaa olin ihmetellyt kovaa muhkuraa rinnassani aivan rintalastan alapuolella hieman lähempänä vasempia kylkiluita ja pelännyt, että siinä on jokin kasvain. Sitten menin nettiin ottamaan asiasta selvää ja opin, että muhkura on rintalastan alaosa eli miekkalisäke, joka on luultavasti tullut paremmin esiin, koska olen tehnyt etunojapunnerruksia. Toisaalta se ei ole ihan suorassa, joten minun pitäisi välttää kumaraa asentoa tehdessäni työtä seisten, jotta ryhti korjaantuisi. Ja palleatyräkin olisi hyvä välttää. Mutta ei minulla syöpää liene.

Jos väsymys johtuukin stressistä ja henkisestä kuormituksesta, kuten epäilen, voisin syyttää marraskuun menoja lastenkutsuineen ja pikkujouluineen, mutta niidenhän pitäisi olla iloisia ja rentouttavia asioita. Sain juuri tiistaina yhden suomennostyön valmiiksi, eikä minulla ole juuri nyt töitä. Senkin luulisi helpottavan oloa, mutta niinpä vain nukuin hyvin rauhattomasti keskiviikon vastaisen yön ja näin painajaista, jossa otin suuhuni kissan oksennusta - vanhat kissamme oksentelevat paljon - ja yritin sitten epätoivoisesti pestä sitä pois, mutta koska en osaa kunnolla kurlata, en saanut makua pois nielustani. En silti halunnut huuhdella oksennusta pois nielaisemalla sitä veden mukana. Heräsin, korjasin tyynyni asentoa ja yritin nukkua vielä vähän, kunnes taas heräsin, vaikka en enää nähnyt painajaisia.

Mikä minua vaivaa? Olisiko hyödyllistä muistella aikaa, jolloin koin olevani onnellinen, verrata sitä nykyhetkeen ja todeta, mitä minulta puuttuu tai mitä minulla on liikaa?

Luulen, että olin onnellinen kesällä 2009 Hämeenlinnassa. Olin saanut pienen apurahan kiinnostavaa suomennostyötä varten ja oppaan töitä Hämeen linnasta. Asuin kesäksi hiljentyneessä opiskelija-asunnossa, jossa minulla oli kämppäkaveri, mutta mies palasi lomiltaan vasta elokuussa. Enemmän kuin hänestä häiriötä oli pari kertaa muutamasta nuoremmasta miehestä, jotka jostain syystä kuuntelivat joinain kesäöinä todella kovaäänistä musiikkia eivät nyt aivan viereisessä asunnossa mutta liian lähellä kuitenkin. Silloin kun en opastanut museovieraita, pyöräilin ympäri Hämeenlinnaa, kävin uimassa Kahtoilammessa ja suomensin belgialaista runoutta. Puolisoni oli jäänyt Jyväskylään mutta kävi tapaamassa minua ja yöpyi luonani. Vietimme yhdessä kesää Hämeenlinnassa. Työssäni tutustuin enimmäkseen minua nuorempiin opiskelijoihin paremmin kuin olin yliopistossa kyennyt tutustumaan. He olivat upeita ihmisiä, ja opin heiltä paljon. Olin sekä onnekas että onnellinen.

Totta puhuen olin kuitenkin välillä myös yksinäinen. Eräänä iltana menin opiskelija-asuntolan tyhjään ja sotkuiseen kerhohuoneeseen katsomaan televisiosta Tohtori Živagon. En vieläkään käsitä, miksi tohtori päästi Laran menemään, tämähän oli niin kaunis ja hyvä ja suora ja herkkä ja viaton, vaikkei välttämättä tässä järjestyksessä. Hän olisi voinut taistella, mutta eikö hän tehnyt niin sen vuoksi, että oli saanut onnesta kyllikseen ja kirjoitteli vain runoja? Seuraavana päivänä sain töissä haukut, koska en ollut tehnyt ajoissa sovittua työtä, josta en tiennyt, että sen tekemisestä ajoissa oli sovittu. Sitten eräänä päivänä istahdin Vanajaveden rannalla puistonpenkille ja kirjoitin punamustaan muistikirjaani, jota en nyt löydä mistään:

"Miten sietämätöntä, että itse istun ihan hiljaa paikallani ja otan kaikki muut huomioon, ja samaan aikaan jossain joku juoksee onnensa perässä niin kovaa, että happi ei riitä minullekaan."

Olinko siis onnellinen vai en? Olin, mutta ilmeisesti onneani häiritsivät tavat, joilla muut olivat onnellisia, koska ne eivät olleet minun tapojani enkä päässyt niistä osalliseksi.

Yritin heti muotoilla ajatelmani runoksi, mutta siitä ei ollut apua:

         Miten sietämätöntä
                istun tässä ihan hiljaa ja otan muut huomioon
         samaan aikaan joku juoksee onnensa perässä
                                                                 niin lujaa
                         ettei happea riitä minullekaan

Olisihan minun pitänyt muistaa, että muotoa korostetaan aina liikaa sisällön kustannuksella.

Tunne siitä, että elämä viilettää ohitse, on yleinen - riippumatta siitä, kokeeko elämän ohittavan takaa vai tulevan vastaan. Jos se ohittaa takaapäin, sen huomaa yleensä vasta kun se on jo hieman edellä ja katoaa kohta näkyvistä. Jos se tulee vastaan, sen voi nähdä jo kaukaa ja valmistautua siihen, että kohta se on kohdalla, mutta kun se sitten tulee kohdalle ja sen näkee kunnolla, samassa se on jo näkymättömissä. Ohituksen jälkeen kuuluu enää korkeintaan korvia raastavaa pärinää, jos se oli viritetty kevytmoottoripyörä. Mutta tämä nyt vain sivuhuomiona.

Viime viikkoina on puhuttu ilmastonmuutoksesta yhä kiivaammin. Minäkin puhun nyt siitä, sillä se juuri tarkoittaa, että kohta ei riitä happea kenellekään, ellemme pysty olemaan onnellisia hiljaa istumalla. Ilmastonmuutoksen riittävä hillitseminen ei oikeastaan ole sen vaikeampaa kuin hiljaa istuminen, mutta mehän tiedämme, että se nimenomaan on ihmisille vaikeaa. Tutkimusten mukaan ihmiset kärsivät mieluummin vaikka sähköiskuja kuin istuvat tuolissa viisitoista minuuttia aloillaan mitään tekemättä. Toisin sanoen kaikki keinot ovat olemassa ja käytettävissä, mutta niitä ei vain käytetä, koska elämä on tässä ja nyt ja karkaa käsistä, jos pitää yhtäkkiä keskittyä ja sitoutua johonkin muuhun, ei se ole mitään elämää sellainen. Haluamme sähköiskuja, kunnes tuuperrumme, koska hiljaa istuminen on niin sietämätöntä.

Mikä neuvoksi? Pohditaanpa hetki vapautta ja moraalia. Olen niitä pohdiskellut aiemminkin, ja nyt taisi Helsingin Sanomissakin olla jokin juttu aiheesta. En lukenut juttua, koska en ole tilannut lehteä, mutta siinä ilmeisesti kerrottiin, että tieteen näkökulmasta ihminen ei valitse mitään mitenkään erityisen vapaasti ja että tämä saattaa romahduttaa moraalin, koska moraalin on katsottu edellyttävän, että ihminen on vapaa valitsemaan. Minä puolestani kerron, miten asia oikeasti on, vaikka se ei kuulostaisikaan erityisen pohdiskelevalta vaan ennemminkin saarnaavalta: Ottakaa rauhallisesti, tässä ei ole mitään ongelmaa. Moraali ei romahda siihen, että ihminen ei olisi vapaa. Ei siksi, että ihminen olisi pohjimmiltaan vapaa, koska ei hän sitä ole, vaan siksi, että moraalisuus ei ole valinta eikä moraali edellytä vapaata tahtoa. Moraali on olemassa niin kuin kaikki muutkin totuudet, ja siitä on monenlaisia käsityksiä, moraalikäsityksiä. Emme voi kääntää kasvojamme pois moraalista sen enempää kuin muistakaan totuuksista, sillä ne ovat pakollinen osa elämää ja vaikuttavat meihin väistämättä. Voidaan siis jopa sanoa, että moraali muiden totuuksien mukana juuri aiheuttaa valinnanvapautemme menetyksen. Eksistentialistit ahdistuivat, koska ymmärsivät tämän väärin niin, että olisimme joka hetki vapaita tekemään mitä tahansa, myös moraalittomuuksia. Heidän jälkeensä postmodernistit höperehtivät jotain suurten kertomusten loppumisesta, eikä kukaan vieläkään oikein tajua, mistä he puhuivat, mutta ahdistus sen kuin lisääntyi. Nyt on aika päästä tuosta ahdistuksesta, istua hiljaa paikallaan ja tehdä maailmasta johdonmukaisesti sellainen, että virheelliset moraalikäsitykset eivät johtaisi moraalittomuuksiin ja että itsetuntomme ei perustuisi sähköiskuihin. Rikoksen seuraus ei saa olla rangaistus vaan rikoksen aito sovittaminen ja tulevien rikosten ehkäiseminen. Matot pysyvät lattialla pitämättäkin. Meitä ei ole tehty kantamaan hyvien tekojen taakkaa, vaan vain huonojen tekojen on tarkoitus tuntua raskailta, jotta voisimme oppia toimimaan toisin. Minuutemme on harha, jota moraali velvoittaa. Jos vapaudumme tuosta harhasta, vapaudumme moraalin velvoitteesta, mutta kokemuksellisesti se on mahdollista vain hetkellisesti. Tuo kokemus ja vapautus viestii vastaansanomattomasti - ellei muunlainen viestintä riitä - että vapaus ei ole pysyvä olotila vaan kuin omaisuus, joka kasvaa sitä suuremmaksi, mitä moraalisemmin minuuden harhan vallassa pystyy toimimaan. Kun käsitämme, mikä on oikein, vapautemme riistetään meiltä, mutta kun teemme sen, mikä on oikein, saamme vapauden takaisin. Moraali johdattaa meidät vapauteen. No niin, hajaantukaa.

Sen lohdullisuudessa, että kaikki on niin selvää, on tässä tilanteessa jotain hirvittävää. Kun maailma on muuttunut yhä ahdistavammaksi paikaksi, on tullut puheenvuoroja, joissa on muistutettu, miten kehitys on kehittynyt ja kehittyy ja edistys edistynyt ja edistyy edelleen. Nämä muistutukset perustuvat kyllä tosiasioihin, mutta eivät kaikkiin tosiasioihin, kuten maailman luonnon nykytilaan, joka on kelvoton ja kohta elinkelvoton. Luonnon elinkelpoisuus taas on kaiken kehityksen ja edistyksen, myös tähän mennessä saavutetun eikä vain tulevan, edellytys - ainakin toistaiseksi. Pystymme kyllä pitämään luonnonkin elinkelpoisena, näitä puheenvuoroja käyttävät rauhoittelevat kriittisiä kuulijoitaan, mutta silti he keskittyvät iloitsemaan ihmiskunnan uskomattomasta kehityksestä ja edistyksestä. He eivät halua puhua niiden kääntöpuolesta ja pimeästä puolestamme - siitä, miten paljon pidämme sähköiskuista.

Luin esimerkiksi historioitsija Rutger Bregmanin kirjan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman, jossa esitettiin hyvin vakuuttavasti joskin paikoin liikaakin tarinoiden, mitä meidän pitää tehdä: ottaa käyttöön perustulo, lyhentää työviikkoa ainakin puoleen nykyisestä, avata rajat ja siirtää verotuksen painopiste työn verottamisesta pääoman verottamiseen. Maailma pelastuu, kun vain maltamme istua hiljaa. Miksi emme malttaisi? BZZZT!

Palataan siihen, miten minä kyllä osasin istua hiljaa mutta en kuitenkaan kestänyt sitä, koska muut eivät tehneet samoin. En epäile omia tekemisiäni vaan totean sen, minkä olen usein aiemminkin todennut: vika ei ole minussa vaan muissa tai järjestelmässä, joka ajaa meitä ajattelemaan, että moraali on jokaisen oma valinta. Jos lähtökohtamme on se eikä ymmärrys moraalista yleisenä totuutena, emme ikinä opi istumaan hiljaa. Nekään, jotka ymmärtävät moraalin oikein, eivät voi istua rauhassa. Rauhattomuus varjostaa onnea, alamme kaivata sähköiskuja ja lopulta väsymme niihinkin. Väsyneinä meillä on vielä mahdollisuus muuttaa suuntaa, ellemme ole ehtineet tuupertua, mutta se edellyttää sitä, että muutkin muuttavat, että voimme edes uskoa muiden muuttavan suuntaansa meidän mukanamme. Väsymys on mahdollisuus ennen tuupertumista, viimeinen hetki ennen lähenevää loppua. Olisi ollut parempi käyttää tilaisuus ennen väsymystä, mutta minkäs teet.

Olen väsynyt, olen siis tietoinen maailman tilasta enkä oikein jaksaisi tehdä mitään. Olen saanut oman osani sähköiskuista, ne levisivät toisten istuimista minuunkin. Olenko saanut kehityksen ja edistyksen onnesta kyllikseni ja haluan vain runoilla, vaikka pitäisi taistella kaiken kauniin ja hyvän ja suoran ja herkän ja viattoman puolesta? Vaikken taistelisikaan, kaikki tähänastiset saavutukset ovat tietysti silti mittaamattoman arvokkaita, ei niitä välttämättä tarvitse pitkittää. Mutta samaan aikaan: meillä ei ole mitään filosofista, uskonnollista eikä varsinkaan taloustieteellistä ajatusta, joka voisi korvata sen vääryyden, että emme pelasta maailmaamme ja saavutuksiamme. Sen vastakohdalle, pelastuksen välttämättömyydelle, ei sillekään ole sanoja, vaikka uskonkin ranskalaiskirjailija René Daumalin tavoin siihen, että kaikelle on sanansa, kun vain ajattelemme kyllin tehokkaasti. Jos olisimme alkaneet ajatella aikoinamme, tehoa siihen olisi ehkä riittänyt, mutta nyt olemme väsyneitä ja meidän on pakko tehdä jotain, vaikka emme ole ehtineet saada vastausta kysymykseen, miksi on pakko. Jos onnistumme ja saamme rauhan, saamme kenties aikanamme myös vastauksen. Olkoon se yksi motiiveistamme.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Pitkä viikonloppu

Syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna oli tavallista enemmän ohjelmaa ja kokemuksia. Joskus tuntuu, että olisi mukavaa, jos niiden käsitteleminen olisi helpompaa, mutta sitten taas tuntuu, että jos olisi helpompaa, ne olisivat tavallisempia, eikä se taas välttämättä olisi mukavaa. Tästä voisi päätellä, että elämä on vaikeaa, mutta oikeasti elämä on vain epätodennäköistä. Ja kun elämä kerran toteutuu, suurimmat vaikeudet – epätodennäköisyys ja huono onni – on jo voitettu. Se pitää vain jotenkin tietää.

Perjantaina matkustin Helsinkiin osuuskuntani vuosikokoukseen. Jos toiset muuramelaiset osuuskuntalaiset eivät olisi kysyneet, kiinnostaako kyyti, ei olisi ehkä tullut lähdettyä. Henkilökohtaiset kutsut ovat jotenkin itsetuntoa hiveleviä. Lisäksi keksin, että voin samalla matkalla lainata yliopiston kirjastosta kirjoja, joita en saa mistään muualta, eli pystyin työllä perustelemaan päivän mittaisen poissaolon kotoa, missä pysymiseni perustelen yleensä myös työllä – tai sairaudella. Lähtö oli kesäaikaa puoli seitsemältä aamulla. Puoli kuudelta herätessäni ja aamutoimiin ryhtyessäni oli vielä niin pimeää, että vasta puolimatkassa pysäkille, jolta olin pyytänyt minut hakemaan, tajusin päivän valkenevan selittämättömän lempeästi. Olin nukkunut yön huonosti, mutta aamukävelyllä väsymys ei vaivannutkaan. Huomasin, että olin unohtanut aurinkolasini kotiin, mutta ei minulla ollut sateenvarjoakaan, joten olin tasapainossa.


Pysäkillä hämmästelin kaikkia ohi ajaneita kymmeniä ihmisiä, jotka olivat jaksaneet herätä niin varhain. Ennen kyytini tuloa äitini, jonka olin pyytänyt saattamaan tyttäreni lähikouluun, ohitti pysäkin minulle vilkuttaen. Sitten pysäkille kaarsi musta jeeppi, jonka takapenkille istuin eväskorin viereen. Etupenkillä istunut pariskunta otti ennen matkan jatkamista ja osittain sen jo jatkuessa korista kahvia ja muuta aamupalaa. Minä en ottanut heti mitään, sillä olin jo juonut teetä, syönyt mysliä tuoreiden tyrnimarjojen ja kaurajogurtin kera ja pistellyt poskeeni sekä paahtoleipää että ruisleipää. Matkan aikana juttelimme mukavia, puhuimme töistä ja pohdiskelimme, keitä kaikkia kokoukseen mahtaa tulla. Olin aikonut torkkua takapenkillä, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Minulle tarjottiin tuoretta omenamehua etuistuinten väliin sijoitetusta hanapakkauksesta. Join kaksi lasillista ja virkistyin entisestäni, vaikka pelkäsinkin, että joutuisin pian käymään vessassa. Mies, joka ajoi autoa, näytti tutun paikan tienlaidassa, jossa oli usein nähnyt kapisen ketun. Eläinrakkaana ihmisenä hän piti eläimiä hyvinä merkkeinä. Nyt kettua ei näkynyt, mutta jossakin vaiheessa tien ylitti aivan kohdallamme mustavaris tai korppi.

Lahden jälkeen eteemme ilmestyi musta auto, jonka rekisterikilven loppuosa oli 666. Sitä ei yksikään yleissivistynyt voi pitää hyvänä merkkinä, mutta olimme hyväntuulisia ja nauroimme autolle jättäessämme sen jälkeemme. Olimme Mäntsälän kohdalla, kun auton niin sanottu moottorivalo syttyi. Kuljettaja huolestui ja soitti heti tuttuun korjaamoon neuvoa kysyäkseen. Puhelun aikana hän huomasi myös, että auto ei kiihtynyt tavalliseen tapaansa. Kun hän sanoi sen ääneen, hänen vieressään istunut muuten rauhallinen puoliso kirosi normaalilla äänenvoimakkuudella. Puhelun jälkeen rennon tunnelman olisi voinut odottaa olevan tipotiessään, mutta seuralaiseni olivat kuin viilipurkkeja, joiden ohuen kannen päälle tiivistyneet vesipisarat korkeintaan hieman värähtelivät ja valuivat kantta pitkin purkin kallistuessa. He saivat pian yhteyden mäntsäläläiseen autokorjaamoon, jonne oli vain pari kilometriä. Korjaamolla meidät otti vastaan sinisiin haalareihin pukeutunut vakavailmeinen mies, joka muistutti erehdyttävästi Sörsselssöniä sillä hetkellä, kun lakisääteinen ruokatunti alkoi ja tuo hahmo päästi välittömästi työkalunsa putoamaan lattialle. Mies kuitenkin tutki auton nopeasti, niin sanotusti nollasi vikailmoituksen ja kertoi, mistä viasta oli kyse. Tekniset sanat kuulostivat huolestuttavilta, mutta veloitettuaan neljäkymmentä euroa korjaaja kehotti jatkamaan matkaa, sillä nyt autolla saattoi taas kaasuttaa. Tien päällä kuljettaja soitti jälleen tuttuun korjaamoon, jonka omistaja sai huolemme lopullisesti hälvenemään. Auto ei enää temppuillut, emmekä nähneet hyviä emmekä huonojakaan merkkejä, ajoimme vain eteenpäin Helsinkiä kohti.


Helsingissä satoi, eikä minulla ollut sateenvarjoa. Matkakumppaneillani oli kuitenkin yksi joutilas varjo tavaratilassa, ja sain lainata sitä hypätessäni kyydistä Oopperalla. Vettä vihmoi maltillisesti sen verran, että varjo kastui. Kuljin Hakasalmenpuiston läpi ja ehdin ohittaa monta isoa puuta ennen yleisiä vessoja. Kävelin Töölönlahden eteläpäähän ja näin sorsia rannassa. Hieman toistakymmentä lintua siirtyi äännellen kauemmaksi lahdelle ja jätti täysin valkoisen, nukkuvalta näyttävän sorsan rantaan yksikseen kellumaan. Se näytti toisten lajikumppanilta, mutta koska sen pää oli piilossa eikä se hievahtanutkaan, oli vaikea olla varma. En ollut varma siitäkään, oliko se elävä lintu, mutta näytti joka tapauksessa jotenkin surulliselta, kun sateisen harmaassa säässä muut sorsat jättivät sen yksin. Söin matkalla pari pähkinää ja omenan, ohitin Finlandia-talon ja rautatieaseman ja saavuin pian Kaisaniemeen.


Oli outoa tulla pääkirjastoon ilman lastenvaunuja, joissa olin viimeksi työntänyt tänä syksynä koulun aloittaneen tyttäreni aulaan. Nyt en nähnyt lapsia missään, mutta eräällä pöydällä oli keskeneräinen palapeli, jota kirjaston vieraat saivat tehdä. Minulla ei ollut niin paljon aikaa, vaan menin hissillä suoraan viidenteen kerrokseen etsimään kirjaa kanadalaisesta runoilijasta Émile Nelliganista. En löytänyt sitä, vaikka tiesin nimen ja hyllypaikan. En jäänyt ihmettelemään kuin huonosti valmistautunut abiturientti huonosti valmisteltua vieraan kielen kuuntelukoetta, vaan laskeuduin kellarikerrokseen hakemaan loput kirjat. Kun astuin hissistä ulos, tunsin vanhojen kirjojen tuoksun, jota juuri kukaan ei enää kaipaa kotiinsa. Harhailtuani jonkin aikaa liukuvien hyllyjen välissä löysin etsimäni teokset ja päätin tyytyä niihin. Kun menin lainausautomaatille, en ensin löytänyt kirjastokorttiani. Kun löysin sen, automaatti ei hyväksynyt tunnuslukua. Minun oli pakko jonottaa asiakaspalveluun. Siellä selvisi, että koska olin käyttänyt kirjastokorttiani viimeksi monta vuotta sitten työntäessäni tytärtäni lastenvaunuissa, tunnus oli vanhentunut. Näytin virkailijalle henkilöpaperini, kerroin yhteystietoni ja kirjoitin lapulle uuden tunnuksen, joka oli sama kuin vanha tunnukseni muttei 1234. Sitten pääsin viimein lainaamaan kolme kirjaa, joita kukaan muu Suomessa ei ikinä kaipaisi, ja ulos kirjastosta.

Minun oli ehdittävä Lapinlahden Lähteelle vajaassa tunnissa. Koska ei satanut ja määränpää oli mielestäni melko lähellä, päätin kävellä. Ylitin Mannerheimintien, jolla ihmiset juoksivat päin punaisia ehtiäkseen raitiovaunuun, ja törmäsin heti Pikku Jaskan edustalla ystävälliseen varainhankkijaan. Kuuntelin häntä hetken mutta sanoin, että olen jo samankaltaista ihmisoikeustyötä tekevän järjestön kuukausilahjoittaja enkä uskalla sitoutua suurempiin summiin. Sitten kuljin Kampin läpi ja ohitin itsekseen lauleskelevan varainhankkijan. Lastenkodinkadun risteyksessä toisella puolella katua pyöräilevä mies katsoi minua jostain syystä pitkään. Sitten eksyin ja kuljin hieman sivuun Lapinlahdesta jonnekin Porkkalankadun ja Itämerenkadun tienoille enkä eritasoliittymien ja korkeiden rakennusten vuoksi enää karttasovelluksenkaan avulla hahmottanut, mihin päin olin menossa. Jouduin kysymään tietä vastaantulijoilta. Ensimmäinen ei ollut paikallisia eikä osannut neuvoa minua. Seuraavaksi pysäytin kahden nuoren naisen ja yhden nuoren miehen muodostaman seurueen, joka osasi antaa minulle selvät ohjeet. Harpoin reippaasti Ruoholahden marketille, alitin Porkkalankadun ja saavuin Lapinlahteen. Aikaa oli jäljellä runsaat kolme minuuttia, ja olin saapunut kohteeseen.


Osuuskunnan virallinen vuosikokous, jonka minä olin jättänyt väliin mutta jossa matkaseuralaiseni olivat, oli vielä kesken, mutta pian alkaisi ruokailu, joka oli ollut tavoitteeni. Olin nälkäinen ja hikinen. Kahvilaan saapui pian minun jälkeeni mustaan pukeutunut nuori nainen, joka ei ollut lainkaan niin hikinen kuin minä. Hän oli tulossa samaan tilaisuuteen lounaan jälkeen panelistiksi ja tunsi paikat minua paremmin, joten siirryimme yhdessä keskustellen ravintolaa kohti. Siellä oli paljon lapuilla varattuja pöytiä, mutta en nähnyt yhtään tuttua eikä nainen kuulunut samaan osuuskuntaan, joten epävarmoina jäimme istumaan käytävään. Puhuin hänelle osuuskunnasta, työstäni ja siitä, että olin muistaakseni noin seitsemäntoista vuotta sitten käynyt viimeksi Lapinlahdessa ja Hietaniemen rannalla. Aina kun sanoin jotain jotain sanoakseni tai pelkästä ilosta, että minua kuunneltiin, hän kääntyi tarkkaavaisesti ja hyväntuulisesti puoleeni ja vastaili minulle jotain järkevää selvästi erottuvasta jännityksestään huolimatta. Viihdyin hänen seurassaan, mutta hän ei halunnut myöhästyä tilaisuudestaan, joten kellon käydessä hän ehdotti, että siirtyisimme jo ravintolaan, jonne olikin kertynyt jonoa. En edelleenkään tunnistanut ketään. Vasta kassalla meille selvisi, että olimme väärässä paikassa: lounas oli katettu rakennuksen kahvilan puoleiseen päätyyn. Nainen pahoitteli erehdystään, vaikka eihän se hänen syynsä ollut. Ehdimme silti syödä maittavaa kasvisruokaa hyvin ennen puheenvuorojen ja keskustelujen jatkumista auditoriossa. Puhuin jo iltaohjelmasta, johon kuului opaskierros Lapinlahden Lähteellä, sauna ja illallinen. Kun kerroin olevani kiinnostunut uimisesta saunomisen yhteydessä, nainen sanoi, että oli kerran käynyt uimassa rannassa ja saanut kyynärpäässään olleen haavan vuoksi kamalan tulehduksen koko käsivarteensa. Pidimme molemmat selvänä, että hänellä oli ollut hyvin huono tuuri.


Tervehdin osuuskuntani tuttuja aktiiveja ja jälleennäkemiäni matkakumppaneitani ja kiitin naista seurasta, kun hän kiiruhti kahvin jälkeen auditorioon. Jäin itse hörppimään tulikuumaa teetä ja otin toisenkin pikkuruisen leivoksen tarjottimelta, kunnes ruokailutilassa ei ollut enää ketään muita kuin minä ja loppuneen kahvin perään haikaillut osuuskunnan viestintä- ja hankevastaava. Olin leikkisästi sanonut hänelle, että näin musta teehän käy kahvista, ja melkein heti sen jälkeen hän nyt kehotti minua siirtymään auditorion puolelle eikä näyttänyt jatkavan matkaansa ennen kuin tottelisin häntä. Hörppäsin seisaallani loput kuumasta teestä ja seurasin häntä henkilökunnan vessaan ennen tilaisuuden jatkumista.


Seurasin kolme tuntia puheenvuoroja ja keskustelua työelämän muuttumisesta, työhyvinvoinnista huolehtimisesta ja osuuskuntien roolista Suomessa ja maailmalla. Sitten kahvilassa oli kuohuviinitarjoilu, jonka jälkeen muuramelaiset jeepinomistajat suuntasivat saunaan. Se oli lämmitetty etuajassa. Minä sanoin tulevani perässä heti opaskierroksen jälkeen. Kierroksen alkupuhe kesti kauan, ja kun lähdimme kiertämään aluetta, olin ehtinyt jo tyhjentää toisen lasillisen kuohuviiniä. Kun palasin hetkeksi kahvilaan vain palauttamaan tyhjän lasin, ovella seisoi osuuskunnan viestintä- ja hankevastaava. Hän tajusi heti tilanteen, vaikka olikin keskustelemassa toisen henkilön kanssa, ja ojensi kättään ottaakseen tyhjän lasini vastaan. Samalla hän kehotti minua ottamaan vielä yhden lasillisen tarjoilupöydältä, ja koska hän teki sen yhtä painokkaasti kuin muutama tunti sitten oli kehottanut minua tulemaan auditorioon ja minulla oli kiire opastuksen perään, tottelin häntä taas.


Kun kierros oli lopuillaan ja opas puhui Aleksis Kivestä, olin tyhjentänyt kolmannen lasillisen ja puikahdin vaivihkaa vessaan ennen kierroksen loppumista. Opastuksen päätteeksi palautin tyhjän lasin kahvilaan ja kiiruhdin saunalle, jossa seuralaiseni olivat viettäneet aikaa jo yli tunnin. He olivat jo pukeutumassa, kun pyysin heiltä auton avaimen, jotta saisin sieltä pyyhkeeni ja vaihtovaatteeni. Kun palasin autolta saunalle, pelkääjän paikalla istunut nainen istui nyt saunan ovella vilvoittelemassa. Kysyin häneltä uimarannasta, ja hän vastasi, että he olivat käyneet katsomassa rantaa. Siellä oli ollut kalastaja, joka ei ollut pitänyt uimista hyvänä ajatuksena. Vesi oli kuulemma vihreää eikä ollenkaan sellaista, mihin Keski-Suomessa oli totuttu, joten he eivät olleet uineet eivätkä suositelleet sitä minullekaan.


Menin saunaan, jossa oli jo pari miestä. Lämmittelin hetken löylyissä ja lähdin sitten etsimään rantaa pyyhe lanteillani. Kävelin ensin rannan ohi kallioille, joille ilta-aurinko paistoi vielä lämpimästi Lauttasaaren takaa. En ollut näillä kallioilla ennen astellut, mutta muistin silti seitsemäntoista vuoden takaisen ensirakkauden kesän Helsingissä. Hietaniemen puolella näkyi hölkkääviä ihmisiä. Siellä mekin olimme kävelleet ja pyöräilleet. Mutta nyt oli jo syksy. Kiersin rannalle, jota puut hieman suojasivat. Kalastaja istui lähellä rantaa selvittäen jotain käsissään, ja korkeammalla kallioilla istuskeli nuori mies ison koiransa kanssa. Molemmat vilkaisivat minua mutta eivät kiinnittäneet muuten mitään huomiota minuun. Jätin pyyhkeen kannon päälle ja kävelin vihertävään veteen. Pohjassa oli muhkuraisia kiviä, joihin osa vihreydestä oli takertunut. Vesi ei tuntunut hyytävän kylmältä niin kuin Keski-Suomessa tähän aikaan vuodesta, vaan se oli raikkaan viileää epäpuhtauksistaan huolimatta. Pulahdin siihen ja uskaltauduin jopa viemään pääni pinnan alle. Kun kävelin takaisin rantaan, tunsin vähäsuolaisuuden huulillani. Suomenlahden vedessä on jotain ainutlaatuista. Hyvä, että sitä yritetään suojella.


Kun palasin saunalle, ovesta astui ulos opaskierrokselle osallistunut nainen, jonka olin uimaan lähtiessäni nähnyt menevän saunaan. Hämmästyin, kun näin hänen yllään tukevan kaksiosaisen uimapuvun, sillä itse en ollut uimahousuja käyttänyt. Aloin miettiä, olinko suojautunut riittävän hyvin, mutten sanonut mitään. Nainen kysyi, mistä rantaan pääsi, ja minä saatoin häntä siihen asti, että pystyin osoittamaan liikennemerkkiä, jonka kohdalta lähti polku rantaan. Harkitsin hetken meneväni itsekin takaisin uimaan, sillä seurassa se olisi ollut ehkä hauskempaa, mutta koska olin juuri tullut uimasta ja varustautunut uimiseen eri tavalla kuin nainen, se olisi saattanut vaikuttaa oudolta. Niinpä sanoin vain hänelle, keitä muita olin rannalla nähnyt, menin suihkuun huuhtelemaan itseni huolellisesti ja saunaan lämmittelemään. Kun tulin välillä vilvoittelemaan, nainen oli suihkussa matkalla saunaan. Kysyin häneltä, miltä vesi oli tuntunut, ja hän vastasi, että aivan ihanalta.


Keskustelin saunassa harvasanaisesti miesten ja parin naisen kanssa ja kävin vielä toisenkin kerran uimassa. En pystynyt täysin rentoutumaan, koska ajattelin koko ajan uimapaikkaa. Minun ja naisen lisäksi kukaan muu ei uimassa käynyt. Eikä minun lisäkseni ilmeisesti kukaan uinut alasti. Siinä kalastajassa oli jotain outoa. Toisella uintikerrallani hän oli rannalla yksin, se mies koirineen oli poistunut kalliolta. En nähnyt hänellä verkkoa enkä onkea saati kaloja. Mutta ei hän älypuhelintakaan käytellyt siinä kaikessa hiljaisuudessa. Arvoitus ei ratkennut, sillä en ollut siitä riittävän kiinnostunut, missä tapauksessa olisin varmasti lähestynyt kalastajaa, ja unohdin koko asian. Menin lopulta peseytymään ja pukeutumaan. Kun olin saanut päälleni paidan ja alushousut, kävin välillä saunan portailla vilvoittelemassa. Silloin saunalle asteli osuuskunnan viestintä- ja hankevastaava, sillä kello oli lähes seitsemän, jolloin illallisen oli määrä alkaa. ”Tulin vain tänne katselemaan puolialastomia miehiä”, hän sanoi leikkisästi minulle ja muille saunojille pukuhuoneeseen astuessaan. Hän katsoi pöytää, joka oli täynnä tyhjiä oluttölkkejä. ”Ei yhtään kaljaa jäljellä. Harmi”, hän totesi. Saunomaan hän ei mennyt. Minun kävi häntä hieman sääliksi: ensin hän oli jäänyt ilman kahvia, nyt ilman kaljaa. Itse en juo kumpaakaan, mutta ymmärrän ihmisiä, joille ne ovat tärkeitä.


En jäänyt odottelemaan tupakalle käyneen viestintä- ja hankevastaavan kehotusta siirtyä illalliselle. Vanhan sairaalarakennuksen toisen kerroksen pitkään käytävään oli katettu pitkä pöytä, jonka päässä parvekkeen ovien edessä esiintyisi yhtye aivan Aleksis Kiven toipilashuoneen vieressä. Aloitimme, vaikka kaikki eivät olleet vielä paikalla, sillä minun ja seuralaisteni oli tarkoitus lähteä pitkälle paluumatkalle jo tunnin kuluttua. Söimme jälleen maittavaa ja monipuolista kasvisruokaa kuljettajamme hauskuuttaessa välittömässä läheisyydessä istuneita osuuskuntalaisia ja vähän kauemmaksikin sijoittuneita, sillä hänellä oli puhujan kuuluva, vivahteikas ja selväpiirteinen ääni. Ehdin juoda kolme lasillista punaviiniä, kun yhtye rupesi aloittelemaan ja me ryhdyimme tekemään lähtöä. Kiitimme osuuskunnan viestintä- ja hankevastaavaa, koska hän seisoi lähimpänä uloskäyntiä, ja hyvästelimme nopeasti koko illallisseurueen, jonka huomio alkoi kiinnittyä elävään musiikkiin.


Paluumatkan pimeys sai valoisan pääkaupungin ja keskisuomalaiset metsät näyttämään jotenkin samanlaisilta. Se johtui ehkä siitä, että niiden välissä tien yli juoksi kettu eikä auton moottorivalo syttynyt.

Matkalla keskustelimme omakotitalon remontoimisesta ja Natural High Healing Festivalista, jolla seuralaiseni olivat käyneet heinäkuussa. He suosittelivat kattoremontin teettämistä talvella, jolloin se tulee vähäisen kysynnän vuoksi halvemmaksi, ja mainittua festivaalia, joka on päihteetön. Kysyin, eikö festivaalilla käytetä edes taikasieniä. Nehän ovat ”natural”, ajattelin. Eipä tietenkään. Niiden aika on vasta syyskuussa, ja ilmeisesti niille on olemassa omat festivaalit, salaiset. Sanoin, että harkitsen festivaalia, kunhan remonteista päästään. Tai sitten keskustelimme festivaalista jo aamulla – en muista tarkasti – mutta remonteista ainakin puhuimme, lasten ja eläinten lisäksi. Annoin heille kyydistä kiitokseksi suomentamiani aforismeja ja runoja, ja he toivat minut kotiovelle asti kelpo autollaan.


Lauantaiaamuna nukuimme pitkään. Aamupalan jälkeen veimme puolisoni kanssa lapset lähikoululle, jonka pihassa piti olla koulun vanhempainyhdistyksen toimintaa, mutta paikalla ei ollut ketään. Lapset keinuivat hetken rengaskeinussa samalla kun me luimme Wilma-viestin monta kertaa uudestaan varmistuaksemme, ettemme olleet erehtyneet päivästä, paikasta tai kellonajasta. Kaikki täsmäsi, koululla ei vain ollut ketään eikä viestiä peruutuksestakaan ollut tullut. Tämäkään arvoitus ei ole vielä ratkennut, koska en ole muistanut sitä selvittää. Pyöräilytimme lapset takaisin kotiin ja lähdimme kaikki puolisoni isän mökille Saarijärvelle vuotuiseen perunannostoon. Pienemmän tyttäremme saappaat unohtuivat kotiin, mutta onneksi sade piti taukoa juuri oikealla hetkellä. Muiden nostaessa perunoita mökin pieneltä kasvimaalta minä lähdin etsimään puolukoita.


Kävelin pellonvierustietä paikkaan, josta olin aikaisempina vuosina puolisoni ja hänen vanhempiensa kanssa poiminut mustikoita ja puolukoita. Tai en kävellyt sinne suoraan, vaan kiersin toisen metsikön kautta, koska tulkitsin saamiani ohjeita väärin, minkä vuoksi jouduin ajanpuutteen ja kärsimättömyyden vuoksi oikaisemaan pellon poikki, mutta onneksi sen halki kulki jollain kulkuneuvolla poljettu leveä polku, jolla korret olivat vihreämpiä kuin ympärillä. Peltopolun päässä häämötti kangasmetsä. Puolukat olivat harvassa, ja ne olivat turhauttavan pieniä. Löysin niitä kirjaimellisesti vain kourallisen. Myrkkysieniä näin paljon. Yritin vaihtaa poimimispaikkaa kääntymällä metsätieltä oikealle niin kuin olin tehnyt ensimmäisenä yhteisenä kesänämme. Olin tullut hänen vanhempiensa mökille. Olimme kävelleet yhdessä tämän metsätien päähän tai jonkinlaiselle kääntöpaikalle, jonka takana häämötti keltainen talo. Siellä ei silloin näkynyt ketään. Nyt epäilin, olinko sittenkään samalla tiellä, sillä en nähnyt keltaista taloa eikä maisema muutenkaan näyttänyt aivan samalta, mutta olihan siitä aikaakin jo seitsemäntoista tai kuusitoista vuotta. Puiden keskellä oli vihertävä, kolkko mökki, joka näytti autiolta ja jonka sisällä saattoi olla vaikka ruumiita. Mökin pihaan ei päässyt autolla vaan kapeaa polkua pitkin. Ei tämä voinut olla sama paikka, mutta en voinut olla kaukanakaan siitä. Ketään ei näkynyt, olimme suojattomia; hyttyset pistivät meitä. Ensirakkaus.


Palasin mukanani kirjaimellinen kourallinen puolukoita ja näin, että muut olivat jo nostaneet perunat ja kävelemässä minua vastaan värikkäitä syksyn lehtiä matkalla keräten. Totesin heille, että tänä syksynä meidän täytyy ostaa puolukat. Paluumatkalla mökiltä unohdimme näyttää lapsille tullessamme näkemäämme kärpässientä, joka kasvoi melkein keskellä tietä.


Sunnuntaina lähdimme kaupunkiin syysmarkkinoille ostamaan puolukoita. Kohtasimme markkinoilla muuramelaisen tuttavaperheemme, jonka lapset ja aikuiset olivat syntyneet samoina kuukausina kuin meidän perheemme lapset ja aikuiset ja jolla oli sama sukunimi kuin puolisollani ja tyttärilläni. Mitään kovin tärkeää emme siis perheestä vielä tienneet, mutta tyttäreni olivat tykänneet heidän kellaristaan, joka oli haissut kellarilta. Kiersimme markkinapaikkaa ja vertasimme hintoja; söimme kojuruokaa; ostimme lakkahilloa, suppilovahveroita, mausteita, munkkeja ja ruisleipää. Puolukoita myytiin monessa kojussa, eikä hinnassa ollut suuriakaan eroja. Marjat olivat jo kypsiä, olisi luultavasti kannattanut tulla jo lauantaina. Lopulta ostimme mukiinmenevältä näyttävän viiden kilon laatikollisen leivonmäkeläisiä puolukoita samalla summalla, jolla Sörsselssön oli nollannut jeepinomistajien auton vikailmoituksen. Kannoin valkoisella muovikassilla suojatun marjalaatikon autollemme rautatieaseman toiselle puolelle ja saatoin melkein kuvitella, että olin poiminut marjat itse. Marjojen hallussapito voimaannuttaa. Kävimme vielä automarketissa ostamassa kaikkea lapsiperheelle tuiki tarpeellista.


Illalla kotona survoin osan puolukoista soseeksi ja pussitin osan kokonaisina. Kaikki pantiin pakkaseen, sillä niin kypsät puolukat eivät säilyisi survoksena jääkaapissakaan. Marjat olivat olevinaan puhdistettuja, mutta joitain pieniä roskia niistä vielä löytyi. Ajattelin syyskuista iltaa toissa kesänä, kun olin istunut vilpolassamme siivoamassa itse poimimiani puolukoita. Nyt vilpola on remontoitu vieras- ja työhuoneeksi ja minä kirjoitan tätä sisällä samassa paikassa, missä silloin puhdistin marjoja ulkona. Punarinta oli napsinut nokkaansa nurmikolle ja pensasaitaan viskelemiäni epäkelpoja marjoja, ja minä olin ajatellut, että nyt selvisi, mistä punarinta on saanut värinsä. Arvoitus oli ratkennut.

perjantai 3. elokuuta 2018

Kesäyön uni

Näen usein unia, jotka jäävät mieleeni vaihtelevasti. Keskiviikon vastaisena yönä eli heinäkuun vaihtuessa elokuuksi näin juuri sellaisen vaihtelevasti mieleeni jääneen unen, jota yritän tässä muistella. Muistelun päätteeksi tai sen aikana kirjoitan myös siitä, mitä ajatuksia uneni minussa herättää, vaikka en niin sanotusti usko uniin enkä kuvittele niiden merkitsevän mitään.

Olin luultavasti juonut tai syönyt jotain sopimatonta juuri ennen nukkumaanmenoa - saatoin tehdä itselleni jallukoladrinkin ilman kolaa - sillä melko pian nukahdettuani olin näkevinäni vanhemman tyttäreni, joka aloittaa ensi viikolla koulun, takertuneena kissamaisesti kaikilla raajoillaan yhteen kesällä kokoamistani Ikean vaatekaapeista, joita emme ole vielä kiinnittäneet ruuveilla seinään. Kaappi alkoi heti kaatua, ja tyttäreni oli vaarassa jäädä sen alle. Ihmeteltyäni, miten hän ylipäätään pystyi saamaan kaapista tuollaisen otteen, säntäsin auttamaan häntä. Silloin hänen kaatumisensa kaapin mukana alkoi näyttää jonkinlaiselta kehosta poistumiselta, niin että tyttäreni, jonka näin vain takaapäin, muuttui läpikuultavaksi kuin aave. Juuri kun kaappi oli litistämäisillään aavetyttäreni lattiaa vasten, heräsin siihen, että putosin sängystä ja löin polveni seinään. Olen viimeksi pudonnut sängystä varmaan koululaisena. Puolisonikin havahtui putoamiseeni. Kömmin takaisin vuoteeseen helpottuneena siitä, että tyttärelleni sattunut tapaturma oli vain unta, ja nukahdin uudestaan.

Seuraavat vaiheet muistan huonosti, mutta olin jossain Helsingin tapaisessa mutta oudon autiossa ja vanhannäköisessä kaupungissa enkä oikein tiennyt, mihin olin menossa ja mitä tekemässä. Ensin tapahtui paljon muutakin, jota en muista, mutta lopulta päädyin johonkin hämärään kahvilaan tai baariin istumaan samaan pöytään tympiintyneen näköisen ikäiseni tai hieman nuoremman naisen seuraan. Naisella oli lyhyt harmahtava tukka, ja hän oli jonkinlainen taiteilija. Hän puhui lyhyesti ja epämääräisesti siitä, mitä teki ja yritti tehdä. Hän korosti tekemisen ja yrittämisen eroa. Mieleeni eivät kuitenkaan jääneet hänen tekonsa eivätkä yrittämisensä vaan se, miten hajamielisesti hän niistä puhui välillä itsekseen ilottomasti naurahdellen. Sitten hän kysyi kuin kohteliaisuudesta yrittäen samalla hymyillä: "Entä sinä? Mitä sinä teet ja yrität tehdä?" Vastasin, että ryhdyn suomentamaan uudestaan Victor Hugon Kuolemaantuomitun viimeistä päivää, joka on suomennettu viimeksi sata vuotta sitten (1917), ja että yritän myös kirjoittaa jotain. Nainen hymyili vain hieman enemmän eikä näyttänyt lainkaan kiinnostuvan. Enpä minäkään toisaalta olisi osannut tekemisistäni ja yrittämisistäni enempää kertoa, joten miksi suotta. En minä ketään kiinnosta. Aina välillä asia harmittaa minua, mutta unessa en jaksanut hirveästi välittää. Minulle kuitenkin tuli tunne, että oli korkea aika nousta pöydästä.

Menin ulos ja etsin pysäkin, jolta pääsisi bussiin tai raitiovaunuun. Eräällä pysäkillä näin raitiovaunun kyytiin nousevan naisen, joka muistutti äsken tapaamaani taiteilijaa, paitsi että tällä naisella olikin vaaleat hiukset eikä hän näyttänyt tympiintyneeltä vaan hyväntuuliselta. Mutta kun nainen oli ottanut muutaman askelen raitiovaunun käytävällä paikkaa etsiessään, hän huomasi toisten matkustajien tuijottavan häntä. Hänen hyväntuulisuutensa katosi hetkessä ja hän huokaisi syvään ikään kuin olisi joutunut samaan epämiellyttävään tilanteeseen monta kertaa aikaisemmin. Käsitin, että nainen oli kuuluisa näyttelijä, joka ei yhtään tykännyt siitä, että hänet tunnistavat ihmiset jäivät häntä töllistelemään ja hänestä keskenään supattelemaan. En noussut samaan raitiovaunuun, koska en halunnut olla osaltani aiheuttamassa naiselle mielipahaa. Minusta näet tuntui, että en kuitenkaan olisi osannut pitää silmiäni erossa hänestä, hän oli niin kiehtova.

Kävin levottomaksi. Minulla oli kiire päästä johonkin kulkuneuvoon, vaikka en edelleenkään oikein tiennyt, minne olin menossa. Tuntui, että elämä lipui käsistäni. Sitten havaitsin, että jotain oli lipunut käsistäni ihan konkreettisesti, nimittäin lompakkoni! Lompakkoni oli koko elämäni, ja se oli pudonnut johonkin! Syöksähtelin eri suuntiin sitä etsien, ja kohta näinkin sen noin kymmenen metrin päässä kadunkulmassa, jossa se hohti punaisenruskeana harmaassa kaupunkiympäristössä kuin muokatun mustavalkokuvan tärkeä motiivi. Samalla hetkellä sen huomasi eräs mies, joka käveli katsomaan sitä. Juoksin nopeasti paikalle, ja koska mies ei huomannut minua eikä siten tihentänyt omaa askeltaan, sain napattua lompakon. Sitten mies tietenkin näki minut ja hämmästyi, kun lompakko katosi hänen näkökentästään. Mies oli näemmä päättänyt saada lompakon itselleen, sillä hän alkoi lähestyä minua, mutta onneksi olin yllättänyt hänet ja saanut etumatkan nyt alkavalle pakomatkalleni.

Juoksin tiilitalon ahtaaseen portaikkoon, jonka molemmin puolin kohosi monta kerrosta seinää. Portaikon päässä oli risteys, josta pääsi toisia portaita alas ja toisia ylös. Molempien päässä oli suljettu ovi. Kokeilin ensin alhaalla näkyvää ovea. Se ei auennut. Sitten juoksin kiireesti portaat ylös toiselle ovelle, ettei mies ehtisi tukkia tietäni. Häntä ei vielä näkynyt, mutta en jaksanut uskoa, että olisin eksyttänyt hänet. Edessäni oli punamusta ovi, joka oli suljettu seitinohuilla haoilla ylhäältä ja alhaalta. Itse asiassa ne näyttivätkin hämähäkinseitiltä. Haat kuitenkin aukesivat, ja saatoin työntää oven auki - mutta vain raolleen, kun se jo törmäsi toiseen samanlaiseen oveen. Avasin toisenkin oven haat ja työnsin senkin auki. Sekin törmäsi puolitiessä seuraavaan samanlaiseen oveen. Ovet raottuivat aina sen verran, että niistä mahtui kulkemaan, mutta aloin ahdistua, kun ovia tuli aina vain lisää. Katsoin taakseni. Miestä ei näkynyt eikä kuulunut. Vasta viides punamusta, seitinohuilla haoilla suljettu ovi aukesi kokonaan, ja saavuin jonkinlaiseen sateiseen puutarhakäytävään. Suljin oven tiukasti.

Puutarhassa vastaani käveli vanhempi nainen, joka ei välittänyt minusta vaan ohitti vain vakavailmeisenä. Hän näytti kovia kokeneelta. Sitten näin kuin näkynä nuoren naisen, joka koki kovia parhaillaan. Näystä ei käynyt ilmi, mitä, mutta kirkas valo valaisi hetkeksi aivan valkoiseksi hänen alastoman ruumiinsa ja suurisilmäiset kasvonsa. Vanhalla ja nuorella naisella oli jokin yhteys, mutta he eivät olleet sama nainen. Unen päättyessä minulle jäi vain tunne, että molemmat naiset olivat vahvoja yksilöitä ja hyviä sopeutumaan vaikeisiin tilanteisiin.

- - -

Unia ei kannata tulkita, koska ne eivät tarkoita mitään, mutta unien herättämiä ajatuksia täytyy jotenkin käsitellä. Minun ajatukseni johtuvat tästä unesta väistämättä naisiin ja miehiin ja siihen, miten naiset osaavat miehiä paremmin keskittyä elämään. He tietävät tekemisen ja yrittämisen eron, eivät säntäile neuvottomina ympäriinsä, ovat pelottomia ja antavat aina mahdollisuuden itselleen ja toisille. Miehet yrittävät pelastaa kaatuvan kaapin alle jääviä tyttäriään siinä onnistumatta, mutta tyttäret pelastautuvat vaikka sitten ruumiistaan irtautumalla. Miehet eivät tee mitään kiinnostavaa, yrittävät vain. Miehillä on enemmän teknistä eksistentialistista ahdistusta kuin naisilla, joiden elämää helpottaa moraaliin sitoutuminen. He eivät tiedä, mihin ovat menossa, juoksevat toisiaan pakoon ja arvostavat vain lompakkoaan. Eivätkä he osaa hillitä itseään tehdäkseen naisten elämästä vähemmän epämiellyttävää. Naiset eivät tarvitse miehiä, mutta miehet tarvitsevat naisia.

Tämä kaikki ei tietenkään ole täysin totta, ja tapahtuihan unessani paljon muutakin. En vain kunnolla muista, mitä.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Akin muotimerkintöjä, osa 5: kamala asuste

Tein edellisen kerran "muotimerkintöjä" blogiini vuonna 2014, joten on ehkä jo seuraavan osan aika. Muutenkin minusta tuntuu, että olen viime vuosina kirjoitellut ihan riittävästi melko raskaista, syvällisistä ja abstrakteista aiheista. Silloinkin kun olen näyttänyt kirjoittavan jostain kouriintuntuvammasta ja arkisesta, olen väkisin liittänyt siihen vaikeatajuista symboliikkaa ja oikein alleviivannut kohtalaisen yksitoikkoisen elämäni muka yleispätevää viisautta. Tällä kertaa en tee niin vaan keskityn yksinomaan pinnallisiin ja käytännöllisiin seikkoihin, mihin muoti antaa oivan tilaisuuden.

Kun viime viikolla hain lapseni päiväkodista ja olimme kävelemässä bussipysäkille, vanhempi heistä sanoi minulle iloisesti ja hieman ilkikurisesti, että rakastan laukkuani. Vastasin siihen heti, että en kyllä rakasta, vaikka sitä päivittäin käytänkin. Oikeasti vihaan sitä.

Laukkuni on iso musta laukku, jota voi kantaa kädensijoista tai olalla. Se on enimmäkseen joko oikeaa nahkaa tai keinonahkaa, en osaa sanoa. Siinä on valkoiset raidat reunoissa ja vetoketjujen vieressä sekä pohjassa metalliset "jalat", jotka näyttävät pyöreän pariston navoilta. Se on ehkä niin sanottu merkkilaukku, sillä sen kyljessä on himmeänkultainen seppeleentapainen. Ehkä joku lukijoistani tietää valmistajan nimen tämän yksityiskohtaisen ja asiantuntevan kuvaukseni perusteella. Ostin laukun vuoden 2011 alussa, kun minulla oli poikkeuksellisesti tililläni paljon rahaa. Ajattelin, että olin käyttänyt selkäreppua ala-asteella, yläasteella, lukiossa ja yliopistossa, nyt sai riittää. Olin tietenkin joillain matkoilla käyttänyt matkalaukkuja ja olkalaukkuja, kuten Kenia-kassiksi kutsumaani vihreäkankaista putkikassia, jossa oli mustia kuvia afrikkalaisista villieläimistä. Toisinaan Kenia-kassi pääsi kastumaan, ja silloin kastui myös sen sisältö. Niinpä halusin nahkaisen laukun, enkä vain matkoille vaan päivittäiseen, tyylikkääseen kaupunkilaiskäyttöön, asuinhan Vantaalla. Menin Helsinkiin Stockmannille ja tein ostopäätöksen.

Käytin laukkua ensimmäisen kerran mennessäni tärkeään, silloiseen työhöni liittyvään tapaamiseen Pasilaan. Sain kyydin puolisoni serkulta, joka huomasi uuden laukkuni. Työhöni liittyvässä tapaamisessa oli kyse työneuvostokäsittelyn puuhaamisesta av-kääntäjien epäselvän ja huonon aseman vuoksi, jonka yksi seuraus oli surkea toimeentulo. Puolisoni serkku, kuukausipalkkainen tradenomi, vitsaili, että ei kai minulla huono palkka ole, kun on varaa tuollaiseen laukkuun. En pahastunut vitsistä, mutta se ihmetytti, että tapaamisessa kukaan ei laukkua huomannut.

Samana syksynä menin laukkuineni Helsingin Kirjamessuille, joiden teemamaana oli sinä vuonna kai Ranska. Vieraana oli nimittäin muun muassa Jeanin elämää -sarjakuvien piirtäjä Charles Berberian, jonka edessä oli nimikirjoituksia haluava jono. (Berberian piirsi ilmeisesti jokaiselle lisäksi jonkin pienen kuvan.) Toisin kuin muilla jonottajilla, minulla ei ollut sillä hetkellä kainalossani uusinta Jeanin elämää -suomennosta - olin kylläkin hankkinut itselleni Ranskasta muutama vuosi aikaisemmin yhden alkuperäisen albumin - mutta ajattelin silti esittää Berberianille kiitokset hyvästä sarjakuvasta. Kun vuoroni tuli, Berberian näytti hämmentyvän nähdessään tyhjin käsin tulleen fanin, koska oli niin hyvässä vauhdissa signeeraamispuuhassaan. Sanoin sanottavani ja pahoittelin, ettei minulla ollut mitään, mihin pyytää nimikirjoitusta (josta en totta puhuen ollut edes kiinnostunut, en minä niitä harrasta). Sitten ranskalainen jotain sanoakseen kiinnitti huomionsa laukkuuni tai pikemminkin sen asentoon: se roikkui olallani olkahihna pään yli heitettynä. Hän sanoi, että jos pidän laukkua sillä tavalla, saan ennen pitkää selkäkipuja, ja suositteli minulle selkäreppua. Siinä vaiheessa aloin miettiä, olinko toiminut jonkin etiketin vastaisesti ilmestyessäni hänen eteensä ilman hänen uusinta sarjakuva-albumiaan. Kiitin kuitenkin häntä Jeanin elämän lisäksi vielä tuosta neuvostakin.

Välillä unohdin laukun ja käytin reppua.

Muutettuani pois pääkaupunkiseudulta halusin jossain vaiheessa palata käyttämään laukkua, josta minulla oli ollut niin suuret odotukset ja olin maksanut niin paljon - kuitenkin alle sata euroa - ja nyt olen käyttänyt sitä paljon. Se on tosiaankin kamala laukku. En käsitä, miten olen voinut ostaa niin huonon laukun. Ensinnäkin sen väri on hirveä: en tykkää mustasta, mutta senvärisiä vaatteita ja asusteita meille joka paikassa tyrkytetään, minkäs teet. Sen kädensijat tuntuvat epämiellyttävän kovilta, ja ne on kiinnitetty laukkuun metallisilla renkailla, jotka kaatuvat laukun toisella kyljellä sivutaskun vetoketjun päälle, kun laukun laskee lattialle ja irrottaa otteensa kädensijoista. Niitä täytyy aina kääntää pois edestä, kun haluaa avata tai sulkea sivutaskun. Selvä suunnitteluvirhe. Myös laukun pääosaston vetoketjua käyttääkseen joutuu taittelemaan laukkua ja kohentelemaan sen asentoa eri puolilta, koska laukku luonnostaan menee jotenkin rumasti ja epäkäytännöllisesti lyttyyn sekä lattialla lojuessaan että olallani keikkuessaan. Kun se lojuu lattialla, kompastun helposti sen vieressä kiemurtelevaan olkahihnaan. Ja kun kannan laukkua Charles Berberianin kammoksumalla tavalla, toinen kova kädensija painaa kylkeäni ja laukun valkoinen reunus lonkkaani. Joudun koko ajan vaihtamaan sitä olalta toiselle - siten olen välttänyt sentään selkävaivat, joista minua varoitettiin - tai kantamaan välillä käsissäni, jolloin olkahihna ensin melkein repii päähineen ja mahdolliset aurinkolasit päästäni, kun kiemurtelen siitä, ja sitten roikkuu maata viistäen, ellen survo sitäkin käsiini kädensijojen lisäksi. Käsissä laukku on todella painava, vaikka siinä olisi vain tyhjiä muovipulloja. Usein siinä muuten onkin, kun vien pulloja palautukseen, eikä siihenkään kukaan kiinnitä mitään huomiota. Laukkuni on muille ihmisille täysin yhdentekevä ja minulle sietämätön rasite! Heittäisin sillä vesilintua, jos vihaisin vesilintuja. Vihaan laukkuani! En kestä sitä enää!

Mutta kai se on niin, että en voisi kuitenkaan todella erota laukustani, sillä kaikki on loppujen lopuksi yhtä. Vaikka luopuisin siitä, jäisin silti tietoiseksi siitä totuudesta, että olemme samaa materiaa, toisin sanoen laukun henkiseksi omistajaksi. Laukku on kuin elämä itse: raskas ja hankala mutta ainoa, millä tai pikemminkin missä on merkitystä. Mutkattomasti olemukseeni sulautuva asuste olisi pelkkä alastomuuden jatke, eikä alastomuuden jatkamisessa olisi mitään mieltä, sehän turmelisi itsessään upean alastomuuden. Elämä ei ole läheskään niin täynnä aitoja valintoja kuin eksistentialistit kuvittelevat. Laukku on asuste ja asuste on laukku.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Innostun kyllä

Viikolla valitin puolisolleni väsymystä. Makasimme tiistai-iltana sängyssä ja aioimme seuraavana aamuna herätä aikaisin eli jo vähän ennen seitsemää, koska molempien piti ehtiä puoli yhdeksäksi päiväkodille keskustelemaan tyttäremme, esikoululaisen, valmiuksista aloittaa koulu syksyllä, varhaiskasvatuksen lyhennekielellä niin sanottuun LEOPS-keskusteluun juttelemaan ESKO-lomakkeesta. Varoitin etukäteen, että saattaisin olla aamulla väsynyt, haukotella ja keskittyä huonosti siihen, mitä esikoulunopettaja sanoisi. Puolisoni, joka paiskii töitä kovemmin kuin minä, ei tälläkään kertaa ottanut valitustani kovin vakavasti vaan valitti takaisin, että en innostu oikein mistään, kannattaisiko minun vähän miettiä työtäni ja elämääni. Ihmettelin jonkin aikaa, mistä hän puhui, ja tyydyin vain toteamaan, että tästä on jo joskus keskusteltu, koska siltä minusta joka tapauksessa tuntui. Sitten me vähitellen nukahdimme ja heräsimme aamulla hirvittävän aikaisin sen huomioon ottaen, ettemme kumpikaan ole aamuvirkkuja. (Enkä minä myöskään iltavirkku, voisin lisätä. Olen keskipäivän ja iltapäivän ihminen, yö alusta loppuun on minulle kauhistus ja koettelemus valvetilassa.)

Seuraavana päivänä matkalla päiväkotiin lasten kanssa käsitin, miksi keskusteleminen väsymyksestä ja innostuksesta oli vaikeaa: Puolisoni kuului niihin ihmisiin, joiden mielestä väsymys voi johtua innostuksen puutteesta; minä taas niihin, joiden mielestä näkyvän innostuksen puute johtuu väsymyksestä. Olemme eri mieltä syystä ja seurauksesta, emme siis voi ymmärtää toisiamme. Mieleeni muistui jälleen se aika, jota pidän elämässäni ratkaisevana, nimittäin ylioppilaskirjoitusten aika lukion viimeisenä vuonna. Yksi lukion suurista epäkohdista on, että se teettää liikaa työtä sellaiselle, joka suhtautuu siihen vakavasti eikä onnistu saamaan lisäenergiaa sopivasta liikuntamuodosta tai muusta opintoja tasapainottavasta harrastuksesta. Minä kärsin usein päänsäryistä, vaikka en haalinut itselleni mitenkään kohtuutonta määrää kursseja. Kirjoitusten aikaan olisin kyllä jaksanut valmistautua niihin kunnolla, mutta en enää halunnut tehdä niin ja suoritin puolet kokeista odotuksia huonommin. Se harmitti, mutta minä vain aloin arvostaa hyvinvointiani enemmän kuin arvosanoja ja suorituksia ylipäätään ja tuin omaa päätöstäni käymällä vuosien mittaan yhä kriittisemmäksi ylioppilaskirjoituksia mutta myös arvosanoja kohtaan. En halunnut enää kärsiä oksettavasta päänsärystä, ja yliopistossa varoin visusti kuormittamasta itseäni liikaa. Ensimmäisenä kevätlukukautena suoritin minimimäärän opintoviikkoja ja nautin kämppääni paistavasta kevätauringosta Donald Byrdin Street Ladya kuunnellen.

Tietenkin tällaisella "löysäilyllä" oli seurauksensa. Ei ollut puhettakaan, että olisin jaksanut tai uskaltanut opintojen ohessa käydä töissä (jos niitä nyt olisin saanut, päänsärkyherkkyyteni kun näkyi kilometrien päähän eikä töitä nyt muutenkaan kaikille ollut), minkä vuoksi työllistyminen opintojen jälkeen kesti kauan. Opinnoistani tuli lopulta melko laaja humanistinen kokonaisuus, mutta niiden suorittaminen kesti yhteensä kymmenen vuotta, vaikka maisteriksi valmistuinkin jo kuudessa vuodessa. Hyödyllistä ja hyödytöntä työkokemusta alkoi kertyä hitaasti vasta valmistumisen jälkeen, ja vasta opiskelun kokonaan lopettamisen jälkeen sain tilaisuuden keskittyä mielekkääseen työntekoon joksikin aikaa. Sitten sain lapsia, ja sillä tiellä olen edelleen - toisin sanoen tiellä, jolla on vaikea keskittyä työhön tai ylipäätään omiin asioihin.

Käsitän nyt, että en kyennyt hyödyntämään lukioaikaista oivallustani täysimääräisesti. Vaikka en ottanut opintoja enää niin vakavasti, että olisin oksennellut oppilaitoksen vessoissa, tunnollisuuteni esti minua hoitamasta velvollisuuksiani tasapuolisesti. Jotkin velvollisuudet hoidin pikkutarkasti ja kiitettävästi (opinnot), jotkin jätin hoitamatta (orientoitumisen opiskelujen ulkopuoliseen elämään, erityisesti työelämään, johon ennen pitkää piti siirtyä). Synnynnäinen suorituskykyni edellytti käytännössä, että olisin hoitanut kaikki velvollisuudet vasemmalla kädellä (olen oikeakätinen), minkä yhteiskunta olisi kenties palkinnut paremmin, mutta tunnollisuuteni vuoksi en halunnut tehdä mitään niin, että toisille jäisi paha mieli. Siitä huolimatta ehkä joskus jäi. Mutta luulen, että olisin alkanut inhota itseäni, jos olisin toiminut toisin ja vain niin sanotusti heitellyt verkkojani sinne tänne. Varoin tietoisesti väsyttämästä itseäni pahan olon partaalle niin, että ylsin samalla myös moraalisiin ihanteisiini. Sen täytyi olla oikein. Ja kuitenkin se on monilla mittareilla "alisuoriutumista" ja johtaa joissakin töissä ala-arvoisiin työtuloihin. Määrää arvostetaan enemmän kuin laatua. Mutta jotkut harvat onnekkaat, ristiriidattomat, tasapainoiset ja vähintään kohtalaisen kasvatuksen saaneet ihmiset kykenevät yhdistämään ne kaksi. Kunnes ainakin osa heistä uupuu.

Keskustelun jälkeen puolisoni antoi minulle ennen töihin jatkamistaan kyydin kirjastolle, jonne minun oli tarkoitus jäädä työskentelemään. Perillä hän sanoi käväisevänsä kirjaston aulan vessassa. Kun hän pysähtyi hetkeksi nojaamaan seinään ja miettimään, mistä pitäisi vielä sopia ennen eroamista päivän ajaksi, käytin tilaisuutta hyväkseni ja nojasin hänen rintaansa vasten ja suljin silmäni, koska olin hyvin väsynyt. Tuntui hyvältä nojata häneen tietäen, että hän itse nojasi seinään eikä siis voinut joutua kovasti ponnistelemaan tilanteessa. Muutaman sekunnin kuluttua hän sanoi, että hänen täytyy mennä, ja hän katosi vessaan. Minä lampsin hiljaa tavanomaiselle nurkkapaikalleni kirjastoon, käynnistin tietokoneeni ja toivoin iltapäivällä varmasti alkavan väsymyspäänsäryn jäävän niin vaimeaksi, että kykenisin hakemaan lapset päiväkodista. Toiveeni onneksi toteutui.

Kaikenlaista voi tehdä ja yrittää, jotta jaksaisi paremmin. Yleensä näissä jaksamiseen liittyvissä neuvoissa kehotetaan lisäämään elämään jotain tai muuttamaan jotain siinä. Enemmän liikuntaa, enemmän ystävien tapaamista, enemmän puhumista vaikeista asioista. Kova rasva pitää vaihtaa pehmeään, tupakka porkkanaan, alkoholi porkkanamehuun, karkea suola karkeaan porkkanaraasteeseen ja hieno sokeri hienoon porkkanaraasteeseen. Voisin alkaa juoda kahvia, vaikka se maistuu pahalta ja tiedän, että sen piristävää vaikutusta liioitellaan. Voisin korvata osan kuluttamastani sokerista hitaammilla hiilihydraateilla tai peräti proteiinilla, vaikka yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä käyttää liikaa sokeria eikä siis ole oikein perusteltua olettaa, että muista poikkeava väsymykseni johtuisi sokerista. Lisäksi se vuoden 2016 omena-karviaishillo, jota on vielä jokunen purkki jäljellä, on todella onnistunutta puuronlisuketta ja kelpaa vaikka laskiaispullankin täytteeksi, jollaiseksi yleensä kelpuutan vain vadelmahillon. Voisin tehdä sitä ja tätä pientä, ellen olisi vakuuttunut, että juuri niiden ja näiden pienien asioiden kasaantuminen on pääsyypää väsymykseen ja sen innostuksen puutteeseen, joka on asioiden lisäämisen ja muuttamisen edellytys. Aivan ensin pitäisi siis vähentää jotain elämästä ennen kuin siihen voi harkinnan jälkeen taas lisätä jotain. Tai tarkemmin sanottuna jonkin pitäisi vähentyä, koska itse ei jaksa edes vähentää tai pysty vähentämään, sillä kaikki kohtaloksi koitunut tai liian suuri osa siitä on muuttunut velvollisuudeksi tai väistämättömyydeksi.

Olen kirjoittanut näistä blogissani jo syksyllä: kiinnostumisesta, valintojen teknisyydestä ja moraalista. Ja monet ovat kirjoittaneet siitä, miten koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain ja varsinkin näyttämässä, että tekee jotain. En tiedä, onko minulla mitään uutta sanottavaa. Pienistä asioista valittaminen tuntuu pahalta ja ihmetyttää, koska eivät ne itsessään ole kamalia, niiden loputtomalta tuntuva määrä on. Jos kokee omin voimin saaneensa elämältä paljon, tuo paljous epäilemättä tiivistyy yhteen asiaan, omaan tahdonvoimaan tai näkemykseen henkilökohtaisesta onnesta, eikä siten kuormita, väsytä ja tapa innostusta. Mutta jos kokee niin kuin minä, että elämältä saa paljon omista voimista riippumatta, paljous ei kiteydy mihinkään sulateltavaan muotoon vaan kaatuu päälle. Käy niin kuin ranskalaisen Julien Gracqin romaanissa, jossa pian kuoleva vanha mies toteaa, että kun ihminen ei enää jaksa nostaa omia tekojaan päältään, niistä tulee hänen hautansa kansi. Paitsi että tarkemmin ajatellen ajatus sopii ehkä paremmin niihin, jotka aktiivisesti touhuavat jotain, kuin niihin, joille vain tapahtuu asioita. Mitä tästä nyt pitäisi päätellä? Kaikki kuolevat joka tapauksessa, toiset omaa syytään ja toiset maailman murjomina, valitse jompikumpi. Ja minun moraalini vaatii valitsemaan jälkimmäisen.

Toivon vähenemistä. Sillä välin innostun kyllä joistain asioista, haluaisin sanoa puolisolleni. Rakastan järvessä uimista enkä voisi kuvitella asuvani vuosikausia jossain, missä en pääse pulahtamaan viileään, virkistävään veteen mahdollisimman vähissä vaatteissa. Järvet ovat jotain, mitä voin tavoitella ja ahnehtia, minkä voin onnistuneesti sepittää henkilökohtaiseksi onnekseni, vaikka tiedän, ettei se ole sitä. Rakastan pianomme ääntä, vaikka se olisi epävireessä ja lapseni pimputtelisivat sitä holtittomasti (silloin ajattelen kuuntelevani Cecil Tayloria). Innostuin, kun sain tällä viikolla kirjastosta lainaan japanilaisen Joe Hisaishin tunteellisia sävellyksiä sisältävän nuottikirjan, vaikka en ikinä opi soittamaan niitä F-avaimelle merkittyjä nuotteja kunnolla, en edes sinne päin (koska olen oikeakätinen). Rakastan suomentajan ja kustannustoimittajan työssäni kielellisiä oivalluksia, jotka kostuttavat tietokoneen näyttöä tuijottavia silmiäni. Mutta arki on raskasta, koska minulla on vasomotorinen nuha ja nenä enemmän tai vähemmän tukossa ympäri vuoden. Siksi en pysty hengittämään niin hyvin nenän kautta, kuten terveellistä olisi, vaan ilma kulkee suun kautta keuhkoihin ja epäpuhtaudet ja taudinaiheuttajat käyvät kiinni herkemmin. Kun sairastelen enemmän, jaksan vähemmän ja väsyn enemmän. On raskasta, koska en ole yli kuuteen vuoteen päässyt A-luokan lomalle - tai muillekaan lomille, sillä puolisoni on kyllä viehättävää matkaseuraa, jos lomatunnelmaan pääsee. On raskasta, kun on kaksi kissaa ja kaksi lasta, jotka eivät ole vielä valmiita ihmisiä - siis lapset, eivät kissat, ihan realistisia minun odotukseni ovat. Tarvitsisin luultavasti ainakin kahdeksan ja puolen tunnin yöunet, mikä on ihan normaalin rajoissa, mutten saa nukutuksi niin paljon. On tässä vähän kaikkea, tai pikemminkin paljon kaikkea. Mutta innostun kyllä. Älkää kuitenkaan odottako, että näyttäisin huutomerkiltä kaiken tämän paljouden keskellä.