Kirja-arvio: Hyvän puolella pahaa vastaan

On jo melkein joulu, mutta koska sattuneesta syystä vietän mieluummin talvipäivänseisausta, otan joulun loman kannalta ja yritän ehtiä lukea José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Samassa aiheessa viipyilee nyt arvioimani kirja, Antti Nylénin Tunnustuskirja. Kirjapaja, Helsinki, 2013.

40-vuotias Nylén on aika nuori kirjoittelemaan muistelmia, minkä hän itsekin toteaa (hän toteaa ja ymmärtää aika monta asiaa kirjassaan, ennakoi kysymyksiä ja ihmetyksiä enemmän kuin yhdellä lukemalla jää mieleen). Tunnustuskirja on hänen mukaansa "sekä confiteor-credo että j'accuse". (Ensimmäisen merkitys piti varmistaa: uskontunnustustahan se tarkoitti, kuten epäilinkin; ja jälkimmäinen pamflettia - suunnilleen.) Tulkitsen niin, että Nylénin liittymisestä katoliseen kirkkoon on nyt kulunut tarpeeksi monta vuotta, jotta hän kykenee puhumaan asiasta kiihkottomasti (tunnustamaan uskonsa) ja vastaamaan ihmettelijöille, jotka tivaavat selitystä kyseiseen kirkkoon liittymiselle (kirjoittamaan pamfletin). Elämästään hänellä ei tietenkään ole vielä paljon sanottavaa, uskosta sitäkin enemmän, ja se onkin hyvä painotus. Luin erään vähemmän kiittelevän arvion Tunnustuskirjasta, mutta minusta teos on jopa kiinnostavampi kuin Nylénin suositut esseekokoelmat, joita rasittavat irrallisen tuntuiset taiteilijaesseet (vaikka nekin on hyvin kirjoitettu). Ehkä iloisesti yllättänyt vaikutelmani johtuu siitä, että olen monien muiden muassa odottanut tyydyttävää vastausta kysymykseen, miksi Nylén on nimenomaan katolilainen, ja nyt olen vihdoin saanut tyydyttävän vastauksen, joka ei pahemmin väistele ja on ylimielinen vain sen verran kuin on sallittua niin hyvälle ihmiselle kuin Antti Nylén.

Olisikin hassua, että yhden ihmisen usko häiritsisi niin paljon, ellei tämä ihminen olisi ilmiselvästi niin hyvä. Nylén on tunnettu veganismistaan ja muusta tieteen vahvasti tukemasta maailmanparannuksestaan, eikä hän peittele omia puutteitaan (jotka ovat kohtalaisen vähäiset), syntinen kristitty kun on. Tunnustuskirja mukamas välttelee osallistumasta uskontokeskusteluun (tämä on kuultu Nyléniltä ennenkin, ja sille voi jo lempeästi naurahtaa) mutta on niin ilmeikkäästi ja huolellisesti kirjoitettu, että se keskusteluttaa kuitenkin. Synnistä aloin ajatella (niin etten enää muista, oliko ajatus omani - ja mikä nyt ylipäätään on kenenkään omaa, kysellään kirjassakin viisaasti), että kristitty on enemmän tai vähemmän syntinen, uskonnoton taas hyvä tai paha, ja siinä on ero.

Nyléniä nyppii, että uskontokeskustelussa keskitytään kysymykseen Jumalan olemassaolosta eikä tärkeämpiin asioihin, kuten maailmanparannukseen. Hän ihmettelee, miksi ateisteja kiinnostaa uskonto niin tavattomasti. Uskontokeskusteluksi kutsuttu ilmiö alkoi 2000-luvulla niin sanotuista uusateistisista bestsellereistä, joissa hyökättiin voimakkaasti etenkin kristinuskoa, juutalaisuutta ja islamia vastaan - joiden virallinen Jumala oli jo ajat sitten osoitettu olemattomaksi. Ehkä noissa kirjoissa vielä vanhat kunnon todisteet toistettiin, mutta eiköhän pääpaino ollut uskonnottomien ihmeiden ja uskonnon yhteiskunnallisten haittojen kuvaamisessa - toisin sanoen maailmanparannuksessa. Uusi keskustelu uskonnosta on varmasti ikävää uskoville, koska he eivät keskustelua aloittaneet eivätkä siltä hyökkäystä itseään vastaan halunneet. Onneksi Nylén vaivautuu harmista huolimatta vastaamaan hyökkäykseen. (Hän kaipaa uusateisteilta "teologista sivistystä", jota ei kuulemma Nietzschen jälkeisillä "antikristityillä" ole ollut. Ensinnäkin epäilen vahvasti väitettä ja toiseksi ihmettelen, mitä hyötyä teologisesta sivistyksestä oli Nietzschelle, jos Nylénkin on päätynyt pitämään häntä "voiman ja väkivallan ihailijana".) Miksi uskonto sitten kiinnostaa ateisteja? Täytyy kai sen jotakuta kiinnostaa, kun se on niin iso juttu ja vaikuttaa maailmanparannukseen. Jos uskovia ei kiinnosta, jääkö muita vaihtoehtoja kuin uskonnottomat? Kun itse erosin kirkosta noin viisi vuotta sitten (en muista tarkkaa vuotta), olin pari vuotta poikkeuksellisen kriittinen uskontoa kohtaan ja luin jotkin noista bestsellereistä vahvistaakseni tunnetta, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Nyt tunteeni jo tukee älyäni siinä määrin, että voin itsekin keskittyä olennaisempaan - kuten tähän blogikirjoitukseen. Nylén varmasti ymmärtää, onhan hänelläkin ollut "aggressiivisen ateismin" hetkensä, "lyhyet ja vaimeat".

Nylén kastettiin evankelis-luterilaiseksi, sitten hänen sekulaarit vanhempansa erosivat kirkosta, ja lopulta poika palasi kirkkoon, siihen kaikkein suurimpaan ja kauneimpaan. Minua huvittaa se, että asun nyt kirkosta eronneena ateistina Vantaan Mikkolassa, jossa Nylén vietti uskonnottoman lapsuutensa ja sisällöttömiksi moittimansa elämänkatsomustiedon tuntinsa. (Miksei oppiaineen nimi ole enää "uskontojen historia ja siveysoppi"? Sehän oli hyvin informatiivinen nimi oppiaineelle, joka on hyvin tärkeä ja nyt vaarassa sotkeutua uskonnonopetukseen tai lukiossa peräti epämääräiseen "humanistis-yhteiskunnalliseen ja katsomukselliseen opintokokonaisuuteen".) Yhdyn Nylénin toiveeseen, että ET-tunnit eivät enää ole niin ala-arvoisia kuin hänen kouluaikanaan. Noilta tunneiltako Nylén sai ajatuksensa (tai tunteensa), että ilman uskontoa elämä on jotenkin vähäisempää ja sisällöttömämpää kuin uskonnon kanssa? Minä en koskaan tuntenut elämääni mitenkään "täydeksi" siksi, että kuuluin kirkkoon ja uskoin Jumalaan jotenkuten. Sen sijaan voisin hyvin kuvata valaistumiseksi sitä hitaahkoa oivallusta, että Jumalaa ei mitenkään voi olla olemassa. Minulle Jumalan olemattomuus on enemmän eikä vähemmän: Jumala edusti pimeyttä tai ainakin hämärää, ja sen poistuminen toi valon, johon silmäni vähitellen tottuvat. Todellisuuteen verrattuna Jumala oli miinusmerkkinen, vähensi todellisuutta peittämällä sen arvoituksen ja ihmeellisyyden.

Mutta Nylénin Jumala on tietenkin aivan toisenlainen, tietenkin: Jumala on hänelle "rakastava maailma" ja "itse oleminen", Pyhän Kolminaisuuden Isä "Luoja", jonka "luominen jatkuu". Nylén luonnehtii itseään ohimennen panenteistiksi muttei pidä määritelmää tärkeänä uskonsa kannalta. Tärkeää on vain Kristus eli kirkko ja suhde tähän "mielikuvitusystävään" (sikäli kuin ymmärrän, myös kirkko oppeineen on Nylénille uskon asia, jossa Vatikaani opetuksineen on toissijainen mutta välttämätön paha), joka antaa "ikuisen elämän". (Nylén kirjoittaa muuten ihmettelevänsä väitettä siitä, että Jeesusta tuputetaan joka paikassa ja sopimattomissa tilanteissa. Kerronpa tarinan: Opiskeluaikanani minulla meni sukset ristiin vuokraisäntäni kanssa, joten minun piti nopeasti löytää uusi asunto. Kiire ahdisti. Kävin katsomassa kolmentoista neliön rotankoloa, joka oli myynnissä suolaiseen hintaan eikä vuokrattavana, ja silloisen vuokralaisen nukkuessa omistaja, vanhempi nainen, supatti kämpän ovelta asuntoesittelyn korvaani. Eipä siinä paljon esiteltävää ollut. Silti minun oli vaikea uskoa, että nukkuva nuori mies ei olisi vain teeskennellyt nukkuvaa. Nainen tarjosi minulle kyydin yliopistolle. Matkan aikana hän alkoi puhua uskoon tulemisestaan. Hän oli ollut uskossa jo jonkin aikaa, ja hiljan myös hänen poikansa oli tullut samaan uskoon, mikä ilahdutti häntä suuresti. Hän suositteli uskoon tulemista minullekin. Jotain sanoakseni kysyin häneltä, oliko hänen uskonsa pelagiolaista vai predestinaation leimaamaa - olinhan juuri lukenut Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historian. Uskova asuntokauppias vastasi nopeasti, että hän uskoo vain Jeesukseen Kristukseen eikä mihinkään "höpöhöpöön". Haparoiva keskustelumme päättyi alkuunsa, sillä olimme perillä yliopistolla. Hyvästelin naisen ja soitin seuraavana päivänä hänelle, etten ollut kiinnostunut asunnosta. Puhelimessa hän ei enää puhunut uskostaan, mikä oli kohteliasta, sillä minä olin soittanut hänelle. Miksi minusta oli autossa tuntunut siltä, että hädänalaista asemaani yritettiin käyttää hyväksi sekä taloudellisesti että henkisesti?)

Luin äskettäin kirjailija D. H. Lawrencen Jumala-käsityksestä: Kosmodynamos muistutti hyvin paljon itse olemista ja Luojaa, joka jatkaa luomistaan, mutta rakastava maailma eli maailman ja ihmisenkin pohjimmainen hyvyys, joka voittaa pahuuden, ei sisältynyt siihen yhtä selvästi (saatan olla väärässä). Siihen kai tarvitaan Kristusta. Jos näin on, ateistin ja kristityn välillä ei tosiaankaan ole eroa - ainakaan sikäli kuin he uskovat hyvän yläkynteen ja toimivat sen mukaisesti eli pelottomasti kuoleman(uhan)kin edessä. Uskonnonfilosofia ja teologia ovat mutkikkaita, mutta onneksi yhteinen todellisuus helpottaa uskovien ja uskonnottomien vertailemista. Tutkimusten mukaan ateistit ja agnostikot ovat keskimäärin parempia lähimmäisiä kuin uskovat, mutta (ei tutkimuksen mukaan vaan minun mielestäni) kristitty vegaani on todennäköisesti parempi ihminen kuin joka toinen päivä lihaa syövä ateisti. Puolustan mielipidettäni: mitä merkitystä sanoilla 'hyvä' ja 'paha' on, jos ihmisestä - syntisestä tai ei - ei voisi sanoa, toimiiko hän oikein vai väärin vaikka onkin pohjimmiltaan hyvä, niin kuin tutkimustenkin, eikä vain kristinuskon, mukaan on?

Nylén haluaisi tutkittavan "epäilystään", että "ateismin leviäminen ja kulutuskulttuuri ovat kumppaneita". Hän myös väläyttää, ettei likimainkaan tiedetä, miten paljon kristinuskon vaikutusta on sairaalalaitoksessa, eläinaktivismissa ja feminismissä. Ateismin vaikutusta on varmasti enemmän kaikessa, koska se edelsi kristinuskoa ateismina avant la lettre, mutta se on toisaalta piilevämpää nykymaailmassa, jossa ateismi koetaan monin paikoin suuremmaksi rikokseksi yhteiskuntaa vastaan kuin kristillisyys. En lähtisi tutkimaan Nylénin epäilystä aikaisemmin mainitsemastani syystä: Jumala ei yksinkertaisesti jätä tavaroilla täytettävää "reikää sydämeen" kuin entinen rakastettu vaan on ateistille miinusmerkkinen olio. Sen sijaan kristinuskon vaikutusta hyvässä ja pahassa sietää tutkia ja on tutkittukin.

Rakastan totuuteen pyrkivää keskustelua, vaikka se ei pitäisikään itseään keskusteluna. Eräs sen tunnusmerkeistä on, että esitetään välillä yksimielisyyttä:


Sattuma, sanoo ateisti, vastahakoisesti, koska sattuma ei "valitse". Jumala, sanon minä, mielihyvin.

Onko taaskaan eroa muussa kuin sanavalinnassa?"

- - -

1990-luvulla pastori Antti Kylliäinen väitti, että kaikki pääsevät taivaaseen. Minä aiheutan nyt lisää harmia ja pahaa mieltä jumalankieltäjille väittämällä, että kaikki uskovat Jumalaan.

Voi tietysti, edelleen, kutsua asioita muillakin nimillä. Tajuun maailman merkityksellisyydestä voi viitata myös puhumalla esimerkiksi henkisyydestä, mikä onkin suosittua. Voi väittää, että hengellisyys, taju siitä, että "tässä ei ole kaikki", on istutettu meihin jo äitimme kohdussa, konsanaan siis kuin aistit.


Sanaleikki, tuo uskontokeskustelun suola Jeesuksen haavoissa! On kuitenkin muistettava, että jos kaikki uskovat Jumalaan, asiaa ei voi selittää ymmärrettävästi viittaamalla kristinuskoon, jonka epäloogiseen Jumalaan uskominen on ateisteille - ja itse asiassa myös kaikille muille, sanon minäkin - mahdotonta. Onneksi Nylén ei ole niin pöyhkeä, että ihan syyllistyisi tähän. Käytän "sattumaa" mielelläni enkä lainkaan "vastahakoisesti", mutten selittämään maailmaa vaan kuvaamaan sitä. On varmaa, että maailman olemassaolo on pohjimmiltaan sattumaa: sillä on moraalisia seurauksia maailmassa, mutta se ei toki selitä, miksi maailma on ja millainen se on, saati sitten itseään. Se on arvoitus - eikä minua haittaa lainkaan, jos joku haluaa kutsua sitä Jumalaksi. Henkisyyden ja hengellisyyden haluaisin erottaa toisistaan toteamalla puoliksi leikilläni, että niistä 'hengellisyys' on yhtä vanhentunut kuin 'fyysillisyys', fyysisyyden synonyymi. Valitettavasti kielenhuolto ei tue haluani vaan ilmeisesti pitää hengellisyyttä henkisyyden alalajina.

Ei ole paljon vastaan sanomista. Mistä kenkä siis yhä puristaa? Tietenkin katolilaisuudesta. Nylén kirjoittaa, ettei ole "erityisen katolinen", "vain katolilainen". (Tässä hän käyttää adjektiivia 'katolinen' ja substantiivia 'katolilainen' oikein, mutta en ole varma, käyttääkö hän niitä oikein puhuessaan samassa virkkeessä "luterilaisuudesta" ja "katolisuudesta". Jokin epäsuhta siinä kuuluu, vaikka haluankin uskoa, että Nylén käyttää termejä tarkasti.) Hän tarkoittaa, että Vatikaanissa on paljon sulateltavaa, jota hän haluaa sulatella, koska katolinen kirkko on Se Ainoa Oikea. Nylén puhuu ehkäisy- ja aborttikiellosta sekä naispappeudesta ja homojen syrjinnästä ymmärtäen kahta ensimmäistä ja ihmetellen kahta jälkimmäistä, joista hän kirjoittaa osuvasti:


Naisille kirkko sanoo: "Teillä ei voi olla kutsumusta pappeuteen." Homoille se sanoo: "Teillä ei voi olla kutsumusta avioliittoon." Tästä monet naiset ovatkin perinteisesti päätelleet, että heillä täytyy olla kutsumus avioliittoon, ja monet homot, että heillä täytyy olla kutsumus pappeuteen.


Tuohon ei ole mitään lisättävää. Ehkäisy- ja raskaudenkeskeytysasiat ovat vaikeampia, sillä vaikka Nylén ei ympäristötietoisena tietenkään kannata kieltoja, hän hyväksyy ehkäisyn ja abortin kummallisesti mutisten. Hän esittelee juurta jaksaen kieltojen taustoja, jotta edes vähän ymmärtäisimme Vatikaania. "Kirkko vaatii pitämään ihmisluontoa jonkinlaisena ideaalina, jota kohti on pyrittävä. Minä vaadin periaatteellisesti vain, että pitää aina muokata ympäristöä, ei koskaan ihmistä", hän tiivistää kantansa. Nylén muistuttaa toisaalla antimoderniudestaan eli käytännössä uuden teknologian vastustamisestaan, koska kehityksestä on seurannut enemmän pahaa kuin hyvää. Vaikka nyt näyttäisikin siltä, että metsään on menty, ihmisen ja ympäristön erottaminen toisistaan olisi silti vaikea filosofinen kysymys. Ja koska kysymys koskee kaikkia, on kohtuullista toivoa, että sitä käsiteltäisiin viittaamatta kristinuskoon, joka ei suinkaan ole ainoa uskonto tai elämänkatsomus, joka tunnistaa ihmisen ainutlaatuisuuden eli itsensä tiedostamisen kyvyn. Kysymystä ei kuitenkaan tarvitse esittää maailmassa, jossa ehkäisy- ja aborttikielto aiheuttaa paljon absurdia kärsimystä. Nylén tajuaa itsekin ihmetellä, miksi kirkko ei kiellä yhtä pontevasti yksityisautoilua, josta on paljon enemmän haittaa kuin ehkäisystä ja raskaudenkeskeytyksistä.

Nylén pahoittelee, että "vanha kristinusko" on turmeltunut "patriarkaalisen kulttuurin kainalossa", mutta hänen mielestään on parempi vaikuttaa kirkkoon sisältäpäin. En malta olla huomauttamatta, että jos hyvä kuitenkin voittaa pahan ja todellinen kirkko on Jeesus itse, myös kirkon ulkopuolella on "sisällä" todellisessa kirkossa. Siellä minä mielestäni olen vaikuttamassa asioihin - sikäli kuin "kaikki uskovat Jumalaan". Tervetuloa todelliseen kirkkoon, pois "Isän" kainalosta Pojan ystäväksi!

Lopussa Nylén kirjoittaa lennokkaasti maallistumisesta "ihmisen suurena mahdollisuutena":


Voisimmeko viimein hyväksyä vapauden, johon Kristus meidät vapautti? Vapauden, joka ei ole loputtomien vaihtoehtojen meressä lillumista eikä taivaallisten lakien noudattamista vaan sitä, että jalkojen alla on kantavaa maata.


Toivotaan, että näin käy; että mahdollisuudesta tulee taas mahdollisuus eikä pelkkä välttämättömyys, niin kuin minulla on tapana muotoilla vapauden ongelma. Jos kaikista kristityistä tulee Antti Nylénin kaltaisia, olemme jo pitkällä. Muut voivat ilman Kristustakin lakata pelkäämästä kuolemaa ja ryhtyä elämään ikuista elämää.

Lopetan arvioni Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mottoon, joka on lainaus Pilatukselta: "Quod scripsi, scripsi."

Mitä Nietzsche tarkoitti

"'tyhmä pyhyyteen saakka' sanotaan Venäjällä"

"Ei pidä mennä kirkkoihin, jos tahtoo hengittää puhdasta ilmaa."

"Samat affektit ovat miehessä ja naisessa kuitenkin tempoltaan erilaiset: sentähden mies ja nainen eivät lakkaa ymmärtämästä toisiaan väärin."


Tällaisia kirjoittelee Friedrich Nietzsche teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Tuskin on toista yhtä monisanaista ja -naista miestä, joka on niin ankara ajattelija ja samaan aikaan puhuttelee niin monenlaisia ihmisiä. Voiko kukaan varmasti sanoa, että Nietzsche olisi ollut jossain väärässä? Ei - varmasti.

Nietzschen lukemista harrastetaan kai yleensä ensimmäisen kerran lukioiässä, kun filosofian opinnot alkavat ja muutenkin ollaan hyvin vaikutealttiita ja laiskoja ajattelemaan itse. Minä kyllä pidin filosofiasta alusta lähtien, mutta Nietzsche ei kiinnostanut. Miksi olisikaan kiinnostanut mies, joka sanoi Jumalaa kuolleeksi, kehotti ottamaan ruoskan mukaan naisen luo sekä puhui yli-ihmisestä niin hyvin ja juutalaisista niin pahasti, että natsit voivat vedota suureen filosofiin: kuuluin yhä kirkkoon, naiset eivät hirveästi kiinnostaneet ja natseja tietenkin vihasin. Vielä yliopisto-opintojeni alussa kirjoitin muistikirjaani: "Natzschi."

Myöhemmin luin Kalle Haatasen nihilismiä käsittelevän kirjan Ei voisi vähempää kiinnostaa. Se oli aikaa, jolloin kirkosta eroaminen houkutti minua yhä enemmän. Haatanen tuntui saaneen Nietzschestä irti jotain hyvää: hän puhui (tieteellisen) ankaruuden vaatimuksesta, josta aikamme oli lipsunut, ja ankaruutta Nietzsche toki peräsi - sillei iloista ankaruutta, voisin nyt lisätä (ja ehkä Haatanenkin lisäsi, en vain muista). Silti luin mieluummin englanninkielistä uskonnonfilosofiaa, jota Nietzsche olisi haukkunut "kuivaksi" ja "keskinkertaiseksi", koska se oli minusta selväsanaisempaa.

Toissa kesänä luin viimein Näin puhui Zarathustran. Junassa selitin lukeneelle ystävälleni, että ihan varmasti Nietzscheä on mahdollista tulkita niin, ettei "yli-ihminen" saa tehdä mitä vain, ja nainenhan siinä kirjassa käskee ottaa sen ruoskan mukaan.

Tänä syksynä olen lukenut sekä Iloisen tieteen että yllä lainatun teoksen (en tietenkään saksaksi vaan J. A. Hollon 60-luvun suomennoksina, jotka saavat älynystyrät pohtimaan "herruuden" ja "herrauden" vivahde-eroa ja joiden vanhentuneesta kielestä filosofian lehtorini olisi sanonut, että "se tekee vain hyvää"), jonka juuri lopetin, ja nyt olen valmis kertomaan, mitä Nietzsche tarkoitti - sillei iloisesti.

Aloitetaan filosofiasta: Nietzsche oli filosofien filosofi. Tämä ei tarkoita samaa kuin kirjailijoiden kirjailija eli kirjailijaa, jota vain toiset kirjailijat lukevat, vaan sitä, että mitä Nietzsche tarkoitti, sitä tarkoittaa koko filosofia. "Jokainen filosofia myös salaa filosofian", hän väitti. Tässä ollaan ankaruuden vaatimuksen ytimessä. Nietzsche ihmetteli, miten muuten niin esimerkillinen Sokrates pyysi kuolinvuoteellaan uhraamaan kukon. Siitä voimme päätellä, että filosofian ankaruus tarkoittaa kahta asiaa: (1) on tiedettävä, minkä filosofian filosofia salaa, ja (2) sekin, kumpi niistä on lopulta se oikea, ankara - mutta sillei iloinen - filosofia; salaava vai salattu filosofia.

Mies ja nainen: Suokaamme Nietzschelle anteeksi, että hän eli aikana, jona naisasialiikkeen teräväkynäiset (Mary Wollstonecraft, John Stuart Mill) olivat olleet hänelle niin tympäiseviä englantilaisia. Filosofien filosofille sukupuolet ovat luontoa ja fysiikkaa, iloisen filosofian vastinparit, joiden suhteeseen ei tule sotkea mitä-lie-moraalia, hämärää tasa-arvoa eikä etenkään porvarillista hengettömyyttä. Mies siittää ja nainen synnyttää; ensimmäinen ottaa ja antaa, toinen antautuu ja antaa. "[O]ppineessa, tieteellisessä keskinkertais-ihmisessä on aina jotakin ikäneidolle ominaista: sillä hän ei ymmärrä enempää kuin tämäkään ihmisen kahta arvokkainta tehtävää." Siittäminen ja synnyttäminen ovat neron työtä; mutta mikä tärkeintä, niistä ei selviydy yksin. Älkäämme puhuko otsa rypyssä moraalista ja tasa-arvosta vaan siittäkäämme ja synnyttäkäämme niitä - sillei iloisesti. - Nietzschelle oli hyvin tärkeää, että miehet ja naiset hoitavat oman tehtävänsä. Hauskimmillaan hän onkin moittiessaan - ankarasti - miehiä oluen kittaamisesta ja naisia surkeasta ruoanlaittotaidosta.

"Jumala on kuollut." En tiedä, mitä tämä tarkoittaa, mutta olen melko varma, että se ei ole kovin tärkeää.

Yli-ihminen: Tämä on vaikein osa Nietzschen ajattelua. Siihen varmasti sekoittuvat iloisesti yllä kerrotut asiat filosofiasta sekä miehestä ja naisesta, jotenkin epämääräisesti Jumalan kuolemakin, mutta ehkä on paikallaan ensin tehdä yksi varaus, joka koskee monia muitakin ajattelijoita kuin Nietzscheä. Viimeistään 1970-luvulta asti on ollut lupa odottaa keneltä tahansa vakavasti otettavalta yhteiskunta- ja moraalifilosofilta, että tämä huomioi elävän luonnon pohdinnoissaan (ei vain metafyysisesti vaan ennen kaikkea fyysisesti), ja suhteuttaa kaikki aikaisempi ajattelu - sikäli kuin siihen palataan hyödyntämistarkoituksessa - siihen varmaan tietoon, että on olemassa rajoja, joita ei saa ylittää. Erityisen paljon on lupa ihastella niitä ajattelijoita, jotka jo ennen 70-lukua tai peräti toista maailmansotaa käsittivät melko hyvin, millaiset nämä rajat ovat. Niinpä länsimaalaisista minä ihailen esimerkiksi hiljan lukemiani Henry David Thoreauta, Charlotte Perkins Gilmania ja René Daumalia, jotka jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ymmärsivät syvällisesti ja monialaisesti, mitä tasapaino merkitsee.

Nietzschen yli-ihminen on jo kerran surkastunut latteaksi natsiksi, ja nykyaikana se taitaa olla lattea kapitalisti vielä enemmän kuin 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa, jonka porvarillista menoa Nietzsche päivitteli yhtä paljon kuin Thoreau vähän aikaisemmin. Ei siis pitäisi juurikaan häiritä filosofin hautalepoa, jos nyt pakotan yli-ihmisen hyväksymään luonnon rajat. Runollisimmillaan Nietzsche tietenkin liihottelee kaikkien rajojen yli; mutta vaikka naisen luo mentäisiin ruoskan kanssa, naisen on annettava synnyttää. Ja selvästihän Nietzsche arvostaa luontoa, luonnollisuutta ja luonnossa liikkumista: käveleminen auttoi sairastelevaa filosofiakin ajattelemaan. Sen tietääkseen tarvitsee vain perehtyä hänen elämäänsä, mutta kyllä hänen kirjoituksensakin asian paljastavat. Ehkäpä ei edes rajoita yli-ihmisen vapautta Nietzschelle epämieluisella tavalla, jos sen ajatusta täydennetään konkreettisemmalla mutta luovuuden hyväksyvällä luonnonmukaisuuden vaatimuksella: sehän voi jopa olla juuri sitä, mitä Nietzsche tarkoitti!

Ankaruus, iloisuus, luonnollisuus - ne on syytä muistaa Nietzschestä ennemmin kuin Jumalan kuolema tai nainen ja ruoska, sillä ne ovat lopulta helpommin ymmärrettäviä, niin paljon kuin 'luonnollisuutta' nykyään käytetäänkin väärin.

Kansanvallan kriisi

Itsenäisyyspäivästä on kohta kaksi viikkoa, ja minua vaivaa yhä A-Studio: Talkin viimeviikkoinen keskustelu Tampereen tapahtumista. Ei pitäisi antaa vaivata, koska tiedän, että kiistellystä kysymyksestä keskustelemaan kutsutaan aina henkilöt, jotka eivät tule ymmärtämään toisiaan tai esittävät jostain syystä - kuitenkin eri syystä kuin Sokrates - tyhmää. Tarkoitus ei ole tuoda totuuteen pyrkivän keskustelun avulla selkoa tapahtumista, vaikka näin ohjelmassa toisinaan väitetäänkin (ja yllättävän tyytyväisesti sanotaan sekin, että "keskustelu varmasti jatkuu"), vaan ymmärtää vastakkaisia kantoja asiaan. Sehän on helpompaa kaikille osapuolille, toimittajallekin, ja katsojatkin saavat edes jonkinlaista viihdettä. Paitsi minä, jolle tulee paha mieli, kun keskustelu ei pyri totuuden selvittämiseen.

Keskustelemassa olivat anonyymi "kiakkovieras", vasemmistolainen opiskelija, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja ja Kokoomuksen kansanedustaja. Anonyymi mielenosoittaja viljeli anarkismiin yhdistettäviä termejä ja ajatuksia, joita toimittaja pyysi jatkuvasti selventämään ja joita välivideolla esiintynyt menestynyt, Linnan juhliinkin osallistunut kirjailija piti auttamattoman vanhentuneina ja toimimattomina yhteiskunta-analyysin apuvälineinä. Vasemmistolainen opiskelija, joka kuuluu hallitusyhteistyötä arvosteleviin vasemmistoliittolaisiin, yritti kaivaa kahdelta muulta keskustelijalta ymmärrystä tapahtumille ja puolustautua päätoimittajan hyökkäyksiä vastaan - tämä näet keskittyi paitsi tuomitsemaan kansalaisliikehdinnän myös tahraamaan sillä Vasemmistoliiton mainetta pelkästään sillä perusteella, että joukossa oli ilmeisesti ollut enemmän vasemmistohenkisiä kuin perussuomalaisia mielenosoittajia. Kansanedustaja ihmetteli koko ajan, miksi hyvinvoivassa Suomessa pitää käyttää väkivaltaa politiikassa, miksi lailliset osallistumistavat eivät riitä.

Keskustelussa oli hyvää se, että ymmärtäjät yrittivät keskusteluttaa muita tapahtuman todennäköisistä taustoista ja ettei niitä hevosia enää niin hirveästi vatvottu; huonoa se, että ymmärtämättömät joko politikoivat (päätoimittaja) tai esittivät kirjailijan tavoin tyhmää epäsokratesmaisesti (kansanedustaja). Jotain järkevää kansanedustaja sentään sanoi todetessaan, että pitäisi varmaan kysyä joltakulta sosiologilta näistä taustoista. Ei hullumpi ajatus.

Miten sosiologi vastaisi siihen, että käytetään väkivaltaa, vaikka muitakin vaikutuskeinoja olisi? En tiedä, mutta poliittisluonteinen väkivalta demokratiassa kertoo kaiketi demokratian kriisistä, sillä demokratian yksi tarkoitus on ehkäistä poliittista väkivaltaa. Sen Kokoomuksen kansanedustaja olisi voinut sanoa, jos se olisi sopinut hänen tyhmäesitykseensä, jonka mukaan Suomessa asiat ovat hyvin ja tuloerot maailman mittakaavassa pieniä, joskin kasvaneet.

Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa; sitä, että kaikki päättävät yhteisistä asioista. Politiikka on näiden yhteisten asioiden hoitamista. Jos kaikki eivät päätä yhteisistä asioista, ei ole demokratiaa, ja jos poliitikko hoitaa muita kuin yhteisiä asioita - ajaa muuta kuin yhteistä etua - hän on huono poliitikko.

Demokratia ei tarkoita, että enemmistö päättää. On mahdollista, että päätoimittajalla ja kansanedustajalla on tällainen virheellinen näkemys demokratiasta, sillä se on kai aika yleinen näkemys (kiakkovieraasta ja opiskelijasta olen epävarmempi). Enemmistöllä on kyllä demokratiassa enemmän valtaa kuin vähemmistöllä, mutta se ei vapauta velvollisuudesta tehdä yhteisen edun mukaisia päätöksiä eikä - ainakaan moraalisesti - huonoista päätöksistä seuraavalta paheksunnalta ja poliittisilta johtopäätöksiltä.

Olen puhunut demokratian olemuksesta blogissani aiemminkin. Pahoittelen toistoa, mutta asia on mielestäni erittäin tärkeä, koska koen, että monien poliitikkojen mielestä on ihan hyväksyttävää ajaa oman äänestäjäkunnan (oletetun äänestäjäkunnan, sillä äänestys on salainen) etua; sitä saatetaan pitää jopa poliitikon velvollisuutena. Ei se niin mene. Poliitikon pitää tehdä yhteisen edun mukaisia päätöksiä, olla koko kansan eikä jonkin kunnan tai maakunnan tai läänin poliitikko. (Tässä ei ole virhettä. Ei kunnallispoliitikonkaan ole soveliasta ajatella vain omaa kuntaansa. Kunta ei ole saari valtiossa sen enempää kuin valtio saari globaalisti toimivassa maailmassa.)

Laajemmin demokratia tarkoittaa myös eläinten ja kasvien, miksei myös elottoman luonnon, ottamista mukaan päätöksentekoon. Mutta kunhan nyt ensin selvittäisiin tästä ihmiskansanvallan kriisistä. Miten? Poliitikkojen pitää vain olla oikeita poliitikkoja, kansanvallan oikeaa kansanvaltaa. Jos ei ymmärrä, mitä demokratia ja politiikka tarkoittavat ja edellyttävät, on luovuttava vallasta. Sitten voi joutessaan vaikka taivastella sitä, miksi hevosen päälle heitetään maalia.

Mummon opetus

Kesä 2013 oli satoisa. Vadelmia oli enemmän kuin vuosiin, pohjoisessa kuulemma lakkaa ennätykselliset määrät, eikä mustikatkaan tuottaneet suurta pettymystä. Myös vanhan mummolani pihan vähintään eläkeikäinen omenapuu pani parastaan. Kun elokuun lopussa kävin sukulaisissa Keski-Suomessa, harmittavan monet hedelmät olivat jo pudonneet ja mädäntyneet tai hyvää vauhtia mädäntymässä puun alle. Kävimme ripeästi töihin aurinkoisena sunnuntaina: mädät omenat työnnettiin kottikärryillä metsänreunaan eläimistön evääksi (kolme neljä kärryllistä!), puolimädistä haukattiin sitä ennen puolikas suuhun, mädäntymättömät kassitettiin. Sitten katsoimme oksia, haimme tikkaat ja tartuimme mahdollisimman pitkiin kättä pidempiin, joilla hyväntahtoisesti mätkimme puuta, kunnes se luovuttaisi meille antimensa. Puu mätki meitä hyväntahtoisesti takaisin pudottamalla osan omenoista päähämme. Ylimmät latvaomenat jäivät puuhun kuin kruunuksi, vaikka tavoittelin niitäkin nousemalla pari metriä puuhun ja tuuppimalla latvaa naurettavan pitkällä haravalla. Saimme neljä viisi isoa muovikassillista vain hyvin vähän lommoutuneita omenoita, joissa oli myös vain hyvin vähän jälkiä toisenvaraisten eliöiden läsnäolosta.

Aina mummolan omenapuu ei ole tuottanut hyvää satoa. Muistan lapsuudestani monta kesää, jona puulle suunniteltiin muuta kuin hedelmäntuottokäyttöä. Omenapuu on tiemmä myös hyvä rakennusmateriaali, mutta sitä käyttötarkoitusta ei mietitty. Äitini muistutti sadonkorjuumme aikana, että mummo oli usein riidellyt papan kanssa omenapuusta. Pappa oli halunnut kaataa puun, joka varjosti keittiön ikkunaa eikä juuri tuottanut hedelmää. Mummo oli vastustanut ja saanut tahtonsa läpi. Pappa kuoli, kun olin pieni, ja mummo kuusi vuotta sitten 89-vuotiaana. Kuolemaansa asti mummo asui sama omenapuu pihapiirissään, vaikka hän joutuikin muuttamaan rapistuneesta mökistään äitini rakennuttamaan uuteen taloon.

En tiedä, miten tärkeä omenapuu oikeasti oli mummolle, mutta haluan uskoa, että se oli hyvin tärkeä. Mummo ei muistaakseni koskaan opettanut minulle mitään, sillä hän ei ollut sellainen mummo. Kuitenkin hän tuli omenapuullaan opettaneeksi - niin, mitä?

Luin aikaisemmin tänä vuonna Risto Isomäen Puukirjaa (1997). Se on varmaan tärkeimpiä suomalaisia tietokirjoja, vaikka onkin osittain vanhentunut. Teoksen kantava ajatus on koko maailman ruoantuotannon parantaminen siirtymällä monikerroksiseen puutarhaviljelyyn kaikkialla, missä se on mahdollista, sillä pähkinä- ja hedelmäpuut ovat satoisia ja ravitsevia, työllistävät ja suojaavat maanpintaa eroosiolta. Lisäksi kirjassa pohditaan, mitkä metsänhoidon toimenpiteet parhaiten hillitsevät ilmastonmuutosta eli mitkä puulajit sitovat hiiltä parhaiten. Puukirja etenee puulajiesittelyin eli hyvin kuivasti, mutta silti se on innostavimpia ja mielenkiintoisimpia maailmanparannuskirjoja, joita olen koskaan lukenut.

Mummoni ei varmasti koskaan lukenut Puukirjaa, mutta silti hän ymmärsi omenapuun merkityksen: puiden kanssa pitää olla pitkäjänteinen, sillä ne kasvavat hitaammin kuin vilja ja karja mutta tuottavat kuitenkin lopulta satoa - ja ne tuottavat muutakin kuin satoaan, Risto Isomäen moneen kertaan toistamin sanoin myös "paljon iloa". "Ilo" ei ole koskaan ollut arvostetuimpia maa- ja metsätaloustuotteita, ja siksi Isomäkikin puhuu siitä sivumennen. Kun korjasin tänä kesänä mummon omenapuun satoa, iloitsin enemmän puun säilymisestä kuin omenoista, sillä terveellisempiäkin hedelmiä toki on. Lyhytjänteisellä papallani oli oikeus lyhytjänteisyyteensä, mutta ei pitkäjänteisyyden kustannuksella.

En koskaan saa tietää, mitä sellaista mummoni koki, joka sai hänet arvostamaan iloa, mutta valmistaudun ottamaan ilon vastaan aina, kun lusikoin suuhuni myslin tai puuron seassa kaunista oranssia, punaista, keltaista tai vaaleanvihreää omenasosetta.

Akin muotimerkintöjä, osa 3: sopiva ja sopimaton paita

Kesällä pikkusiskoni, joka on töissä vaateliikkeessä, huomautti oranssista T-paidastani, että se on liian iso minulle. Hän esitti konkreettisen perustelun, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut ja jonka en ollut ajatellut liittyvän paidan kokoon ja sopivuuteen mitenkään: hihan ja paidan keskiosan välinen sauma roikkui olkavarren tienoilla eikä asettunut olkapäälle, niin kuin kuulemma pitäisi. Olin aina kuvitellut, että saumojen tehtävä paidoissa ja muissakin vaatteissa on vain yhdistää niiden eri osat toisiinsa ja että paidan sopivuus on monimutkaisempi kysymys, jossa pitää ottaa huomioon yksilölliset mitat, lihakset, sosiaalinen tilanne ja muut. Puhuin jokseenkin näin myös pikkusiskolleni, mutta hän korosti edelleen olkasauman asettumisen merkitystä: jos se ei asetu olkapäälle, paita ei ole sopiva.

En ole inventoinut paitojani mutta arvioin, että jos tämän yllättämään päässeen tiedon nojalla poistaisin kaapistani kaikki sopimattomat paidat, paitani vähenisivät noin kolmannekseen nykyisestä. Siksi en uskallakaan inventoida. Sen sijaan yritän miettiä, millä perusteella paita voi olla sopiva vaikkei sen olkasauma asettuisikaan olkapäälle.

Se on kyllä tosi vaikeaa. Kun nimittäin puen päälleni jonkin harvoista, olkasaumoistaan sopivista T-paidoistani, se istuu loistavasti. Niin kuin se vanha musta, jonka selässä on turkulaisen opiskelijabaarin mainos. Tai se tummansininen, joka mainostaa keskisuomalaista rautakauppaa... Ei kun hetkinen, minähän luovuin siitä, koska se tuntui liian pieneltä ja joku sanoi minulle, että se on liian pieni. Tai se valkoinen Disneyland-paita... Kun nostan käsivarteni ylös, sen helma kohoaa rintalastaan asti, joten ei kai sitäkään voi pitää sopivana. (Miksi ostin niin pienen paidan sinä Ranskan-kesänä? Enhän ole Cindy Crawford siinä yhdessä elokuvassa.) Itse asiassa minulla ei taidakaan olla muita sopivia T-paitoja kuin se vanha musta, josta on kyllä olemassa myös meleeratun harmaa versio; mutta sen kaulus on kulunut, ja muutenkin se taisi repeytyä pahoin, kun riisuin sen kerran liian hikisenä liian väkivaltaisesti päältäni.

Yritän ajatella jotain muuta. Kesällä sain valita vapaasti erään edesmenneen herrasmiehen vaatekaapista kauluspaitoja, läjittäin kauluspaitoja. Naiset ovat aina sanoneet minulle, että minun pitäisi käyttää enemmän kauluspaitoja. Löysin kuluneita mutta kiinnostavannäköisiä paitoja, joista osa oli valmistettu DDR:ssä ja Englannissa. Arvelin näitä harvinaisuuksiksi, joten täytin niillä omaa kaappiani, vaikka eivät ne ihan minulle sopineetkaan. Ehkä pukeudun yhteen näistä harvinaisuuksista isänpäivänä.

Paita on miehelle silkka stressintuoja. Toisaalta sellainen on melkein pakko olla aina päällä, toisaalta sen pitäisi olla aina myös sopiva. Useimmiten on kohtuutonta vaatia mieheltä, että molemmat ehdot täyttyvät.

Kolme vuotta sitten olin kesätöissä museossa hellepäivänä. Kun pääsin taukohuoneeseen levähtämään, riisuin paitani vilvoitellakseni. Tekoni tyrmistytti työkavereitani. Naiset välttelivät katsekontaktia ja mutisivat, että eiväthän hekään voi vilvoitella riisumalla paitansa; miehet nauroivat astuessaan taukohuoneeseen ja nähdessään minut istumassa ilman paitaa pöydän takana, koska he luulivat minun olevan kokonaan alasti. Taistelin jonkin aikaa sanallisesti typeriä työpaikkakonventioita vastaan mutta lopulta puin paidan taas ylleni, hieman loukkaantuneena kohtaamastani ymmärtämättömyydestä. Ehdinpä kuitenkin viilentyä.

Tänä kesänä kotonani oli usein hyvin kuuma. Erääänä hyvin kuumana päivänä istuin tietokoneellani, jonka ääressä hikoilen usein vielä enemmän kuin partaa ajaessani, joten tietenkin riisuin paitani. Tuolloin puolitoistavuotias tyttäreni, jolla on tapana häiritä työntekoani leikkiasioillaan, tuli pian huoneeseen ja ojensi minulle paitani takaisin. Hänestä näytti pelottavan oudolta, kun minulla ei ollut paitaa. Puin hikisen paidan takaisin päälle, ja tytär hymyili hyväksyvästi. Minä huokaisin nääntyneesti.

Mikä merkitys jää käsitteille 'taukohuone' ja 'koti', jos niiden tarkoittamissa paikoissa ei voi tarvittaessa riisua paitaansa? Jos aina ei vain voi pitää sopivaa paitaa, miksi on pakko olla paita? kysyn vain. Älkää vaatiko paitaa, jos ette voi osoittaa sopivaa paitaa, sanon minä. Ne olkasaumat eivät riitä mihinkään.

Kirja-arvio: Jatkoa kirjallisuuden historialle

Luin yli 900-sivuisen kirjan, jonka arvioin vain lyhyesti. Se on Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945 - 2000. Avain, Helsinki, 2013. Teos on jatkoa Vartiaisen aikaisemmalle ja yhtä paksulle kirjalle Länsimaisen kirjallisuuden historia. BTJ, Helsinki, 2009. Senkin luin uutuudeltaan.

Vartiaisen varhaisempi esitys kirjallisuuden alkuhämärästä toiseen maailmansotaan oli jatko-osaa huomattavasti hyödyllisempi teos. On varmasti totta, että toisen maailmansodan jälkeen on ollut enemmän merkittäviä kirjailijoita kuin ennen sitä, koska kehitys on ulottunut myös kirjallisuuteen ja menneisyyden tietämys ikään kuin kasaantunut. Lähihistoriasta on vain vaikeampi tunnistaa tulevaisuudessa merkittäviksi muodostuvia tekijöitä, joten siitä tulee hyvin luettelomaista ja pinnallista kirjailijoiden elämän ja teosten referointia. Toki Vartiainen tekee paikoin näkemyksellisiä huomioita kirjailijoiden yhteyksistä toisiinsa ja maailmantapahtumiin (kuten varovaisen vertauksen suomenruotsalaisen ja amerikanjuutalaisen kirjallisuuden välillä). Ja on kai niinkin, että historian pitää olla enimmäkseen puolueetonta esitystä kaikesta, mitä on ollut (vähemmistökirjallisuuksia myöten). Silti en voinut jatko-osaa lukiessani olla kaipaamatta edellisen osan selkeämpää ilmettä, joka perustui pitkälti siihen, että siinä keskityttiin klassikkoihin ja perusteoksiin. Ehkä Vartiainen teki parhaansa; en vain ole varma, kannattiko tehdä.

Kiiltomadon arviossaan "Kirjallisuuden poliittinen historia" (15.5.) Virpi Alanen kiittelee Vartiaista siitä, että tämä pitää kirjallisuuden yhteiskunnallisuutta itsestään selvänä. Siihen voin yhtyä, mutta en siihen, että kirja olisi "erityisen tärkeää luettavaa". Opettajana Vartiainen kyllä kirjoittaa historiaansa hyvin helppotajuista asennekasvatusta - kirjailijoiden sanomiin nojaten - joka eheyttää lukijan mieltä rannattomalla nykykirjallisuuden merellä, mutta se ansaitsisi oman pamflettinsa. Nyt Alasen ihailema "nykyhumanistinen sivistys" jää epäjohdonmukaisiksi fragmenteiksi historian ja kirjallisuuden referoinnin sekaan. Postmodernia kirjallisuutta lukiessa tuntui usein, että oli huolimattomasti valmistellulla kirjallisuuden luennolla.

Jo Vartiaisen ensimmäistä kirjallisuudenhistoriaa lukiessa kärsin siitä tosiasiasta, että Vartiainen ei yksinkertaisesti osaa kirjoittaa kovin hyvin. Ei siinä mitään: jotkut osaavat kirjoittaa, jotkut esiintyä ja opettaa. Pitää vain hyväksyä omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Enkä tarkoita, että Vartiaisen ei pitäisi ollenkaan kirjoittaa. Tarkoitan, että Vartiainen tarvitsee kipeästi hyvää kustannustoimittajaa, joka arvostaa suomen kieltä ja ymmärtää, että huonolla suomella kirjoitettu esitys KIRJALLISUUDESTA herättää poikkeuksellisen paljon epäluottamusta ja harmistusta. Toistaiseksi Vartiaisella ei ole ollut tällaista kustannustoimittajaa. Paitsi että teksti vilisee kielioppivirheitä ja automaattiohjauksella tuotettua tekstinkäsittelytekstipuuroa, myös kirjailijoiden, ihan tunnettujen, nimiä on kirjoitettu väärin. Kirjallisuudenhistoriassa. Eikö teissäkin herätä sopimatonta hilpeyttä lukea ruotsalaisesta menestysdekkaristista Henning Mankelista tai martiniquelaisesta négritude-runoilijasta Aime Cesaresta? Ihan oikeasti, hei, nyt jotain ryhtiä sinne kustantamoon. Ei tällaista tekstiä saa julkaista, ei tämä ole mikään opinnäytetyö, liukuhihnaväitös tai luentomoniste. Tämä on tietokirja.

Kirjan nimestä vielä: Vartiainen erittelee ihan kiitettävän selkeästi käsitteitä postmoderni, postmodernismi ja mitä niitä vielä on. Onneksi teoriapuolelle on omat lukunsa kirjan alussa ja lopussa. Suhteellisen vähän postmoderni-juttuihin viitataan varsinaisessa kirjallisuudenhistoriassa (aina välillä Vartiainen tuntuu törmäävän kirjailijaan, josta hän äkkää sanoa, että tässä on muuten postmodernia se ja se), mutta kyllä nimitys toisen maailmansodan jälkeisestä kirjallisuudesta puolustaa kohtuullisen hyvin paikkaansa - vaikka tuntuikin aluksi liioitellulta. Lopettaakseni lyhyen arvioni myönteiseen sävyyn.

Yhteisöllisyyden salaisuus

Aina kun koulussa ammuskellaan tai puukotellaan ja yksinäinen vanhus kuolee kotiinsa, haikaillaan yhteisöllisyyttä. Useamminkin voisi yhteisöllisyyttä haikailla. Lasten ja aikuisten kiusaaminen on arkipäivää ja merkki yhteisöllisyyden puutteesta sekin, mutta se onkin arkipäivää. Suurimmat ongelmat kätkeytyvät arkipäivään, koska arjelta vaaditaan työrauhaa, jonka ongelmanratkaisuponnistelut siitä veisivät.

Minun arjessani ei onneksi ole työrauhaa: pitäisi suomentaa ja toimittaa laadukasta kirjallisuutta, mutta on apurahan anomista, ruokaostoksia ja pian kaksivuotiaan tyttären kaitsemista. Voin siis yhtä hyvin antaa arkeni levitä käsiin ja paljastaa kaikille, mikä on yhteisöllisyyden salaisuus. Toivottavasti viitseliäisyyttäni arvostetaan.

Yhteisöllisyyden esteenä pidetään individualismia. Niin se onkin: individualisti uskoo omaan jakamattomuuteensa eikä siksi jaa itsestään. Itsestään jakaminen - joka rajoittuneesta näkökulmasta tuntuu työrauhan rikkoutumiselta - on yhteisöllisyyden edellytys. Jälkimmäisen välttämätön ehto ei kuitenkaan ole niinkään individualismin kukistaminen kuin individualismin erottaminen yksilöllisyydestä.

Jos yhteisöt hylkivät yksilöllisyyttä, ne torjuvat tehokkaasti individualismin mutta myös hidastavat omaa kehitystään. Välillisesti ne voivat jopa lietsoa individualismia, jos ne estävät yksilöä lähestymästä itseään - siis yhteisöjä - sillä silloin yksilölle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin individualismi. Yhteisöllisyyden pahimpia pilaajia ovat yhteisöt, jotka ovat kollektiivisesti individualistisia. (Yleensä vältän sanaa 'kollektiivisuus', mutta nyt todella tarvitsen sitä.)

Kollektiivisesti individualistiset yhteisöt uskovat omaan jakamattomuuteensa eivätkä siksi jaa itsestään, toisin sanoen ne eivät tee tilaa niitä lähestyville yksilöille. Mutta ei riitä, että saadaan sekä yhteisöt että yksilöt lähestymään toisiaan, vaan jo olemassaolevien individualististen yhteisöjen täytyy muuttua radikaalimmin, sillä ne ovat suurempi uhka yhteisöllisyydelle.

Näiden yhteisöjen asenneongelmaa valaissee parhaiten katsaus demokratian olemukseen. Demokratia on kansanvaltaa, jossa yhteisistä eli yhteisön asioista päättävät kaikki yhdessä, kaikki yhteisön yksilöt. Edustuksellisuus ei muuta periaatetta mutta lisää edustajien vastuuta tehdä päätöksiä, jotka ottavat kaikkien tarpeet huomioon. Ei siis riitä, että eletään enemmistön päätöksen kanssa, vaan enemmistön on tehtävä tilaa vähemmistön tarpeille ja haluillekin. Muuten demokratia ei ole aito demokratia vaan sen irvikuva, majoritistinen demokratia, jossa vallitsee enemmistön tyrannia. Sellaista demokratiaa on syytä välttää, koska siitä kärsivät jopa etuoikeutetuiksi mielletyt kansalaiset, kuten Björn Wahlroos. (Joo, olen oikeasti sitä mieltä, että Wahlrooskin kärsii enemmistön tyranniasta, jos sitä on, mutta ei sillä tavalla kuin hän itse luulee.)

Aidosti demokraattinen päätöksenteko on vaikeaa, jos on vain kaksi vaihtoehtoa. Tuleeko Suomen pysyä EU:ssa vai erota siitä? Jos 52 prosenttia kansastaa äänestää pysymisen puolesta ja loput 48 prosenttia eroamisen, "kansa on vaarassa jakautua kahtia", niin kuin vaaleissa usein kauhistellaan. Jos demokraattisessa yhteisössä ei ole asenneongelmaa, ei tarvitse kauhistella; pitää vain tehdä aidosti demokraattinen päätös. Se vaatii analyysia pysymisestä. EU:ssa pysytään, mutta eroamista vaatineille on annettava siitä jokin korvaus, mikä tarkoittaa käytännössä pysymisen muuttumista joksikin muuksi kuin mistä äänestettiin. EU:ssa voidaan esimerkiksi pysyä, jos EU luopuu markkinafundamentalismistaan tms.

Hyvä, yhteisöllinen yhteisö on aidosti demokraattinen. Monet uskonnolliset yhteisöt eivät ole yhteisöllisiä, ja harvat valtiot ovat aidosti demokraattisia. Itse asiassa suurin osa maailman isoista ja pienistä yhteisöistä on kollektiivisesti individualistisia. Niinpä on todennäköistä, että se yhteisöllisyys, jonka perään aika ajoin haikaillaan, onkin ollut enemmistön - tai muuten vain vahvemman - tyranniaa. Yhteisöllisyys edellyttääkin luultavasti ihan ensin väärän yhteisöllisyyden haikailemisen lopettamista.

Yhteisöllisyyden salaisuus on syvällinen ymmärrys siitä, että totuus on absoluuttinen. Ihminen on eläin, osa luontoa. Luonto on ihmisen maailmankaikkeus.

Mitäkö tarkoitan? Valitan, minulla on töitä.

Kirja-arvio: Pettääkö liberalismimme?

Lähikirjastossa joku oli asetellut kirjan hyllylle kansi kirjastokävijää päin. Lainasin ja luin sen. Kirja oli Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin Liberalismin petos. Esseistinen pamfletti. WSOY, Helsinki, 2012.

Pamfletin tarkoitus on osoittaa, missä kaikessa liberalismi on mennyt metsään erityisesti viime vuosina ja Suomessa, ja muistuttaa alkuperäisen liberalismin vastuullisuudesta ja rationaalisuudesta, miksei myös tarjota sairaan liberalismin lääkkeeksi hieman konservatismia. "Liberaali uskoo parhaaseen yhteiskuntaan päästävän, kun yksilön annetaan toimia vapaasti ilman auktoriteettien talutusnuoraa. Konservatiivi puolestaan korostaa ihmisen raadollisuutta, taipumusta ahneuteen, itsekkyyteen ja väkivaltaan", kirjoittajat määrittelevät. He haluavat tuoda keskusteluun "historiallista perspektiiviä" mutteivät "herättää keskustelua vaan ajatuksia". Uskon, että blogikirjoitukseni ottaa Hännikäisen ja Melenderin toiveen kohtalaisesti huomioon, sillä blogiani lukevat hyvin harvat ja kommentoivat vielä harvemmat, joten lähemmäksi menen ajatusten kirjaamista kuin keskustelua.

Esseistien "esseistinen" tyyli on tietenkin sujuvaa ja nautittavaa. Esseistisyydellä tarkoitetaankin nykyään monesti - ehkä liberalismin hengessä - asiakirjoittamista, joka voi kyllä lainata arvovaltaisia lähteitä mutta jonka täytyy vältellä kaikkien väitteidensä tieteellistä ja varsinkin akateemista perustelemista, jotta tekstin lukeminen ei kohtuuttomasti vaikeutuisi. Heidi Liehun yli tuhatsivuisen, esseistisen Perhosten valtakunnan lukeneena (ylpeilen suorituksellani usein) osaan arvostaa tällaista lukijaystävällisyyttä. Vastuullisemman liberalismin hengessä odotan kuitenkin, että esseiltäessä uskottavuuteen kiinnitetään erityistä huomiota eikä luoteta pelkästään taitavaan kynänkäyttöön ja herkullisiin, vertauskuvallisiin anekdootteihin.

Hännikäisen ja Melenderin ajatus lentää vakaasti ja vakuuttavasti, mutta se myös rönsyilee jonkin verran teeman laidoille. Se ei haittaa, sillä sanottava ei tunnu loppuvan kesken. Välillä sitä tuntuu kuitenkin olevan niin paljon, että aikaisemmin sanottu unohtuu. Kun kirjoittajat esimerkiksi vertailevat Lontoon ja Pariisin lähiöiden nuorisomellakoita, he toteavat, että ranskalaiset "nuoret sentään julistivat vaativansa 'kunnioitusta', mutta lontoolaisille nuorille riittivät iPhonet ja Niken lenkkarit". Kuitenkin kaksitoista sivua aikaisemmin he olivat kirjoittaneet englantilaisiinkin "slumminuoriin" viitaten, että heillä "ei ole poliittisia tunnuksia, ainoastaan möliseviä iskulauseita: 'Me halutaan kunnioitusta! Me halutaan haistattaa paskat valtiovallalle ja rikkaille ihmisille!'" Tämäntapaiset epätarkkuudet, vaikka näyttävätkin vähäpätöisiltä, paljastavat tietyn asenteellisuuden, joka vähentää esseistisen argumentoinnin uskottavuutta asiatekstissä. Samoin eräällä aukeamalla fraasin "ei ihme" toistuminen peräti kolmesti antaa vaikutelman hätäisistä johtopäätöksistä.

Kirjassa on kaksi pitkää lukua, "Harhat oikeuksista" ja "Harhat yksilöistä", ja kaksi lyhyempää lukua, "Harhat ryhmistä" ja "Harhat historiasta". Koska lyhyetkin luvut etenevät kuin Tarzan puusta puuhun, rönsyily ei näytä johtuvan lukujen pituudesta. Puun latvaan kiipeäminen ja puun valitseminen jäävät joka tapauksessa lukijan ponnistelujen varaan. Onneksi siihen yllytetään riittävästi.

On helppo nyökytellä, kun kirjoittajat Euroopan lentoliikenteen pysäyttäneeseen tuhkapilveen viitaten muistuttavat, että lentäminen ei ole ihmisoikeus. "Kulttuurin rinnakkaismarkkinoista" puhuessaan he toteavat, että kaikki eivät myöskään ole tähteyden arvoisia, hyvä jos laulun. Mutta "slumminuorten" ja "alempien luokkien" mellakointia en niin nopeasti tuomitsisi itsekeskeisyydeksi. Esseistit myöntävät tuloerojen vaikutuksen mutta vähättelevät sitä ja kehuvat, miten "parikymppinen puolalainen on ahkerampi ja paremmin käyttäytyvä kuin samanikäinen alemmista luokista tuleva britti" - vaikka seuraavassa luvussa puhuvatkin vastustamastaan "postpolitiikan, talousliberalismin ja kulutushedonismin timantinkovasta liitosta", jota ahkerat ja hyvin käyttäytyvät puolalaiset varmasti tulevat tukeneeksi enemmän kuin mellakoiva nuoriso, olkoon miten sivistymätön, näköalaton ja aatteeton tahansa.

"Ei tingitä mistään, mutta kulutetaan eettisemmin ja valveutuneemmin" on maailmanparantamisasenne, jota Hännikäinen ja Melender kritisoivat perustellusti. Mutta vaikka jostain tinkiminen olisikin paras - ja välttämätön - kulutusasenne, eettisempi tinkimätön kuluttaminen on silti parempi kuin epäeettinen tinkimätön kuluttaminen. Luulisi siitä olevan helpompaa siirtyä elintasosta tinkimiseen, sillä molemmissa paremmissa kulutusasenteissa on kyse eettisyydestä. Arvoista kirjoittajat sanovat myös, että pluralismi pitäisi kyetä erottamaan relativismista ensimmäisen hyväksi. Toiveeseen on helppo yhtyä.

Kaikki liberaalit tykkäävät Ranskan vallankumouksen aateperinnöstä, joten sitä eivät voi esseistitkään ohittaa. "Ei ole mahdollista luoda maailmaa, jossa vapaus, veljeys ja tasa-arvo toteutuisivat täysimääräisinä, toisiaan kalvamatta", he väittävät ja havainnollistavat: "Ei suklaasta, makkarasta ja viilistä pitäväkään kuvittele, että sotkemalla ne keskenään samassa kulhossa lopputuloksena on kolminkertainen makuelämys." On peruskonservatismia ajatella kirjoittajienkin siteeraaman filosofi Roger Scrutonin tavoin, että totaalisen vapaat ihmiset "käyttävät vapauttaan niin että se johtaa epätasa-arvoon". Hännikäinen ja Melender, jotka yleisellä tasolla peräävät kohtuullisuutta ja malttia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, syyllistyvät tässä itse kohtuuttomuuteen ja hätäisyyteen.

Mikään - ellei sitten kirjassa moneen kertaan tuomittu vastuuton ääriliberalismi - ei velvoita tulkitsemaan vapautta kirjoittajien tavoin niin, että esimerkiksi rikkaiden vapaudesta tingitään, jos heiltä peritään veroja tasa-arvon nimissä. Päinvastoin, vapaus ja tasa-arvo vahvistavat toisiaan: kun tulonsiirrot tekevät ihmisistä tasa-arvoisempia, he voivat myös vapaammin olla tekemisissä keskenään - ja kun he ovat tekemisissä keskenään, veljeyskin vahvistuu. Ranskan vallankumouksen aateperinnössä ei siis ole mitään sisäistä ristiriitaa. Jos halutaan yhtäällä kritisoida kulutushedonismia ja toivotaan elintasosta tinkimistä, on epäreilua toisaalla tulkita elintason leikkaaminen lähtökohtaisesti vapauden rajoittamiseksi.

Kirjan analyysi vuoden 2011 eduskuntavaaleista on ansiokas: "Oli siis kolme vanhaa valtapuoluetta, joista yksi liputti rakkauden [SDP], toinen toivon [Kokoomus] ja kolmas uskon [Keskusta] puolesta. Ei ihme, että [...] koettiin perussuomalaisten jytky." Hännikäinen paljastaa kirjan johdannossa äänestäneensä perussuomalaisia, jotka pamfletin mukaan toivat "politiikan takaisin politiikkaan" tilanteessa, jossa valtapuolueiden erot olivat hävinneet edellä mainittuun "timantinkovaan liittoon". Vaikka itse äänestin tappion kärsineitä vihreitä, osasin minäkin vähän iloita kolmen suuren, etenkin Keskustan, ahdingosta. Seuraavina vuosina hymyni on kyllä hyytynyt: hallitus ei saa juuri mitään aikaan, ja sekä Keskusta että Perussuomalaiset nostavat kannatustaan. Jälkimmäistä puoluetta johtaa itsevaltaisesti oikeistolainen konservatiivikatolilainen, aborttia ja EU:ta vastustava (mutta todennäköisesti EU:ta salaa ihaileva ja sen kannan suhteen vielä takinkäännön tekevä) naisten ja lasten vihaaja, joka keskustelee ylimielisesti tai tyhmää esittäen, hokee höynäytetyille kannattajilleen, kuinka hän on väistämättä katoavan kansanryhmän eli kokoelämätyösuhdeduunareiden puolella ja vastaa kaikkeen asialliseen kritiikkiin, että meillä oli kuulkaa jytkyvaaleissa niin ja niin monta äänestäjää, nyt suu soukemmalle. Anteeksi siis, jos minun on toistaiseksi vaikea iloita siitä, että politiikka on palannut "postpolitiikkaan".

Valtapuolueet olivat kuulemma ärsyttäneet kansalaisia positiivisen ajattelun "politiikallaan", joka on käytännössä ahdistavan vaihtoehdottomuuden hokemista. Niinpä. En kuitenkaan allekirjoita kirjan vastakulttuurilyttäystä ja konservatiivipessimismin liittämistä "henkiseen täysi-ikäisyyteen". Vaikka Ranskan vallankumous ei johtanut heti trikolorimaailmaan, historiasta on myös löydettävissä merkkejä sellaisen tulemisesta - juuri sopivasti liberalismia ja konservatismia sekoittavissa kehityskuluissa, joita "revoluutioita" kammoksuvat kirjoittajat toivovat ja joihin he itsekin tekstissään usein viittaavat. Utooppinen ajattelu ei estä maltillista mutta päättäväistä poliittista toimintaa; pikemminkin jälkimmäinen on utopian toteutumisen edellytys, ajatelkaa vaikka 1930-luvun espanjalaista anarkismia.

Hännikäinen ja Melender väittävät, että syrjityn rooli on Suomen yhdenvertaisuuslain määritelmän nojalla liian helppo ottaa, minkä vuoksi kaikki haluavat olla uhreja. Seksuaalivähemmistöihin kuulemma suhtaudutaan jo nyt niin hyväksyvästi ja "asiallisen neutraalisti", että niiden oikeuksista ei kannata elämöidä liikaa, jotteivät mahdollisuudet edistykseen mene. Ja sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöiden hallituksiin ovat tietenkin huono ajatus, koska niistä hyötyvät vain epäpätevät naiset.

Esseistit ovat kaikissa väitteissään vain osittain oikeassa, koska tarkastelevat asioita vain konservatismin näkökulmasta. Yhdenvertaisuuslakia en tunne tarkemmin, mutta en jaksa uskoa, että käräjillä kovin kevyin perustein ihminen todetaan syrjityksi, vaikka kaikenkarvaisia yhdistyksiä perustetaan ja Hetero Prideja järjestetään. Pikemminkin luulen asian olevan päinvastoin: syrjintätuomioita tulee vähemmän kuin pitäisi, ja syrjinnästä valitetaan harvemmin kuin olisi aihetta. Ei se "uhripääoma" nyt niin kovaa valuuttaa ole. Ja epäilemättä jotkut ärsyyntyvät seksuaalivähemmistöasioista perustellen tyyliin "anteeksi, jos 300 000:ta työtöntä ei kiinnosta" (aito lainaus seksuaalivähemmistöjä koskevan uutisen kommenttiosiosta), mutta jos "useimpia ei juuri kiinnosta mitä ihmiset tekevät makuuhuoneessa", miksi tasa-arvoa sitten vastustetaan pientä ihmisryhmää koskevissa asioissa, joiden korjaaminen ei vaadi paljon työtä eikä huononna enemmistön oikeuksia? Jos Suomi on niin edistyksellinen kuin kirjoittajat esittävät, missä se monessa muussa maassa jo säädetty sukupuolineutraali avioliittolaki viipyy? Rekisteröidyn parisuhteen pykälien viilaamisen luulin itsekin ensin riittävän, mutta sitten tajusin, että tämä vaihtoehto on leimaava ja loukkaa yksityisyyttä. Ja sitten vielä kiintiöistä: Jälleen kerran muistutan kirjoittajia heidän esittämästään talousliberalismikritiikistä, jonka kanssa on ristiriidassa se, että he pelkäävät kiintiöiden haittaavan pörssiyhtiöiden toimintaa. Eikö niitä yhtiöitä pidäkin vähän ravistella, jotta niiden toimintatavat muuttuisivat? Kun nainen taistelee "tiensä huipulle miesvaltaisella alalla", se tarkoittaa kiintiönaista todennäköisemmin sitä, että hän ei ole mikään muutoksen airut.

Pamfletti päättyy varoitteluun anakronismista ja historian loppu -kuvitelmista. Enpä minäkään ensimmäisenä keksisi filosofi von Wrightiä, jota äänestin Suurimmaksi suomalaiseksi, syyttää natsismista. Enkä usko, että trikolori ihan varmasti ilman hyvää tuuria ja oikeita valintoja liehuu lopussa. Länsimaisuudestani - vaikka onkin kiistanalaista, onko Suomi henkisesti länttä vai itää; Ruotsi ja Viro ovat kyllä länttä - tunnen hieman syyllisyyttä, mutta koska tiedän, että se on irrationaalista syyllisyyttä (en voi historialle mitään eikä minulla ole juurikaan taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa), tulen sen kanssa toimeen. Puheet "syyllisyyden kultista" ja "kulttuurimasokismista" kuulostavat lievältä liioittelulta, jos vähänkin katsoo Euroopan nykypolitiikkaa, jossa osittain perusteltu islamvastaisuus vie tilaa tärkeämmiltä aiheilta. "Käänteistä paternalismia"? Minäkin muuten epäilen - pamfletin ristiriitaisuuksien nojalla - että kirjoittajat ovat oikeasti paljon liberaalimpia kuin mitä esittävät ja että on "käänteistä liberalismia" kirjoittaa liberalismin petoksesta.

Mitä puun latvasta näkyy? Nautittava ja opettavainenkin katsaus suomalaisten mielipidevaikuttajien ja enimmäkseen englanninkielisten älykköjen kannanottoihin, josta ei ole vaikea löytää ajattelemisen ja kommentoimisen aihetta. Hyviä parannusehdotuksia eivät kirjoittajat yritä tai viitsi esittää, koska hehän ovat vähän konservatiivisia, mutta onneksi osa heidän tunnistamistaan ongelmista ei ole ongelmia ensinkään. Pamfletin esityksen perusteella liberalismin petos on lopultakin aika marginaalinen ilmiö - markkinafundamentalismia lukuun ottamatta - mutta varmasti se on ansainnut ainakin siihen käytetyt 140 sivua.

Vapauden antaa ja rajoittaa vain luonto

Vapaus sallii vain ne riippuvuudet, jotka eivät rajoita sitä.

Mahdollisuus on myös mahdollisuus, ei pelkkä välttämättömyys.

Tulin lukeneeksi feministilehti Tulvan nettisivuilta päätoimittaja Atlas Saarikosken blogikirjoituksen tämän vuoden huhtikuun alusta ja aloin taas vaihteeksi ajatella vapautta. Kirjoitus käsitteli ukrainalaisen feministiryhmä Femenin - josta olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa melko innoittuneesti - "Topless Jihad" -protestia ja siitä tuohtuneita muslimifeministejä. Saarikoski asettui muslimifeministien puolelle moittimaan Femeniä "kolonialistisen holhoavasta puheesta" ja "uhriuttamisesta". Minä puolestani asetun puolustamaan Femeniä ja kerron, miksi.

Femenin johtaja Inna Shevtshenko oli kommentoinut muslimifeministien avointa kirjettä protestikuvineen sanomalla muun muassa, että näiden silmiin on kirjoitettu avunhuuto ja että orjat kieltävät aina olevansa orjia. On tietenkin totta, ettei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää sille, miltä apua huutavat silmät näyttävät, ja että myös muut kuin orjat voivat kieltää olevansa orjia. Luulen kuitenkin, että Femen on kärkevän kielenkäyttönsä ja esiintymisensä taustalla riittävän hyvin perillä musliminaisten asemasta, jotta sen "länsimainen imperialismi" voidaan hyväksyä oikeaksi feminismiksi eli sellaiseksi, joka edistää tasa-arvoa. Ja voivathan silmät todella huutaa apua ja orjuutensa kieltävät olla orjia.

Shevtshenko kysyi kommenteissaan myös olennaisen kysymyksen: "Miksi heidän [musliminaisten] täytyy peittää ruumiinsa?" En tiedä tarkasti, mitä islam vastaa, mutta tiedän, että muslimimaiden välillä on eroja ja saman maan historian eri vaiheissa asiaan on suhtauduttu eri tavalla aina sen mukaan, mikä politiikka kulloinkin on vallinnut. Jos siis esimerkiksi Iranissa on nainen joskus saanut käyskennellä ulkona ilman huivia tai huivi päässä ja sitten yhtäkkiä huivi onkin ollut pakollinen, iranilaisnainen ei voi enää uskottavasti väittää valitsevansa huivia vapaasti. Hän voi väittää, että jäljelle jäävät vapaudet riittävät hänelle, mutta hän ei voi väittää olevansa yhtä vapaa kuin toisessa maassa asuva nainen, joka voi joko pukeutua tai olla pukeutumatta huiviin. Se, että sekä iranilaisnainen että muut naiset voivat periaatteessa, jos mikään ei heitä rajoita, käyttää tai olla käyttämättä huivia, on vapautta. Vastaan väittäminen on järjetöntä, vaikka 'huivin käyttäminen' korvattaisiin millä toiminnalla tahansa.

Sitten on väite mielen ja ruumiin eri vapauksista. Muslimifeministiaktivistien mielestä vapaus on enemmän mielessä kuin ruumiissa tai pelkästään mielessä eikä lainkaan ruumiissa. Olikohan se Derrida, joka jossain dokumentissa sanoi, että vankilassakin olemme tavallaan vapaita. Saman ajatuksen on omaksunut Pussy Riotin Nadezhda Tolokonnikova, joka oikeudenkäyntinsä aikana, varmana vankilaan joutumisestaan, totesi olevansa vapaampi kuin tuomari, vanginvartijat ja häntä vastaan todistaneet ihmiset, koska hän voi sanoa sen, mitä ajatteli. Vaikka Derrida oli aika vekkuli filosofi, en voisi väittää Tolokonnikovalle vastaan. Mielen vapaus on eittämättä suurempi ja tärkeämpi asia kuin ruumiin vapaus, mutta olisi järjetöntä väittää, ettei vankeudella olisi mitään merkitystä ruumiin (liikkumis)vapaudelle tai ettei ruumiin vapaudesta voisi edes puhua - ja vähintään epäuskottavaa väittää, ettei ruumiin vapaudella olisi merkitystä mielen vapaudelle, koska mieli ja ruumis ovat riippuvaisia toisistaan. Olkoon vain mieli vapaa vankilassa, mutta olisiko siitä haittaa vapaudelle, että ruumiskin olisi vapaa? Eikö se lähtökohtaisesti lisäisi kokonaisvapautta? Derrida ja Tolokonnikova olisivat varmaan samaa mieltä, mutta muslimifeministeistä ei näköjään oikein tiedä.

Jos jätetään mielen ja ruumiin ongelmallinen erottelu sikseen, voidaan ylipäätään kysyä, mikä on riittävä määrä vapautta ja minkälaatuista sen pitäisi olla. Ainakin on helpompi hyväksyä luonnon asettamat fyysiset ja psykologiset rajoitukset kuin ihmisten keksimät mielivaltaiset rajoitukset. Luonnon rajoitusten hyväksyminen ja tunnistaminen jopa lisäävät vapauttamme, kun emme hakkaa päätämme seinään ja kehitämme tekniikkaa rajoitusten voittamiseksi. Mutta miksi heidän täytyy peittää ruumiinsa (lämpimässä maassa)? Koska heitä koskee mielivaltainen rajoitus.

No, vapaus ei ole yhden vaan monen asian vapautta, eikä niitä aina saa kaikkia kerralla. Mutta jos innostumme yhdestä vapaudesta kovasti, emme välttämättä huomaa, mistä muista vapauksista luovumme sen hyväksi. Vapaus elää on niin tärkeää, että saatamme sen säilyttääksemme luopua vapaudestamme valita elämänkumppanimme, elämäntehtävämme ja uskontomme, jos meitä koskevat mielivaltaiset rajoitukset, joiden valvojat uhkaavat henkeämme heti kun vaadimme näitä vapauksia. Tilanne voi myös kestää niin kauan - jopa kokonaisen ihmiselämän - että mielenterveytemme tai edes toimintakykymme säilyttääksemme alamme väheksyä meiltä mielivaltaisesti kiellettyjä vapauksia ja keskitämme kaiken kunnioituksemme ja nautintokykymme yhteen kardinaalivapauteen, vapauteen elää. Ja mikä olikaan monien uskontojen mukaan kaiken elämän lähde? Miten etuoikeutettu olenkaan, kun minulle on annettu tämä suuri vapaus, johon voin keskittää kaiken vapaudenkaipuuni!

Vapauden säännöt ovat samat kaikille. Huivi tai ei huivia - vapautta; huivi - mielivaltaa; ei huivia - mielivaltaa. Kun opimme erottamaan toisistaan luonnon ja ihmisen mielivallan rajoitukset ja vastustamaan jälkimmäisiä, osaamme puhua vapaudesta muutenkin kuin omana tunteenamme. Lisäksi meistä tulee vapaita.

Karvanaamat

Perustaessani tätä blogia lupailin, että syksymmällä kirjoittaisin kissoista. Sitä oli toivonut kaverini, joka lukee vain kissablogeja. Mitäpä en tekisi lukijoideni iloksi. Tämä juttu on omistettu Marille, ja siinä on poikkeuksellisesti käytetty kuvia.

Meillä on kaksi kissaa: Vieno, 10, ja Vaula, 8. Ne ovat steriloituja sisäkissoja, jotka ovat olleet meidän koko lailla pentuiästään saakka. Vieno ja Vaula ovat saman emon pentuja eri pentueista,  mutta niiden isä ei välttämättä ole sama kolli. Ne ovat niin erinäköisiä, että on peräti todennäköistä, että niillä on eri isät. Nämä kuvat ovat kuluvalta kuulta.

Vieno ruokapöydällä, jolla se ei saisi olla.

Vaula tyhjällä työpöydällä. Taustalla parveke.

Vienon saimme pian sen jälkeen, kun olimme muuttaneet yhteen vuonna 2003. Vietämme sen syntymäpäivää vappuna, joka on myös tapaamisemme vuosipäivä. Vieno tuli kotiimme hyvin pienenä pentuna, minkä vuoksi se kiintyi meihin kovasti. Sen emo ei ollut imettänyt sitä, mutta onneksi samassa taloudessa oli asunut toinen kissa, joka saattoi imettää. Nyt näitä kissoja ei enää ole.

Vaikka kasvatimme Vienosta sisäsiistin jyväskyläläiskissan, huomasimme pian, että se seurasi meitä kiltisti kävelyretkillä luontopoluilla. Ajattelimme, että ulkoilu tekee sillekin hyvää, ja olisi ollut sääli jättää se kotiin ikävöimään meitä, kun se ei kuitenkaan karkaillut. Meidän piti vain varoa koiria, joita on joka kaupungissa aivan hirveästi. Puolisollani onkin tapana sanoa: "Koiranomistajat ovat maailmannapoja."

Kun kerran palasimme luontopolulta, olimme ehtineet tulla ulos metsiköstä ja kulkea jonkin matkaa korkean ruohikon reunustamaa polkua, kun peräämme karautti iso, yli-innokas musta koiranpentu. Vieno asteli perässäni eikä näyttänyt huomaavan takaansa hyökkäävää hauvaa, jonka etäisyys Vienosta oli suurin piirtein yhtä suuri kuin minun. Pinkaisin juoksuun ja ehdin juuri ja juuri samaan aikaan koiran kanssa Vienon luokse, kun Vieno loikkasi ruohikkoiseen ojaan koiran ulottumattomiin säikähdettyään joko minua tai koiraa. Koirasta näki, että se oli aikonut käyttää hampaitaan elävään kissaleluun, joten heiluin uhkaavana sen edessä, jotta se perääntyisi. Pian koiran omistajat saapuivat kiirehtimistä esittäen paikalle kiinnittämään hurttansa. Totesin edelleen säikähdyksen jälkimainingeissa, että olin juossut puolustamaan kissanpentuani, joka lymysi nyt ojassa. Rakin omistajat esittivät pahoittelevaa ja jatkoivat matkaansa. Kesti kauan, ennen kuin Vieno uskalsi tulla esiin ruohikosta, josta emme onnistuneet sitä itse löytämään.

Vienolle sattui pentuna muutakin vähemmän vaarallista: se kastui monta kertaa. Kerran se oli mukanamme syrjäisellä uimapaikalla, jossa olimme kiinnittäneet sen hihnastaan oksaan. Olimme kuitenkin jättäneet sen liian lähelle rantaa, sillä se pyrki peräämme ja mulahti veteen. Kylvyn jälkeen se ehti kuivua juuri parahiksi, kun alkoi ukonilma ja rankkasade kasteli sen ja meidät uudestaan läpimäriksi. Toisen kerran Vieno joutui veden varaan, kun olimme kuvitelleet, että se lähtisi mielellään veneilemään kanssamme. Vieno hyppäsikin jo rannassa veneestä veden kautta kuivalle maalle, emmekä sittemmin houkutelleet sitä vesille.

Vienon kolmas kastuminen oli edellisiä ikävämpi tapaus. Istuin kotona vessanpöntöllä, ja kylliksi istuttuani nousin siltä. Silloin minulle vessaseuraa pitänyt Vieno ponkaisi loiskahtaen pönttöön ennen kuin ehdin saada housunikaan jalkaan. Sen jälkeen olemme aina sulkeneet pöntön kannen. (Kuka nyt muutenkaan olisi niin moukka, ettei aina sulkisi kantta?)

Aikuistuttuaan Vieno kävi vaikeammaksi ulkoiluseuraksi. Se pelkäsi ihmisiä enemmän ja kiinnitti ylipäätään liikaa huomiota ympäristöönsä, mikä teki sen arvaamattomaksi. Aloimme ulkoiluttaa sitä hihnassa lähimetsässä ja vähitellen luovuimme ulkoilusta kokonaan. Ei Vieno näytä siitä kärsineen, se on hyvin seurallinen ja luottavainen kissa.

Vaulan saimme kesällä 2005 (sen syntymäpäiväksi arvioimme juhannuksen), huomattavasti vanhempana kuin Vienon. Ensimmäisenä päivänä Vieno murisi sille ja jopa puolisolleni, vaikka mustanruskea karvapallo yritti leikkiäkin isosiskonsa kanssa, mutta jo toisena päivänä Vieno heltyi eikä enää vihoitellut kenellekään. Vaulan ensimmäiset viikot olivat olleet vaikeat, koska sen emo oli synnyttänyt sen sisaruksineen piilossa. Niinpä Vaula oli ehtinyt maalla hieman villiintyä ja se oli pitänyt jahdata kiinni. Traumaattisten kokemusten vuoksi Vaulasta ei koskaan tullut yhtä seurallista kuin Vienosta, vaikka molemmat sylissä tai sängyssä vieressä kehräävätkin. (Vaula nuolee lisäksi housuja.) Se säikkyy paljon enemmän kovia ääniä ja vieraita ihmisiä. Sanomattakin on selvää, että Vaulan ulkoiluttaminenkin oli alusta lähtien vaikeaa.

Alussa Vaulan pitkäkarvaisuus tuotti ongelmia hiekkalaatikolla, koska emme käyttäneet hiekkalaatikossa hiekkaa vaan sahanpurua, jota saimme puolisoni vanhemmilta. Vaula piti puhdistaa puruista jokaisen laatikkokäynnin jälkeen, eikä asiaa helpottanut, että sillä oli mahtavan pitkä häntä - pitkäkarvainen tietty sekin - jo pentuna. Vienolla taas oli pentuna onneton hängäntynkä, joka kuitenkin kasvoi siitä. Aluksi näytti siltä, että Vaula oli saanut kaikki häntägeenit.

Vaulan rankan lapsuuden vuoksi sillä oli myös todistettavasti matoja. Kerran se kakoi valkean suolinkaisen sänkyymme ja jäi uteliaana katselemaan tämän kiemurtelua. Puolisoani tapaus ei miellyttänyt, ja vastedes madotimme sekä Vienon että Vaulan säännöllisesti, eikä niillä enää ole matoja tavattu. Syötämme tytöille, kuten niitä kutsumme, jatkuvasti raakoja muikkuja tai silakoita, joten varuillaan täytyy olla.

Vaulan matojen lisäksi ainoa sairaus, joka kissojamme on vaivannut, on Vienon rähmivä silmä, mutta siitäkään ei hoitamisen jälkeen ole ollut harmia vuosiin. Nyt aikuisina molemmat joutuvat kyllä sietämään "pikkusiskoaan" eli pian kaksivuotiasta tytärtämme. Onneksi asunnossamme on monta luoksepääsemätöntä kolkkaa eivätkä tytöt ole pahanilkisiä raapijoita. Ja joka kesä tytöt pääsevät kuukauden parin mittaiselle kesälomalle puolisoni vanhemmille, jotka omistavat herttaisen kastroidun kollin.

Päätän tämän kissakirjoituksen kuvaan Vienon ja Vaulan yhteisestä synnyinmaisemasta, jossa tyttäreni ulkoiluttaa itseäni 23 vuotta nuoremman pikkuveljeni kissaa. Kuva on tämän vuoden elokuulta.

Palvelijan muistelmia

Minun piti toistakymmentä vuotta sitten valita, menenkö varusmieheksi vai siviilipalvelukseen. Tiesin, että kolmaskin vaihtoehto oli, mutta se ei houkutellut, joten valinta jäi kahden välille. Keskustelin asiasta setäni kanssa, jonka armeija-ajasta ei ollut kulunut yhtä monta vuotta kuin isäni. "Kai sä nyt armeijaan menet etkä mihinkään sivariin mummojen perseitä pesemään. Onhan se vähän sellaista pelleilyä, mutta kyllä sen kestää, kun menee vaan mukana", setäni sanoi. Hänen sanansa olivat niin painavat, että käytin niitä lukion itsenäisyyspäiväjuhlan puheessani, mikä ei herättänyt suurta huomiota (ehkä en käyttänytkään sanaa "pelleily", en muista enää). Isä vain kehui, että puhe oli hyvä. Päätin valita tuolloin 13-kuukautisen siviilipalveluksen.

Tietoni siviilipalveluksesta olivat hatarat. Rangaistusluonteinen vaihtoehto ei tietenkään ollut niin suosittu, että sitä olisi viitsitty lukiolaisille edes puolueettomasti mainostaa. Äiti osasi onneksi vinkata, että myös kummitätini veljenpoika oli valinnut sen. Häneltä sain kuulla, että ainakin siviilipalveluksen kuukauden mittaisella koulutusjaksolla Lapinjärvellä oli rento meininki. Sen päälle tulisi kuitenkin vuoden työpalvelus, ja suureksi yllätyksekseni palveluspaikka pitäisi hakea itse. Kummitätini veljenpojallakaan sitä ei vielä ollut, mutta hän oli kuullut, että Lapinjärven koulutuskeskuksessa voi - ja kuten myöhemmin kävi ilmi, piti - majailla, kunnes paikka löytyy.

Näillä tiedoilla varmistuin ainakin siitä, että en mitenkään välttämättä joutuisi pesemään mummojen perseitä. Olisin kuitenkin ollut kiitollinen myös siitä tiedosta, että siviilipalvelukseen haluamisesta voi ilmoittaa sekä ennen kutsuntoja että niiden jälkeen. Minä en tehnyt kumpaakaan vaan menin kutsuntoihin niin kuin kaikki muutkin siinä käsityksessä, että kutsuntoihin on pakko mennä.

Paikalle saavuttuamme huomiomme kiinnittyi kahteen poliisiin, jotka odottivat käskyä hakea puuttuvat pojat. Kaksi puuttuikin, ja heistä oli hauskaa saada poliisikyyti kutsuntoihin. Kun kaikki hyväntuuliset pojat olivat asettuneet saliin istumaan, puheensa aloitti nuori upseeri. Hän ei tuntunut katsovan mihinkään ja puhui hampaidensa välistä pahemmin kuin Jari Litmanen. Joku kysyi häneltä terveystarkastusta ennakoiden, mitä kuntovaatimuksia varusmiehellä on. Upseeri sanoi, että kunhan ovat suurin piirtein käsivarret ja jalat paikoillaan. Saliin asteli jossain vaiheessa vanhempi upseeri, jolloin nuorempi pyysi meitä osoittamaan kunniaa seisomalla. Myöhemmin eräs opettajamme oli ihmetellyt, voiko kutsunnoissa pyytää pokkuroimaan. Ilmeisesti voi. Vastasimme kyselyyn, jossa kysyttiin muun muassa, olenko koskaan leikkinyt nukeilla tai halunnut pukeutua naisten vaatteisiin. Vastasin ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi ja jälkimmäiseen kieltävästi.

Ennen kutsuntalautakunnan eteen saapastelemista yksi kerrallaan jututimme terveydenhoitajaa yksi kerrallaan. Olin valmistellut kaksi kysymystä, joiden tarkoitus oli kai lähinnä antaa vaikutelma, että menen kyllä asepalvelukseen, jos näistä ei tosiaan ole haittaa, mitä epäilen vahvasti. Ensimmäinen kysymykseni koski usein oksentamiseen johtaneita migreenipäänsärkyjä, joista olin kärsinyt koko lukioajan, koska suomalainen lukio uuvuttaa kenet tahansa tunnollisen opiskelijan. Terveydenhoitaja sanoi, että päänsäryt eivät haittaa asepalveluksen suorittamista. Toinen kysymykseni koski vuoteen kastelemista yöllä. Terveydenhoitaja pyysi tarkentamaan, oliko kyse varsinaisesta kastelusta vai yöllisistä siemensyöksyistä. Kuvaukseni jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että siemensyöksyistä, eikä niistä ollut haittaa asepalveluksen suorittamisessa.

Lopulta oli jäljellä enää kutsuntalautakunta. Kävelin puheenjohtajan eteen, joka katsoi minua ja papereihini merkittyä A-kirjainta tyytyväisenä. Kun sanoin hänelle, että haluan suorittaa siviilipalvelukseen, koska koen, että minusta on Suomelle enemmän hyötyä siinä kuin armeijassa, hänen hymynsä hyytyi. Mies pyöritteli päätään sivuilleen, vältteli katsekontaktia ja totesi, että no jos se on teidän näkemyksenne, niin onhan teillä oikeus siihen. Vanhempi herrasmies lautakunnasta hymyili joko pilkallisesti tai tyytyväisyyttään salaillen - en tunnistanut, kummalla tavalla - ja kysyi, olenko sen kauppapuutarhurin poika. Myönsin ja aloin miettiä, miten isäni yritykselle kävisi pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa ja minä en juuri ketään. Onneksi isäni ei raportoinut kehnommasta kannattavuudesta seuraavina kesinä. Lautakunnan puheenjohtaja antoi minulle ohjeet paperin täyttämiseksi siviilipalvelusta varten.

Vasta kun olin jäänyt yksin odotushuoneeseen - kaikki muut pojat olivat jo päässeet lähtemään - tajusin, että olin parikymmenpäisen porukan ainoa siviilipalvelukseen mielivä. Täyttäessäni lomaketta terveydenhoitaja teki lähtöä ja hymyili minulle myötätuntoisesti - koska ei tiennyt, minkä valinnan olin tehnyt, arvelin. En varmaan koskaan ollut enkä sittemminkään ole tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Myöhemmin tunsin itseni myös nöyryytetyksi, koska minua oli informoitu siviilipalveluksesta niin huonosti. Olin osallistunut kutsuntoihin siinä uskossa, että palvelusvalinnasta on pakko ilmoittaa siellä, ja kun olin antanut ilmoitukseni yllättävimmällä mahdollisella hetkellä, sitä oli pidetty tarkoituksellisena ärsyttämisenä.

Onneksi Lapinjärvellä oli mukavaa. Tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni suuremman joukon yhtä fiksuja ja fiksumpia nuoria miehiä kuin minä: yksi aikoi kirjailijaksi (mutta ryhtyi papiksi), yksi halusi polttaa suitsukkeita koulutuskeskuksen saunassa (mutta hänen ei annettu), yksi sanoi tuntevansa tietokoneet etu- ja takaperin (ja kärsineensä tinnituksesta), yksi oli 30-vuotias lääkäri, yksi änkytti ja niin edelleen. Seurasin yliopistotasoisia luentoja filosofiasta ja vanhoista kansallismielisistä lauluista (joihin koulutuskeskuksen johtaja, jonka "kulttuuripiiriin" saunasuitsukkeet eivät kuuluneet, oli mieltynyt), opin uutta terveystiedon tunneilla (kuten sen, että vettä pitää juoda paljon, vaikka se vähän käytättää vessassa, ja sen, että monivitamiinivalmisteet ovat "hirveä bisnes") ja luin Nikolai Gogolin Taras Bulban, jonka olin lainannut kauniin, kaksikielisen Lapinjärven kirjastosta. Harrastin kevyttä liikuntaa kesäisessä maalaismaisemassa ja uin leväisessä järvessä. Ne olivat hienoja varhaisaikuisuuden päiviä, täynnä "siviilipalveluksen kauhuja", joilta Jone Nikula -niminen henkilö armeijan tiedotuksen mukaan haluaa suomalaiset miehet ja naiset pelastaa.

Koulutuksen alussa sain monikymmensivuisen listan Suomen siviilipalveluspaikoista, joihin aloin soitella koulutuskeskuksen lankapuhelimilla. Pian osoittautui, että lista oli vanhentunut. Monista kunnista ja kirjastoista vastattiin, että ne eivät enää ota siviilipalvelusmiehiä. Soitin jopa Elimäen kuntaan. Lopulta tavoitin Oriveden vanhainkodin osastovastaavan tai vastaavan, joka sanoi, että mielellään he ottaisivat siviilipalvelusmiehen avukseen. Muistin mummojen perseet ja korostin, että minulla ei ole hoitoalan kokemusta, mutta siivoaisin mielelläni. Osastovastaava kutsui minut käymään, tapasin hänet ja tutustuin vanhainkotiin, joka vaikutti viihtyisältä paikalta. Edellinen siviilipalvelusmies oli asunut vanhainkodin vierashuoneessa pohjakerroksessa. Olin mielissäni, että asunto järjestyisi helposti, ja ruoankin saisin vanhainkodilta, eikä tarvitsisi itse ostaa ruokarahalla ja opetella vielä kokkaamaan.

Paikka näytti varmalta, kunnes sain puhelun vanhainkodin johtajalta, joka ei pitänytkään asiaa kirkossa kuulutettuna. Osastovastaava oli kuulemma huseerannut vähän omavaltaisesti, ja aikaisemmista siviilipalvelijoista oli ollut myös harmia. Tarvitsin suosittelijoita. Kysyin, käyvätkö lukioni vt. rehtori ja sen mansikkatilan omistaja, jonka marjoja olin toissa kesänä poiminut. Kävivät - ja riittivät. Niin alkoi vuoden mittainen työpalvelukseni Oriveden vanhainkodin dementiaosastolla.

Vanhainkodin johtaja oli sitä mieltä, että selviäisin siivoamisen lisäksi hoitotehtävistäkin. Mummojen perseistä ei ollut puhetta, mutta muuten opin vähitellen matkimaan koulutettuja perushoitajia, joille maksettiin palkkaa. Syötin vanhuksia, puin ja riisuin heitä, juttelin heidän kanssaan ja siivosin heidän huoneitaan. Hoitajat tuntuivat pääsääntöisesti nauttivan seurastani ja säästävän minut perseiden pesemiseltä - paitsi yksi, joka suuttui, kun hänelle ei kerrottu, että hänen työpäivänään vahataan lattiat, minkä johdosta hän päätti jättää tämän tavallisesta ikävästi poikkeavan työpäivän väliin. Raju ratkaisu herätti arvostelua. "Minun käsittääkseni Satu on täällä töissä", sanoi eräs sairaanhoitaja, osuen asian ytimeen. Minä jouduin perushoitaja Satun vihan kohteeksi kerrottuani kysyttäessä hänestä jonkin työtehtävien hoitamiseen liittyvän tosiasian, mutta myöhemmin Satu pyysi "kanteluni" aiheuttamaa suuttumustaan anteeksi - neuvoen mielestäni tahdittomasti, että minun pitäisi uskaltaa sanoa tiukemmin vastaan.

Hoitoala oli jo 1990-luvun lopussa kipeästi lisäkäsiparien tarpeessa, joten koin aidosti tekeväni sitä, mitä olin kutsuntalautakunnalle julistanut, eli olevani Suomelle hyödyksi. Työ oli ajoittain raskasta, mutta jouduin vuoden aikana keskeyttämään työt vain kahdesti päänsäryn takia, mikä oli huomattavasti harvemmin kuin yhden lukiovuoden aikana. Mainitsinko jo, että suomalainen lukio uuvuttaa opiskelijan? Sen se tekee. Orivedellä oli kiva elokuvateatteri vanhassa työväentalossa (kävin katsomassa elokuvat Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka ja Eyes Wide Shut); vanhainkodin lähellä oli järvi, jonka rantoja oli mukava kierrellä ja jossa voi uida; diabeteksen takia palveluksesta vapautettu kaverini opiskeli paikallisessa opistossa musiikkia, ja minä soitin usein iltamyöhällä vanhainkodin salissa hienosti värisevää Scholze-pianoa; asuin ensimmäistä kertaa itsenäisesti, luin paljon ja kirjoitin kirjeitä. Olin enimmäkseen onnellinen ja vain vähän yksinäinen.

Asepalveluksen puolustajien väite sen sosiaalistavammasta vaikutuksesta siviilipalvelukseen verrattuna pitää paikkansa sikäli, että monet siviilipalvelijat eivät ole tekemisissä toisten siviilipalvelijoiden kanssa. Kirjailijaksi aikonut mutta papiksi päätynyt kaverini oli sanonut koulutusjakson lopussa juttujamme neljän miehen kesken niin hyviksi, että kannattaisi pitää yhteyttä työpalveluksenkin aikana. Soitin kerran tinnituksesta kärsineelle tietokone-ekspertille ja ehdotin tapaamista porukalla, mutta siitä ei tullut mitään. Yllättävän nopeasti uskottelin itselleni, että eivät he sittenkään halua tavata, emmekä koskaan enää tavanneet. Papiksi päätyneen näin kerran sattumalta kirkossa työssään, mutta se tapahtui niin monta vuotta myöhemmin, etten mennyt jututtamaan häntä. Taisin myös vähän halveksia miestä: ryhtyä nyt papiksi, kun oli niin hyvä trilleri-idea. (En voi kertoa, mikä. Lupasin hänelle.)

---

Syyskuun alussa alkoi Ohi on -kampanja, joka kerää nimiä kansalaisaloitteeseen yleisen asevelvollisuuden lakkauttamiseksi. Maanpuolustusvaihtoehdoiksi Vihreä miesliike esittää puoliammattilaisarmeijaa ja Sadankomitea vapaaehtoista asepalvelua. Molemmissa malleissa siviilipalvelus lakkaisi kokonaan, samoin totaalikieltäytyjien vangitseminen. Molemmat vaihtoehdot ovat sivistyneempiä, tasa-arvoisempia ja kansantalouden kannalta edullisempia kuin nykyinen puolustusjärjestelmä.

Siviilipalvelusaikanani ajattelin, että asepalvelus pitäisi korvata yleisellä miesten ja naisten siviilipalveluksella. Edelleen epäilen, että armeijamme on lähes turha maassa, jossa iso osa kansasta on voinut pahoin jo 90-luvulta lähtien. Mutta ehkä Suomella on joitain huipputärkeitä kansainvälisiä sitoumuksia, jotka pakottavat sen pitämään yllä jonkinlaista armeijaa. Ei sitä resurssien haaskaamista ja nuorten miesten kiusaamista muuten voi käsittää.

Allekirjoitan aloitteen ja jätän tulevaisuuden puolustusratkaisun asiantuntijoiden huoleksi. Sinä nainen, joka luet tätä, sinullakin on oikeus allekirjoittaa aloite, sillä olemme tasa-arvoisia.

Kirja-arvio: Pessimismiä optimisteille

Aina välillä ehdin lukea kokonaisen kirjan. Miksi en siis kirjoittaisi siitä? Blogini ensimmäiseen kirja-arvioon valikoitui englanninsveitsiläisen bestselleristi Alain de Bottonin toiseksi uusin Uskontoa ateisteille. Suom. Hannu Poutiainen. Basam Books, Helsinki, 2013. (Alkuteos Religion for Atheists: A Non-Believer's Guide to the Uses of Religion, 2012.)

Sain tämän kirjan lahjaksi taholta, jolla ei tiedetty, että olen ateisti. Jonkinlainen sattuma johdatti minut ajattelemaan, että teokseen voisi jopa tutustua eikä sulloa sitä suoraan hyllyyn niin kuin yleensä kirjoja, joita hyvää tarkoittavat mutta kirjamakuani tuntemattomat ystävät ja sukulaiset minulle lahjoittavat. Tartuin siis tekstiin avoimin mielin, ja aluksi se tuntuikin lupaavalta yhdistelmältä eleganttia tyyliä, varovaista moralisointia ja raikkaita ideoita. Loppua kohti uskontojen viisauden korostaminen alkoi kuitenkin käydä väkinäiseksi, liioittelevaksi ja suoranaisen virheelliseksikin. Mutta tämähän oli tietysti vain provosoiva, ideoita ilmaan heittelevä hyväntuulinen alustus, jonka ei ollut tarkoituskaan olla suurta kirjallisuutta. Nyt sitten alkaa keskustelu.

Bottonin Alain kertoo alussa lyhyesti (itse asiassa hän kirjoittaa kaikesta lyhyesti tässä lyhyiden esseemäisten lukujen kirjassa) ateistisesta kasvatuksestaan, joka sai hänet kaksikymppisenä kaipaamaan uskontojen rikkautta. Sitä ovat hänen mielestään muun muassa sielua hoitava kirkkoarkkitehtuuri ja yhteisölliset juhla-ateriat. Johtoajatuksena on, että uskontojen poskettomia totuusväittämiä ei tarvitse hyväksyä, jotta saisi oikeuden hyödyntää niiden pitkiä perinteitä ja ajatuksia... no, melkein kaikessa. Ateisteilla kun ei historiallisista syistä ole yhtä paljon kokemusta isojen juttujen järjestämisestä.

Näinhän se on: uskonnoilla ei ole patenttia keksinnöilleen (ne tyytyvät valtaan ja kontrolliin eivätkä välitä voitoista), joten ne ovat vapaata riistaa de Bottonin kaltaisille ennakkoluulottomille yrittäjäihmisille. Mutta patentittomuudesta seuraa myös, että toisinaan on hyvin vaikea sanoa, mikä on uskonnollista ja mikä maallista perinnettä. Tämä asia kirjassa kyllä periaatteessa tiedostetaan, mutta silti, käsittelyn yksinkertaistamiseksi, jotkin asiat vain todetaan maallisiksi, jotkin uskonnollisiksi. Ei siinä tietysti mitään, jos lukijalla vain on riittävästi taustatietoa uskonnoista ja ateismista (joka kirjassa samaistetaan maallisuuteen), jotta hän ymmärtää niiden rajoja tarkoitushakuisesti venytetyn. Toivoa sopii, että bestsellereiden lukijoilla on...

Kirja on jaettu aihepiireihin, joissa uskonnoilla on ateisteille annettavaa: "Yhteisö", "Koulutus", "Hellyys" ja niin edelleen. Luvussa "Kiltteys" de Botton kirjoittaa yllättäen perisynnistä opinkappaleena, vaikka teoksen johdantoluvussa "Viisautta vailla opinkappaleita" annettiin ymmärtää, että uskontojen oppi heitetään ikkunasta ulos ja keskitytään käytännölliseen viisauteen. No, ajatus perisynnistä kuulemma "kannustaa meitä ottamaan pieniä askelia kohti korkeampaa moraalia, sillä se saa meidät ymmärtämään, että omat inhottavalta tuntuvat piirteemme ovat ihmislajin väistämättömiä ominaisuuksia". De Botton jatkaa vielä, että valistuksen käsitys ihmisen synnynnäisestä hyvyydestä nostaa "kelvollisuuden standardit" niin korkealle, että ihminen lannistuu, ja että perisynnin tunnustaminen oikeuttaa yhteisten moraaliohjeiden jakelemisen toisille ikään kuin samalta syntiseltä tasolta eikä hurskaasti ylhäältä päin.

Olen samaa mieltä de Bottonin kanssa siitä, että yhteisestä moraalista (pleonasmi) keskusteleminen on vaikeaa, sillä se mielletään usein uskonnon jutuksi, ja muuten olemme kaikki oman elämämme eksistentialisteja. Luulen kuitenkin, että uskomus ihmisen synnynnäisestä huonoudesta pikemminkin vaikeuttaa kuin helpottaa moraalin laatimista, sillä se saa meidät välttelemään oman älymme käyttöä ja kääntymään yliluonnollisen moraalisedän puoleen - ja mehän tiedämme, mitä siitä seuraa. Samalla tavallahan ihmisen luontainen hyvyys koskee kaikkia tasapuolisesti - ja siitä on sitä paitsi valistusajattelijoiden uskomusten lisäksi jo tieteellistä näyttöäkin. Perisynnin ajatuksesta meille ei taatusti ole mitään hyötyä, koska se on paitsi todistetusti virheellinen oppi myös intuitiivisesti niin vaikea hyväksyä, että sen pakottaminen lannistaa meitä paljon enemmän kuin epämääräiset "kelvollisuuden standardit".

Luvussa "Pessimismi" de Botton jatkaa samalla linjalla: "Perustamisestaan lähtien kristinuskolla on ollut käytännöllisellä tavalla selväjärkinen maailmankuva. Sen näkemyksen mukaan meillä ei juuri ole rahkeita parantaa kehnon luontomme ikäviä tosiseikkoja." Tieteellisyydessään optimistiset ateistit olisivat mukamas onnellisempia, jos eivät aina joutuisi pettymään odotuksissaan. Ehkä, ehkä eivät. Voi myös olla, että ateistit eivät ole mitenkään erityisen optimistisia verrattuna uskovaisiin. Itse luonnehtisin ateisteja realistisiksi, sillä heidän odotuksiaan ei vääristä oikeuttamaton uskomus tuonpuoleisesta paratiisista, odottivat he tämänpuoleiselta mitä hyvänsä.

Onneksi de Bottonilla on myös hyviä ehdotuksia ja oivalluksia. Minäkin voisin käydä messun juurille palaavassa agape-ravintolassa aterioimassa tuiki tuntemattomien kanssa tai taidemuseossa, jonka galleriat eivät edustaisi aikakausia tai tyylisuuntia vaan keskittyisivät jonkin tietyn tunteen tai ajatuksen ilmaisemiseen, kuten buddhalaiset mandalat. Kirjan tärkein huomio lienee se, ettei moralisointia ja toisten ihmisten hyväntahtoista opastamista kannata vältellä, sillä maallistuneen ihmisen oletetaan joka tapauksessa käyttävän omia aivojaan. Vaikka aikuinen ulkoisesti torjuisi holhoamisen, viesti menee perille.

Eniten minua miellytti luku "Koulutus", jossa John Stuart Millin hengessä pohdittiin, miten yliopistot tekisivät opiskelijoista parempia ihmisiä sen sijaan, että ne kouluttavat heistä lääkäreitä ja juristeja. Kysymys on hyvin ajankohtainen, sillä nykyään opiskelijatkaan eivät enää juuri osaa vaatia yliopistolta muuta kuin paremmin työmarkkinoille soveltuvaa koulutusta ja laadukkaita työelämäpalveluita. Jos me jonkin kirkon tarvitsemme, niin se on sivistävä eikä kouluttava yliopisto. Kouluttamisen ongelmallisuus havainnollistuu kirjankulutuksessa:

"Tämä kirjoihin hukkuva aikamme tuottaa meille murhetta, sillä tiedämme älyn ja herkkyyden kehittyvän parhaiten, jos yhä uusien teosten lukemisen sijaan syvennämme ja virkistämme ymmärrystämme vain muutamasta teoksesta. Samalla kun tunnemme syyllisyyttä siitä, miten paljon meillä on vielä luettavaa, olemme aivan sokeita sille, että olemme lukeneet paljon enemmän kuin Augustinus ja Dante koskaan lukivat."

Tuosta tulee välittömästi mieleeni paitsi etten olekaan vielä lukenut Augustinusta myös se, että vaikka havainnolla kenties pyritään saamaan "vähän lukeneet" ihmiset luottamaan omiin kykyihinsä, de Bottonin kirjan yleinen ihmisen vajavaisuutta korostava ajattelu on sen kanssa ristiriidassa. Mutta eihän tässä mitään johdonmukaista systeemiä rakennettukaan vaan haluttiin provosoida, viihdyttää ja muistuttaa tärkeistä asioista. Se onnistui ihan kohtuullisesti.

Akin muotimerkintöjä, osa 2: lyhyet housut

Sääennustusten mukaan kesä loppuu pian, joten nyt on sopiva hetki kirjoittaa kesävaatteista. Sellaisia ovat ainakin lyhyet housut eli lyhyesti sortsit.

Sain joitakin vuosia sitten homoystäviltäni lahjaksi Bernhard Roetzelin kirjan Täydellinen herrasmies. Klassisen miestenmuodin käsikirja. Ystävilläni on päivätyö, johon pitää pukeutua asiallisesti; minulla ei. Kiitin kirjasta, lukaisin siitä nopeasti solmionsolmimisohjeet, sidoin kaikki solmioni (englantilaisittain) valmiiksi laatikkoon ja sijoitin teoksen kirjahyllyn alimmalle laudalle, joka kannattelee "Sekalaista hömppää", kuten kirjoja Rakkauden atlas, Mies hoitaa kotia ja Etunimiopas.

Solmioneuvojen lisäksi Roetzelin kirjassa huomioni oli kiinnittänyt sortseille omistettu ainokainen sivu, jolla on kuva Ernest Hemingwaystä vaimonsa kanssa Havaijilla. Kirjailija nojaa toisella pakarallaan kaarevarunkoiseen rantapuuhun, ja puolet reisistä peittävien sortsien lisäksi hän on pukeutunut tummaan t-paitaan ja pellavakenkiin. Mies vaikuttaa samaan aikaan kesäisen rennolta ja jotenkin vaikealta, sillä hänen karvaiset jalkansa painautuvat reisistä melkein toisiinsa kiinni. Sen näkee, sillä hänen asunsa on paljastavampi kuin vieressä poseeraavan Martha-vaimon.

"Riippumatta säihkysääristä, riippumatta siitä, onko muilla sortsit, ja jopa siitä, miten helteinen ilma on: lyhyet housut ovat aina olleet ja ovat edelleen tyylillisesti erittäin epäilyttävä valinta", Roetzel kirjoittaa. Kummeksumatta sitä, miksi miestenmuodin käsikirjassa puhutaan säihkysääristä, yhdyn asiantuntijan näkemykseen, mutta haluaisin silti pohtia housujen pituutta tarkemmin. Roetzel suosittelee herrasmiehelle polven yläpuolelle loppuvia khakisortseja pidettäviksi "rannalla, safarilla, parvekkeella ja omalla pihalla", ja minua miellyttävät Hemingwayn tavoin eniten puolireiteen päättyvät sortsit. Mutta on tässä muutakin.

Alkukesällä näin Korson lähijunapysäkillä nuoren naisen, jolla oli jalassa jotain todella tyylikästä. Minusta tuntui, etten ollut koskaan nähnyt sellaisia housuja. Nainen seisoi niin kaukana minusta, että kykenin erottamaan vain, että housut olivat valkoiset pitsisortsit, mutta en sitä, oliko hänellä säihkysääret. Pitsisortsit ovat joka tapauksessa jopa bikinejä, minihametta ja pilkkumekkoa seksikkäämpi vaate naisen yllä: ne peittävät vain pakarat ja ovat pitsiä.

En tiedä, pitäisinkö pitsisortseista naisen jalassa, ellen itse suosisi lyhyitä sortseja. Harmi vain, että urheiluvarusteita lukuun ottamatta polven yläpuolelle loppuvia sortseja on nykyään vaikea löytää. Useimmat yleisesti käytetyt ei-täyspitkät housut, joita miehillä näen, ovat hirveitä (koska kukaan ei älyä käyttää pitkävartisia sukkia niiden kanssa. Ei tietenkään, koska ei ole trendikästä käyttää minkäänlaista sukkaa sandaalin kanssa, vaikka se olisi suositeltavaa.). Ne ulottuvat joko nilkan yläpuolelle, puolisääreen, polven alapuolelle tai polveen. Paljastaisivat edes polvet, mutta ei: niin kuin miehet pelkäisivät, että ehdottomasti piilotettava häpykarvoitus voi jatkua polviin asti. Uimarannoilla tämän huomaa vielä selvemmin, sillä siellä juuri kukaan ei pidä uimahalleissa edellytettäviä lahkeettomia, napakoita uimahousuja vaan -sortseja. Ainoa uimasortseihin sonnustautunutta miestä vastenmielisempi näky on märkiin uimasortseihin sonnustautunut mies. Miehet, jos pukeudutte oikeisiin uimahousuihin, kukaan ei tule tarkastelemaan teitä niin läheltä, että voisi sanoa, missä häpykarvat loppuvat ja reisikarvat alkavat. Jos teillä ei ole reisikarvoja (vaan säihkysääret?), häpykarvoja ei silti tarvitse ajaa. Riittää, kun vähän harventaa ja leikkelee - muttei niin lyhyeksi, että tulee karvatuppitulehdus.

Eksyin melkein aiheesta. Palataan uimarannoilta kuivan ympäristön sortseihin.

Minä sain nuorena lahjaksi Dipinto-merkkiset lyhyet sortsit. Olen säilyttänyt ne, sillä missään ei myydä yhtä tyylikkäitä ja mukavia sortseja. Luulen, että ne on tarkoitettu urheiluun, mutta ne sopivat muutenkin kesään. Harmi vain, että unelmasortsini ovat vuosien myötä alkaneet puristaa vyötäröä ja kuluneet takaa puhki. Äitini paikkasi ensimmäisen reiän sortsien sinistä tummemmansinisellä paikalla, ja ilmeisesti joku toinen sukulainen, jota en nyt muista, ompeli housuihin uuden vetoketjun, jonka ansiosta housut eivät purista enää niin paljon. Juuri ikävästi tämän kesän alussa kävi niin, että 1,5-vuotias tyttäreni löysi sortsien takaa uuden reiänalun, työnsi siihen sormensa ja riips! sortsit olivat oitis ompelukunnossa. Toivottavasti muistan ottaa ne mukaan, kun ensi viikolla käyn äidin luona.

Loppukesästä kävin Tikkurilan Kontissa ostamassa (jälleen siniset) sortsit, joiden sisällä on valkoinen verkko. En pidä verkosta, josta eivät edes tule mieleen naisten pitsisortsit (vaan Uuno Turhapuro), joten ehkä poistan sen. Sortsit eivät ole yhtä tyylikkäät kuin Dipintoni, mutta ne ovat hyväntuntuista pehmeää ja ohutta kangasta - eivätkä ne purista.

"Lienee syytä tähdentää, että joskus muinoin pojan elämässä oli suuri hetki, kun hän kolmentoista tai neljäntoista vuoden iässä sai ensimmäiset pitkät kesähousunsa ja pystyi vastedes osoittamaan kuuluvansa aikuisten kastiin", jatkaa Roetzel. Kun tätä taustaa vasten muistellaan Hemingwayn hurjaa nuoruutta, joka jäi hänellä tavallaan "päälle", on ymmärrettävää, että sortseja ei kannata hylätä heti murrosiässä. Kukapa ei haluaisi Hemingwayn säihkysääriä.

Aloitteita ja epätoivoa, arvoja ja tekoja

Viime aikoina elämä on vadelmia lukuun ottamatta näyttänyt synkältä:

Torstaina päättyi nimenkeräys perustuloa vaativaan kansalaisaloitteeseen, eikä tavoitteesta saavutettu puolikastakaan. Perustulo voisi kivetä tien maanpäälliseen paratiisiin, jos se toteutettaisiin oikein ja pian, mutta päättäjät eivät valmistele sitä tosissaan. Sen sijaan he pohtivat aivan päinvastaisia toimenpiteitä, kuten sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok. pask.), joka sunnuntaina ilmaisi halunsa päästä vastikkeettomasta sosiaaliturvasta eroon. Suoremmin ei voi sanoa, että ihminen on yhteiskuntaa varten, vaikka se onkin toisin päin.

Perjantaina OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen oli ehdotellut samanlaisia sanoessaan, että toisen asteen tutkinnon suorittaneilla sosiaaliturvan pitäisi olla parempi kuin kouluttamattomilla. "Sosiaaliturvan maksajana yhteiskunnalla on oikeus myös vaatia yksilöltä omia ponnisteluja vastineeksi", mies myös väitti - välittämättä siitä, että tutkinto on paremman sosiaaliturvan ehtona täysin eri asia kuin ponnistelu sen ehtona. Tämä ajatusvirhe on kuitenkin Luukkaisen pöyristyttävän ehdotuksen pienimpiä ongelmia. KAJ:n jäsenenä ja Akavan erityisalalaisena minua hävettää, että jotkut akateemiset pitävät tutkintoa - byrokraattista, muodollista paperia, jonka saamisen välttämätön ehto on totteleminen ja sääntöjen noudattaminen - suuremman ihmisarvon merkkinä kuin... no, ihan mitä vain normaaliin, hyveelliseen elämään kuuluvaa. Kuinka paljon opettajia mahtaakaan hävettää. (Myönnän, että joskus nuorena opiskelijana ajattelin itsekin, että jos en saa opintojen jälkeen töitä, jonkun pitää silti korvata "ponnisteluni". En kylläkään ajatellut sosiaaliturvaa vaan jonkinlaista selvää rahapalkkiota tutkinnosta, mutta sitten kasvoin yhtä kaikki nuoresta opiskelijasta ikuiseksi opiskelijaksi, jolle - ja miksei kaikille muillekin - "opintojen jälkeinen työ" nyt on muutenkin melko fenomenologinen ilmaus.)

Sen lisäksi, että vakiintunut yhteiskuntajärjestys on lähipäivinä alkanut kuvitella olevansa itseisarvo, minunkin maksamallani yleisradioverolla hulppeasti rahoitettava Yle uutisoi männä viikolla kaksi asiaa: "Ilmasto muuttuu" ja "Ilmasto ei muutu". Kuten Pasi Toiviainen kirjoitti Yle Tiede -blogissaan, ensimmäinen ei ole uutinen ja jälkimmäinen on asiavirheellinen uutinen, jota ei ole edes oikaistu ilmastoasiantuntijoiden perustellusta arvostelusta huolimatta. Koeta tässä sitten uskoa ihmiseen, kun maailma tekee loppuaan ja vaikutusvaltaiset tahot yrittävät vain joko rajata joukkoa, joka saa sikailla eniten maailman loppuessa, tai peitellä totuutta, jotta kaikki voivat rauhassa ainakin vähän sikailla maailman loppuessa.

Ja illatkin pimenevät jo niin nopeasti.

Jos kansalaisaloitteiden menestys tuottaa pettymyksiä - kuten turkistarhauskieltoaloite eduskunnassa ja perustuloaloite nimenkeräyksessä - niin kyllä jotkin ilahduttavatkin. Tasa-arvoisesta avioliittolaista ja järkevämmästä tekijänoikeuslaista saatetaan jopa keskustella aidommin kuin turkistarhauksen kieltämisestä: ensin mainittu ei varmasti jätä yhtäkään kansanedustajaa kylmäksi, ja jälkimmäisestä mielipidettä tiedusteltaessa yli puolet edustajistamme tulee käsittelyn loppumetreille saakka panttaamaan kantaansa ja vastailemaan "öh, tuota, täytyy vähän paneutua aiheeseen, mutta hienoa, että asiasta keskustellaan".

Jossakin keskustelussa uudesta avioliittolaista joku parkaisi, että ei Suomella kyllä ole mitään toivoa, jos suurin tarmo kohdistetaan tällaisiin vähäpätöisiin epäkohtiin. Kommentti oli huonolaatuinen mutta sai minut pohtimaan, kumpi on lopulta tärkeämpää maailmanparantamista: oikeiden arvojen edistäminen vai teot ympäristön suojelemiseksi, vähäosaisten ja hädänalaisten elämän helpottamiseksi tai yhteiskunnan taloudellisen dynamiikan säilyttämiseksi. Aktiivisuuden jakaminen arvoväritteiseksi ja konkreettisiin tekoihin on melko keinotekoinen, mutta ehkä ymmärretään, mitä tarkoitan. Eläinten ja homoseksuaalien oikeudet ovat monien mielestä piiperrystä eli lähempänä arvovaikuttamista kuin pahoinvoivien nuorten, työttömien ja yksinäisten vanhusten auttaminen eli ns. oikeisiin ongelmiin puuttuminen.

Koska olen synkissä maailmanlopun tunnelmissa, kallistun kuitenkin piiperryksen kannalle. Fiksut ihmiset pelkäävät jälkisivilisaatiota, jossa joku konservatiivinen ja seksistinen survivalisti(mies) nousee ihmiskunnan rippeiden johtoon. Vaikka arvovaikuttaminen on vaikeaa, elämäntapojen muuttaminen näyttää olevan vielä vaikeampaa. Konkreettisilla teoilla ei näköjään edes pyritä muuttamaan maailmaa vaan pyörittämään sitä entiseen malliin. Niinpä paras satsaus tulevaisuuteen juuri nyt on taistella eläinten ja erilaisten ihmisvähemmistöjen puolesta, jotta saamme johtoomme sivistyneen survivalistin.

Yksi tärkeä ihmisvähemmistö on suomenruotsalaiset. Heidän hienoa kieltään vastaan on hyökkäämässä kansalaisaloite "Ruotsin kieli valinnaiseksi oppiaineeksi kaikilla kouluasteilla", joka on uhkaavasti saavuttamassa vaaditun 50 000 kannattajan rajan kuukauden sisällä. Älkää kannattako tätä ajattelematonta aloitetta. Vetoaminen "yksilöiden oppimiskyvyn rajallisuuteen" on silkkaa typeryyttä: Mitä enemmän ihminen oppii, sitä helpompaa hänen on oppia lisää - kieliä ja mitä tahansa. Jos suomalainen ei halua oppia ruotsia, hän ei ole kiinnostunut kielistä ollenkaan. Eikä aloitteessa oikeasti ollakaan huolissaan kielitaidosta vaan "Suomen kansainvälisestä kilpailukyvystä" - halutaan siis tekoja maailman pyörittämiseksi entiseen malliin, ja sivistyksestä viis. Epätasa-arvoon ei saa eikä ole tehokasta puuttua vähemmistökielen kustannuksella. Päinvastoin: mitä paremmin suomalaiset osaavat ruotsia, sen eheämpi ja tasa-arvoisempi yhteiskunnastamme tulee, sillä emme me oikeasti halua ajaa suomenruotsalaisia "kotiinsa".

Eftermiddagen ser redan klarare ut. Nu ska jag ha en kopp vitt te.