Keskusteltaisiinpa paremmin

Miksi tuntuu siltä, että vain minä osaan keskustella?

Jo viime talvena aloin hahmotella blogikirjoitusta keskustelusta, mutta tulikin sitten muuttokiireitä. (Enkä minä koskaan näitä oikeasti hahmottele, pane ranskalaisia viivoja allekkain tai laadi miellekarttoja; kunhan kirjoitan, koska tämähän on blogi eikä mikään kolumni, jollaista varmaan suunnitellaan ja hiotaan päivätolkulla, eikö niin.) Olin tammikuussa tavannut pitkästä aikaa entisiä työkavereitani, olimme kokoontuneet pieneen tamperelaiseen kerrostaloasuntoon. Olimme syöneet ja juoneet, ja olimme entisen työpaikkamme lisäksi keskustelleet ravinnosta, kuntoilusta ja muusta, mistä toisensa jotenkuten tuntevat ihmiset yleensäkin. Olimme myös kuunnelleet musiikkia, leikkineet seuraleikkejä ja hieroneet toisiamme. Vaikka asunto oli pieni, vaihtelevat juttelukokoonpanot eivät olleet häiriintyneet toistensa olemassaolosta. Eikä se ollut johtunut siitä, että pahaa olisi puhuttu vain poissa olevista, vaan siitä, että keskusteluympäristö oli ollut riittävän vakaa. Ihmisten määrä ei ollut vaihdellut holtittomasti, aiheet eivät olleet vaihtuneet liian usein ja olimme pysyneet koko ajan samassa paikassa lähtemättä esimerkiksi jatkoille meluisaan yökerhoon. Olin viihtynyt todella hyvin.

Mutta tietenkään aina ei ole näin hyvin. Joskus keskustelen Facebookin seinällä, tuossa meluisassa yökerhossa. Siellä minut ymmärretään usein väärin. Yksi syy on se, etten käytä puolipistehymiöitä merkitäkseni ironiaa. Muitakin syitä varmasti on, mutta en tunnista niitä. Toivon silti hartaasti, että minut ymmärrettäisiin aina oikein, koska en tarkoita pahaa vaan pyrin totuuteen.

Viime talvena ajattelin poliittisia keskusteluja uudesta avioliittolaista. Sehän oli laki, jollainen olisi pitänyt säätää jo ajat sitten. Korkeintaan jotkut virkamiehet olisivat voineet keskustella tähän tapaan: "Ai kauheeta, meidän avioliittolakimmehan syrjii osaa kansasta, eiköhän korjata se", yksi olisi sanonut ongelman huomattuaan. "Joo, valmistellaan asia äkkiä", olisi toinen sanonut. Ja sitten uusi tasa-arvoinen laki olisi tullut vähitellen voimaan. Mutta vastustajat tekivät epäpoliittisesta asiasta poliittisen ja alkoivat "keskustella". Harvoin on nähty poliittista kysymystä, jossa kannattajista ja vastustajista niin selvästi toiset olivat täysin oikeassa ja toiset täysin väärässä. Edes turkistarhaus ei ollut niin selvä kysymys, saattoivathan vastustajat vedota - joskin lyhytnäköisesti - taloudellisiin seikkoihin. Niiden merkitys turkistarhauskysymyksessä oli korkeintaan kymmenen prosenttia, mutta tarhauksen kannattajien mielestä merkitys lienee ollut yhdeksänkymmentäprosenttinen. Laskea voi kai monella tavalla.

Ajattelin myös tiettyä puoluetta erityisesti. Puoluetta, jota johtaa naisia ja lapsia vihaava, epäpätevä poliitikko ja ylimielinen uskovainen. Epäpätevä ja ylimielinen puolueen puheenjohtaja on siksi, että hän ei osaa tai edes yritä keskustella. Nyt hänen puolueensa on hallituksessa - ainoa hyvä asia, mitä siitä on seurannut, on puolueen kannatuksen romahtaminen - ja keskustelemattomuus on levinnyt muihinkin hallituspuolueisiin. Demokratia, jonka hyvän toimintakyvyn elinehto hyvä keskustelu on, on nyt todella huonossa hapessa.

Lopuksi ajattelin tiettyjä keskusteluja tiettyjen ihmisten kanssa. Vaikka nämä ihmiset ovat ystäviäni ja "samoinajattelijoita", jokin meni keskusteluissa pieleen, vaikka kyseessä eivät olleet ihmiset, joiden kanssa ei voisi keskustella kaikesta. Minulle jäi niistä paha mieli, koska yhdessä keskustelussa suutuin koettuani kiusaamista; toisessa en voinut selittää väärin ymmärrettyä ajatustani paremmin, koska osa keskustelijoista oli ehtinyt loukkaantua liian syvästi; kolmannessa ystäväni yksinkertaisesti kieltäytyivät keskustelemasta täsmällisestä aiheesta ilmeisesti tajuamatta sitä itse rönsyilyyn kohdistamistani huomautuksista huolimatta; neljännessä ystäväni sanoi suoraan, että eiköhän tämä keskustelu ollut nyt tässä; viidennessä... En enää muista.

Miksi tuntuu siltä, että vain minä osaan keskustella?

Ehkä ongelma on siinä, että pyrin totuuteen ja ilmoitan sen silloin tällöin muille keskustelijoille. Sitä pidetään kai ylimielisenä ja minua sen tähden jonkinlaisena uskovaisena. Tietenkin kaikki pyrkivät totuuteen, luuletko olevasi muita parempi, toiset ajattelevat, ja/tai sitten: eihän mitään yhtä totuutta ole olemassakaan, paitsi joidenkin fundamentalistien päässä. Molemmat ajatukset ovat virheellisiä. Kaikki eivät pyri totuuteen, vaan jotkut pyrkivät vain siihen, että kaikilla olisi mukavaa yhdessä se aika mikä täällä eletään, vaikka maailma palaisi ympärillä ja osa ihmisistä hajoaisi sisäisesti. Yksi totuus taas on pakko olla, sillä muuten keskustelussa ei ole mieltä - paitsi ajanvietekeskustelussa, joka ei käsittele totuuksia. Eivätkä edes kvanttijutut muuta sitä miksikään.

Totta kai käsitän, että totuuteen asti päästään vain joskus (kun aihe ei ole liian vaikea keskustelijoille, kun keskustelijoilla on riittävästi aikaa ja hyvää tahtoa jne.) ja että siksi enimmäkseen keskustelemme käytännössä ajanvietteeksi. Vaatii harjoittelua ja sosiaalisuutta tunnistaa, missä milloinkin mennään. Eikä siinä ole mitään pahaa, että arvostaa totuutta enemmän yhteistä mukavaa - kunhan yhteinen mukava ei ole totuuden näkökulmasta liian valheellinen. Mutta silti.

Tammikuisessa tapaamisessa tapahtui jotain, joka sai minut oivaltamaan jotain keskustelusta ja totuudesta, omista rajoitteistani niiden parissa. Eräs ystäväni alkoi iltamme ratoksi puhua Monty Hallin ongelmasta. (Minulla on outoja ystäviä, tiedän.) Jotkut tuomitsivat ongelman heti "hyvin epäkiinnostavaksi" ilmeisesti nimenomaan illanvieton yhteydessä, mutta minä olin ystävälleni mieliksi ja tutustuin probleemaan. Siinähän pitää siis arvata kolmesta vaihtoehdosta yksi, joka on oikea. Ensin tehdään arvaus, minkä jälkeen kahdesta jäljelle jääneestä vaihtoehdosta arvuuttelija paljastaa toisen vääräksi. Sitten arvaaja saa halutessaan vaihtaa veikkaustaan, ja hänen olisi kuulemma todennäköisyyslaskennan valossa järkevää arvata, että oikea vaihtoehto onkin se, jota ei ole vielä arvattu eikä paljastettu vääräksi.

Toinen ystäväni, joka oli myös tullut tutustumaan Monty Hallin ongelmaan, oivalsi oitis, että näinhän se on. Minä puolestani en kyennyt sitä käsittämään enkä hyväksymään, ja onnistuin antamaan todistelevalle ystävälleni selityksenkin, johon itse tyydyin.

Kului ehkä pari päivää tai viikkoa. Kävelin yksin lumisateessa junapysäkiltä kilometrien matkan kotiin ajatellen Monty Hallin ongelmaa. Ei se voi mitenkään olla niin, ajattelin. Mutta ilmeisesti reipas liikunta ei tällä kertaa väsyttänytkään minua vaan teki sen, minkä se parhaimmillaan tekee, eli sai aivoni toimimaan täydellä teholla, ymmärtämään probleemin ja erityisesti sen, miksi minun oli niin vaikea sitä ymmärtää. Kun olin jo melkein kotona, olin vakuuttunut siitä, että arvaajan todellakin kannattaa vaihtaa arvaustaan. Kirjoitin ystävälleni sähköpostia ja myönsin, että hän oli oikeassa.

En ole matemaattisesti täysin lahjaton, joten minun oli pakko selittää erehdykseni sosiaalisilla seikoilla: en ollut ottanut huomioon, että Monty Hallin ongelmassa totuus on yhteinen, että arvaaja ja arvuuttaja ovat samalla puolella selvittämässä oikeaa vaihtoehtoa, vaikka onkin niin, että arvaaja ei tiedä totuutta ja arvuuttaja tietää. Sellainenhan hyvä keskustelukin on, että keskustelijat ovat samalla puolella, vaikka heillä on eri mielipiteet ja eri tiedot. Jos sitä ei joku keskustelijoista ymmärrä, totuus ei voi hänelle valjeta. Ja nyt minä olin itse sortunut tuohon ymmärtämättömyyteen. Miksi?

Miksi tuntuu siltä, että vain minä osaan keskustella? Vaikken osaakaan?

Luulen, että niin paljon kuin luotankin ystäviini, en edes heihin aina luota riittävästi. Ja jos pyritään totuuteen, luottamuksen on oltava täydellinen. Mutta miksi en luota täydellisesti edes luotettaviin ihmisiin? Koska olen sosialisti, haluan syyttää aikamme yksilökeskeisyyttä ja kilpailuhenkeä. Tuskin olen täysin väärässä, mutta en voi olla varma, onko se koko totuus, ellen nimenomaan ala luottaa ihmisiin enemmän. Toisin sanoen minun täytyy arvata, mistä luottamuksen puute johtuu, jotta voisin saada selville, mistä se johtuu. Mutta tarvitseeko minun arvaamisen jälkeen enää selvittää sitä? Kyllä, koska en voi luottaa omiin tunteisiini siitä, luotanko riittävästi, vaan minun on saatava varmuus keskustelun kautta. Keskustelen siis koko ajan tietämättä, voiko totuus valjeta minulle, vaikka pyrinkin siihen, sen Monty Hallin ongelma opetti minulle. Se on hirveä totuus, mutta se on ainakin pakko hyväksyä.

Luotan. Luotan. Luotan. Ehkä.


JK Sattumalta tänään lauantaina itsenäisyyspäivän aattona Helsingin Sanomissa oli essee siitä, miten - etenkin politiikassa - keskustelijat saadaan etenemään keskusteluissa mielipiteiden korjaamisen suuntaan eli pyrkimään totuuteen. Esseisti puhui "sovinnollisesta keskustelusta" eli luottamuksesta siihen, että keskustelijat ovat samalla puolella. (Hän ei ikävä kyllä kertonut, miten perussuomalainen poliitikko, joka ei osaa keskustella, saadaan luottamaan vasemmistolaiseen poliitikkoon, joka osaa keskustella.)

Väsyneen isän jeremiadi

Minulla on kaksi pientä lasta, eikä isyys ole ollut sellaista kuin kuvittelin. Ehkä tiesinkin jo ennen lasten syntymää, että lapset yllättävät kuitenkin, enkä kuvitellut mitään. Mutta lapset ovat jotain, eivät ei-mitään. Siksi edes avoimin mielin vanhemmuuteen lähteminen ei auta vanhemmuudessa.

On samantekevää, millaisia lapseni ovat. Minä olen vanhempi, huoltaja ja isä, eivät he. Vastuu on minulla, ei heillä. Vastuussani puolisoni, jolla on osa vastuusta, on lasteni äiti. Yhdessä huolehdimme lapsistamme ja kasvatamme heitä kummien, isovanhempien ja varhaiskasvattajien tuella. Ja jos ihan rehellisiä olemme, niin emme jaksa. Selviämme kyllä, mutta niinhän humalaisetkin ennen pitkää, eikä se silti tee kovasta kännistä terveellistä. Mutta emme jaksa. Emme vain jaksa. Sellainen pikkujuttu vain.

Mutta en puhu kenenkään muun kokemuksesta, en edes puolisoni. Kun sanon, että emme jaksa, tarkoitan, että minä en jaksa. Kootusti voidaan siis sanoa, että me emme jaksa, koska molempia tarvitaan. Eikä sekään riitä.

En ole koskaan ollut yhtä väsynyt kuin lasten isänä, nämä pian neljä vuotta, joista kolme yhden lapsen isänä. En ole koskaan ollut yhtä varma siitä, että olen masennuksen partaalla ellen jo lievästi masentunut (tein netissä jonkin testin, jonka mukaan olin lievästi masentunut, mutta suhtaudun siihen varauksella, koska se oli nettitesti), en ole koskaan ollut yhtä hajamielinen ja huonomuistinen, yhtä kömpelö, yhtä hermostunut, levoton ja helposti ärtyvä, en ole koskaan aikuisiälläni sairastellut yhtä paljon ja niin pitkään, en ole koskaan pelännyt terveyteni puolesta yhtä paljon, en ole koskaan pelännyt yhtä paljon, en ole koskaan ollut yhtä tyytymätön itseeni ja elämääni, yhtä onneton. En ole koskaan lukenut yhtä vähän, tyhmistynyt yhtä paljon.

Kirjoitan tätä väsyneenä samaan aikaan kun pienempi lapseni, vauva, nukkuu päiväuniaan. Hän nukkuu tällä hetkellä niin pitkiä päiväunia, että voisin turvallisesti noudattaa sitä paljon toisteltua neuvoa väsyneille vanhemmille, että nuku silloin kun lapsikin nukkuu. Se voisi olla hyvä neuvo, ellei se olisi niin huono neuvo. En pysty nukkumaan aamupäivällä, koska olen joutunut heräämään ja päivä on ehtinyt valjeta. Nämä ovat biologisia tosiasioita, välttämättömyyksiä. Iltapäivällä, kun päivä alkaa hämärtyä, voisin nukkua, ellei lapsi olisi silloin hereillä. Niinpä minun on tyytyminen liian lyhyisiin ja katkonaisiin yöuniin. Univajeesta seuraa jokaviikkoinen päänsärky, jolloin viimeistään on pakko ottaa ylimääräiset iltapäivänokoset ja toivoa, että joku (yleensä puolisoni) selviää sillä välin lasten kanssa. Eivätkä nokosetkaan auta pitkälle, sillä olen jo niin vanha, että uneni ei eritä tarpeeksi elvyttävää kasvuhormonia. Uneni ei voi enää olla laadukasta, joten laatu pitäisi korvaa määrällä.

Muitakin neuvoja, asiantuntijoiden ja vanhemmuudesta selvinneiden ("selviämisestä" ks. toinen ja edellinen kappale), pienten lasten vanhemmille piisaa. Ne ovat kaikki epätoivoisia yrityksiä saada vanhemmat unohtamaan tulessa palamaton totuus, että he eivät vain jaksa. Vanhemmat eivät tarvitse neuvoja, he tietävät jo kaiken, ja sekin väsyttää heitä niin kuin tietämys hyvästä hoidosta väsyttää ylikuormitettua sairaanhoitajaa entisestään. Vanhemmat tarvitsevat apua, sillä lapset eivät ole heidän oma projektinsa, heidän elämäntapavalintansa, vaan aikuisiksi kasvatettavia ihmisiä, joita jotkut sattuvat saamaan, jos sattuvat, sellaisia kuin sattuvat.

Onneksi apua ja tukea on saatavilla. Ei kuitenkaan yleensä kellon ympäri, eikä aina heti silloin kun sitä tarvitaan. Viimekätinen vastuu on vanhemmilla, kellon ympäri. Ainoa keino, mikä todella tepsii, ainoa teko, mikä todella auttaa vanhempia, on tuon vastuun jakaminen. Vanhempia, huoltajia tarvitaan perheeseen lisää.

Usein vanhemmat yrittävät vain jakaa vastuuta keskenään eri tavoilla. Riittämättömistä yhteisistä resursseista ei kuitenkaan saa lisäresursseja uusjaolla, korkeintaan vaihtelun tuomaa hetkittäistä virkistystä, jos sitäkään. Jos jotkut vanhemmat tajuavat tämän ja haluavat vaihtelun sijaan keskittyä selviämään siitä, minkä osaavat paremmin, eivätkä käyttää olematonta aikaa uusien asioiden opetteluun, heidän puolisonsa saattavat pahastua, koska se nyt vain tuntuu paremmalta, että yritetään kaikkea. Lisäksi väsyneet vanhemmat väsyttävät toisiaan ymmärtämättömyydellään, joka johtuu väsymyksen aiheuttamasta empatiavajeesta. Jotkut äidit esimerkiksi puhuvat "miesflunssasta" viitaten sillä siihen, että isät eivät jaksa sairaina hoitaa lapsiaan ja kotia yhtä paljon kuin äidit, että isillä on varmaan ihan oma, ärhäkämpi flunssaviruksensa. Tai sitten paheksutaan puolisoa, joka työssä jaksaakseen nukkuu toisessa huoneessa korvatulpat korvissaan samalla kun toinen enimmäkseen valvoo vauvan kanssa. Väsymys siis ajaa vanhemmat ilkkumaan sairastavia puolisoitaan ja halveksumaan työkyvyn ylläpitämistä. Jo sen pitäisi riittää tajuamaan, että väsymystä vastaan pitää taistella kaikin voimin. Ei pitäisi tarvita todeta lisäksi vaikkapa, että jo vähäinen univaje altistaa monille sairauksille ja saa meissä aikaan geneettisiä muutoksia.

Todetaan kuitenkin rehellisyyden nimissä, että väsymystä on kahdenlaista. Pienemmän lapseni kummitäti kävi tässä kerran meillä kylässä ja kysyi, miten menee. Vastasin tietenkin, että väsyttää. Hän esitti tarkentavan kysymyksen: olenko väsynyt fyysisesti vai henkisesti, eli olenko ruumiillisesti uupunut vai pikemminkin kyllästynyt. Sanoin, että ruumiillisesti, että tarvitsisin yhdeksän tuntia unta päivittäin jaksaakseni. Mutta olen minä myös kyllästynyt - fyysiseen väsymykseen. Mihin tahansa muuhun kyllästyminen on lievennettävissä ajattelulla, koska ajattelu toimii yleensä ihan hyvin silloin kun ei väsytä. Voi esimerkiksi ajatella, että lapset ovat rakkaita ja kauniita, että he kasvavat pian toivon mukaan ihaniksi aikuisiksi, että meillä on melkein kaikki hyvin tai ainakin paremmin kuin monella muulla perheellä maailmassa. Väsyneenäkin näihin ajatuksiin kykenee - juurihan kirjoitin ne tähän! - mutta ne eivät luovuta kaikkea energiaansa ruumiille. Ja kun on oikein väsynyt, tuntuu ettei niissä mitään energiaa olekaan. Tyhjiä sanoja niin kuin "tahdonvoima", "tsemppi" ja muut sellaiset.

Vanhemmuutta on usein verrattu työhön, kovaan työhön. Vertaus on osuva. Vanhemmuus on enimmäkseen suorittavaa työtä, koska lapset ovat niin kuin se koira Olemisen sietämättömässä keveydessä: he arvostavat rutiineja ja yksinkertaista elämää. Ärsykkeitä ei saa olla liikaa, koska hermosto kehittyy 25 - 30-vuotiaaksi asti. Vanhemmuus on vastuuta ja työtä kellon ympäri. Yleisesti kohtuullisena työaikana pidetään kahdeksaa tuntia päivässä. Loput kuusitoista tuntia on lepoa ja virkistystä. Lepoa ja virkistystä vanhemmat eivät saa tarpeeksi. Siksi tarvitaan lisää aikuisia. Jos joku huoltajista voi ottaa lapsen työkseen (niin ettei hänen tarvitse tehdä "oikeaa työtä"), riittää, kun aikuisia on kolme yhtä lasta kohden. Jos ei voi, aikuisia tarvitaan neljä.

Kun pohdimme puolisoni kanssa toisen lapsen saamisen todennäköisyyttä lisäävien toimien aloittamista (noita toimia kutsutaan myös lapsen "hankkimiseksi", mutta se on harhaanjohtavaa - kaikki lasten saamisen todennäköisyyttä lisänneet tietävät, ettei lapsia "hankita" vaan saadaan), isäni sanoi, että siinähän kaksi lasta menee missä yksikin. Isäni on usein oikeassa, mutta ei sillä kertaa. Kahden lapsen läsnäolo vaikeuttaa moninkertaisesti yhden lapsen huomioimista. Lapsiahan täytyy huomioida yksi kerrallaan. Mutta kun lapsia on kaksi, ne reagoivat myös toisiinsa. Reaktiot aiheuttavat sen, että yhden lapsen huomioimisen lisäksi on paitsi huomioitava toistakin lasta myös käsiteltävä noita reaktioita, samaan aikaan. Se on mahdotonta.

Miten sellainen perhe muodostetaan, jossa on kolme tai neljä aikuista? Joskus oli kai enemmän perheitä, joihin kuului vanhempien ja lasten lisäksi isovanhempia. Nykyään se on harvinaisempaa, lähinnä kai siksi, että sukupolvien väliset elämäntapa- ja ajatteluerot ovat kasvaneet. En minäkään tulisi toimeen vanhempieni kanssa saman katon alla. Pitää luultavasti olla suunnilleen samanikäisiä huoltajia, ystävyksiä, joista jotkut ovat pareja, jotkut välttämättä eivät, kunhan viihtyvät keskenään ja hoitavat ja kasvattavat kukin vuorollaan lasta. Tai toki ihan miten vain, kunhan aikuisia on niin paljon, että kukaan ei sorru elämän painon alla.

Mutta tämähän tarkoittaisi, että lapsia pitäisi tehdä/saada paljon vähemmän, joku sanoo. Entä huoltosuhde? No, hyvällä maahanmuutto- ja tulonjakopolitiikalla sekä nykyisin melko terveiden ikäihmisten ja sinkkujen arvostuksella pääsee pitkälle, mutta pidemmän päälle kaikkien pitäisi kai vain tulla toimeen vähemmällä, jotta saisimme viimein kasvatettua hyviä ja terveitä sukupolvia eikä väestön silti tarvitsisi jatkuvasti kutistua. Työajan pitäisi lyhentyä tai työn muuttua sellaiseksi, että lapset voivat olla siinä jotenkin mukana ja silti pysyä lapsina. Kaikki riippuu siitä, millaiseen yhteiskuntaan lapset kasvatetaan, miten monimutkaiseen yhteiskuntaan. Tai pikemminkin, millaisen yhteiskunnan haluamme lastemme muodostavan. Kai ainakin sellaisen, jossa ihmisiä ei ole liikaa? On nimittäin paitsi huoltosuhde myös ympäristön kantokyky. Ja ennen kaikkea vanhempien kantokyky.

Mitä pidempään valitusvirsi jatkuu, sitä sekavammaksi se käy. Kunpa saisi levätä ja virkistäytyä. Niin kuin vilpolassa nukkuva tyttäreni.

Loppusiivous

Edellisestä blogikirjoituksestani on yli viisi kuukautta, mutta siihen on hyviä syitä: toisen lapsen syntymä ja muutto toiselle paikkakunnalle, jossa asumismuotokin vaihtui. Työkiireitä on yhä, mutta nehän eivät saa estää kirjoittamista. Kerron siis nyt, mitä tapahtui huhtikuun kahdeksantena ja yhdeksäntenä, kun kävin siivoamassa ja luovuttamassa pois vanhan asuntomme.

***

Olisi oikeastaan pitänyt valita puoli kuudelta Jyväskylästä lähtevä Onnibus, niin olisi ollut enemmän aikaa siivota. Toisaalta olisin ehkä ollut niin väsynyt perillä, että olisin viimeistään iltapäivällä saanut päänsäryn, jolloin siivoamisesta ei olisi tullut mitään. Niin ainakin pelkäsin. Hyvä siis, että hyppäsin vasta puoli kymmeneltä kytkintä nostaneen auton kyytiin. Sitä varten piti ensin raahautua Muuramen Niittyahosta teollisuuskylän pysäkille, josta vakiovuoro vei minut Jyväskylän Matkakeskukseen. Puoli yhdeksältä tuo bussi oli yllättävän täysi. Kuljettaja oli miellyttäväkäytöksinen mies eikä veloittanut yhdensuuntaisesta metkasta kuin viisi ja puoli euroa, vähemmän kuin olin odottanut. Bussissa kirjoitin tekstiviestin puolisolleni, että bussi oli tullut ajallaan. Ehdin siis hyvin Onnibussiinkin. (Koska muuttosiivouksen aikataulu oli kireä, meitä jännittivät kaikki siirtymät.)

Matkakeskuksella ihmettelin, miltä laiturilta Helsinkiin Lahden kautta ajava Onnibus mahtaa lähteä. Oli hiljaista, mutta lähtöajan lähestyessä huomasin, että laiturille numero neljä kerääntyi noin tusinan verran ihmisiä. Aloin ounastella, että tuohon se pysäköi. Menin lähemmäksi ja katsoin noita ihmisiä: nuoria opiskelijoita ja vaihto-opiskelijoita; työssäkäyvän aikuisen näköisiä tai työttömiä (eihän niitä erota toisistaan), todennäköisesti sitä sukupolvea, joka ei erehdy haavoittamaan itseään työllä; pirteitä eläkeläisiä värikkäine matkalaukkuineen. Kun punamusta bussi kurvasi laiturille, Matkakeskuksesta purkautui ainakin saman verran lisää matkustajia, samoja ihmisryhmiä. He kaikki näyttivät iloisilta ja elämänhaluisilta; yhteiskunnan parhaat voimat pakkautuivat kaikki samaan bussiin. Onnibussiin.

Matkan aikana yritin torkkua, koska olin väsynyt (kotona kaikki oli vielä melko sekaisin). Puolisoni soitti minulle pari kertaa kysyäkseen jonkin esineen sijaintia, jota en tiennyt, mutta pian hän onneksi lopetti soittelun ja antoi minun nukkua jotenkuten.

Havahduin huoleen nähdessäni kylttejä, joissa luki Tampere. En kai noussut sittenkin väärään bussiin? Miten olisimme ajaneet nelostietä Tampereelle? Eihän siinä ollut järkeä. Katsoin ympärilleni. Kyllä tämä vähän Tampereelta näytti, mutta ei kai mitenkään voinut. Kuljettaja kuulutti rautatieasemasta, mutta en saanut selvää, minkä kaupungin asemasta. Lopulta näin, että jossakin luki Lahti, ja rauhoituin.

Bussi pysäköi Marskin aukion eteen. Aukiolla kohosi Marskin patsas. Sen juurelle oli ehkä romanien kansallispäivän kunniaksi laskettu vihreä seppele ja vihreä risti, joissa oli vihreän lisäksi sinistä ja valkoista. Tuuli kovasti, ja näin, miten vihreä risti lennähti monen metrin päähän aukiolle. Monet kävelivät sen ohi, mutta lopulta mustapukuinen lenkkeilijämies, joka kantoi Lidlin muovikassia, vei ristin takaisin paikalleen. Hän yritti monta kertaa asettaa sen pystyyn patsaan jalustaa vasten, mutta se kaatui aina. Lopulta mies luovutti ja jätti ristin vain lojumaan maahan toisen seppeleen viereen, olihan se sentään patsaan juurella. Tuuli koetteli ristiä yhä, mutta se ei ehtinyt lennähtää toistamiseen pois paikaltaan, kun bussi jo jatkoi matkaansa.

Ehdin lukea vain jonkin aikaa Pentti Holapan Tinaa-romaania ennen kuin jäin pois Viikin pysäkillä, jolta minun piti tulla paikallisbussilla jonkin verran takaisin Vantaan Mikkolaan. Kiersin tien toiselle puolelle, jossa vanha mies puhui toisille bussiaan odottaville, että hän aikoi nousta Onnibussiin. Lippua hänellä ei ollut, mutta rahallahan ne kuljettajat lahjotaan, hän totesi. Jostain syystä hän kuitenkin nousi Porvoon bussiin. Miksi hän sanoi nousevansa Onnibussiin, jos kuitenkin nousi Porvoon bussiin, ihmettelin kovasti. Pian tuli minun bussini, numero 731. Kuljettaja oli ajaa monen pysäkin ohi, ja matkustajien piti huutaa hänelle päästäkseen pois oikealla kohdalla. Sitten kuljettaja eräällä pysäkillä alkoi itse huudella jotain, josta en saanut selvää, mutta koska kaikki jäivät kyydistä sillä pysäkillä, jolla juuri kukaan ei yleensä jäänyt, katsoin parhaaksi tehdä niin itsekin. Keräsin häthätää levittelemäni myssyt, hansikkaat ja muut ja pelkäsin, että jotain unohtui bussiin. Edessämme oli toinen bussi, josta tuli huoltomiehen näköinen mies meidän bussillemme ja johon kuljettajamme asettui. Siirryimme sitten tuohon toiseen bussiin ja jatkoimme matkaa. Sellaista minulle ei ollut koskaan pääkaupunkiseudulla asuessani tapahtunut. Kuljettaja oli ajaa vielä yhden pysäkin ohi - sen, jolla minunkin piti jäädä kyydistä, koska tarkoitukseni oli mennä Snackyyn syömään ennen siivousurakkaa.

Olin suunnitellut Snackyssä käymistä jo kauan. Olimme ajaneet monta kertaa sen ohi hakiessamme lähi-Lidlistä banaanilaatikoita, ja olin monta kertaa todennut, että tuolla minun täytyy varmaan sitten muuttosiivousreissullani syödä lounas, koska se oli niin lähellä vanhaa kotiamme, kävelymatkan päässä. Sen pihassa oli jo kauan mainostettu kalakerrosateriaa, luultavasti ainoaa ateriaa, jonka kehtaisin siellä tällaisessa poikkeustilanteessa syödä. Oikaisin suorinta tietä tien ylitse voittaakseni aikaa ja astuin sisään.

Pöydissä istui enimmäkseen työmiehiä: suomalaisia, venäläisiä ja virolaisia. Tein tilauksen ja ostin myös kaksi suklaapatukkaa, jotka olivat tarjouksessa. Myyjä sanoi, että pitäähän jälkiruokakin olla. Hämmästelin hetken, mitä hän tarkoitti, kunnes ymmärsin hänen viittaavan patukoihin, joita en todellakaan ollut ajatellut jälkiruoaksi vaan välipalaksi sitten joskus. Hain sivupöydältä juoman, appelsiinilimsan, jonka valutin hanasta ensin kahvimukiin, koska en heti tajunnut, että pöydällä oli isompiakin virvoitusjuomamukeja. Tajuttuani kaadoin limsan kahvimukista isompaan mukiin, heitin kahvimukin roskiin ja istuuduin pieneen pöytään.

Mietin hetken, olisiko sopivaa lukea Holappaa, kun pöydällä lojui myös jokin iltalehti. En enää muista, kumpaan päädyin. Luultavasti Holappaan. Kohta myyjä toi aterian ja toivotti hyvää ruokahalua. Miksiköhän ranskalaiset asetellaan sellaiseen tötteröön, joka niiden painosta aina kaatuu tarjottimelle? Luulisi olevan siistimpää, jos tötterö pysyisi pystyssä. Isompi tötterö, joka olisi painotettu pohjasta, ajaisi asian hyvin. Miksi pikaruokaloissa ei tapahdu tuotekehittelyä? Hain ranskalaisille ketsuppia. Otin ensin pieniä pusseja, jotka eivät riittäneet mihinkään, kunnes muistin, että pikaruokapaikoissa piti ottaa pieni teepussinmentävä kertakäyttöastia ja koota ketsuppia siihen. Lopulta ruokailu alkoi sujua, vaikka mieluummin kuin limsaa olisin juonut valkoviiniä, olihan hampurilaisen välissä kalaa.

Vatsani täyttyi, ja astuin ulos Snackystä. Oikaisin Snackyn takapihan kautta kadulle voittaakseni aikaa, oli kiire päästä aloittamaan suursiivous. Kadulla näin jonkun kokoomuslaisen ison vaalimainoksen, jossa oli paljon tekstiä, näkemykseksi maamme tilasta tarkoitettua. Siinä luki, että "olemme vaipuneet apatiaan". Muistin Onnibussiin nousseita ihmisiä enkä voinut ymmärtää, mistä mainoksessa puhuttiin. Minäkin olin pontevasti menossa siivoamaan. Myöhemmin vaaleissa tuo nainen jäi valitsematta.

Astuin sisään tyhjään asuntoon, vanhaan kotiimme Maarukanmetsässä. Tai ei se ihan tyhjä ollut: eteisessä ja olohuoneessa oli paljon roskia muuton jäljiltä, ja joihinkin kaappeihin oli ehkä unohtunut tavaraa, joka piti joko hävittää tai ottaa mukaan siivouksen jälkeen. Panin toimeksi, sillä asunnon lopputarkastus olisi jo seuraavana päivänä kello 13. Minulla meni kauan ennen kuin sain lajiteltua roskat kuivajätteeksi, kartongiksi ja paperiksi. Sitten raahasin ne säkeissä ja sylissäni hissiin. Tuuli oli yltynyt, ja matkalla roskakatokselle isompi pahvinpala lennähti sylistäni ja kolahti lähimpään autoon parkkipaikalla. Autoon ei tullut lommoa. Vihoissani ja mielessäni kiireeseen vedoten jätin kartongit taittelematta, kun sulloin ne kierrätysastiaan.

Asuntoon oli jätetty paljon siivousvälineitä minua varten: rättejä, sankoja, pyyhkimiä, pesuaineita ja paperia. Päätin aloittaa hyllyistä, joita oli paljon ja joista ehkä löytäisin unohtunutta omaisuutta. Makuuhuoneessa oli puhtaimmat hyllyt. Perimmäisen hyllyn ylänurkassa oli yhä aukko, johon edellinen asukas oli piilottanut tyhjiä olutpulloja ja -tölkkejä. Luultavasti sinne oli jokunen vielä jäänytkin, koska en ollut saanut kaikkia pois pari vuotta sitten asuntoon muutettuamme.

Seiniäkin piti vähän pyyhkiä, vaikka niiden tahrat olivat tiukassa. Olohuoneen patterin ja seinän välistä löysin kaksi leluautoa, punaisen urheiluauton ja kaksikerroksisen bussin, joka oli hyvin kolhiutunut. Ne eivät olleet tyttäreni leluja, mutta toisin ne hänelle tuliaisiksi. Ihmettelin, miksi emme olleet huomanneet niitä kukkapöydän takaa koko sinä aikana, jonka olimme asuneet Maarukanmetsässä.

Ikkunatkin piti pestä ainakin sisältäpäin ja saunan pikkuikkunan turhanpäiväisen sälekaihtimen pyöritysvipu korjata. Kokeilin ilmastointiteippiä mutta en saanut sitä korjattua. Annoin olla, sillä se oli ollut rikki jo silloin kun muutimme asuntoon, ja kiirehdin pesemään ikkunoita. Osa niistä oli jo pesty, mutta piti pohtia, oliko parvekelasien peseminen tarpeen. Siivousohjeet eivät olleet tältä osin yksiselitteiset. Astuin parvekkeelle, jonka kaikkia pölyjä en millään saanut lakaistua pois. Yhdessä lasissa oli näkyviä, rumia tahroja. Soitin puolisolleni kysyäkseni hänenkin mielipidettään ja koskettelin sormellani tahroja, joihin kosketuksellani ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Niiden täytyi olla ulkopuolella. Puolisoni käski jättää pesemättä. Lopetin puhelun, pesin hetken muita ikkunoita ja söin eväitäni. Kello kävi, olin huhkinut jo monta tuntia. Lopulta päätin kuitenkin varmuuden vuoksi pesaista parvekelasit, vaikka sen vuoksi pääsisin Helsinkiin yökylään vasta iltamyöhällä.

Laseista valui hirvittävästi mustaa mönjää - märkää pölyä kaiketi - jota pyyhin pois sekä talouspaperilla että sanomalehdillä. Joitain saippuaisia pisaroita roiskui lasien välistä ulkopuolelle, jossa kirkas iltapäiväaurinko kuivatti ne lasiin melkein välittömästi. Sille en voi mitään, ajattelin. Kun pääsin rumien tahrojen kohdalle, ne hävisivätkin yllättäen muutamalla pyyhkäisyllä. Hyvä, että olin ryhtynyt pesemään laseja, tuumin, koska muuten noiden tahrojen todellinen sijainti olisi selvinnyt vasta seuraaville asukkaille ja niistä olisi voinut koitua meille lasku.

Lopulta sain lasit puhtaiksi. Mitä vielä ehtisin siivota ennen kuin olisi pakko lopettaa siltä päivältä? Valitsin keittiön, jossa olikin paljon tekemistä. Uunin ja jääkaapin puhdistamisessa oli mennyt tunteja, joten paljon jäisi seuraavallekin päivälle. Illan hämärtyessä jynssäsin tiskipöydän kaakelin tahroja. Väsytti ja käsiä särki, eikä tahroja hämärässä kunnolla erottanut. Muutenkaan jynssääminen ei tuntunut niihin tehoavan. Turhauduin ja synkistyin. Ajattelin, ettemme koskaan enää asuisi tässä asunnossa. Ajattelin perhettäni uudessa kodissamme ja itseäni siivoamassa tyhjää, likaista ja äänetöntä asuntoa illan pimeydessä. Oli pakko lopettaa ja päästä ulos, pois.

Ulkona pysäkillä katsoin kelloa, joka oli yhdeksän. Olin tehnyt töitä seitsemän tuntia. Seuraavana päivänä ei olisi niin paljon aikaa, kun pitäisi vielä pestä lattiat ja kylpyhuone. Arvelin kuitenkin ehtiväni, ja olihan pakko levätäkin välillä. Matkustin bussilla, junalla ja metrolla. Kävelin ystäväni asunnolle, jonne tämä ilmaantui vähän myöhemmin. Menin ensin suihkuun, jonka hanaa en osannut käyttää ennen kuin olin kysynyt ystävältäni neuvoa. Söimme iltapalaa, joimme teetä ja keskustelimme perheestä, politiikasta ja kotieläimistä. Sitten kävimme nukkumaan.

Aamulla heräsimme seitsemältä ja söimme aamupalan. Se muistutti edellisen illan iltapalaa. Ystäväni lähti töihin ja minä jatkamaan siivousta. Kuljimme osan matkasta yhdessä metrolla ja junalla ja keskustelimme perheestä, politiikasta ja uskonnosta. Asematunnelissa ohitimme Johanna Sumuvuoren, joka oli jakamassa vaaliesitteitä, ja ihastelimme Juhana Vartiaisen hauskaa vaalislogania "Hyvinvointivaltio ja markkinatalous".

Kun olin eronnut ystävästäni ja päässyt asunnolle, lorautin summamutikassa keltaista, appelsiinimehulta näyttävää pesuainetta sankoon ja aloin rievun kanssa kontata lattioita puhtaaksi. Toivoin, että minulla olisi ollut vielä pölynimuri, jotta olisin voinut poistaa irtoroskat ennen luuttuamista. Eiih, en jaksaisi. Äkkiä nyt kaikki. Miksi siivouskomerossakin oli vielä rojua, paljolti roskiin heitettävää? Miksi olin jättänyt makuupussini eteisen kaappiin? Minullahan oli yösija tiedossa hyvissä ajoin ennen muuttoa. Vieläkö seinilläkin oli pölyä, jota pitäisi harjata pois? Ja nuo tahrat kaakelissa, ei tule mitään.

Kuurasin välillä kylpyhuonetta. Saunan lauteita pyyhkäisin hyvin nimellisesti. Kun kylpyhuone lainehti huuhteluvedestä, jota en ollut vielä ehtinyt kuivata pois, ovikello soi. Olin puolipukeissa, koska oli tullut kuuma. Avasin oven. Sen takana oli sama mies, joka oli tehnyt asunnon ennakkotarkastuksen. Lopputarkastaja siis. Hän oli tunnin etuajassa. Kun ilmoitin sen hänelle ja samalla sen, että siivous oli kesken, hän katsoi papereitaan hämmästyneenä mutta pyysi silti saada tulla sisään tekemään tarkastuksen. Päästin hänet ja menin kuivaamaan kylpyhuonetta. Hän katseli lähinnä keittiötä ja kysyi, oliko astianpesukoneen irrottaminen hoidettu itse vai huollon kautta. Itse, vastasin. Kylpyhuoneessa mies kiinnitti huomionsa pesuainetelineeseen suihkunurkkauksessa. Hän kysyi, oliko minulla ruuvimeisseliä. Sanoin, että on. Sitten hän pyysi minua irrottamaan telineen. Pian hän sitten lähti ja jätti minut suorittamaan siivouksen loppuun.

Otin ruuvimeisselin ja menin irrottamaan telinettä. Se ei onnistunut, koska meisseli oli vääränlainen. Olin vähitellen kasannut tavaroitani porraskäytävään pois viimeisten pyyhkäisyjen tieltä eteisessä ja ajattelin, että varmaan pukeudunkin vasta siellä. Huomasin, että alakerran naapuriin meni huoltomies. Tuumin, että häneltä voisin ehkä lainata oikeanlaista meisseliä. Sitten huoltomies lähti naapurista sanoen tälle, että palaa pian. Mutta hän ei palannutkaan pian, ja tilaisuus lainata meisseliä meni sivu suun.

Palasin vielä keittiöön ja tajusin, että en ollut pyyhkinyt leikkuulaudan alla sijaitsevia laatikoita. Nehän oli nyt tarkastettu. Kauhistuin, kun näin hirveät keot leivänmuruja alimmaisen laatikon perällä. Onneksi tarkastaja oli varmasti ajatellut, että hoidan ne vielä, ja niin hoidinkin, kun nyt sattumalta muistin.

Vein kaikki roskiksi luokittelemani roskiin ja pakkasin loput, monin paikoin epämääräiset roinat kasseihin ja laukkuihin, joita aloin kantaa. Mukanani oli myös sanko, josta törrötti ikkunanpesimen irtovarsi, ja A-tikkaat, jotka minun piti palauttaa Tikkurilaan. Kello oli yksi. Olisin nipin napin ehtinyt siivota asunnon valmiiksi tarkastusta varten, jos mies ei olisi tullut etuajassa. Seuraava tavoitteeni oli ehtiä Pohjois-Haagaan, johon minun tuli luovuttaa asunnon avaimet, neljään mennessä. Iltapäivästä näytti tulevan lämmin, ja kantamukseni olivat raskaat.

Ajelin hitaasti kahdella bussilla Tikkurilaan, koska en jaksanut vaihtaa junaan. Melkein ajoin oikean pysäkin ohi. Ojensin A-tikkaat Niemisille ja pahoittelin, etten ehtinyt jäädä teelle, koska minun piti ehtiä junalla Huopalahteen. Sain Niemisiltä mukaani kirjekuoressa kirjan, joka minun piti toimittaa avoanopilleni. Se ei paljon painanut kaikkien muiden seassa. Olin iloinen, että minulla ei enää ollut A-tikkaita ristinäni, mutta ikkunanpesimen irtovarsi töksähteli joka paikkaan ja pyöri sangossa valtoimenaan.

Yritin ehtiä nopeaan Pasilan-junaan, mutta se oli juuri sillä kertaa myöhässä, joten oli pakko kitkutella N-junalla. Ehdinpähän vähän lueskella siinä istuessani. Ja ehtisin varmaan joka tapauksessa. Pasilan asemalla joku nainen kysyi, mihin se juna, johon minäkin olin astumassa, menisi, ja kahden tytön tavoin annoin hänelle väärän vastauksen. Nainen palasi toiselle raiteelle ja kyseli sielläkin, minkä johdosta hän tuli takaisin. Sitten pahoittelin, että olin vahingossa antanut väärää tietoa.

Olin suunnitellut valmiiksi reitin, jota kulkisin Huopalahden asemalta lukkoliikkeeseen, mutta kadut eivät näyttäneet kulkevan niin kuin olin kartalta katsonut. Kysyin neuvoa eräältä rouvalta ja löysin tien. Ylämäkeä ja alamäkeä, kuuma. Ohitin kaksi pizzeriaa, jotka sijaitsivat sopivasti lukkoliikkeen vieressä. Evääni olivat vähissä, olin mussutellut pähkinöitä pitääkseni pahimman nälän loitolla. Jompaankumpaan menisin syömään, kunhan avaimet olisi palautettu.

Lukkoliikkeessä piti odottaa kauan, että kaikki allekirjoitettavat paperit oli tulostettu. Odottaessani katselin hyllyä, jossa oli pieni kassakaappi, joka maksoi parisataa euroa. Hyllyssä oli myös hassuja oravaveistoksia, jotka maksoivat vähän toistasataa. Suunnittelin vitsailevani, että myytte näemmä sekä kassakaappeja että kassakaappien vartijoita, vaikka aloinkin epäillä, että oravien paikalla kuului olla pienempiä, halvempia kassakaappeja ja että oravat olivat vain väliaikaisesti niiden paikalla. En kuitenkaan vitsaillut vaan allekirjoitin paperit ja kysyin, kumpaa pizzeriaa mies suosittelisi. Hän sanoi käyneensä vain toisessa, jossa oli kuulemma hyvä salaattipöytä. Menin siihen.

Tilasin kasvispizzan. Olin ainoa asiakas tuona torstaisena iltapäivänä. Kun olin syönyt pizzan, kustantaja soitti. Hän sanoi, että käännetään sitten lopulta se toinenkin norjalainen romaani. Ilahduin siitä, että sain lisää töitä. Sen kunniaksi ostin paluumatkalla Siwasta Magnum Silver Marc de Champagne -jäätelön, joka ei kyllä maistunut yhtään samppanjalta, mutta tuntui silti juhlavalta. Sitä oli kylläkin vaikea syödä, kun piti samalla kantaa ikkunanpesimen irtovartta sangossa, makuupussia ja muuta.

Huopalahden asemalla tunsin, että ilma alkoi viiletä. Olihan kello kohta jo viisi. Kuudelta lähtisi Kampista Onnibus kotiin, sinne pitäisi vielä jaksaa. Matkustin junalla Helsingin rautatieasemalle ja kävelin koko matkan sieltä Kamppiin, olihan kaunis ilma. Kampin edessä Markus Drake ojensi minulle lentolehtisensä kysyen, äänestänkö Uudellamaalla. Vastasin myöntävästi ja otin lehtisen. Johtuikohan sangosta, jossa ikkunanpesimen irtovarsi heilui, että hän tunnisti minut ei-helsinkiläiseksi, sitä en saanut koskaan tietää. Mutta eihän Johanna Sumuvuorikaan ollut aamulla ojentanut minulle lappuaan, eikä minulla vielä silloin ollut sankoa varsineen. Ehkä se johtuikin harmaasta K-Citymarketin talvitakista.

Onnibussia piti odotella pitkään, koska se oli myöhässä. Välillä istuin, välillä seisoin odotellessani. Olin jo melkein lukenut Holappani loppuun. Kun bussin piti jo tulla, päätin seisoa loppuajan, koska bussissa saisin istua tarpeeksi. Kyllästyin sangossa heiluvaan ikkunanpesimen irtovarteen ja sulloin sen reppuuni, jonka vetoketjun välistä se sitten törrötti. Varmaan oli parempikin, ettei tavaratilassa kulkeva sanko sisältäisi sinne tänne heiluvia osia.

Vähitellen kaikki matkustajat seisoivat hajanaisissa jonoissa ja riveissä. Onnibussin työntekijä ilmoitti, että menee vielä jonkin aikaa. Ilmoituksen kuullessaan monet korjasivat asentoaan, ja niin minäkin käännähdin kannoillani. Silloin repusta törröttänyt irtovarsi läpsähti vasemmalla puolellani seisseen nuoren naisen käsivarteen. Pyysin anteeksi, ja nainen vastasi, ettei se mitään. Vähän ajan kuluttua päätin ottaa repun selästäni, koska se alkoi painaa harteitani. Silloin pesimen varsi läpsähti oikealla puolellani seisseen nuoren naisen takamukseen. Pyysin anteeksi, ja nainen vastasi hymyillen, ettei se mitään. Onnibussilla matkustavat ovat mukavia ihmisiä, jotka eivät vähästä pahoita mieltään.

Lopulta bussi pääsi matkaan viisitoista minuuttia myöhässä. Asetuin sen toiseen kerrokseen kahden ranskaa puhuvan nuoren naisen viereen, koska taustalla kuuluva melko hiljainen ranskankielinen höpötys oli rentouttavaa. Toinen naisista hymyili, kun mutkassa pitkä kaulahuivini putosi käytävälle pääni yläpuolelta. Sain Holapan luettua loppuun ja aloitin Yoshida Kenkôn Joutilaan mietteitä (suom. Kai Nieminen). Lähempänä istunut nainen katseli minua vähän väliä muttei puhunut mitään. Kun kuljettaja kuulutti aikataulutietoja, kuuntelin tarkkaavaisesti ja valmistauduin tulkkaamaan naisille, jos he näyttäisivät harmistuneilta siitä, että eivät ymmärtäneet sanaakaan. He eivät kuitenkaan osoittaneet mitään sellaista, joten en tuppautunut kysymään, kiinnostaisiko heitä kuulla suomennokseni. Pian naiset vaihtoivat paikkaa ja ikkunan viereen asettunut alkoi nukkua. Toinen katseli kuvia älypuhelimestaan. Minä keskityin kirjaani.

Hieno miete oli se, joka kertoi kiivaasta piispasta. Tämä ei ollut mielissään siitä, että kansa kutsui häntä "Enoki-piispaksi" enoki-nimisen puun mukaan, joka kasvoi luostarin pihassa. Hän kaatoi puun, mutta sen jälkeen häntä alettiin kutsua "Kantopiispaksi", koska puusta oli jäänyt kanto. Se suututti piispaa vielä enemmän. Hän revitytti kannon maasta, mutta siitä jäi kuoppa, jonka sade täytti vedellä. Sen jälkeen miestä alettiin kutsua "Lätäkköpiispaksi".

Nainen havahtui kylmään ja pyysi ystäväänsä ojentamaan takkinsa. Ilta alkoi pimetä. Katselin taivasta ja metsämaisemaa moottoritien laidalla. Näin kaksi isoa mäntyä erillään toisista puista. Taivaanranta oli ensin punakeltainen, sitten (Vaajakoskella) se muuttui vihreäksi. Kirjoitin punamustaan muistikirjaani: "Kun aurinko laskee ja värjää taivaan punaiseksi ja keltaiseksi, on turvallinen olo: jalat ovat maassa ja mieli tyyni ja levollinen. Mutta kun aurinko on laskenut ja taivaanranta vihertää kolkosti, tuntuu kuin maailma syöksyisi pimeään ja kylmään avaruuteen, huimaa ja ahdistaa."

Perillä Jyväskylän Matkakeskuksessa toinen ranskaa puhuneista naisista alkoikin puhua espanjaa jonkun vaihto-opiskelijan kanssa, joka oli tullut häntä vastaan. Menin hetkeksi sisälle Matkakeskukseen. Koska evääni olivat loppu ja minulla oli yhä nälkä, ostin lämpimän paninin. Se oli niin kuuma, että melkein poltin siihen itseni. Matkakeskus suljettiin kaksikymmentä minuuttia ennen vakiovuoroni lähtemistä, joten oli pakko siirtyä ulos penkille.

Laiturien viereen ajoi henkilöautolla mies, joka näytti odottavan kahta pikkutyttöä. Nämä juoksivat auton luokse, ja toisella oli sylissään pieni koira. Autolla koiraa kantanut tyttö suuttui ja lähti pois, ja toinen tyttö lähti hänen peräänsä. Mies jatkoi ajelua ympäri laitureita tyttöjä odottaen. Tytöt riitelivät ja huusivat toisilleen. En ymmärtänyt, mistä oli kyse. Oli jo aivan pimeää, ja minulle tuli paha mieli tuosta mekastuksesta. Jatkoin muistikirjaani: "Ja kun yö on tullut ja taivas on musta, maailma pysähtyy ja kaikki öiset teot näyttävät niin merkityksettömiltä, että olisi parempi vain käydä nukkumaan." En todellakaan pitänyt öistä, olin päiväihminen. Yön hiljaisuus on aina vaarassa särkyä, koska ihmiset eivät osaa elää päiviään oikein.

Bussinkuljettaja kaahasi pimeillä teillä - ylinopeutta, minusta tuntui. Minun lisäkseni kyydissä oli vain kaksi naista. Selviydyin kuitenkin kotiin Niittyahoon. Kun avasin kotioven, kello oli tasan yksitoista. Kaikki nukkuivat, niin kuin siihen aikaan pitikin.