Keskusteltaisiinpa paremmin

Miksi tuntuu siltä, että vain minä osaan keskustella?

Jo viime talvena aloin hahmotella blogikirjoitusta keskustelusta, mutta tulikin sitten muuttokiireitä. (Enkä minä koskaan näitä oikeasti hahmottele, pane ranskalaisia viivoja allekkain tai laadi miellekarttoja; kunhan kirjoitan, koska tämähän on blogi eikä mikään kolumni, jollaista varmaan suunnitellaan ja hiotaan päivätolkulla, eikö niin.) Olin tammikuussa tavannut pitkästä aikaa entisiä työkavereitani, olimme kokoontuneet pieneen tamperelaiseen kerrostaloasuntoon. Olimme syöneet ja juoneet, ja olimme entisen työpaikkamme lisäksi keskustelleet ravinnosta, kuntoilusta ja muusta, mistä toisensa jotenkuten tuntevat ihmiset yleensäkin. Olimme myös kuunnelleet musiikkia, leikkineet seuraleikkejä ja hieroneet toisiamme. Vaikka asunto oli pieni, vaihtelevat juttelukokoonpanot eivät olleet häiriintyneet toistensa olemassaolosta. Eikä se ollut johtunut siitä, että pahaa olisi puhuttu vain poissa olevista, vaan siitä, että keskusteluympäristö oli ollut riittävän vakaa. Ihmisten määrä ei ollut vaihdellut holtittomasti, aiheet eivät olleet vaihtuneet liian usein ja olimme pysyneet koko ajan samassa paikassa lähtemättä esimerkiksi jatkoille meluisaan yökerhoon. Olin viihtynyt todella hyvin.

Mutta tietenkään aina ei ole näin hyvin. Joskus keskustelen Facebookin seinällä, tuossa meluisassa yökerhossa. Siellä minut ymmärretään usein väärin. Yksi syy on se, etten käytä puolipistehymiöitä merkitäkseni ironiaa. Muitakin syitä varmasti on, mutta en tunnista niitä. Toivon silti hartaasti, että minut ymmärrettäisiin aina oikein, koska en tarkoita pahaa vaan pyrin totuuteen.

Viime talvena ajattelin poliittisia keskusteluja uudesta avioliittolaista. Sehän oli laki, jollainen olisi pitänyt säätää jo ajat sitten. Korkeintaan jotkut virkamiehet olisivat voineet keskustella tähän tapaan: "Ai kauheeta, meidän avioliittolakimmehan syrjii osaa kansasta, eiköhän korjata se", yksi olisi sanonut ongelman huomattuaan. "Joo, valmistellaan asia äkkiä", olisi toinen sanonut. Ja sitten uusi tasa-arvoinen laki olisi tullut vähitellen voimaan. Mutta vastustajat tekivät epäpoliittisesta asiasta poliittisen ja alkoivat "keskustella". Harvoin on nähty poliittista kysymystä, jossa kannattajista ja vastustajista niin selvästi toiset olivat täysin oikeassa ja toiset täysin väärässä. Edes turkistarhaus ei ollut niin selvä kysymys, saattoivathan vastustajat vedota - joskin lyhytnäköisesti - taloudellisiin seikkoihin. Niiden merkitys turkistarhauskysymyksessä oli korkeintaan kymmenen prosenttia, mutta tarhauksen kannattajien mielestä merkitys lienee ollut yhdeksänkymmentäprosenttinen. Laskea voi kai monella tavalla.

Ajattelin myös tiettyä puoluetta erityisesti. Puoluetta, jota johtaa naisia ja lapsia vihaava, epäpätevä poliitikko ja ylimielinen uskovainen. Epäpätevä ja ylimielinen puolueen puheenjohtaja on siksi, että hän ei osaa tai edes yritä keskustella. Nyt hänen puolueensa on hallituksessa - ainoa hyvä asia, mitä siitä on seurannut, on puolueen kannatuksen romahtaminen - ja keskustelemattomuus on levinnyt muihinkin hallituspuolueisiin. Demokratia, jonka hyvän toimintakyvyn elinehto hyvä keskustelu on, on nyt todella huonossa hapessa.

Lopuksi ajattelin tiettyjä keskusteluja tiettyjen ihmisten kanssa. Vaikka nämä ihmiset ovat ystäviäni ja "samoinajattelijoita", jokin meni keskusteluissa pieleen, vaikka kyseessä eivät olleet ihmiset, joiden kanssa ei voisi keskustella kaikesta. Minulle jäi niistä paha mieli, koska yhdessä keskustelussa suutuin koettuani kiusaamista; toisessa en voinut selittää väärin ymmärrettyä ajatustani paremmin, koska osa keskustelijoista oli ehtinyt loukkaantua liian syvästi; kolmannessa ystäväni yksinkertaisesti kieltäytyivät keskustelemasta täsmällisestä aiheesta ilmeisesti tajuamatta sitä itse rönsyilyyn kohdistamistani huomautuksista huolimatta; neljännessä ystäväni sanoi suoraan, että eiköhän tämä keskustelu ollut nyt tässä; viidennessä... En enää muista.

Miksi tuntuu siltä, että vain minä osaan keskustella?

Ehkä ongelma on siinä, että pyrin totuuteen ja ilmoitan sen silloin tällöin muille keskustelijoille. Sitä pidetään kai ylimielisenä ja minua sen tähden jonkinlaisena uskovaisena. Tietenkin kaikki pyrkivät totuuteen, luuletko olevasi muita parempi, toiset ajattelevat, ja/tai sitten: eihän mitään yhtä totuutta ole olemassakaan, paitsi joidenkin fundamentalistien päässä. Molemmat ajatukset ovat virheellisiä. Kaikki eivät pyri totuuteen, vaan jotkut pyrkivät vain siihen, että kaikilla olisi mukavaa yhdessä se aika mikä täällä eletään, vaikka maailma palaisi ympärillä ja osa ihmisistä hajoaisi sisäisesti. Yksi totuus taas on pakko olla, sillä muuten keskustelussa ei ole mieltä - paitsi ajanvietekeskustelussa, joka ei käsittele totuuksia. Eivätkä edes kvanttijutut muuta sitä miksikään.

Totta kai käsitän, että totuuteen asti päästään vain joskus (kun aihe ei ole liian vaikea keskustelijoille, kun keskustelijoilla on riittävästi aikaa ja hyvää tahtoa jne.) ja että siksi enimmäkseen keskustelemme käytännössä ajanvietteeksi. Vaatii harjoittelua ja sosiaalisuutta tunnistaa, missä milloinkin mennään. Eikä siinä ole mitään pahaa, että arvostaa totuutta enemmän yhteistä mukavaa - kunhan yhteinen mukava ei ole totuuden näkökulmasta liian valheellinen. Mutta silti.

Tammikuisessa tapaamisessa tapahtui jotain, joka sai minut oivaltamaan jotain keskustelusta ja totuudesta, omista rajoitteistani niiden parissa. Eräs ystäväni alkoi iltamme ratoksi puhua Monty Hallin ongelmasta. (Minulla on outoja ystäviä, tiedän.) Jotkut tuomitsivat ongelman heti "hyvin epäkiinnostavaksi" ilmeisesti nimenomaan illanvieton yhteydessä, mutta minä olin ystävälleni mieliksi ja tutustuin probleemaan. Siinähän pitää siis arvata kolmesta vaihtoehdosta yksi, joka on oikea. Ensin tehdään arvaus, minkä jälkeen kahdesta jäljelle jääneestä vaihtoehdosta arvuuttelija paljastaa toisen vääräksi. Sitten arvaaja saa halutessaan vaihtaa veikkaustaan, ja hänen olisi kuulemma todennäköisyyslaskennan valossa järkevää arvata, että oikea vaihtoehto onkin se, jota ei ole vielä arvattu eikä paljastettu vääräksi.

Toinen ystäväni, joka oli myös tullut tutustumaan Monty Hallin ongelmaan, oivalsi oitis, että näinhän se on. Minä puolestani en kyennyt sitä käsittämään enkä hyväksymään, ja onnistuin antamaan todistelevalle ystävälleni selityksenkin, johon itse tyydyin.

Kului ehkä pari päivää tai viikkoa. Kävelin yksin lumisateessa junapysäkiltä kilometrien matkan kotiin ajatellen Monty Hallin ongelmaa. Ei se voi mitenkään olla niin, ajattelin. Mutta ilmeisesti reipas liikunta ei tällä kertaa väsyttänytkään minua vaan teki sen, minkä se parhaimmillaan tekee, eli sai aivoni toimimaan täydellä teholla, ymmärtämään probleemin ja erityisesti sen, miksi minun oli niin vaikea sitä ymmärtää. Kun olin jo melkein kotona, olin vakuuttunut siitä, että arvaajan todellakin kannattaa vaihtaa arvaustaan. Kirjoitin ystävälleni sähköpostia ja myönsin, että hän oli oikeassa.

En ole matemaattisesti täysin lahjaton, joten minun oli pakko selittää erehdykseni sosiaalisilla seikoilla: en ollut ottanut huomioon, että Monty Hallin ongelmassa totuus on yhteinen, että arvaaja ja arvuuttaja ovat samalla puolella selvittämässä oikeaa vaihtoehtoa, vaikka onkin niin, että arvaaja ei tiedä totuutta ja arvuuttaja tietää. Sellainenhan hyvä keskustelukin on, että keskustelijat ovat samalla puolella, vaikka heillä on eri mielipiteet ja eri tiedot. Jos sitä ei joku keskustelijoista ymmärrä, totuus ei voi hänelle valjeta. Ja nyt minä olin itse sortunut tuohon ymmärtämättömyyteen. Miksi?

Miksi tuntuu siltä, että vain minä osaan keskustella? Vaikken osaakaan?

Luulen, että niin paljon kuin luotankin ystäviini, en edes heihin aina luota riittävästi. Ja jos pyritään totuuteen, luottamuksen on oltava täydellinen. Mutta miksi en luota täydellisesti edes luotettaviin ihmisiin? Koska olen sosialisti, haluan syyttää aikamme yksilökeskeisyyttä ja kilpailuhenkeä. Tuskin olen täysin väärässä, mutta en voi olla varma, onko se koko totuus, ellen nimenomaan ala luottaa ihmisiin enemmän. Toisin sanoen minun täytyy arvata, mistä luottamuksen puute johtuu, jotta voisin saada selville, mistä se johtuu. Mutta tarvitseeko minun arvaamisen jälkeen enää selvittää sitä? Kyllä, koska en voi luottaa omiin tunteisiini siitä, luotanko riittävästi, vaan minun on saatava varmuus keskustelun kautta. Keskustelen siis koko ajan tietämättä, voiko totuus valjeta minulle, vaikka pyrinkin siihen, sen Monty Hallin ongelma opetti minulle. Se on hirveä totuus, mutta se on ainakin pakko hyväksyä.

Luotan. Luotan. Luotan. Ehkä.


JK Sattumalta tänään lauantaina itsenäisyyspäivän aattona Helsingin Sanomissa oli essee siitä, miten - etenkin politiikassa - keskustelijat saadaan etenemään keskusteluissa mielipiteiden korjaamisen suuntaan eli pyrkimään totuuteen. Esseisti puhui "sovinnollisesta keskustelusta" eli luottamuksesta siihen, että keskustelijat ovat samalla puolella. (Hän ei ikävä kyllä kertonut, miten perussuomalainen poliitikko, joka ei osaa keskustella, saadaan luottamaan vasemmistolaiseen poliitikkoon, joka osaa keskustella.)