"Elämän vaikeus on siinä, että samalla kun saa kokoon psyykkisiä edellytyksiä, menettää fyysisiä."
Markku Envall, Rakeita (1983)
Vuosi sitten 7. heinäkuuta avoanoppini Ritva täytti 70 vuotta. Juhlavastaanotto järjestettiin meidän uudessa kodissamme Muuramessa muun muassa siksi, että se oli isompi kuin Ritvan ja hänen miehensä yhteinen koti Äänekoskella. Vieraat koostuivat tutuista sukulaisista ja ystävistä. Syötiin hyvin, juteltiin mukavia ja otettiin yhteiskuvia. Juhlakalu näytti onnelliselta.
Lokakuussa Ritvaa alkoivat vaivata oudot kivut, joista hän yhdessä avoappeni kanssa syytti liiallista työntekoa. Eläkeläisten tulisi ottaa polttopuusavotassa vähän iisimmin. Mutta kivut eivät lakanneet vaan alkoivat tuntua eri puolilla kehoa. Talvella puolisoni huolestui ja käski äitiään menemään lääkäriin. Joulun jälkeen kivut yltyivätkin siinä määrin, että vuodenvaihteessa Ritvan oli pakko mennä terveyskeskukseen. Hän jäi sinne yöksi, ja puolisoni lähtiessä sieltä isänsä kanssa hoitaja tuli kysymään heiltä, onko potilas tietoinen tilansa vakavuudesta.
Kukaan ei ollut tietoinen tilanteen vakavuudesta, mutta hyvin pian kaikille selvisi, että Ritvalla oli haimasyöpä, jonka ennuste on syöpien huonoimpia. Tutkimuksissa kävi myös ilmi, että se oli levinnyt maksaan. Kun Ritva lähti terveyskeskuksesta, hän ei palannut kotiin vaan tuli meille odottamaan keskussairaalakäyntiä, jonka aikana arvioitaisiin, miten häntä alettaisiin hoitaa. Keskussairaalassa lääkäri katsoi Ritvaa pitkään ennen kuin selitti, millainen tilanne hänen mielestään oli. Kaikkia läsnäolijoita itketti, kun lääkäri puhui. "Tämä tuli niin äkkiä", Ritva sanoi monta kertaa. Toivoa ei ollut eikä aikaa missään tapauksessa paljon, joten Ritva valitsi saattohoidon. Sitä hän ei jäänyt saamaan sairaalaan vaan asettui meille, meidän makuuhuoneeseemme.
Samat sukulaiset, jotka kesällä olivat juhlineet Ritvan seitsemääkymmentä vuotta, kävivät talvella tapaamassa häntä viimeisen kerran. Ritva kävi heidän kanssaan ravintolassa syömässä ja yöpyi hotellissa sisarustensa kanssa. Meillä hän opetti puolisolleni pullan leivinuunileivonnan taitoa ja kävi tämän kanssa pitkiä keskusteluja, jotta kaikesta tärkeästä ehdittäisiin puhua. Pian hän ei kuitenkaan enää kyennyt kivulta liikkumaan pidempiä matkoja: hän istui vilpolassamme helmikuun alussa ja katseli hymyillen, kun minä tein neljävuotiaan tyttäreni kanssa lumilyhtyä tammikuun pitkien paukkupakkasten jälkeen. Kaksi Äänekosken kunnan kustantamaa hoivayrityksen hoitajaa kävi loppua kohti päivittäin katsomassa Ritvaa, samoin syöpäyhdistyksen tukihenkilö parin päivän välein. Hänen miehensä yöpyi hänen vierellään makuuhuoneessamme monena yönä, ja kun Ritvan piti vaihtaa paikalle tuotuun sairaalasänkyyn, toisessa sängyssä samassa huoneessa. Minä ja puolisoni nukuimme lasten kanssa lastenhuoneessa. Puolisoni hoiti äitiään ja lapsiaan, minä satuin olemaan tammikuussa ja helmikuussa isyysvapaalla ja tein sen, minkä jaksoin. Aika paljon pilkoin puita liiterissä. Talvi oli raskas.
Ritva kuoli 20. helmikuuta aamuyöllä. Saattohoito oli kestänyt vain kolme viikkoa. Päivällä kaksi miestä tuli hakemaan pienikokoista vainajaa pakettiautolla viedäkseen tämän keskussairaalaan kuolintodistusta varten. Muutaman päivän kuluttua sairaalasänky, pyörätuoli ja muut apuvälineet haettiin pois isolla rekka-autolla. Siunaus- ja muistotilaisuus olivat maaliskuussa, mitä ennen pappi kävi meillä keskustelemassa Ritvasta ja haeskeli kännykästään virsiä, joita saatoimme valita siunaustilaisuuteen. Toukokuussa Ritvan tuhkat laskettiin sukuhautaan Vehmersalmelle.
***
Ritva oli vaatimaton ihminen, mutta hän olisi halunnut vielä elää. Hänen elintavoillaan tappavaan syöpään sairastuminen oli hyvin huonoa tuuria ja tuntui epäoikeudenmukaiselta. Hän sanoi surevansa eniten sitä, ettei näkisi lastenlastensa, meidän kahden tyttäremme, kasvavan. Kun ennen hänen kuolemaansa kiitin häntä kaikista yhteisistä vuosista (olin tavannut hänet ensimmäisen kerran vuonna 2001) ja avusta elämämme käänteissä sekä pahoittelin, ettemme nyt ehdi korvaamaan hänelle kaikkea hänen työtään meidän hyväksemme, ajattelinkin eniten juuri lapsiani, joiden iloisia leikkejä ja arkea hän sai seurata elämänsä viimeiset viikot.
Ennenaikainen kuolema on määritelmänsä mukaan ennen 70:tä ikävuotta tapahtuva kuolema. Sen perusteella Ritva olisi juuri ja juuri välttänyt ennenaikaisen kuoleman. Toisaalta suurten ikäluokkien edustajana hänen keskimääräinen elinajanodotteensa - ennen vuodenvaihteen 2016 lääkärikäyntiä - oli ilmeisesti 87 vuotta. Jos hän olisi elänyt 87-vuotiaaksi, hän olisi nähnyt molempien lastenlastensa kasvavan aikuisiksi. Nyt kuopuksemme tuskin muistaa mummiaan vanhempana.
Ritvan kuolema oli kuin hidastettu tapaturmainen kuolema. Hitaus antoi kaikille jonkin verran aikaa sopeutua tilanteeseen ja käsitellä menetystä jo etukäteen, muttei kovin paljon eikä kaikille ehkä riittävästikään. Minä esimerkiksi pohdiskelen tämän perhetragedian johdosta entistä enemmän, miten parhaiten pysyisin toimintakykyisenä ja terveenä noin 80-vuotiaaksi, jollaiseksi jonkin netin elinikätestin perusteella, jonka joskus tein, luultavasti elän. En ainakaan nykyisillä elintavoillani. Pitäisi ainakin harrastaa enemmän voimaharjoittelua, syödä vähemmän sokeria ja nukkua enemmän. Mutta ennen kaikkea pitäisi olla hyvää tuuria, jotta kaikesta huolimatta en kuolisi tapaturmaisesti - en hitaasti enkä nopeasti. Miksi sitä huonoa tuuria onkin niin paljon?
Mutta on ennenaikaista murehtia todennäköisesti vuosikymmenien päässä, jos sielläkään, häämöttävää onnettomuutta. Ritvallekin saattoi olla pienempi paha (sen totesimme jo hänen seurassaan), ettei haimasyöpä paljastunut sattumalta jollain lääkärikäynnillä alkuvaiheessaan ennen maksaan leviämistä, sillä hoidot olisivat olleet rankkoja ja ennuste silti melko huono - kaikesta murheesta puhumattakaan, vaikka en uskokaan tiedon lisäävän tuskaa. Pitää vain elää pelottomasti mutta järkevästi ja hyvin, jos voi ja niin kauan kuin voi. Eikä sitä voi tehdä ennenaikaisesti.
Ennenaikainen kuolema on määritelmänsä mukaan ennen 70:tä ikävuotta tapahtuva kuolema. Sen perusteella Ritva olisi juuri ja juuri välttänyt ennenaikaisen kuoleman. Toisaalta suurten ikäluokkien edustajana hänen keskimääräinen elinajanodotteensa - ennen vuodenvaihteen 2016 lääkärikäyntiä - oli ilmeisesti 87 vuotta. Jos hän olisi elänyt 87-vuotiaaksi, hän olisi nähnyt molempien lastenlastensa kasvavan aikuisiksi. Nyt kuopuksemme tuskin muistaa mummiaan vanhempana.
Ritvan kuolema oli kuin hidastettu tapaturmainen kuolema. Hitaus antoi kaikille jonkin verran aikaa sopeutua tilanteeseen ja käsitellä menetystä jo etukäteen, muttei kovin paljon eikä kaikille ehkä riittävästikään. Minä esimerkiksi pohdiskelen tämän perhetragedian johdosta entistä enemmän, miten parhaiten pysyisin toimintakykyisenä ja terveenä noin 80-vuotiaaksi, jollaiseksi jonkin netin elinikätestin perusteella, jonka joskus tein, luultavasti elän. En ainakaan nykyisillä elintavoillani. Pitäisi ainakin harrastaa enemmän voimaharjoittelua, syödä vähemmän sokeria ja nukkua enemmän. Mutta ennen kaikkea pitäisi olla hyvää tuuria, jotta kaikesta huolimatta en kuolisi tapaturmaisesti - en hitaasti enkä nopeasti. Miksi sitä huonoa tuuria onkin niin paljon?
Mutta on ennenaikaista murehtia todennäköisesti vuosikymmenien päässä, jos sielläkään, häämöttävää onnettomuutta. Ritvallekin saattoi olla pienempi paha (sen totesimme jo hänen seurassaan), ettei haimasyöpä paljastunut sattumalta jollain lääkärikäynnillä alkuvaiheessaan ennen maksaan leviämistä, sillä hoidot olisivat olleet rankkoja ja ennuste silti melko huono - kaikesta murheesta puhumattakaan, vaikka en uskokaan tiedon lisäävän tuskaa. Pitää vain elää pelottomasti mutta järkevästi ja hyvin, jos voi ja niin kauan kuin voi. Eikä sitä voi tehdä ennenaikaisesti.
"Ei oppimisen mihinkään johtaa tarvitse. Se on tila jossa voi pysytellä."
Markku Envall, Pahojen henkien historia (1986)
Peloton mutta järkevä elämä, siinäpä totta tosiaan tavoittelemisen arvoinen päämäärä.
VastaaPoistaVoimia teille.