Aina välillä ehdin lukea kokonaisen kirjan. Miksi en siis kirjoittaisi siitä? Blogini ensimmäiseen kirja-arvioon valikoitui englanninsveitsiläisen bestselleristi Alain de Bottonin toiseksi uusin Uskontoa ateisteille. Suom. Hannu Poutiainen. Basam Books, Helsinki, 2013. (Alkuteos Religion for Atheists: A Non-Believer's Guide to the Uses of Religion, 2012.)
Sain tämän kirjan lahjaksi taholta, jolla ei tiedetty, että olen ateisti. Jonkinlainen sattuma johdatti minut ajattelemaan, että teokseen voisi jopa tutustua eikä sulloa sitä suoraan hyllyyn niin kuin yleensä kirjoja, joita hyvää tarkoittavat mutta kirjamakuani tuntemattomat ystävät ja sukulaiset minulle lahjoittavat. Tartuin siis tekstiin avoimin mielin, ja aluksi se tuntuikin lupaavalta yhdistelmältä eleganttia tyyliä, varovaista moralisointia ja raikkaita ideoita. Loppua kohti uskontojen viisauden korostaminen alkoi kuitenkin käydä väkinäiseksi, liioittelevaksi ja suoranaisen virheelliseksikin. Mutta tämähän oli tietysti vain provosoiva, ideoita ilmaan heittelevä hyväntuulinen alustus, jonka ei ollut tarkoituskaan olla suurta kirjallisuutta. Nyt sitten alkaa keskustelu.
Bottonin Alain kertoo alussa lyhyesti (itse asiassa hän kirjoittaa kaikesta lyhyesti tässä lyhyiden esseemäisten lukujen kirjassa) ateistisesta kasvatuksestaan, joka sai hänet kaksikymppisenä kaipaamaan uskontojen rikkautta. Sitä ovat hänen mielestään muun muassa sielua hoitava kirkkoarkkitehtuuri ja yhteisölliset juhla-ateriat. Johtoajatuksena on, että uskontojen poskettomia totuusväittämiä ei tarvitse hyväksyä, jotta saisi oikeuden hyödyntää niiden pitkiä perinteitä ja ajatuksia... no, melkein kaikessa. Ateisteilla kun ei historiallisista syistä ole yhtä paljon kokemusta isojen juttujen järjestämisestä.
Näinhän se on: uskonnoilla ei ole patenttia keksinnöilleen (ne tyytyvät valtaan ja kontrolliin eivätkä välitä voitoista), joten ne ovat vapaata riistaa de Bottonin kaltaisille ennakkoluulottomille yrittäjäihmisille. Mutta patentittomuudesta seuraa myös, että toisinaan on hyvin vaikea sanoa, mikä on uskonnollista ja mikä maallista perinnettä. Tämä asia kirjassa kyllä periaatteessa tiedostetaan, mutta silti, käsittelyn yksinkertaistamiseksi, jotkin asiat vain todetaan maallisiksi, jotkin uskonnollisiksi. Ei siinä tietysti mitään, jos lukijalla vain on riittävästi taustatietoa uskonnoista ja ateismista (joka kirjassa samaistetaan maallisuuteen), jotta hän ymmärtää niiden rajoja tarkoitushakuisesti venytetyn. Toivoa sopii, että bestsellereiden lukijoilla on...
Kirja on jaettu aihepiireihin, joissa uskonnoilla on ateisteille annettavaa: "Yhteisö", "Koulutus", "Hellyys" ja niin edelleen. Luvussa "Kiltteys" de Botton kirjoittaa yllättäen perisynnistä opinkappaleena, vaikka teoksen johdantoluvussa "Viisautta vailla opinkappaleita" annettiin ymmärtää, että uskontojen oppi heitetään ikkunasta ulos ja keskitytään käytännölliseen viisauteen. No, ajatus perisynnistä kuulemma "kannustaa meitä ottamaan pieniä askelia kohti korkeampaa moraalia, sillä se saa meidät ymmärtämään, että omat inhottavalta tuntuvat piirteemme ovat ihmislajin väistämättömiä ominaisuuksia". De Botton jatkaa vielä, että valistuksen käsitys ihmisen synnynnäisestä hyvyydestä nostaa "kelvollisuuden standardit" niin korkealle, että ihminen lannistuu, ja että perisynnin tunnustaminen oikeuttaa yhteisten moraaliohjeiden jakelemisen toisille ikään kuin samalta syntiseltä tasolta eikä hurskaasti ylhäältä päin.
Olen samaa mieltä de Bottonin kanssa siitä, että yhteisestä moraalista (pleonasmi) keskusteleminen on vaikeaa, sillä se mielletään usein uskonnon jutuksi, ja muuten olemme kaikki oman elämämme eksistentialisteja. Luulen kuitenkin, että uskomus ihmisen synnynnäisestä huonoudesta pikemminkin vaikeuttaa kuin helpottaa moraalin laatimista, sillä se saa meidät välttelemään oman älymme käyttöä ja kääntymään yliluonnollisen moraalisedän puoleen - ja mehän tiedämme, mitä siitä seuraa. Samalla tavallahan ihmisen luontainen hyvyys koskee kaikkia tasapuolisesti - ja siitä on sitä paitsi valistusajattelijoiden uskomusten lisäksi jo tieteellistä näyttöäkin. Perisynnin ajatuksesta meille ei taatusti ole mitään hyötyä, koska se on paitsi todistetusti virheellinen oppi myös intuitiivisesti niin vaikea hyväksyä, että sen pakottaminen lannistaa meitä paljon enemmän kuin epämääräiset "kelvollisuuden standardit".
Luvussa "Pessimismi" de Botton jatkaa samalla linjalla: "Perustamisestaan lähtien kristinuskolla on ollut käytännöllisellä tavalla selväjärkinen maailmankuva. Sen näkemyksen mukaan meillä ei juuri ole rahkeita parantaa kehnon luontomme ikäviä tosiseikkoja." Tieteellisyydessään optimistiset ateistit olisivat mukamas onnellisempia, jos eivät aina joutuisi pettymään odotuksissaan. Ehkä, ehkä eivät. Voi myös olla, että ateistit eivät ole mitenkään erityisen optimistisia verrattuna uskovaisiin. Itse luonnehtisin ateisteja realistisiksi, sillä heidän odotuksiaan ei vääristä oikeuttamaton uskomus tuonpuoleisesta paratiisista, odottivat he tämänpuoleiselta mitä hyvänsä.
Onneksi de Bottonilla on myös hyviä ehdotuksia ja oivalluksia. Minäkin voisin käydä messun juurille palaavassa agape-ravintolassa aterioimassa tuiki tuntemattomien kanssa tai taidemuseossa, jonka galleriat eivät edustaisi aikakausia tai tyylisuuntia vaan keskittyisivät jonkin tietyn tunteen tai ajatuksen ilmaisemiseen, kuten buddhalaiset mandalat. Kirjan tärkein huomio lienee se, ettei moralisointia ja toisten ihmisten hyväntahtoista opastamista kannata vältellä, sillä maallistuneen ihmisen oletetaan joka tapauksessa käyttävän omia aivojaan. Vaikka aikuinen ulkoisesti torjuisi holhoamisen, viesti menee perille.
Eniten minua miellytti luku "Koulutus", jossa John Stuart Millin hengessä pohdittiin, miten yliopistot tekisivät opiskelijoista parempia ihmisiä sen sijaan, että ne kouluttavat heistä lääkäreitä ja juristeja. Kysymys on hyvin ajankohtainen, sillä nykyään opiskelijatkaan eivät enää juuri osaa vaatia yliopistolta muuta kuin paremmin työmarkkinoille soveltuvaa koulutusta ja laadukkaita työelämäpalveluita. Jos me jonkin kirkon tarvitsemme, niin se on sivistävä eikä kouluttava yliopisto. Kouluttamisen ongelmallisuus havainnollistuu kirjankulutuksessa:
"Tämä kirjoihin hukkuva aikamme tuottaa meille murhetta, sillä tiedämme älyn ja herkkyyden kehittyvän parhaiten, jos yhä uusien teosten lukemisen sijaan syvennämme ja virkistämme ymmärrystämme vain muutamasta teoksesta. Samalla kun tunnemme syyllisyyttä siitä, miten paljon meillä on vielä luettavaa, olemme aivan sokeita sille, että olemme lukeneet paljon enemmän kuin Augustinus ja Dante koskaan lukivat."
Tuosta tulee välittömästi mieleeni paitsi etten olekaan vielä lukenut Augustinusta myös se, että vaikka havainnolla kenties pyritään saamaan "vähän lukeneet" ihmiset luottamaan omiin kykyihinsä, de Bottonin kirjan yleinen ihmisen vajavaisuutta korostava ajattelu on sen kanssa ristiriidassa. Mutta eihän tässä mitään johdonmukaista systeemiä rakennettukaan vaan haluttiin provosoida, viihdyttää ja muistuttaa tärkeistä asioista. Se onnistui ihan kohtuullisesti.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
torstai 15. elokuuta 2013
Akin muotimerkintöjä, osa 2: lyhyet housut
Sääennustusten mukaan kesä loppuu pian, joten nyt on sopiva hetki kirjoittaa kesävaatteista. Sellaisia ovat ainakin lyhyet housut eli lyhyesti sortsit.
Sain joitakin vuosia sitten homoystäviltäni lahjaksi Bernhard Roetzelin kirjan Täydellinen herrasmies. Klassisen miestenmuodin käsikirja. Ystävilläni on päivätyö, johon pitää pukeutua asiallisesti; minulla ei. Kiitin kirjasta, lukaisin siitä nopeasti solmionsolmimisohjeet, sidoin kaikki solmioni (englantilaisittain) valmiiksi laatikkoon ja sijoitin teoksen kirjahyllyn alimmalle laudalle, joka kannattelee "Sekalaista hömppää", kuten kirjoja Rakkauden atlas, Mies hoitaa kotia ja Etunimiopas.
Solmioneuvojen lisäksi Roetzelin kirjassa huomioni oli kiinnittänyt sortseille omistettu ainokainen sivu, jolla on kuva Ernest Hemingwaystä vaimonsa kanssa Havaijilla. Kirjailija nojaa toisella pakarallaan kaarevarunkoiseen rantapuuhun, ja puolet reisistä peittävien sortsien lisäksi hän on pukeutunut tummaan t-paitaan ja pellavakenkiin. Mies vaikuttaa samaan aikaan kesäisen rennolta ja jotenkin vaikealta, sillä hänen karvaiset jalkansa painautuvat reisistä melkein toisiinsa kiinni. Sen näkee, sillä hänen asunsa on paljastavampi kuin vieressä poseeraavan Martha-vaimon.
"Riippumatta säihkysääristä, riippumatta siitä, onko muilla sortsit, ja jopa siitä, miten helteinen ilma on: lyhyet housut ovat aina olleet ja ovat edelleen tyylillisesti erittäin epäilyttävä valinta", Roetzel kirjoittaa. Kummeksumatta sitä, miksi miestenmuodin käsikirjassa puhutaan säihkysääristä, yhdyn asiantuntijan näkemykseen, mutta haluaisin silti pohtia housujen pituutta tarkemmin. Roetzel suosittelee herrasmiehelle polven yläpuolelle loppuvia khakisortseja pidettäviksi "rannalla, safarilla, parvekkeella ja omalla pihalla", ja minua miellyttävät Hemingwayn tavoin eniten puolireiteen päättyvät sortsit. Mutta on tässä muutakin.
Alkukesällä näin Korson lähijunapysäkillä nuoren naisen, jolla oli jalassa jotain todella tyylikästä. Minusta tuntui, etten ollut koskaan nähnyt sellaisia housuja. Nainen seisoi niin kaukana minusta, että kykenin erottamaan vain, että housut olivat valkoiset pitsisortsit, mutta en sitä, oliko hänellä säihkysääret. Pitsisortsit ovat joka tapauksessa jopa bikinejä, minihametta ja pilkkumekkoa seksikkäämpi vaate naisen yllä: ne peittävät vain pakarat ja ovat pitsiä.
En tiedä, pitäisinkö pitsisortseista naisen jalassa, ellen itse suosisi lyhyitä sortseja. Harmi vain, että urheiluvarusteita lukuun ottamatta polven yläpuolelle loppuvia sortseja on nykyään vaikea löytää. Useimmat yleisesti käytetyt ei-täyspitkät housut, joita miehillä näen, ovat hirveitä (koska kukaan ei älyä käyttää pitkävartisia sukkia niiden kanssa. Ei tietenkään, koska ei ole trendikästä käyttää minkäänlaista sukkaa sandaalin kanssa, vaikka se olisi suositeltavaa.). Ne ulottuvat joko nilkan yläpuolelle, puolisääreen, polven alapuolelle tai polveen. Paljastaisivat edes polvet, mutta ei: niin kuin miehet pelkäisivät, että ehdottomasti piilotettava häpykarvoitus voi jatkua polviin asti. Uimarannoilla tämän huomaa vielä selvemmin, sillä siellä juuri kukaan ei pidä uimahalleissa edellytettäviä lahkeettomia, napakoita uimahousuja vaan -sortseja. Ainoa uimasortseihin sonnustautunutta miestä vastenmielisempi näky on märkiin uimasortseihin sonnustautunut mies. Miehet, jos pukeudutte oikeisiin uimahousuihin, kukaan ei tule tarkastelemaan teitä niin läheltä, että voisi sanoa, missä häpykarvat loppuvat ja reisikarvat alkavat. Jos teillä ei ole reisikarvoja (vaan säihkysääret?), häpykarvoja ei silti tarvitse ajaa. Riittää, kun vähän harventaa ja leikkelee - muttei niin lyhyeksi, että tulee karvatuppitulehdus.
Eksyin melkein aiheesta. Palataan uimarannoilta kuivan ympäristön sortseihin.
Minä sain nuorena lahjaksi Dipinto-merkkiset lyhyet sortsit. Olen säilyttänyt ne, sillä missään ei myydä yhtä tyylikkäitä ja mukavia sortseja. Luulen, että ne on tarkoitettu urheiluun, mutta ne sopivat muutenkin kesään. Harmi vain, että unelmasortsini ovat vuosien myötä alkaneet puristaa vyötäröä ja kuluneet takaa puhki. Äitini paikkasi ensimmäisen reiän sortsien sinistä tummemmansinisellä paikalla, ja ilmeisesti joku toinen sukulainen, jota en nyt muista, ompeli housuihin uuden vetoketjun, jonka ansiosta housut eivät purista enää niin paljon. Juuri ikävästi tämän kesän alussa kävi niin, että 1,5-vuotias tyttäreni löysi sortsien takaa uuden reiänalun, työnsi siihen sormensa ja riips! sortsit olivat oitis ompelukunnossa. Toivottavasti muistan ottaa ne mukaan, kun ensi viikolla käyn äidin luona.
Loppukesästä kävin Tikkurilan Kontissa ostamassa (jälleen siniset) sortsit, joiden sisällä on valkoinen verkko. En pidä verkosta, josta eivät edes tule mieleen naisten pitsisortsit (vaan Uuno Turhapuro), joten ehkä poistan sen. Sortsit eivät ole yhtä tyylikkäät kuin Dipintoni, mutta ne ovat hyväntuntuista pehmeää ja ohutta kangasta - eivätkä ne purista.
"Lienee syytä tähdentää, että joskus muinoin pojan elämässä oli suuri hetki, kun hän kolmentoista tai neljäntoista vuoden iässä sai ensimmäiset pitkät kesähousunsa ja pystyi vastedes osoittamaan kuuluvansa aikuisten kastiin", jatkaa Roetzel. Kun tätä taustaa vasten muistellaan Hemingwayn hurjaa nuoruutta, joka jäi hänellä tavallaan "päälle", on ymmärrettävää, että sortseja ei kannata hylätä heti murrosiässä. Kukapa ei haluaisi Hemingwayn säihkysääriä.
Sain joitakin vuosia sitten homoystäviltäni lahjaksi Bernhard Roetzelin kirjan Täydellinen herrasmies. Klassisen miestenmuodin käsikirja. Ystävilläni on päivätyö, johon pitää pukeutua asiallisesti; minulla ei. Kiitin kirjasta, lukaisin siitä nopeasti solmionsolmimisohjeet, sidoin kaikki solmioni (englantilaisittain) valmiiksi laatikkoon ja sijoitin teoksen kirjahyllyn alimmalle laudalle, joka kannattelee "Sekalaista hömppää", kuten kirjoja Rakkauden atlas, Mies hoitaa kotia ja Etunimiopas.
Solmioneuvojen lisäksi Roetzelin kirjassa huomioni oli kiinnittänyt sortseille omistettu ainokainen sivu, jolla on kuva Ernest Hemingwaystä vaimonsa kanssa Havaijilla. Kirjailija nojaa toisella pakarallaan kaarevarunkoiseen rantapuuhun, ja puolet reisistä peittävien sortsien lisäksi hän on pukeutunut tummaan t-paitaan ja pellavakenkiin. Mies vaikuttaa samaan aikaan kesäisen rennolta ja jotenkin vaikealta, sillä hänen karvaiset jalkansa painautuvat reisistä melkein toisiinsa kiinni. Sen näkee, sillä hänen asunsa on paljastavampi kuin vieressä poseeraavan Martha-vaimon.
"Riippumatta säihkysääristä, riippumatta siitä, onko muilla sortsit, ja jopa siitä, miten helteinen ilma on: lyhyet housut ovat aina olleet ja ovat edelleen tyylillisesti erittäin epäilyttävä valinta", Roetzel kirjoittaa. Kummeksumatta sitä, miksi miestenmuodin käsikirjassa puhutaan säihkysääristä, yhdyn asiantuntijan näkemykseen, mutta haluaisin silti pohtia housujen pituutta tarkemmin. Roetzel suosittelee herrasmiehelle polven yläpuolelle loppuvia khakisortseja pidettäviksi "rannalla, safarilla, parvekkeella ja omalla pihalla", ja minua miellyttävät Hemingwayn tavoin eniten puolireiteen päättyvät sortsit. Mutta on tässä muutakin.
Alkukesällä näin Korson lähijunapysäkillä nuoren naisen, jolla oli jalassa jotain todella tyylikästä. Minusta tuntui, etten ollut koskaan nähnyt sellaisia housuja. Nainen seisoi niin kaukana minusta, että kykenin erottamaan vain, että housut olivat valkoiset pitsisortsit, mutta en sitä, oliko hänellä säihkysääret. Pitsisortsit ovat joka tapauksessa jopa bikinejä, minihametta ja pilkkumekkoa seksikkäämpi vaate naisen yllä: ne peittävät vain pakarat ja ovat pitsiä.
En tiedä, pitäisinkö pitsisortseista naisen jalassa, ellen itse suosisi lyhyitä sortseja. Harmi vain, että urheiluvarusteita lukuun ottamatta polven yläpuolelle loppuvia sortseja on nykyään vaikea löytää. Useimmat yleisesti käytetyt ei-täyspitkät housut, joita miehillä näen, ovat hirveitä (koska kukaan ei älyä käyttää pitkävartisia sukkia niiden kanssa. Ei tietenkään, koska ei ole trendikästä käyttää minkäänlaista sukkaa sandaalin kanssa, vaikka se olisi suositeltavaa.). Ne ulottuvat joko nilkan yläpuolelle, puolisääreen, polven alapuolelle tai polveen. Paljastaisivat edes polvet, mutta ei: niin kuin miehet pelkäisivät, että ehdottomasti piilotettava häpykarvoitus voi jatkua polviin asti. Uimarannoilla tämän huomaa vielä selvemmin, sillä siellä juuri kukaan ei pidä uimahalleissa edellytettäviä lahkeettomia, napakoita uimahousuja vaan -sortseja. Ainoa uimasortseihin sonnustautunutta miestä vastenmielisempi näky on märkiin uimasortseihin sonnustautunut mies. Miehet, jos pukeudutte oikeisiin uimahousuihin, kukaan ei tule tarkastelemaan teitä niin läheltä, että voisi sanoa, missä häpykarvat loppuvat ja reisikarvat alkavat. Jos teillä ei ole reisikarvoja (vaan säihkysääret?), häpykarvoja ei silti tarvitse ajaa. Riittää, kun vähän harventaa ja leikkelee - muttei niin lyhyeksi, että tulee karvatuppitulehdus.
Eksyin melkein aiheesta. Palataan uimarannoilta kuivan ympäristön sortseihin.
Minä sain nuorena lahjaksi Dipinto-merkkiset lyhyet sortsit. Olen säilyttänyt ne, sillä missään ei myydä yhtä tyylikkäitä ja mukavia sortseja. Luulen, että ne on tarkoitettu urheiluun, mutta ne sopivat muutenkin kesään. Harmi vain, että unelmasortsini ovat vuosien myötä alkaneet puristaa vyötäröä ja kuluneet takaa puhki. Äitini paikkasi ensimmäisen reiän sortsien sinistä tummemmansinisellä paikalla, ja ilmeisesti joku toinen sukulainen, jota en nyt muista, ompeli housuihin uuden vetoketjun, jonka ansiosta housut eivät purista enää niin paljon. Juuri ikävästi tämän kesän alussa kävi niin, että 1,5-vuotias tyttäreni löysi sortsien takaa uuden reiänalun, työnsi siihen sormensa ja riips! sortsit olivat oitis ompelukunnossa. Toivottavasti muistan ottaa ne mukaan, kun ensi viikolla käyn äidin luona.
Loppukesästä kävin Tikkurilan Kontissa ostamassa (jälleen siniset) sortsit, joiden sisällä on valkoinen verkko. En pidä verkosta, josta eivät edes tule mieleen naisten pitsisortsit (vaan Uuno Turhapuro), joten ehkä poistan sen. Sortsit eivät ole yhtä tyylikkäät kuin Dipintoni, mutta ne ovat hyväntuntuista pehmeää ja ohutta kangasta - eivätkä ne purista.
"Lienee syytä tähdentää, että joskus muinoin pojan elämässä oli suuri hetki, kun hän kolmentoista tai neljäntoista vuoden iässä sai ensimmäiset pitkät kesähousunsa ja pystyi vastedes osoittamaan kuuluvansa aikuisten kastiin", jatkaa Roetzel. Kun tätä taustaa vasten muistellaan Hemingwayn hurjaa nuoruutta, joka jäi hänellä tavallaan "päälle", on ymmärrettävää, että sortseja ei kannata hylätä heti murrosiässä. Kukapa ei haluaisi Hemingwayn säihkysääriä.
tiistai 6. elokuuta 2013
Aloitteita ja epätoivoa, arvoja ja tekoja
Viime aikoina elämä on vadelmia lukuun ottamatta näyttänyt synkältä:
Torstaina päättyi nimenkeräys perustuloa vaativaan kansalaisaloitteeseen, eikä tavoitteesta saavutettu puolikastakaan. Perustulo voisi kivetä tien maanpäälliseen paratiisiin, jos se toteutettaisiin oikein ja pian, mutta päättäjät eivät valmistele sitä tosissaan. Sen sijaan he pohtivat aivan päinvastaisia toimenpiteitä, kuten sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok. pask.), joka sunnuntaina ilmaisi halunsa päästä vastikkeettomasta sosiaaliturvasta eroon. Suoremmin ei voi sanoa, että ihminen on yhteiskuntaa varten, vaikka se onkin toisin päin.
Perjantaina OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen oli ehdotellut samanlaisia sanoessaan, että toisen asteen tutkinnon suorittaneilla sosiaaliturvan pitäisi olla parempi kuin kouluttamattomilla. "Sosiaaliturvan maksajana yhteiskunnalla on oikeus myös vaatia yksilöltä omia ponnisteluja vastineeksi", mies myös väitti - välittämättä siitä, että tutkinto on paremman sosiaaliturvan ehtona täysin eri asia kuin ponnistelu sen ehtona. Tämä ajatusvirhe on kuitenkin Luukkaisen pöyristyttävän ehdotuksen pienimpiä ongelmia. KAJ:n jäsenenä ja Akavan erityisalalaisena minua hävettää, että jotkut akateemiset pitävät tutkintoa - byrokraattista, muodollista paperia, jonka saamisen välttämätön ehto on totteleminen ja sääntöjen noudattaminen - suuremman ihmisarvon merkkinä kuin... no, ihan mitä vain normaaliin, hyveelliseen elämään kuuluvaa. Kuinka paljon opettajia mahtaakaan hävettää. (Myönnän, että joskus nuorena opiskelijana ajattelin itsekin, että jos en saa opintojen jälkeen töitä, jonkun pitää silti korvata "ponnisteluni". En kylläkään ajatellut sosiaaliturvaa vaan jonkinlaista selvää rahapalkkiota tutkinnosta, mutta sitten kasvoin yhtä kaikki nuoresta opiskelijasta ikuiseksi opiskelijaksi, jolle - ja miksei kaikille muillekin - "opintojen jälkeinen työ" nyt on muutenkin melko fenomenologinen ilmaus.)
Sen lisäksi, että vakiintunut yhteiskuntajärjestys on lähipäivinä alkanut kuvitella olevansa itseisarvo, minunkin maksamallani yleisradioverolla hulppeasti rahoitettava Yle uutisoi männä viikolla kaksi asiaa: "Ilmasto muuttuu" ja "Ilmasto ei muutu". Kuten Pasi Toiviainen kirjoitti Yle Tiede -blogissaan, ensimmäinen ei ole uutinen ja jälkimmäinen on asiavirheellinen uutinen, jota ei ole edes oikaistu ilmastoasiantuntijoiden perustellusta arvostelusta huolimatta. Koeta tässä sitten uskoa ihmiseen, kun maailma tekee loppuaan ja vaikutusvaltaiset tahot yrittävät vain joko rajata joukkoa, joka saa sikailla eniten maailman loppuessa, tai peitellä totuutta, jotta kaikki voivat rauhassa ainakin vähän sikailla maailman loppuessa.
Ja illatkin pimenevät jo niin nopeasti.
Jos kansalaisaloitteiden menestys tuottaa pettymyksiä - kuten turkistarhauskieltoaloite eduskunnassa ja perustuloaloite nimenkeräyksessä - niin kyllä jotkin ilahduttavatkin. Tasa-arvoisesta avioliittolaista ja järkevämmästä tekijänoikeuslaista saatetaan jopa keskustella aidommin kuin turkistarhauksen kieltämisestä: ensin mainittu ei varmasti jätä yhtäkään kansanedustajaa kylmäksi, ja jälkimmäisestä mielipidettä tiedusteltaessa yli puolet edustajistamme tulee käsittelyn loppumetreille saakka panttaamaan kantaansa ja vastailemaan "öh, tuota, täytyy vähän paneutua aiheeseen, mutta hienoa, että asiasta keskustellaan".
Jossakin keskustelussa uudesta avioliittolaista joku parkaisi, että ei Suomella kyllä ole mitään toivoa, jos suurin tarmo kohdistetaan tällaisiin vähäpätöisiin epäkohtiin. Kommentti oli huonolaatuinen mutta sai minut pohtimaan, kumpi on lopulta tärkeämpää maailmanparantamista: oikeiden arvojen edistäminen vai teot ympäristön suojelemiseksi, vähäosaisten ja hädänalaisten elämän helpottamiseksi tai yhteiskunnan taloudellisen dynamiikan säilyttämiseksi. Aktiivisuuden jakaminen arvoväritteiseksi ja konkreettisiin tekoihin on melko keinotekoinen, mutta ehkä ymmärretään, mitä tarkoitan. Eläinten ja homoseksuaalien oikeudet ovat monien mielestä piiperrystä eli lähempänä arvovaikuttamista kuin pahoinvoivien nuorten, työttömien ja yksinäisten vanhusten auttaminen eli ns. oikeisiin ongelmiin puuttuminen.
Koska olen synkissä maailmanlopun tunnelmissa, kallistun kuitenkin piiperryksen kannalle. Fiksut ihmiset pelkäävät jälkisivilisaatiota, jossa joku konservatiivinen ja seksistinen survivalisti(mies) nousee ihmiskunnan rippeiden johtoon. Vaikka arvovaikuttaminen on vaikeaa, elämäntapojen muuttaminen näyttää olevan vielä vaikeampaa. Konkreettisilla teoilla ei näköjään edes pyritä muuttamaan maailmaa vaan pyörittämään sitä entiseen malliin. Niinpä paras satsaus tulevaisuuteen juuri nyt on taistella eläinten ja erilaisten ihmisvähemmistöjen puolesta, jotta saamme johtoomme sivistyneen survivalistin.
Yksi tärkeä ihmisvähemmistö on suomenruotsalaiset. Heidän hienoa kieltään vastaan on hyökkäämässä kansalaisaloite "Ruotsin kieli valinnaiseksi oppiaineeksi kaikilla kouluasteilla", joka on uhkaavasti saavuttamassa vaaditun 50 000 kannattajan rajan kuukauden sisällä. Älkää kannattako tätä ajattelematonta aloitetta. Vetoaminen "yksilöiden oppimiskyvyn rajallisuuteen" on silkkaa typeryyttä: Mitä enemmän ihminen oppii, sitä helpompaa hänen on oppia lisää - kieliä ja mitä tahansa. Jos suomalainen ei halua oppia ruotsia, hän ei ole kiinnostunut kielistä ollenkaan. Eikä aloitteessa oikeasti ollakaan huolissaan kielitaidosta vaan "Suomen kansainvälisestä kilpailukyvystä" - halutaan siis tekoja maailman pyörittämiseksi entiseen malliin, ja sivistyksestä viis. Epätasa-arvoon ei saa eikä ole tehokasta puuttua vähemmistökielen kustannuksella. Päinvastoin: mitä paremmin suomalaiset osaavat ruotsia, sen eheämpi ja tasa-arvoisempi yhteiskunnastamme tulee, sillä emme me oikeasti halua ajaa suomenruotsalaisia "kotiinsa".
Eftermiddagen ser redan klarare ut. Nu ska jag ha en kopp vitt te.
Torstaina päättyi nimenkeräys perustuloa vaativaan kansalaisaloitteeseen, eikä tavoitteesta saavutettu puolikastakaan. Perustulo voisi kivetä tien maanpäälliseen paratiisiin, jos se toteutettaisiin oikein ja pian, mutta päättäjät eivät valmistele sitä tosissaan. Sen sijaan he pohtivat aivan päinvastaisia toimenpiteitä, kuten sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok. pask.), joka sunnuntaina ilmaisi halunsa päästä vastikkeettomasta sosiaaliturvasta eroon. Suoremmin ei voi sanoa, että ihminen on yhteiskuntaa varten, vaikka se onkin toisin päin.
Perjantaina OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen oli ehdotellut samanlaisia sanoessaan, että toisen asteen tutkinnon suorittaneilla sosiaaliturvan pitäisi olla parempi kuin kouluttamattomilla. "Sosiaaliturvan maksajana yhteiskunnalla on oikeus myös vaatia yksilöltä omia ponnisteluja vastineeksi", mies myös väitti - välittämättä siitä, että tutkinto on paremman sosiaaliturvan ehtona täysin eri asia kuin ponnistelu sen ehtona. Tämä ajatusvirhe on kuitenkin Luukkaisen pöyristyttävän ehdotuksen pienimpiä ongelmia. KAJ:n jäsenenä ja Akavan erityisalalaisena minua hävettää, että jotkut akateemiset pitävät tutkintoa - byrokraattista, muodollista paperia, jonka saamisen välttämätön ehto on totteleminen ja sääntöjen noudattaminen - suuremman ihmisarvon merkkinä kuin... no, ihan mitä vain normaaliin, hyveelliseen elämään kuuluvaa. Kuinka paljon opettajia mahtaakaan hävettää. (Myönnän, että joskus nuorena opiskelijana ajattelin itsekin, että jos en saa opintojen jälkeen töitä, jonkun pitää silti korvata "ponnisteluni". En kylläkään ajatellut sosiaaliturvaa vaan jonkinlaista selvää rahapalkkiota tutkinnosta, mutta sitten kasvoin yhtä kaikki nuoresta opiskelijasta ikuiseksi opiskelijaksi, jolle - ja miksei kaikille muillekin - "opintojen jälkeinen työ" nyt on muutenkin melko fenomenologinen ilmaus.)
Sen lisäksi, että vakiintunut yhteiskuntajärjestys on lähipäivinä alkanut kuvitella olevansa itseisarvo, minunkin maksamallani yleisradioverolla hulppeasti rahoitettava Yle uutisoi männä viikolla kaksi asiaa: "Ilmasto muuttuu" ja "Ilmasto ei muutu". Kuten Pasi Toiviainen kirjoitti Yle Tiede -blogissaan, ensimmäinen ei ole uutinen ja jälkimmäinen on asiavirheellinen uutinen, jota ei ole edes oikaistu ilmastoasiantuntijoiden perustellusta arvostelusta huolimatta. Koeta tässä sitten uskoa ihmiseen, kun maailma tekee loppuaan ja vaikutusvaltaiset tahot yrittävät vain joko rajata joukkoa, joka saa sikailla eniten maailman loppuessa, tai peitellä totuutta, jotta kaikki voivat rauhassa ainakin vähän sikailla maailman loppuessa.
Ja illatkin pimenevät jo niin nopeasti.
Jos kansalaisaloitteiden menestys tuottaa pettymyksiä - kuten turkistarhauskieltoaloite eduskunnassa ja perustuloaloite nimenkeräyksessä - niin kyllä jotkin ilahduttavatkin. Tasa-arvoisesta avioliittolaista ja järkevämmästä tekijänoikeuslaista saatetaan jopa keskustella aidommin kuin turkistarhauksen kieltämisestä: ensin mainittu ei varmasti jätä yhtäkään kansanedustajaa kylmäksi, ja jälkimmäisestä mielipidettä tiedusteltaessa yli puolet edustajistamme tulee käsittelyn loppumetreille saakka panttaamaan kantaansa ja vastailemaan "öh, tuota, täytyy vähän paneutua aiheeseen, mutta hienoa, että asiasta keskustellaan".
Jossakin keskustelussa uudesta avioliittolaista joku parkaisi, että ei Suomella kyllä ole mitään toivoa, jos suurin tarmo kohdistetaan tällaisiin vähäpätöisiin epäkohtiin. Kommentti oli huonolaatuinen mutta sai minut pohtimaan, kumpi on lopulta tärkeämpää maailmanparantamista: oikeiden arvojen edistäminen vai teot ympäristön suojelemiseksi, vähäosaisten ja hädänalaisten elämän helpottamiseksi tai yhteiskunnan taloudellisen dynamiikan säilyttämiseksi. Aktiivisuuden jakaminen arvoväritteiseksi ja konkreettisiin tekoihin on melko keinotekoinen, mutta ehkä ymmärretään, mitä tarkoitan. Eläinten ja homoseksuaalien oikeudet ovat monien mielestä piiperrystä eli lähempänä arvovaikuttamista kuin pahoinvoivien nuorten, työttömien ja yksinäisten vanhusten auttaminen eli ns. oikeisiin ongelmiin puuttuminen.
Koska olen synkissä maailmanlopun tunnelmissa, kallistun kuitenkin piiperryksen kannalle. Fiksut ihmiset pelkäävät jälkisivilisaatiota, jossa joku konservatiivinen ja seksistinen survivalisti(mies) nousee ihmiskunnan rippeiden johtoon. Vaikka arvovaikuttaminen on vaikeaa, elämäntapojen muuttaminen näyttää olevan vielä vaikeampaa. Konkreettisilla teoilla ei näköjään edes pyritä muuttamaan maailmaa vaan pyörittämään sitä entiseen malliin. Niinpä paras satsaus tulevaisuuteen juuri nyt on taistella eläinten ja erilaisten ihmisvähemmistöjen puolesta, jotta saamme johtoomme sivistyneen survivalistin.
Yksi tärkeä ihmisvähemmistö on suomenruotsalaiset. Heidän hienoa kieltään vastaan on hyökkäämässä kansalaisaloite "Ruotsin kieli valinnaiseksi oppiaineeksi kaikilla kouluasteilla", joka on uhkaavasti saavuttamassa vaaditun 50 000 kannattajan rajan kuukauden sisällä. Älkää kannattako tätä ajattelematonta aloitetta. Vetoaminen "yksilöiden oppimiskyvyn rajallisuuteen" on silkkaa typeryyttä: Mitä enemmän ihminen oppii, sitä helpompaa hänen on oppia lisää - kieliä ja mitä tahansa. Jos suomalainen ei halua oppia ruotsia, hän ei ole kiinnostunut kielistä ollenkaan. Eikä aloitteessa oikeasti ollakaan huolissaan kielitaidosta vaan "Suomen kansainvälisestä kilpailukyvystä" - halutaan siis tekoja maailman pyörittämiseksi entiseen malliin, ja sivistyksestä viis. Epätasa-arvoon ei saa eikä ole tehokasta puuttua vähemmistökielen kustannuksella. Päinvastoin: mitä paremmin suomalaiset osaavat ruotsia, sen eheämpi ja tasa-arvoisempi yhteiskunnastamme tulee, sillä emme me oikeasti halua ajaa suomenruotsalaisia "kotiinsa".
Eftermiddagen ser redan klarare ut. Nu ska jag ha en kopp vitt te.
torstai 1. elokuuta 2013
Vattukesä
Minun on poimittava metsämarjoja joka kesä, koska syön niitä niin paljon vuoden ympäri. Syön paljon enemmän kuin poimin, joten jonkun toisen on pakko poimia osa marjoistani - suurin osa. Enimmäkseen sen tekevät puolisoni ja hänen vanhempansa, jotka poimivat mustikkaa, vadelmaa ja puolukkaa vähintään kaksi kertaa nopeammin kuin minä. Keskisuomalaisia marjoja avoappivanhempieni pakastimiin ja jääkaappiin kertyy joka vuosi satoja litroja - kokonaisia marjoja, sosetta, hilloa ja mehua. Niistä riittää minullekin, kunhan käyn nimellisesti pari kertaa metsässä hosumassa ja puhdistelen toisten keräämiä mustikoita.
Tänä kesänä raportoitiin, että Pohjois-Suomessa on hithosthi hillaa. (Tiedän, ettei peräpohjalaista murretta puhuta näin, mutta se kuulostaa hauskalta.) Keski-Suomesta ei ole vielä raportoitu mitään, mutta tiedättekö, mitä siellä on paljon? Vadelmia. Niitä lakkoja parempia marjoja, jotka tekevät mustikasta kuningattaren. Ei mitään supermarjoja, mutta superisti, siis ihan simona, niin ettei erkkikään usko. Raskaita helteessä ja tuulessa väriseviä vatukoita, jotka pienikin tärähdys saa pudottamaan aavistuksenkin verran sinertäviksi kypsyneet marjat pensaiden pimeään juureen. Isoja marjoja, pieniä marjoja, sateen ja auringon laikuttamia kuin petunian terälehdet. Ainakin yhdellä äänekoskelaisella hakkuuaukealla.
Ajamme henkilöautolla talousmetsää halkovaa hiekkatietä tietylle metsäkoneiden käyttämälle levikkeelle. Siitä pitää jatkaa jalan metsään, kaatuneiden tai kaadettujen puunrunkojen lomaan puikkelehtimaan ja varomaan, ettei sammal luista jalkoja alta vetiseen kuoppaan mustikanvarpujen keskellä. Raskasta, korkea-askelista kävelyä jatkuu parikymmentä metriä; sitten alkaa hakkuuaukea, vielä raskaampi kulkea edellispäivän sateesta märkine kuoppineen, kivenjärkäleineen ja vaarallisesti törröttävine lahopuunpätkineen. Ja lyhyen ihmisen korkuista heinää joka puolella. Mutta ei tarvitse ottaa kuin pari varmaa askelta lähimpään vadelmapensasrypääseen, johon voi hyvässä lykyssä jäädä puoleksi tunniksi ennen kuin on pakko vaihtaa poiminta-apajaa.
On pilvistä, ja tuulee. Tuuli on kuivattanut marjat helposti ehjinä kerättäviksi, ei ole kuuma eivätkä hyönteiset pörrää. Tämä on ensimmäinen vadelmanpoimintapäivä, joita tulee vielä neljä, ja jo nyt nautin poiminnasta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Koska poimin hitaasti ja hajuni houkuttelee hyttysiä ja paarmoja voimakkaammin kuin kanssapoimijoideni hajut, marjastus on maistunut pakkopullalta. Talvivaraston järkevä ja ahkera kokoaminen ei näiden harmien vuoksi ole koskaan riittänyt minulle tekosyyksi omiin oloihinsa metsään menemiselle, mutta tämän ennätyslämpimän kesän vadelmat osoittivat, että luonto voi ilahduttaa minua näinkin.
Ojennan käteni kohti purppuraista marjaa, joka roikkuu kannassaan enää parista millimetristä hedelmälihaa. Se putoaa pieneen muovisankooni hipaisusta. Tyhjennän saman oksan muista vatuista, jotka irtoavat hellällä otteella. Kun nykäisen vahingossa pari kertaa raaempia marjoja, muut puoliksi irronneet todennäköisesti varisevat pensaiden juureen. Vaan ei hätää: kun kyykistyn, huomaan, että alemmat, vielä elinvoimaiset lehdet ovat pyydystäneet osan kypsistä marjoista, ja osa niistäkin, jotka ovat pudonneet juurta kohti nopeasti ruskettuvaan mutta puhtaaseen alusruohikkoon, on vielä pelastettavissa. Joistain ilmeisesti jo aikaisemmin tippuneista löydän kuitenkin vattumatoja, joille jätän suosiolla ja ilomielin osuuden suursadosta. Nousen pystyyn ja katson, kuinka kaukana metsänreuna on aukean eri laidoilla.
Seuraavina, aurinkoisempina vadelmapäivinä marjat ovat pienempiä ja kuivempia mutta yhä maukkaita. Saavumme aukealle toiselta laidalta, jotta ei tarvitse kompuroida metsän läpi, jossa erehdyin kerran suunnistamaan voimalinja-aukolle hiekkatien sijaan. Hitaasti korkenevan heinikön läpi, tummien voimalinjapylväiden vasemmalta puolelta polunalkua pitkin kohti kaatuneen puun juurakkosavikiekkoa, jonka varjoon voi jättää juomavesipullot. Vihreissä saappaissa, meleeratun harmaissa collegehousuissa ja sinisessä anorakissa tulee hiki, mutta vähempi vaatetus altistaisi raapiumille, ötököille ja auringonpoltteelle. Kun tulee liian kuuma, kyykistyn korkeimpien pensaiden juureen ja kurkotan käteni niiden siimekseen, josta tuntuu putkahtavan loputtomasti vattuja kuin tähtiä avaruusmatkalla. Pian olen polkenut tieni keskelle pensasryvästä ja pudotellut taas monta marjaa, osan saappaanvarresta sisään, ja marjasankoni on saanut salamatkustajikseen joitakin kirjavia hämähäkkieläimiä.
Kun en enää oikein jaksa jahdata karkaavia ja kiroiluttavia vadelmapakolaisia enkä siirtyä koivuntaimien yli toisiin pensaisiin, jään tuijottamaan horsmanhöytyviin verhoutunutta marjaista oksaa. Siinä on mummomaista herttaista arvokkuutta. Kaikkeen ei kannata koskea, mutta joskus kannattaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Tänä kesänä raportoitiin, että Pohjois-Suomessa on hithosthi hillaa. (Tiedän, ettei peräpohjalaista murretta puhuta näin, mutta se kuulostaa hauskalta.) Keski-Suomesta ei ole vielä raportoitu mitään, mutta tiedättekö, mitä siellä on paljon? Vadelmia. Niitä lakkoja parempia marjoja, jotka tekevät mustikasta kuningattaren. Ei mitään supermarjoja, mutta superisti, siis ihan simona, niin ettei erkkikään usko. Raskaita helteessä ja tuulessa väriseviä vatukoita, jotka pienikin tärähdys saa pudottamaan aavistuksenkin verran sinertäviksi kypsyneet marjat pensaiden pimeään juureen. Isoja marjoja, pieniä marjoja, sateen ja auringon laikuttamia kuin petunian terälehdet. Ainakin yhdellä äänekoskelaisella hakkuuaukealla.
Ajamme henkilöautolla talousmetsää halkovaa hiekkatietä tietylle metsäkoneiden käyttämälle levikkeelle. Siitä pitää jatkaa jalan metsään, kaatuneiden tai kaadettujen puunrunkojen lomaan puikkelehtimaan ja varomaan, ettei sammal luista jalkoja alta vetiseen kuoppaan mustikanvarpujen keskellä. Raskasta, korkea-askelista kävelyä jatkuu parikymmentä metriä; sitten alkaa hakkuuaukea, vielä raskaampi kulkea edellispäivän sateesta märkine kuoppineen, kivenjärkäleineen ja vaarallisesti törröttävine lahopuunpätkineen. Ja lyhyen ihmisen korkuista heinää joka puolella. Mutta ei tarvitse ottaa kuin pari varmaa askelta lähimpään vadelmapensasrypääseen, johon voi hyvässä lykyssä jäädä puoleksi tunniksi ennen kuin on pakko vaihtaa poiminta-apajaa.
On pilvistä, ja tuulee. Tuuli on kuivattanut marjat helposti ehjinä kerättäviksi, ei ole kuuma eivätkä hyönteiset pörrää. Tämä on ensimmäinen vadelmanpoimintapäivä, joita tulee vielä neljä, ja jo nyt nautin poiminnasta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Koska poimin hitaasti ja hajuni houkuttelee hyttysiä ja paarmoja voimakkaammin kuin kanssapoimijoideni hajut, marjastus on maistunut pakkopullalta. Talvivaraston järkevä ja ahkera kokoaminen ei näiden harmien vuoksi ole koskaan riittänyt minulle tekosyyksi omiin oloihinsa metsään menemiselle, mutta tämän ennätyslämpimän kesän vadelmat osoittivat, että luonto voi ilahduttaa minua näinkin.
Ojennan käteni kohti purppuraista marjaa, joka roikkuu kannassaan enää parista millimetristä hedelmälihaa. Se putoaa pieneen muovisankooni hipaisusta. Tyhjennän saman oksan muista vatuista, jotka irtoavat hellällä otteella. Kun nykäisen vahingossa pari kertaa raaempia marjoja, muut puoliksi irronneet todennäköisesti varisevat pensaiden juureen. Vaan ei hätää: kun kyykistyn, huomaan, että alemmat, vielä elinvoimaiset lehdet ovat pyydystäneet osan kypsistä marjoista, ja osa niistäkin, jotka ovat pudonneet juurta kohti nopeasti ruskettuvaan mutta puhtaaseen alusruohikkoon, on vielä pelastettavissa. Joistain ilmeisesti jo aikaisemmin tippuneista löydän kuitenkin vattumatoja, joille jätän suosiolla ja ilomielin osuuden suursadosta. Nousen pystyyn ja katson, kuinka kaukana metsänreuna on aukean eri laidoilla.
Seuraavina, aurinkoisempina vadelmapäivinä marjat ovat pienempiä ja kuivempia mutta yhä maukkaita. Saavumme aukealle toiselta laidalta, jotta ei tarvitse kompuroida metsän läpi, jossa erehdyin kerran suunnistamaan voimalinja-aukolle hiekkatien sijaan. Hitaasti korkenevan heinikön läpi, tummien voimalinjapylväiden vasemmalta puolelta polunalkua pitkin kohti kaatuneen puun juurakkosavikiekkoa, jonka varjoon voi jättää juomavesipullot. Vihreissä saappaissa, meleeratun harmaissa collegehousuissa ja sinisessä anorakissa tulee hiki, mutta vähempi vaatetus altistaisi raapiumille, ötököille ja auringonpoltteelle. Kun tulee liian kuuma, kyykistyn korkeimpien pensaiden juureen ja kurkotan käteni niiden siimekseen, josta tuntuu putkahtavan loputtomasti vattuja kuin tähtiä avaruusmatkalla. Pian olen polkenut tieni keskelle pensasryvästä ja pudotellut taas monta marjaa, osan saappaanvarresta sisään, ja marjasankoni on saanut salamatkustajikseen joitakin kirjavia hämähäkkieläimiä.
Kun en enää oikein jaksa jahdata karkaavia ja kiroiluttavia vadelmapakolaisia enkä siirtyä koivuntaimien yli toisiin pensaisiin, jään tuijottamaan horsmanhöytyviin verhoutunutta marjaista oksaa. Siinä on mummomaista herttaista arvokkuutta. Kaikkeen ei kannata koskea, mutta joskus kannattaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)