Olin alastonmalli

Minusta tuntuu usein, että elämäni ei ole tai ole ollut kyllin tapahtumarikas. Ja lähes yhtä usein ajattelen, että se johtuu ja on johtunut rohkeuden puutteesta - tai siitä, että en vain ole sattunut kiinnostumaan elämää rikastuttavista asioista. Tai sitten tuntemukseni on virheellinen enkä vain ole kokenut todellisuudessa hyvinkin rikasta elämääni niin rikkaana kuin se on, missä tapauksessa minun pitää vain oppia rikastumaan elämästäni - tai pikemminkin huomaamaan, että rikastun siitä.

Oudoimpia tapahtumia elämässäni oli alastonmallina toimiminen. Siitä on monta vuotta ja saatan muistaa jotkin yksityiskohdat väärin, mutta jotakuinkin näin se meni. Asuin opiskelukaupungissani avopuolisoni kanssa. Opintoni olivat oikeastaan jo päättyneet, täydensin vain tutkintoani kieliopinnoilla, ja puolisoni kirjoitti väitöskirjaa apurahalla. Tuohon aikaan puolison pienetkin tulot vaikuttivat työmarkkinatukeen, jota sain, joten sain sitä hyvin vähän. Halusin löytää jotakin työtä, mutta olin huono työnhakija ja verkostoituja. (Sitä olen toki edelleen.) Sitten huomasin yliopiston rekrytointipalvelun työpaikkailmoitusten joukossa ilmoituksen alastonmallin paikasta. Olin joitakin vuosia aikaisemmin lukenut ylioppilaslehdestä jutun naisopiskelijasta, joka työskenteli alastonmallina. Jutussa oli tietenkin pohdittu, miten ihminen kykenee riisuutumaan alasti toisten edessä ja sitten vielä pysymään pitkään liikkumatta. Juttu oli kuvitettu kuvalla, jossa terävästi näkyvät piirtäjät piirsivät taustalla sumeana näkyvää mallia. Luin jutun hyvin tarkasti, ja jostain syystä olin heti kiinnostunut työstä, mutta koska työnhakutaitoni olivat huonot, en ollut osannut hakeutua siihen. Mutta sitten siis törmäsin siihen ilmoitukseen. Ja lähetin hakemukseni parin päivän harkinnan jälkeen.

Mitä harkitsin? Työ kiinnosti minua, se oli selvää. Opiskeluaikani alusta lähtien oma ruumiini kiehtoi minua yhä enemmän. Lukiossa kärsin toistuvista päänsäryistä, ja vasta sen jälkeen, muututtuani viimeisenä lukiovuonna tai viimeistään ylioppilaskirjoitusten aikaan jotenkin ristiriitaisemmaksi suhtautumiseltani oppimiseen, aloin vähitellen kiinnittää huomiota asentoihini ja liikkumiseeni. Päänsäryt vähenivät. Ensimmäisenä vuonna yliopistossa minuun rakastui vanhempi opiskelija, johon minä vastavuoroisesti rakastuin ja jonka kanssa muutin melko nopeasti yhteiseen kotiin. Parisuhde lisäsi oman ruumiin kiehtovuutta ja toisaalta myös muutti suhtautumistani siihen. Nimittäin niin, etten kokenut voivani enää itse täysin määrätä, mitä sillä teen. Alastonmallina työskenteleminen tuntui minusta asialta, josta piti keskustella puolison kanssa, johon piti saada puolison suostumus, mutta samaan aikaan se tuntui päinvastoin myös asialta, joka oli täysin omani. Nämä ristiriitaiset tunteet johtivat kompromissiin: en ilmoittanut puolisolleni, että hain työtä, enkä vielä sitäkään, että sain kutsun haastatteluun, mutta kun minulle haastattelun jälkeen ilmoitettiin päivä, jona minun piti valmistautua alastonmallina palvelemiseen kolmen tunnin ajan, kerroin hänelle. Hän yllättyi muttei reagoinut niin suuresti kuin olin odottanut. Hän kysyi muutaman kysymyksen eikä vaikuttanut erityisen ilahtuneelta. Se johtui ehkä siitä, että hänestä olin hakeutunut epätavalliseen ja minulle sopimattomaan työhön hänen vuokseen, hänen tulojensa vuoksi, jotka vaikuttivat työmarkkinatukeeni, mutta koska tilanne ei ollut kummankaan syytä ja koska selitin olevani myös aidosti kiinnostunut työstä, vaikka hän pitikin sitä minulle sopimattomana, hän ehkä myös ymmärsi valintaani ja antoi sille siksi tukensa. Hän halasi minua, kun lähdin sinä viileänä päivänä pyöräilemään kohti kaupunginkirjastoa, jossa minun oli määrä mallina työskennellä.

Matkalla muistelin työhaastattelua. Nainen oli sanonut, että on heillä ennenkin ollut miehiä malleina, ainakin yksi minua vanhempi mies. Hän oli myös selittänyt, että mallin ei tarvitse pysyä millintarkasti samassa asennossa keskeytyksettä, vaan voi pitää taukoja ja hetkellisesti rentoutua liikauttamalla jotain ruumiinosaa. Haastattelun ja kysymysten lopuksi hän oli todennut naurahtaen, että minulla on asenne kohdallaan, mitä en ollut aivan ymmärtänyt. Ehkä juuri sen vuoksi minulle oli jäänyt hieman epävarma olo, ikään kuin työssä pitäisi erityisesti ponnistella jonkin puolesta. (Minua oli myös askarruttanut, oliko ruumiinkarvoituksen määrällä merkitystä mallin työssä, mutta en ollut kysynyt asiasta, koska olin itsenäisesti melkein vakuuttunut, ettei sillä voinut olla, ja huolehtinut siitä, että karvoitukseni määrä miellytti itseäni.)

Kirjastorakennuksella kuljin tuntemattomista sivuovista yläkertaan avokäytävälle, josta näki kirjaston puolelle. Opettaja ohjasi minut oikeaan luokkatilaan, joka sisälsi pienen mallinhuoneen. Siellä oli sohva, pöytä ja tummanvärinen kylpytakki tai mikä se alastonmallin käyttämä vaate nyt onkaan. Riisuin ulkovaatteeni naulakkoon ja ajattelin, että pian minun on riisuttava loputkin vaatteet. Haastattelussa ei ollut ollut puhetta mallin huoneesta, joten olin varustautunut tavallista paremmilla vaatteilla. Mutta tietenkin sellainen huone oli oltava, sehän teki mallin työn miellyttävämmäksi.

Melko pieni luokka oli vielä opettajaa lukuun ottamatta tyhjä. Kun vakavailmeiset oppilaat alkoivat pian saapua paikalle, kysyin opettajalta, pitikö minun nyt alkaa valmistautua. Opettaja sanoi, että ei tarvinnut, koska kukaan ei ollut vielä pyytänyt alastonmallia mallikseen. Sain siis jäädä rauhassa omissa vaatteissani odottamaan mahdollista pyyntöä. Jos haastattelussa oli mainittu, että oli vain mahdollista joutua tai päästä poseeraamaan alasti, niin se oli mennyt minulta ohi. Niinpä yllätyin suuresti, mutta sopeuduin nopeasti tilanteeseen. Opettaja esitteli minut, mutta kohteliasta tervehdystä (oliko se hieman vaivaantunut tervehdys?) lukuun ottamatta oppilaista yksikään ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minua kohtaan, joten menin repulleni, kaivoin sieltä kirjan ja istuuduin tuolille lukemaan sitä.

Siinä minä sitten luin Silmarillionia odotellen, että joku pyytäisi riisuutumaan. Oppilaat olivat keskittyneet piirroksiinsa ja maalauksiinsa ja näyttivät edelleen vakavailmeisiltä. He keskustelivat hyvin vähän opettajan kanssa. Hiljaisuuden ansiosta minäkin pystyin hyvin keskittymään kirjaan. Siitä jäi mieleen kohta, jossa pohdittiin viisaasti, kannattaako kadehtia toisia (haltijoita), vaikka nämä elävätkin ikuisesti, erilaisuushan on rikkaus.

Aika kului. Välillä vilkuilin opettajaa ja oppilaita, jotka vaihtoivat paikkaa tai tehtävää. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota, ellen sitten itse unohtunut tuijottamaan liian pitkäksi aikaa jonkun oppilaan työntekoa (onhan tunnettu tosiasia, että kirjoittamaan, lukemaan tai piirtämään keskittynyt ihminen on kaunis ja kiehtova näky), jolloin tämä ennen pitkää vastasi katseeseeni. Muuten en toivottavasti häirinnyt ketään, vaikka olinkin aivan jouten muiden ahertaessa. Monilla työpaikoilla joutenolo ikään kuin kuuluu asiaan, ja olen onnekseni saanut sellaisilla työpaikoilla olla palkkaa vastaan, mutta en arvannut, että alastonmallin työssäkin saisi olla jouten.

Lopulta kolme tuntia oli melkein kulunut. Aloin ihmetellä. Eikö kukaan tosiaan halunnut piirtää tai maalata minua tai edes jotain osaa minusta? Edes vartin ajan, sillä paljon enempää aikaa ei ollut jäljellä. Siltä alkoi näyttää. Opettaja aloitteli loppupuheitaan ja oppilaat alkoivat kerätä kamppeitaan. Osa kuitenkin jäi vielä paikalleen. Minäkin suljin kirjani ja kysyin, voisinko lähteä. Opettaja antoi luvan, mutta kuulosti minusta hieman epävarmalta. Niinpä kietoessani jo huivia kaulaani kysyin vielä, eikö varmasti palveluksiani tarvittu, ja opettaja kysyi vielä jäljellä olevilta, halusiko kukaan käyttää alastonmallia. Koska mallilla oli jo melkein huivi kaulassa ja takki päällä, kysymys tuntui huonosti ajoitetulta ja ehkä sen vuoksi kirvoitti vielä paikallaan istuvasta piirtäjästä, keski-ikäisestä naisesta, kuivan naurahduksen ja kieltävän vastauksen, jonka aikana nainen vältteli katsekontaktia minuun.

Työpäivä oli päättynyt. Olin huojentunut, enkä tiennyt, johtuiko se siitä, että työ oli tehty, vai siitä, että sitä ei oikeastaan ollut tehty. Minusta tuntui samalta kuin silloin, kun olin onnistuneesti matkustanut pummilla julkisessa kulkuvälineessä. (Vähävaraisena minulla oli ollut joskus Helsingissä käydessäni tapana tehdä niin, ei enää.) Mutta nyt en ollut tehnyt mitään väärää, istunut vain ja lukenut Silmarillionia töissä. Vaatteet päällä.

Jonkin ajan kuluttua sain työstäni palkan, hyvän korvauksen kolmesta tunnista joutenoloa. Ajattelin, että ensi kerralla on sitten varmaan "tosi kyseessä". Mutta ensi kertaa ei koskaan tullut. Minua ei koskaan pyydetty uudestaan alastonmalliksi, eikä minulle annettu mitään palautetta työstä. Vuoden tai parin kuluttua muutin Vantaalle, mutta työttömänä seurasin yhä yliopiston rekrytointipalvelun työpaikkailmoituksia. Jossakin vaiheessa silmääni osui sama ilmoitus, joka oli saanut minut hakemaan alastonmallin työtä. Tuntui, että minut oli unohdettu. Mutta niinhän meidät kaikki joskus unohdetaan.