Vaan harvoinpa mikään onnistuu täydellisesti niin kuin haaveissamme luonnostelemme. Siksi onkin parempi muotoilla tavoite joko niin, ettei siihen mikään elämän kolhu voi osua, tai niin, että nuo kolhut tukevat tavoitetta ja tietävät meitä paremmin, mikä todellinen tavoite on. Näistä vaihtoehdoista jälkimmäinen kuulostaa rehellisemmältä ja elämänmyönteisemmältä, eikä se ole mitään kohtalon armoille heittäytymistä tai hyveen tekemistä välttämättömyydestä, sillä on toki sopeuduttava ahkerasti ja viisaasti, jotta kolhuista ja yllätyksistä rakentuisi osa tavoitetta. Sopeutumiskyky on ihmisen paras lajiominaisuus, miksi emme hyödyntäisi sitä mahdollisimman paljon? Ja parhaimmin tuo ominaisuus vie meitä kohti tavoitettamme, kun huomaamme sopeutuvamme sellaiseen, mihin emme uskoneet voivamme sopeutua. Mont Analoguessa (seuraa jälleen juonipaljastus) vuorikiipeilijäseurue varaa korkeuksiin suuntautuvalle matkalleen muiden teknisten apuvälineiden muassa "lämpimiä vaatteita, joissa oli kaksinkertainen platinoitu asbestivuori", ja hengityslaitteita, joiden mukana kulkeva "kannettava kasvimaa" tekee laitetta käyttävän uloshengitysilman hiilidioksista lisähappea, mutta luopuu monista varusteistaan saadessaan kuulla, että Mont Analoguen huipulle noustessa "ihmisorganismi muuttui ja mukautui mitoissa, joita emme vielä voineet käsittää".
Useimpia ihmisiä Daumalin pääteos kiinnostaa siksi, että kirjailija oli ollut jonkin aikaa Ranskaan asettuneen armenialais-kreikkalaisen mystikon G. I. Gurdjieffin oppilaana ja esittänyt Mont Analoguessa kaunokirjallisessa muodossa joitain Gurdjieffin ajatuksia. "Idän" ja "Lännen" perinteiden yhdistäminen, yhteistyön voima ja "korkeammat" ihmiset löytyvätkin kirjasta, mutta edes "esoteerista" kristinuskoa en siitä tunnista, saati että edes mainittaisiin enneagrammi tai "neljäs tie", joita pidetään Gurdjieffin opin keskeisimpinä käsitteinä. Itse en ole Gurdjieffista kiinnostunut, sillä hänen oppinsa vaikuttaa minusta tarpeettoman tai jopa virheellisen ankaralta. Sen sijaan minua puhuttelevat Daumalin elämäntyön hellittämättömyys ja kirjallisen tuotannon huumori, jossa paremmin kuin missään muussa yhdistyvät "Itä" ja "Länsi". Daumal eli surrealismin kultakaudella, kirjoitti surrealistisia runoja, suhtautui taiteeseen yhtä vakavasti kuin surrealistit, vaikka ei arvostanutkaan näiden poliittisia kiistoja, ja oivalsi rentoutumisen, huolettomuuden ja leikinlaskun merkityksen elämän ja kuoleman kysymyksissä. Loppujen lopuksihan meitä ei ole edes olemassa sellaisina kuin luulemme tai varmasti ainakin koemme, miksi siis ottaisimme itsemme niin vakavasti kuin otamme?
Daumal oli muutenkin laajasti yleissivistyneenä myös itseoppinut indologi ja sanskritintaitaja, joka lisäksi ranskansi ja tulkitsi vanhoja tekstejä uudelleen; hindulaisuus on siis vaikuttanut häneen suuresti. Luultavasti maailman vanhimman uskonnon keskeinen käsite brahman, kaiken perusta ja totuus, johon kaikki muutkin uskonnot ja niiden jumalat hindujen mukaan johtavat, selitetään joskus "kosmiseksi tietoisuudeksi". Toisaalta käsitettä ei kuulemma voi määritellä eikä kuvailla - eikä varsinkaan palvoa, koska mikään jumala brahman ei ole. Daumal kirjoitti, että halusi elää "aina vain todellisempaa elämää" hylkäämällä kaiken maailmallisen, mikä häntä rajoitti. Kaiken hylkäämänsä hän hylkäsi välttämättä menneisyyteen, koska aika kulki eteenpäin. Niinpä, hän päätteli, hän oli olemassa vain "kieltämisessä" ja hetkessä, ja jokaisella hetkellä matkalla kohti "tulevaisuutta, jota ei ollut olemassa", hänen tietoisuutensa tavoitteli ikuisuutta.
Sanojen käyttäminen ilmiöstä tai asiasta, sanallistaminen, jota jo kieltä oppiville pienille lapsille opetetaan, on tärkeä ja useimmille kenties välttämätön ymmärryksen perusta. Siinä Daumal oli vertaansa vailla. Mutta miten on ilmiöiden kokemisen laita? Daumal käytti teini-ikäisenä hiilitetrakloridia keräilemiensä kovakuoriaisten hengiltä ottamiseen mutta myös nähdäkseen arkitodellisuuden valoverhon tuolle puolen, yöhön (käytän tässä Daumalin suosimia metaforia päivä ja yö, valo ja pimeys), ja katosi luultavasti juuri sen vuoksi ikiyöhön jo 36-vuotiaana. En tiedä, harrastiko hän joogaa tai meditaatiota. Minä en. Joogan sijaan harrastan kehonpainoharjoittelua varoen visusti kiristelemästä niskojani liikaa, koska en kestä päänsärkyä. Meditointia kokeilin kerran, enkä voinut olla ajattelematta seksiä. Ehkä joskus pääsen kokeilemaan turvallisesti kannabista tai taikasieniä kokeakseni jotain sen kaltaista, mistä olen lukenut ja nähnyt dokumentteja.
Mihin jäinkään? Niin, sanoihin. Daumal kuvasi, tuberkuloosia jo sairastaessaan, myöhäisessä esseessään "Une expérience fondamentale" kokemustaan toisesta maailmasta, johon siirtymisestä näennäisen tajuttomuuden tilassa hän oli vuorenvarma, koska tuossa "uudessa olotilassa" hän käsitti "tavanomaisen olotilan". Kyse ei siis voinut olla unennäöstä tai harhasta vaan "korkeamman tietoisuuden piiristä", jota hän kuvasi omien sanojensa mukaan "matemaattisella, kokemuksellisella ja emotionaalisella varmuudella". Hän toisti kokeen tieteen tapaan useita kertoja ja sai aina saman tuloksen tai pikemminkin löysi kuulemma aina saman hetken, jossa oli "ikuisesti olemassa yhdessä aikansa harhakuvamaisen kulumisen kanssa". Tai jotain sellaista. Mitään helppotajuista luettavaa Daumalin essee ei ole, vaikka hän onkin niin vakuuttavan ja nautittavan tarkka sanavalinnoissaan ja -käänteissään. Mutta ihmettelisin, jos joskus törmäisin uskottavampaan ja pätevämpään mahdollisimman lähellä kuolemaa -kuvaukseen.
Koska Daumal on jäänyt kiehtomaan minua, tilasin Ranskasta hänen romaaninsa La Grande beuverie ja runokokoelman Le Contre-Ciel ("Vastataivas"), molemmat 30-luvulta, ja ahmin ne melko nopeasti. Molemmissa puhutaan sanoista poikkeuksellisen vaikuttavasti. Romaaninsa alkusanoissa Daumal kieltää, "että kirkasta ajatusta ei voisi pukea sanoiksi", vaikka siltä tuntuisikin. Jos emme onnistu tekemään itseämme ymmärretyiksi, ei pidä syyttää käytössämme olevaa välinettä, hän näpäyttää ja sanoo romaaninsa kertovan laiskasti ajattelevan ihmisen osasta kielten sekamelskan ja "steriilien esperantojen" välissä, joista kummatkaan eivät tyydytä. Runoissaan Daumal puolestaan kuvaa sitä raivoa ja epätoivoa, jolla ihminen pyrkii tekemään itsensä aidosti ymmärretyksi. "Runoilijan viimeisissä sanoissa" hirttotuomion saanut runoilija on saanut oikeuden "viimeiseen runoon". (Kuolemantuomio hänelle langetettiin, koska hän oli laulussaan "verrannut surua, joka syövytti hänen lihaansa luuhun asti, tappaviin höyryihin, jotka olivat polttaneet hänen kylänsä maat kallioon asti".) Hän ei kuitenkaan saa lausutuksi viimeistä runoaan, joka koostuu vain yhdestä sanasta, koska tuo "sana täyttää hänet" kokonaan eikä mahdu suun muodostamasta "kapeasta aukosta" ulos. Niinpä hänen viimeisiksi sanoikseen jäävät yllytykset kapinaan ja vapautukseen, mutta entistäkin pelokkaampi väkijoukko saa vain nähdä runoilijan kuolevan.
"Unohtaa haaveksiminen ja oppia ajattelemaan, unohtaa filosofoiminen ja oppia kertomaan, se ei käy yhdessä päivässä. Eikä meillä silti ole montaakaan päivää aikaa", Daumal muistuttaa runojensa esipuheessa, "Varoituksessa". Onko hän sittenkin liian ankara? Ei, hän vain toteaa, että voimme elää toisinkin, hän ei vaadi sitä. Elämässä totuus on vaihtoehto - vaikka vaihtoehtoisia totuuksia ei olekaan, on vain "keinotekoisia paratiiseja", kuten romaanissa La Grande beuverie ("Suuret juomingit"). Tuosta totuudesta Daumal kirjoittaa runossaan "La peau du monde", että "kaiken olevaisen pintaa / pingottaa yö, joka saa sen pullistumaan". Totuus kannattelee kaikkea ja näkyy kaikessa, mutta emme useinkaan anna ajatuksemme ja sanojemme yltää siihen. Mieluummin vaikka rakastamme. Mutta rakkaudestakin on olemassa totuus:
"Ja minä sanon: Minä! ja viha eristää minut, piinaten EItä muotoni mutkikkuudessa, minun, jonka EI toi kaiken tämän mieleeni ja näki kaikki asiat yhtenä ainoana, Kieltäminen ilmestyi EIn eteen muodostaen itsestään ja siitä liiton;
tässä haarniskassa on muutamia niveliä, joista sopii kulkemaan niin harvinainen rakkaus, joka tavallisesti on kauhun, ilon ja epätoivon eleitä, joita vaihdetaan Toisen kanssa toisen haarniskan nivelten kautta.
Samalle askeettiselle perustalle [viittaa pitkän runon edelliseen säkeistöön] rakentuu rakkauden dialektiikka. Yksilön tietoisuuden sisäinen ristiriita tulkitaan tässä tunteeksi. Yksilöllisen ja yleisen välinen ristiriita on todellisuudessa sama kuin itsetyytyväisyyden ja itsensä ylittämisen halun välinen ristiriita. Rakastavalla subjektilla on pyrkimys samastua rakastamaansa objektiin; näin subjekti kykenee tuntemaan objektin intuitiivisesti, aivan kuten se tuntee itsensä apperseption [käsitteellisen havainnon, johon liittyy tietoisuus havaitsemisesta] kautta.
Rakkaus edellyttää siis subjektin ja objektin erillisyyttä sekä subjektin pyrkimystä ylittää tuo välimatka. Sen vuoksi rakkaus on samaan aikaan tuskaa ja riemua. Ja omassa täyttymyksessään se tuhoutuu, Rakkauden loppu on Ykseys. Jokaisessa olemassaolon muodossa Rakkauden teot ilmenevät tietynlaisina toimintoina, esimerkiksi fyysisessä näennäisyydessä
outoina eleinä, / joita rakkauden tappaakseen rakastavaiset keksivät... [Paul Valéryn kokoelmasta Album de vers anciens (1920)]
Niinpä aito rakkaus, joka ei ole vain yksilön halujen järjestymistä fyysisesti, psykologisesti ja sosiaalisesti sopivan kohteen ympärille, ei sokaise vaan valaisee."
Suomennokseni lienee kömpelö ja blogikirjoitukseni eteneminen kankeaa, mutta Daumalin lopullinen sanoma on selvä: Ihminen on älyllisesti ja tunteellisesti epärehellinen, jos uskottelee itselleen, että elämä voi olla helppoa, kun vain tekee sopivia valintoja. Ei, kaikki on vaikeaa, valitseminen (vaikka sitten näennäisen) ja minkä tahansa valinnan kanssa eläminen, joten yhtä hyvin kannattaa ponnistella elääkseen "aina vain todellisempaa elämää". Elämä on pohjimmiltaan taistelua, muttei resursseista, kuten perussuomalaiset kuntavaaliehdokkaat vaalikoneeseen vastasivat, vaan totuuden puolesta. Ainoa rajoitus on, että taistellakseen totuuden puolesta ihmisen on taisteltava myös itse elämän puolesta, koska totuuden käsittäminen edellyttää elämää ja elämän jatkumista. Daumal, joka joutui viimeisinä vuosinaan sairastamaan tuberkuloosia, selviämään köyhyydessä ja piilottelemaan juutalaista vaimoaan ja miksei itseäänkin natseilta, ymmärsi tämän mahdollisimman henkilökohtaisesti. Ja tuosta ymmärryksestä on lähtöisin hänen huumorinsa - paras huumori - elämänmyönteisyydestä taistelevan elämän keskellä. Älkäämme uskoko ketään, joka esittää, että totuus vaatisi elämän kieltämistä tai tuhoamista vain siksi, että totuus on tyhjyys ja kaiken tarkoituksettomuus. Ajatelkaa itse älkääkä haaveksiko, kertokaa älkääkä filosofoiko ajatuksistanne ja kokemuksistanne ja taistelkaa paitsi ajattelemisen ja kertomisen myös itse elämän puolesta sopeutumiskykyänne käyttäen, silloin ette voi erehtyä ettekä hairahtua totuudesta! (Voitte toki muuten epäonnistua kaikessa ja milloin vain, mutta sehän ei ole sitten teidän syynne, silloin voitte nauraa täydestä sydämestänne.) Ja nyt olen ehkä sanonut tästä aiheesta tarpeeksi, täytyy lopettaa ennen kuin tämäkin jää turhauttavasti kesken kuin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti