Kiinnostaako?

Tänä kesänä 1990-luvun suosikkiyhtye Ultra Bra esiintyi "kenties viimeisen kerran koskaan" parilla suomalaisella musiikkifestivaalilla. En käynyt kuuntelemassa, koska enhän minä festareilla käy, mutta tein netissä testin, jossa muisteltiin tai arvailtiin bändin laulujen sanoituksia. Muistin ja arvasin niitä todella huonosti, mikä ei yllättänyt, sillä en lukioaikana koskaan ostanut tai lainannut yhtäkään Ultra Bran albumia, kuulin lauluja vain satunnaisesti radiosta tai televisiosta. (Myöhemmin siviilipalveluksessa ollessani lainasin kyllä kirjastosta jonkin Kerkko Koskisen "kommarilauluja" sisältävän levyn, joka oli kohtalainen.) Voisi luulla näin olleen siksi, että en pitänyt tai ollut kiinnostunut Ultra Brasta, mutta kyllä minä oikeastaan olin. Toisaalta lukioaikana juuri mikään muu musiikki ei mennyt jazzharrastukseni edelle, mutta ei sen toisaalta olisi pitänyt estää tutustumista johonkin vähemmän tärkeään, jos tuo vähemmän tärkeä oli kuitenkin kiinnostava. Ja vaikka jazzharrastukseni saattoikin alkaa vaihtoehdon etsimisestä populaarimusiikille ja rokille, joita kaikki kuuntelivat - minäkin vähän - ei Ultra Bran ohittamisen syy pohjimmiltaan voinut olla se, että halusin olla erilainen. Eikä sekään selitys oikein tyydytä, että koska olin erilainen, pelkkä kiinnostus ei voinut johtaa kiinnostuksenmukaiseen toimintaan. Ja sikäli kuin akrasia-kysymys kuuluu tähän, niin minusta järjettömät teot eivät ole merkki heikkoluonteisuudesta vaan huomion hakemista, avunpyyntöjä tai vaihtelunhalua, joiden ei pitäisi tai pitäisi antaa jatkua pitkään mutta joihin lähes kaikki toisinaan syyllistyvät - mikä on joskus jopa hyvä asia. Mutta minä olen jo ainakin kaksikymmentä vuotta kiinnostunut tekemättä läheskään aina asian eteen mitään. Ei se mitään, sillä kiinnostuksen kohteet unohtuvat, mutta entäs sitten, kun ne muistuvat mieleen niin kuin nyt Ultra Bra? Eikö silloin tunnukin siltä, että koko elämä on ollut pelkkää saamattomuutta?

Olen alkanut uumoilla, että selitys lymyilee intialaisessa filosofiassa. Sen mukaan minä olen joko sama kuin brahman tai ainakin samanlainen kuin brahman. Tai siis en minä, vaan atman minussa, joka ei ole henkilökohtaista minua vaan tai mutta kuitenkin syvin olemukseni elävänä olentona. Menemättä syvemmälle erilaisten koulukuntien käsityksiin ihmisestä ja maailmasta voisin siis ehkä ajatella, että minä nyt vain olen niin hyvin suuntautunut atmaniin ja brahmaniin, jotka ovat niitä tosiolevaisia, ettei voisi mikään maailmallinen vähempää kiinnostaa. Minun samnyasani alkoi jo teini-iässä, repikää siitä.

Mutta ei, en minä usko sieluun niin kuin hindut. Olen varmaan buddhalainen, olen pelkkiä skandhoja. En vain osaa mietiskellä niin, että oivaltaisin itsettömyyteni ja valaistuisin todella. Yritin kerran mietiskellä ihan ohjatusti ryhmässä, mutta kun minun piti keskittyä ajattelemaan myötätuntoisesti jotain ihmistä niin, että vähitellen lakkaisin kiinnittymästä mihinkään ajatukseen, ajattelin vain ihmisiä, joiden kanssa halusin harrastaa seksiä, ja kiinnityin tietenkin siihen ajatukseen melko voimakkaasti. Mutta jos laajennan ajatukseni seksistä rakkauteen ja vähän useampaan ihmiseen, pääsen ehkä kiinnostukseni jäljille. Eikä buddhalainenkaan minuuttaan kiellä: pikemminkin sitä täytyy kai ymmärtää mahdollisimman hyvin, jotta olisi paremmat edellytykset vapautua siitä.

Kun aloin saada lapsia, jouduin pohtimaan entistä ankarammin, mikä on oikein ja mitä minun pitää tehdä. Enkä tarkoita lasten kasvattamista vaan niiden saamista. Jouduin pohtimaan, kuinka paljon pystyn vaikuttamaan siihen, saanko lapsia, ja toteamaan, että en paljonkaan. Ja kuitenkin lasten saamiseen liittyi mitä henkilökohtaisimpia tekoja ja tunteita, jotka tuntuivat vaativan sinänsä harhaksi luettavalta yksilöllisyydeltäni tahdonalaista, moraalista toimintaa. Niin ristiriitaisten ajatusten suuressa paineessa käsitin lopulta eräänä ratkaisevana päivänä, että minulla oli vain kaksi vaihtoehtoa: rakastaa tai olla rakastamatta. Rakastaminen osoittautui kultaiseksi keskitieksi sattuman armoilla elämisen ja vapaan valitsemisen välissä ja sijoittui lähemmäksi sattuman armoilla elämistä. Toisin sanoen käsitin, että saatoin valita vain rakastamisen, jos mielin tehdä järkevän valinnan ja valinnan ylipäätään, sillä rakkaudettomuus olisi tietenkin ollut väärä valinta, joka ei oikeasti tullut kysymykseenkään. Rakkaudettomuus on vaihtoehto vain, jos ei voi valita rakkautta. Se on vielä lähempänä sattuman armoilla elämistä, joka on perimmäinen totuus maailmasta ja elämästä, mutta sen lisäksi meitä velvoittaa moraali, ja se velvoittaa rakastamaan silloin kun voi rakastaa, vaikka se veisi askelen kauemmaksi totuudesta. Totuus ei häviä mihinkään eivätkä moraali tai rakkaus voi sitä hävittää. Moraalinen elämä on oikeastaan tuon edellisen väitteen uskomista.

Intialaisen filosofian suuntauksesta riippumatta kaikilla ihmisillä on paljon yhteistä tai he ovat peräti kaikki yhtä. Jos kiinnostuksestani huolimatta en ole ryhtynyt toimeen, se ei ole ollut saamattomuutta vaan sen käsittämistä, että joskus pelkkä kiinnostus suo riittävän kiinnityksen kohteeseensa, riittävän ymmärryksen kohteen erityisyydestä, joka silti perustuu kaikkien jakamaan ykseyteen. Toiset ihmiset ja heidän bändinsä ovat siksi tärkeitä jopa kaikkein ankarimmille anakoreeteille, vaelteleville kyynikoille ja luonnonsyleilijöille, ja jotenkin se kiinnostus täytyy käsitellä, jos tahtoo toimia oikein. Ja se täytyy käsitellä niin, ettei toimi väärin. Ja sehän minua oikeastaan kiinnostaakin.