Pyöräretki lammelle

Olin poiminut mustikoita ainakin viikon ajan ja pakastanut niitä talven varalle kaksikymmentäviisi litraa. Siinä sivussa olin tarkistanut toimittamani tietokirjan taiton ja katsonut toisen kustannustoimittajan kommentit suomentamani dekkarin käsikirjoituksesta. Olin myös metsässä liikkumisesta ja virkistävistä uintireissuista huolimatta johtunut herkuttelemaan ja röhnöttämään sohvalla illan elokuvia katsellen, sillä olin yksin kotona perheen lomaillessa ensin lounaassa ja sitten koillisessa. Kaipasin jotain muuta ja jotain terveellistä. Muistin parin kolmen vuoden takaisen kesän, jolloin olin myös yksin kotona perheen lomaillessa lounaassa. Silloin Keski-Suomessa satoi kaatamalla, mutta siitä huolimatta minä pyöräilin Muuramesta Jyväskylään ja takaisin. Se oli rankka reissu, enkä uskonut tekeväni sitä heti uudestaan enkä tehnytkään. Nyt minusta kuitenkin tuntui siltä, että siitä oli kulunut riittävän kauan, että vanha ruosteesta ja pehmeästä takarenkaasta kärsivä Helkamani selviäisi vielä koitoksesta ja että kaikki olisi tavallaan toisin nyt, kun kaatosateiden sijaan vallitsivat kuivuus ja metsäpalovaroitus sekä vapaavalintaisesti joko helleinferno, seksihelle, käristyskupoli kakkonen tai muhihelle.

Olin valvonut elokuvan jälkeen pikkutunneille ties mitä tehden ja pähkäillen, joten heräsin vasta puoli yhdeltätoista ja pääsin matkaan iltapäivän puolella. Olin pukeutunut tummansinisiin, hyvin lyhytlahkeisiin ja miellyttävästi joustaviin shortseihin, jotka olin löytänyt kirpputorilta viime kesänä ja joita jotkut tuttuni olivat väittäneet naisten shortseiksi, mutta sitä ei voinut todistaa. Yläruumistani peitti Ranskasta kesällä 2007 ostamani sinikeltainen hihaton paita, joka oli edelleen ainoa omistamani hihaton paita. Olin miettinyt pitkään, panisinko jalkaani juuri hankkimani uudet juoksukengät, jotka sinisinä olisivat sopineet mainiosti asukokonaisuuteen, mutta päädyin sittenkin sandaaleihin, sillä eihän pyöränikään ollut mikään kilpapyörä ja oli sentään hyvin kuuma päivä. Lisäksi sandaalijalkaisena olisi mukavampi käydä uimassa Vuorilammessa, kuten olin ajatellut tehdä. Itse asiassa tuo Jyväskylän Kangasvuoressa sijaitseva kirkasvetinen lampi, johon olin edellisen kesän helteiden aikaan tutustunut perheen kanssa, olikin varsinainen määränpääni, vaikka aioin myös asioida kaupungilla.

Heitin laukkuni takakoriin, panin kypärän päähäni, aurinkolasit silmilleni ja polkaisin itseni liikkeelle. Laukkuni vetoketju ei ollut vielä kiinni, sillä olin pannut päällimmäiseksi kaksi isoa muovikanisteria, jotka aioin oikeassa kädessä pitelemäni kolmannen tyhjän kanisterin lisäksi jättää matkalla Muuramen keskustan muovinkeräysastiaan. Luotin siihen, että ne sopisivat keräysastian aukosta sisään.

Muovinkeräysastiaa lähestyessäni havaitsin, ettei lasinpesunestettä ja nestesaippuaa sisältäneiden tyhjien kanistereiden työntäminen astiaan tuottaisi vaikeuksia ja että olin jo siinä vaiheessa melko hikinen. Join pari kunnon kulausta vettä, suljin laukkuni vetoketjun ja palasin kuumalle asfaltille. Muitakin pyöräilijöitä oli paljon liikkeellä, en ollut ainoa käristysmuhiseksi-infernoa uhmaava amatööriurheilija. Vanhalla nelostiellä pitkän, loivan ja puuduttavan ylämäen loppupäässä kuulin takaani pärinää ja lasten ääniä. Pian minut ohitti sivuvaunullinen moottoripyörä, jonka kyydissä oli nelihenkinen perhe, ilmeisesti isä ajoi. Kaikilla oli mustat kypärät ja hauskaa. Minulle hauskuus koitti vasta, kun pääsin laskettelemaan alamäkeä ja oikeaa pyörätietä pitkin Keljonkankaalle, olin jo Jyväskylässä. Ajoin tutun toimintapuiston ohi, tuntui jotenkin suuremmalta tehdä se pyörän satulassa kuin matkustajana autossa. Liikennevaloissa perässäni tuli jälleen nelihenkinen perhe. Tällä kertaa isä ajoi tavallisella polkupyörällä ja äiti kuljetti lapsia laatikkopyörässä. He olivat hiljaisempia kuin moottoripyöräperhe mutta näyttivät silti nauttivan ajelusta. Minua hymyilytti, ajattelin taas omaa perhettäni. Noiden vieraiden perheiden näkeminen oli pikemminkin saattanut sen mukaan matkalleni kuin synnyttänyt minussa surullista kaipausta.

Ennen kuin kunnolla käsitin, olin jo Keljossa isojen automarkettien luona. Siellä aina mutkittelin tunneleissa oikeaa pyörätietä etsien. Pääsin jälleen pitkään alamäkeen ja ohitin pienen hiekkatien, jonka varrelle oli pysäköity kaksi vanhaa polkupyörää aivan kiinni toisiinsa. Niiden omistajat olivat varmasti etsimässä jostain lähistöltä marjoja tai muuten vain yhdessä kesäisessä luonnossa, tuumin.

Lähestyin Jyväsjärveä, minun piti päästä autotien yli. Saavuin sillalle, joka ei näyttänyt tutulta, mutta suurin piirtein oikeaan suuntaan se johti, seurasin pyöräilevää miestä. Vasemmalle puolelleni ilmestyi omakotitalo, jonka pihassa vanha nainen kasteli pensaita letkulla. En kunnolla tiennyt, missä olin, mutta olin varma, että oikealle kääntymällä kulkisin keskustaan päin. Sitten eteeni ilmestyi matkakassia kantava teinityttö, ohitin hänet alikulkutunnelissa. Vihdoin saavuin tutuille kulmille, Alvar Aallon kaduksi vaihtuvalle Keljonkadulle, ja risteyksessä näin Mattilanniemestä pyörillään Seminaarinmäelle reippaasti ja naureskellen nousevia, kesämekkoihin pukeutuneita opiskelijoita. Tuolla tuulella minäkin usein palasin kevyestä kesätentistä.

Vähitellen tiejärjestelyt muuttuivat sekavammiksi ja kaipasin muutenkin taukoa polkemisesta, joten ryhdyin taluttamaan pyörääni. Tienlaidassa lepatti valkoinen perhonen. Olin kaupungissa. Miten erilaista olikin saapua kaupunkiin polkupyörällä kuin autossa tai junassa! Koska matkan varrella oli Suomessa kaikkialla paitsi ehkä Pohjanmaalla metsää ja mäkiä eikä kaupunkia voinut maan tasalta erottaa jo kaukaa, se ilmestyi nytkin yhtäkkiä, mutta pyörällä tai kävellen tuntui siltä, että todella saapui kaupunkiin, saavutti itsensä ulkopuolella mutta tavoitettavissa olevan todellisen määränpään sen sijaan, että olisi autossa koko käsittämättömän lyhyen ajan, joka matkaan sillä kului, ajatellut niitä näitä ja sitten äkkiä kaupunkiin saavuttuaan nähnyt sen kuin oman yhdentekevän ajatuksensa tai mielikuvituksen tuotteen, sillä ajatukset kyllä kirkastuvat päässä mutta kiinnittyvät todellisuuteen vasta raajojen ja aistien kautta.

Kasvisravintolaa vastapäätä join vettä ja koin, että minulla oli jo vähän nälkä. Halusin silti ensin hoitaa edes jonkin asioistani. Kirkkopuistossa huomasin Lukuhetken, pysäköin pyöräni ja astuin sisään antikvariaattiin. Etsiskelin runohyllystä Johanna Venhon Saaren runoja, joka minun oli pitänyt lukea jo kaksi vuotta sitten uutena ja muistui nyt mieleeni. En löytänyt sitä, mutta huomasin itse suomentamiani Achille Chavéen aforismeja ja runoja yhdellä myyntipöydällä. Vieressä oli filosofisia teoksia, joista muistin, että aikomuksenani oli ollut myös jossain vaiheessa lainata kaupungin pääkirjastosta André Comte-Sponvillen Pieni kirja suurista hyveistä (suom. Virpi Hämeen-Anttila). Olin sitä mieltä, että tilanne vaati ranskalaista filosofiaa, lähdin Lukuhetkestä ja pyöräilin kirjastoon.

Kirjaston ala-aula oli muuttunut paljon, sinne oli pystytetty iso infotiski. Toisessa kerroksessa sarjakuvat oli sijoitettu eri paikkaan ja lainausautomaatteja oli tullut lisää. Ajankohtaisten kirjojen pöydällä oli Claes Anderssonin runokokoelmia suomeksi ja ruotsiksi ja hänen trionsa levy, jonka olin ostanut itselleni jo vuosia sitten. Tarkistin tietokoneelta, mistä löytäisin Comte-Sponvillen ja Venhon kirjat. Edellinen oli yllättäen varastossa, toinen luonnollisesti runohyllyssä. Pyysin informaatikolta ranskalaista varastofilosofiaa, ja hän haki sitä minulle. Sitten nousin kolmanteen kerrokseen runohyllyille. Silmiini pistivät Antti Nylénin suomentamat Pahan kukat, joita oli peräti neljä kappaletta hyllyssä. Ilmeisesti ne eivät olleet mieluista kesälukemista. En kyllä yhtään muistanut, mihin vuodenaikaan itse olin ne Vantaalla asuessani lukenut. Saattoi ollakin kesä, eikä se tainnut niistä pilalle mennä. Suomen kesää on vaikea pilata hyvällä runoudella, suomeksi tai ranskaksi.

Kirjastolta jatkoin matkaani keskustan bussipysäkeille. Vesipulloni tyhjennettyäni olin jo todella nälissäni ja totesin harmikseni, että sen italialaisen ravintolan, jossa olin puolisoni kanssa aterioinut sadan lahjaeuron edestä toukokuussa ennen elokuvateatteria, lounastarjoilu oli päättymässä kahden minuutin kuluttua. Jätin pyöräni kadulle ja päätin käväistä vielä nopeasti UFF:ssä, jossa olikin tungosta, sillä meneillään oli kahden euron päivä. Kenkiäkin olisi saanut kahdella eurolla, mutta ikävä kyllä tarjolla ei ollut lainkaan saappaita, jollaiset tarvitsin, jos mielin poimia marjoja syyskesällä myös kosteammassa maastossa. Saappaiden sijaan löysin kaksi vihreänsävyistä paitaa, lyhythihaisen ja pitkähihaisen. Yhden takinkin olisin ottanut, jos olisi ollut kyllin pieniä kokoja, joita ei ollut juuri koskaan. Sitten lähdin syömään. Kadun toisella puolella oli Taikuri, jossa en ollut koskaan käynyt. Sieltä sai kasvisruokaakin. Astuin sisään tilaamaan seitantaskuaterian, maksoin viisikymppisellä - joka oli tyttäreni lahjaraha, hänellä säilytyksessä melkein repeytynyt, olin vaihtanut sen tilalle ehjän setelin ja kiirehdin rikkomaan entisen - ja nousin ilmalämpöpumpulla viilennettyyn yläkertaan odottamaan ruokaani. Siemailin jääkylmää mansikan ja kiivin makuista juomaa, joka oli aivan liian makeaa, ja aloin lueskella Saaren runoja pitämällä sen auki pöydällä aterinpurkin painolla. "Kieli, jota täällä tapailen sormenpäillä / ei muistuta mitään mitä on / mutta ymmärrän heti enkä tahdo mitään muuta", luin ja sain ateriani. Ruoka oli aivan liian suolaista jopa hellesäähän, mutta tartuin sormenpäilläni kouruperunoihin, jotka muistuttivat ranskalaisia. En heti ymmärtänyt, miksi tasku oli niin täynnä, että täyte valui tarjottimelle, mutta minulla oli niin kova nälkä, etten tahtonut mitään muuta kuin syödä.

Join vielä kaksi lasillista hiilihapotettua vettä jääpalojen kera ennen kuin lähdin jatkamaan matkaa Seppälään ja sen taakse Kangasvuoreen. Jätin keskustan taakseni ja pääsin kiemurtelevia pyöräteitä pitkin Seppäläntielle, näin kaikki ylisuuret kaupat ja kauppakeskukset vasemmalla puolellani mutta en katsonut niitä. Halusin vielä löytää uudet saappaat, mutta ensin minun oli käytävä Vuorilammella. Käännyin oikealle Kangasvuorentielle, edessäni oli pitkä ylämäki. En muistanut sen kadun nimeä, jolle minun piti seuraavaksi kääntyä, mutta muistin, miltä se näytti, ja osasin kääntyä heti oikeaan. Kadun päästä alkoi jyrkästi nouseva hiekkatie, joka vei luontopolulle ja Vuorilammen rannassa sijaitsevalle laavulle. Talutin pyörääni paahteessa ja toivoin, ettei lammella olisi tungosta, että voisin levähtää siellä kaikessa rauhassa noin tunnin.

***

Oli hiljaista, mutta puiden välistä näin, että rantalaiturilla istui kaksi vanhemmanpuoleista miestä. Muita ei näkynyt. Jätin pyöräni nojaamaan ilmoitustauluun, jossa muistutettiin metsäpalovaarasta ja avotulentekokiellosta. Silloin takaani metsästä ilmestyi kolmas vanha mies, joka kulki kävelysauvojen avulla. Hän kysyi, olinko juuri tullut uimasta, ja minä vastasin, että olin vasta menossa uimaan, ja siihen hän, että niin oli hänkin, ja jatkoi hidasta käyntiään laiturille. Koska laavulla ei ollut ketään eikä polullakaan liikettä, riisuuduin penkillä, vedin uimahousut jalkaani ja kävelin rantaan pyyhe käsivarrellani. Rantapolun varrella kasvoi juolukkaa, marjat olivat kypsiä ja isompia kuin viime kesänä, kun olin käynyt lammella niin ikään heinäkuussa. Tervehdin lyhyesti miehiä, joilla oli keskustelu meneillään, jätin pyyhkeen laiturin kaiteelle ja laskeuduin märkiä askelmia pitkin Vuorilampeen. Olin perillä.

Uin parikymmentä metriä sinne tänne lämpimässä vedessä. Kun nousin laiturille, miesten keskustelu oli saanut synkkiä sävyjä: ihminen tämän maapallon tuhoaa, tai siis eihän maapallo tuhoudu mutta ihmisen vaellus päättyy, mutta viimeistään viiden miljardin vuoden päästä aurinko kyllä tuhoaa maapallonkin, minulla muuten on enää kolmekymmentäkuusiprosenttinen näkö, huonot geenit, kun ei vain enää tulisi uutta sotaa, ei enää jaksaisi venäläisiä eikä saksalaisia, saksalaisethan varsinkin hakevat aina tilaisuutta sotimiseen, ja niin edelleen. Minun olisi oikeastaan pitänyt virittää hieman kohottavampi ja merkityksellisempi keskustelu esimerkiksi siitä, miten uskomattoman meheviä juolukat nyt olivat, lähes mustikoiden veroisia, ja ne ovat tässä kätten ulottuvilla, samoin kuin kirkasvetinen Vuorilampi koko ruumiin ulottuvilla, mutta minusta tuntui, että se olisi ollut optimistisuudessaan tunkeilevaa. Sitä paitsi eniten jaaritellut mies sanoi - kun samaan aikaan minun kanssani paikalle saapunut mies oli huomauttanut kiitollisena, että Vuorilammen hyvä vesi tulee lähteistä - että Jyväskylän kaupungilla on oma lehmä ojassa sen toisen Vuorilampi-nimisen lammen kanssa, jonka vesi on päästetty ihan paskaiseksi, eli jos minä olisin alkanut ylistää Vuorilammen juolukoita, hän olisi luultavasti minut melkein keskeyttäen heilauttanut kättään ja muistuttanut, miten surkean pieniä, kuivahtaneita ja ruttuisia tämänvuotiset mustikat olivat, aivan kuten naapurini oli muuten tehnyt. Edellisenä päivänä olin juuri tullut marjasta paidattomana hikisen urakan jälkeen, ja hän käveli postilaatikolta huudahtaen, että ei kai Aki vain ole käynyt marjassa. Myönsin erehdykseni ja lisäsin, että nyt on varmaan jo kaksikymmentäviisi litraa pakkasessa. Hän pudisteli päätään ja alkoi puhua siitä, miten pieniä ja kuivia mustikat olivat, rohmullako keräsin niitä - miksi piti nimitellä poimuria niin rumasti, paljon enemmänhän oli voitettavaa siinä, että ihmiset menivät metsään, saivat riittävästi marjoja syödäkseen ja pysyivät terveempinä, kuin siinä, että yritettiin varoa haavoittamasta mustikanvarpuja poimimalla vaivalloisesti ja selkäkipuja uhmaten käsin vain kypsät marjat - nyt on huono marjavuosi, vadelmatkin kuivahtavat pensaisiin, mutta näillä mennään, ja sitten hän jatkoi matkaansa ennen kuin ehdin kunnolla selittää, että kyllä metsästä todella isojakin mustikoita löytyy, kun vain jaksaa etsiä. Tänä vuonna on ennustettu keskivertoa huonompaa mustikkavuotta, mutta mikä tahansa on parempaa kuin viimevuotinen mustikkasato, olisin halunnut myös sanoa.

Jos joku tai jokin voi varjella minua muuttumasta keski-iässä tai vanhuudessa latteita uhkakuvia sopertelevaksi tai muuten vain elämään tyytymättömäksi äijäksi keskellä kauneinta kesää peilikirkkaan veden äärellä, niin varjelkoon! Entäpä jos ihmiskunta ei tuhoudukaan, mitä sitten sanotte? Liiallinen hiilidioksidi saadaan pois ilmakehästä, ruokaa tehdään tyhjästä ja pellot metsitetään, luonnon monimuotoisuus turvataan ja ihmiset elävät entistä terveempinä ja pidempään kauniissa, puhtaassa ja lauhkeassa maailmassa, jossa mustikat eivät lopu kesken! Äkkiä laiturille käveli myöhäisnuori tai jo keski-ikäinen nainen, joka oli selvästi tulossa uimaan. Hän riisui mekkonsa, jonka alta paljastui musta uimapuku. Kenellekään mitään sanomatta tai ketään eleelläkään tervehtimättä hän meni uimaan ja piti koko ajan päänsä vedenpinnan yläpuolella, aurinkolasit silmillään ja tukkansa nutturalla. Sitten hän nousi vedestä, kuivasi itseään ja puki märän uimapukunsa päälle ohuen mekon, joka kastui välittömästi. Hän lähti pois polkupyörällään eikä koko aikana ollut ottanut mitään kontaktia keneenkään. Luulen, että helle oli uuvuttanut hänet sanattomaksi.

En halunnut kuunnella miesten kollektiivista monologia kaiken huonoudesta vaan vetäydyin takaisin penkille, jolle olin jättänyt tavarani, lukemaan Saaren runoja. Luin runon erilaisista pilvistä ja katsahdin taivaalle, jolla en nähnyt ainuttakaan. Kun laskin katseeni korkeuksista, näin nuoren naisen ja pyörätuolilla kulkevan miehen saapuvan yhdessä laavulle. He katselivat ympärilleen ilmeisesti itselleen vierasta paikkaa ihaillen, ja mies otti kuvan laavusta. Pian he pohtivat, pääsisivätkö lammen rantaan, ja mies oli sitä mieltä, että pyörätuolilla mahtui hyvin kulkemaan kapeaa laituria pitkin. Katsoin, miten hän muka onnistui laskeutumaan epätasaista ja viettävää polkua pitkin laudoitetulle laiturikäytävälle, ja ensi alkuun pyörätuoli näytti luisuvan käsistä, mutta hän hallitsi sen kulun täysin ja huristeli kohta sujuvasti laituria pitkin rantaan naisen seuratessa perässä. Laiturilla he juttelivat vanhempien miesten kanssa, ja kuulin naisen nauravaisen, ystävällisen ja huomaavaisen äänen, hän oli selvästi töissä, ei häntä oikeasti voinut huvittaa noiden äijien jutut. Yritin keskittyä runoihin, oli sentään kyllin rauhallista ja tunsin oloni levänneeksi. Pian nainen ja pyörätuolimies poistuivat, heidän yhteinen läsnäolonsa ei ollut rikkonut rauhaani lainkaan.

Seuraavaksi näin kahden nuoren naisen astelevan laavulle. Toinen oli pukeutunut ilmavaan kesäleninkiin ja aurinkolaseihin, siis asiaankuuluvasti, mutta toisella oli tiukka vihreä mekko eikä pään tai silmien suojana mitään, ja hän näytti kuin eksyneen paikalle joistain häistä. Hänellä oli myös eksynyt ilme, mutta ei epäilystäkään, etteivätkö naiset olleet tulleet oikeaan paikkaan, sillä heillä oli mukanaan eväistä pullottava muovikassi. Katsoin ihmetellen, aikoivatko he tehdä tulen metsäpalovaroituksen aikaan, mutta he kaivoivatkin kassista juomia ja istahtivat nautiskelemaan niitä. Menin takaisin uimaan ja kuulin miesten puhuvan siitä, miten Itämerta yritettiin puhdistaa öljystä, siinä oli sentään järkeä, otetaan öljy talteen merta sotkemasta ja tienataan sillä, ja olin jo hieman toiveikkaampi heidän suhteensa, vaikken ihan pysynyt kärryillä. Tein taas pitkän kierroksen lammessa, kunnes päätin, että oli aika lähteä lammelta, kello oli jo yli neljän ja minun piti vielä löytää uudet saappaat ja päästä joskus kotiinkin. Nousin vedestä, hain vaatteeni penkiltä laiturille pukeutuakseni jossain muualla kuin nuorten naisten silmien edessä, riisuin uimahousuni ja totesin, että niiden sisäpuolelle oli kertynyt likaa lammesta. Se oli odotettavissa, muun muassa sen vuoksi uin aina alasti, kun se oli mahdollista ja tuntui sopivalta. En hyväksynyt likaisuuttani vaan kannoin pyyhkeen kaiteelle tikkaiden viereen, laskeuduin veteen huuhdellakseni ensin uimahousuni ja sitten itseni ja nousin takaisin laiturille kuivatakseni puhtaan ruumiini pyyhkeeseen. Sitten kävelin laiturin toiseen päähän pukeutumaan ja työntämään uimahousuni ja pyyhkeeni pieneen muovikassiini. Palsin penkille laavun viereen ja huomasin, että naiset olivat kadonneet johonkin. Napostelin muutamia eväspähkinöitä ja join viimeiset veteni, kun he palasivat puita kantaen. He aikoivat siis sittenkin tehdä tulen!

Olin nähnyt heidän katsovan ilmoitustaulua, heidän täytyi siis tietää tulentekokiellosta. Olin jo aikeissa mennä kysymään heiltä vihjailevasti, uskalsivatko he todella sytyttää tulen metsäpalovaroituksesta huolimatta, kun eniten jaaritteleva mies, joka oli huomannut naisten puuhat, käveli heidän luokseen. Odotin, että hän tekisi sen minkä minä olin aikonut tehdä, mutta hän kysyikin, oliko naisilla sopivat välineet tulen sytyttämiseen. Naiset sanoivat selviävänsä hyvin, ja juuri ennen lähtöäni näinkin oranssit, läpinäkyvät mutta samaan aikaan sumeat liekit laavun tulisijassa. Siitä huolimatta mies, joka oli ilmeisesti jo etukäteen vakuuttunut apunsa tarpeellisuudesta, sanoi hakevansa jotain laiturilta tulentekoa edistääkseen, ja minä ajattelin, että pitäkää hauskaa keskenänne, jaaritelkaa ihmisen pahuudesta ja maailman tuhosta, tehkää avotuli rutikuivan metsän keskellä, kirjoittakaa siitä perinteestä blogiinne niin kuin Panu Rajala juhannuskokostaan ja olkaa itseenne tyytyväisiä. Sitten pyöräilin pois enkä katsonut taakseni.

***

Lähes koko matka Seppälään oli alamäkeä, minulle ei ehtinyt tulla matkalla kuuma. Mutta juomaveteni oli loppu, tarvitsin sitä ehdottomasti lisää, muuten en jaksaisi kotiin asti. Pistäydyin ensin kirpputorilla, sieltä en löytänyt saappaita enkä muutakaan kiinnostavaa. Olin jo aikeissa lähteä kotimatkalle, kun näin Löytötexin. Menin sisään, jätin laukkuni säilytyslokeroon ja kävelin kenkäosastolle. Siellä oli minulle sopivan hintatason saappaita, otin kokeilemisen jälkeen yhden parin. Ennen kassalle menemistä kaivoin pienestä pakastealtaasta Solero-puikon, oli kai yksi jäätelökin syötävä matkan aikana, vaikka kassalla näin myös lööpin, jonka mukaan helteellä jäätelö helpottaa vain hetkeksi ja oikeasti kannattaisi syödä vesimelonia. Mutta Löytötexissä ei myyty vesimeloneja, pitipä sattua.

Mussutin kylmän herkun nopeasti ja aloin pähkäillä, miten saisin pyöräni takakoriin sopimaan sekä kumisaappaat että laukun vääntämättä ja rutistamatta mitään pilalle. Lopulta oikea logistinen ratkaisu löytyi. En halunnut käydä kauppakeskuksessa, joten päätin ajaa sille huoltoasemalle, josta tiesin saavani kylmää vettä pullooni. Kun olin ylittämässä katua, viereeni liikennevalojen vaihtumista odottamaan seisahtui hyvin nuori mies, joka kantoi täyttä mansikkalaatikkoa. Hän oli pukeutunut pelkkiin shortseihin ja oli hyvin ruskettunut, sellaisella muodikkaalla mutta ehdottomasti epäterveellisellä tavalla, vaikka hän vaikuttikin muuten niin hyväkuntoiselta, ettei ehkä osannut auringonpaahteesta murehtia. Kun valo vaihtui vihreäksi, hän juoksi tien yli ja katosi mansikoineen kerrostalojen väliin. Hän oli näyttänyt hyvin onnelliselta ja huolettomalta nuorelta.

Sain vesipulloni täyteen ja lähdin polkemaan kotia kohti. Löysin jälleen oikean reitin seuraamalla toista pyöräilijää, jonka perässä alitin rautatien ja Rantaväylän ja pääsin Jyväsjärven rantaa myötäilevälle pyörätielle. Rantakivikossa istui nuori nainen, joka lepuutti paljaita jalkateriään vedessä ja luki kirjaa nostaen välillä katseensa järvelle. Mattilanniemen uimarannalla oli paljon väkeä. Näin yhden naisen uivan kaukana rannasta ja pyrkivän vielä kauempana rannasta kelluvan toisen uimarin luokse, mutta ilmeisesti heillä ei ollut hätää. Uimarannan jälkeen jatkui kivikkoinen ranta, ja parinkymmenen metrin kuluttua näin kaksi pikkupoikaa, jotka yrittivät saada onkensa ojennukseen. Kun ranta loppui ja puut, pensaat ja heinät tienvarressa lisääntyivät, edessäni sinne tänne syöksähtelevät isot hyönteiset, joista ainakin osa taisi olla paarmoja, napsahtelivat silloin tällöin kypärääni, paitaani ja käsivarsiini. Sain pyöräillä pitkään ennen kuin tungettelevat ötökät vähenivät. Siinä vaiheessa näin jälleen kaksi hiekkatien varteen jätettyä polkupyörää, joiden omistajat olivat ilmeisesti edelleen marjassa.

Paluumatka kävi nopeasti, en ollut lainkaan niin väsynyt kuin olin odottanut olevani. Ilta oli lämmin, ja ohittaessani pysäkin, jolla olin kolme vuotta sitten pysähtynyt sateessa vastaamaan puhelimeen - soittaja oli ollut äitini - minusta tuntui, että voin kokeilla jotain muutakin, jonka tekeminen tuntuu aluksi ajatuksenakin väsyttävältä, aloitettuna neutraalilta ja minkä tahansa muun puuhan veroiselta, hyvässä vauhdissa sujuvalta mutta epävarmalta, puolivälissä tyydyttävältä mutta kunniallista lopetusta vaativalta ja luultavasti voimat vieneeltä, mutta loppua lähestyessään luonnollisesti etenevältä kehitykseltä, jonka alulle paneminen onkin ollut suuri kunnia joskaan ei mikään ylpeilynaihe. Niin kaikki tapahtuu, niin kaikki tehdään, ei se ole sen kummempaa - jos vain pystyy aloittamaan ja on vielä niinkin onnekas, että pystyy myös lopettamaan. Surullisinta on, jos ei tiedä olevansa niin onnekas, että voi todellakin onnistua yrityksissään, mutta silloin lähtökohtaista onnea edeltää kai vielä lähtökohtaisempi epäonni.

Kun pääsin kotiin, minulla ei ollut sudennälkä, mutta silti hiukoi sen verran, että aloin keittää itselleni mannapuuroa veteen. Silloin äitini soitti. Puhuimme siitä, milloin herukat kypsyisivät, mihin niitä säilöttäisiin ja keitettäisiinkö niistä mehua. Söin iltapalani ja katsoin illan elokuvan. Sitten kello oli yksitoista ja ulkona jo melko hämärää. Minun teki vielä mieli iltauinnille, mutta en jaksanut enää pyöräillä suosikkipaikkaani Vähä Karisjärvelle vaan päätin käväistä lähimmällä uimarannalla.

Ilma tuntui yllättävän viileältä etenkin alamäessä. Tiellä oli hiljaista, tuskin rannallakaan ketään olisi tähän aikaan. Mutta sinne saapuessani näin monta autoa, joista kahden perässä oli venetraileri. Ihmisiä rannalla ei ollut, mutta näin veneen lipuvan lahdelta hiljalleen rantaa kohti. Menin ensin pukukoppiin riisumaan vaatteet ja kääriydyin pyyhkeeseen. Tulin ulos ja käväisin rannan ulkohuussissa. Kun palasin rannalle valmiina uimaan, vene oli jo laskenut maihin ja kyydissä ollut nuorehko mies peruuttanut trailerinsa sen eteen. Hän kiinnitti venettään huolellisesti kyytiin, minä en lainkaan kiinnostanut häntä, miksi olisinkaan. Miksi minua sitten kiinnosti hänen läsnäolonsa niin paljon, että viivyttelin uimaan menemistä? Miksi ylipäätään välitän niin paljon siitä, mitä muut tekevät ja sanovat, niin kuin iltapäivällä Vuorilammella? Tietenkin siksi, että olen herkkä ja luova ja hyveellisyys on minulle tärkeää. On kuitenkin tilanteita, joissa oma tärkeys on unohdettava, on katsottava illan punaa tyynen järven yllä ja käveltävä veteen ja annettava kaiken kiinnostavankin ykseydeksi sekoittuneena veden muodossa kietoa syleilyynsä, ja niin minä lopulta teinkin. Pysyin lämpimässä vedessä katsellen, miten nuori mies teki lähtöä. Vene oli jo kyydissä, hän ajoi auton kauemmaksi rannasta mutta pysähtyi, tuli vielä viimeisen kerran tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa, palasi autoon ja ajoi pois. Hän toimi oikein, minä olin tehnyt jotain melko yhdentekevää. Siihen minun oli tyytyminen ja minä tyydyinkin siihen. Nousin vedestä, kuivasin itseni pyyhkeeseen, jätin sen lanteilleni, hain vaatteeni uimakopista ja lähdin kotiin. Pelkässä pyyhkeessä pyöräileminen oli kylmää, mutta ajattelin, että viileys auttaa nukahtamaan. Yksi auto ohitti minut eikä tietenkään kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

En sittenkään saanut unta. Olin pyöräillyt poikkeuksellisen pitkän matkan ja käynyt vielä viilentävällä iltauinnilla, oli puoliyö eli minulle otollinen nukahtamisaika, mutta en vain nukahtanut. Paitsi että lopulta tietenkin nukahdin.

Seuraavana aamuna luin aamiaispöydässä Claes Anderssonin kokoelmaa Aamu meren rannalla (suom. Jyrki Kiiskinen), jonka olin löytänyt kotimme runohyllystä. Kuuntelin myös pianomusiikkia, mutta sillä ei ollut merkitystä. Andersson kirjoitti poissaolevasta isästä kertovassa runossa, että "televisio muutti hänet" (läsnäolevaksi siis). Se oli koskettava säe, mutta vasta kun luin toisesta runosta: "ajattele / tyhjyyttä, ajattele vanhempiasi, lapsiasi ja lapsenlapsiasi, ajattele kaikkia / joita olet rakastanut ja kunnioittanut, ajattele läheisyyden ja nautinnon hetkiä", aloin itkeä. Olisin voinut selittää liikutustani sillä, mitä en ollut tehnyt, mutta todellisuudessa taisin itkeä sitä mitä oli ja mitä ei ollut. Mitä muuta me koskaan itkemme, ellei meihin sitten todella satu? Siitä on nyt kaksi päivää, en enää muista kunnolla, mutta aamiaisen jälkeen lähdin jälleen mustikkaan. En saanut marjoja kahtakaan litraa, uupumus valtasi minut sittenkin, mutta kun olin palaamassa pyörälleni, näin polunvarressa mättään, jonka varvut notkuivat isoista mustikoista. Poimin ne talteen ja näin sitruunaperhosen lepattavan polun poikki. Kotiin saavutaan todella vasta vähän sen jälkeen kun on saavuttu kotiin.