Kirjamessut

Lähdin viikonlopuksi pois kotoa. Se tarkoitti matkavalmistelujen lisäksi joidenkin asioiden tekemistä valmiiksi puolisoani varten, joka jäi yksin hoitamaan kotia ja lapsia. Kävin muun muassa varastossa täyttämässä kissanruokaa sisältävän kaksikymmentä senttiä korkean peltipurkin ja toin sen täytenä takaisin keittiön tiskipöydän alle. Lisäksi lämmitin leivinuunin, sillä viikonvaihteesta oli luvattu kylmää, ja tyhjensin biojäteastian kompostiin. Muuta en tainnut tehdäkään, paitsi voi kai valmisteluihin laskea senkin, että jo keskiviikkona leikkasin nurmikon viimeisen kerran ja silppusin samalla viimeiset koivunlehdet, jotka seuraavalla viikolla peittyisivät lumeen ennen hajoamistaan.

Matkaa edeltävänä yönä nukuin tavalliseen tapaan huonosti. Vaikka herätys oli vasta kahdeksalta, näin unta, että myöhästyin linja-autosta. Pelkällä levottomalla loikoilullakin sain kuitenkin kerättyä voimia niin, että selvisin aamutoimista lähes liehuvin lipuin. Unohdin ainoastaan pähkinät, mutta oli minulla muutakin evästä. Aurinko paistoi. Tiesin, että sitä ei kestäisi kauan ja että viikonlopusta oli tulossa sateinen, pilvinen ja kylmä. Perinteisesti ensilumi sataa sakeana Helsingin kirjamessujen alkaessa, mutta tänä vuonna se oli satanut jo Turun kirjamessujen aikaan, joten nyt oli jäljellä vain oikuttelevaa säätä. Nautin kirkkaasta ja raittiista ilmasta aurinkolasit silmilläni koko kävelymatkan ajan pysäkille.

Jännitin edelleen reissun onnistumista, kunnes näin bussin tulevan ajallaan. Astuin kyytiin valmiina ilmoittamaan kuljettajalle, että olin ostanut ennakkoon nettilipun tunnisteella "Aki Räsänen", mutta hänellä oli jo valmiiksi kädessään jokin lappunen, jossa oli tarvittavat tiedot, eikä hän epäillyt hetkeäkään henkilöllisyyttäni. Valitsin istuimen ja aloin lukea Anaïs Ninin päiväkirjan ensimmäistä osaa (1931-1934, suom Raija Mattila). Olin työn puolesta joutunut selailemaan hänen Päiväkirjansa kolmatta osaa löytääkseni sieltä lainauksen "Kun ihmisellä on valoa sisällään, hän näkee sitä myös ulkopuolellaan". Työn edistymisen kannalta ikävästi olin aloittanut selaamisen kirjan alkupäästä, sillä sitaatti löytyi melkein lopusta, mutta toisaalta selailun aikana Ninin kirjoitus oli kietonut minut pauloihinsa siinä määrin, että päätin ryhtyä lukemaan Päiväkirjaa alusta alkaen. Ensimmäistä osaa lukiessani yritin vaivalloisesti muistella kauan sitten näkemääni elokuvaa Henry ja June sekä Millerin kirjoja Kravun kääntöpiiri ja Hiljaiseloa Clichyssä, jotka olin noin kaksikymmentä vuotta sitten lukenut - ensin jälkimmäisen ja myöhemmin ensimmäisen. Hiljaiselosta olin muistavinani kohtauksen, jossa päähenkilö virtsaa kylpyammeeseen ja jokseenkin ymmärrettävästi suututtaa näin seurassaan kylpeneet naiset. Se oli lyhyt mutta vaikuttava kohtaus, jota ajattelin usein myöhemmin kesällä 2007, kun vierailin Clichyssä ja kun kävin suihkussa lähellä Pariisia sijaitsevan pikkukunnan kimppakämpässäni, jossa naiset enemmän tai vähemmän arasti vain pistäytyivät. Esimerkiksi Julia, laulajanurasta haaveilleen Matthieun tyttöystävä. Matthieu oli vitsaillut, että Julia aikoi muuttaa kämppäämme minun huoneeseeni, jonka toista sänkyä myöhemmin kesällä saapunut hollantilaispoika ei ollut vielä varannut. Ikään kuin olisin vallatonta, hymyileväistä Juliata kovastikin vilkuillut yhteisessä keittiössämme.

Rautatieasemalla piti odotella junaa vielä viisitoista minuuttia. Ja sitten vielä toiset viisitoista minuuttia, sillä juna oli myöhässä. Istuskelin ensin sisällä, mutta koska aurinko paistoi yhä, menin välillä ulos. Siellä piti toki etsiä paikka, jossa tupakansavu ei häiritsisi, eikä se ollut ihan helppoa, sillä matkustavaisia oli paljon. Melko pitkään sain silti seistä rauhassa kellertävässä kiilassa ja ajatella heijastusta, jonka olin nähnyt Matkakeskuksen viereisen rakennuksen lasiseinässä bussin kaartaessa päätepysäkilleen. Kirjoitin mielessäni kirjaa: "Bussin kaartaessa päätepysäkilleen näin lasiseinässä kadun vastakkaisen puolen utuisen, kellertävän ja väreilevän siluetin, joka toi mieleeni Välimeren kaupungit. Kirkas taivas sameni heijastuksessa merivedeksi kaupungin kattojen ylle ja katonharjat aaltoilivat kuin meri. Näky hehkui lämpöä, jota ilmassa ei juuri ollut." Sitten sauhujaan vetelevä mies tuli häiritsemään minua ja samensi sekä ympäröivän ilman että ajatukseni.

Juna tuli, astuin kyytiin ja se lähti. Panin merkille, miten se pysähtyi Teollisuuskylässä odottamaan hetkeksi vastaan tulevaa junaa ja sujahti salaisen uimapaikkani Vähä Karisjärven vieressä kulkevaan tunneliin. Anaïs Nin ihastui sekä Henryyn että Juneen ja alkoi sitten käydä psykoanalyysissa. Psykoanalyytikko tuomitsi Henryn ja Junen roskaväeksi, rakastui Niniin ja lopulta piiskasi Niniä, niin että tätä nauratti. Tampereella vaihdoin junaa. Viereeni istui siististi pukeutunut ja huomaavaisesti käyttäytynyt tummaihoinen nuori mies, joka käytti hyvin voimakasta partavettä ja katsoi älypuhelimestaan englanninkielistä diaesitystä "Marketing Decisions in Long-Term Business Deals" tai jotain vastaavaa. Minä kävin lukemisen välissä vessassa ja söin eväitäni, sillä oltiin jo iltapäivän puolella. Katsoin ikkunasta ulos ja huomasin, että oli alkanut sataa. Sitten juna saapui Pasilaan.

Kävelin alikulkutunneliin ja tullessani siitä ulos avasin violetin sateenvarjoni, jonka yksi sektori lerpatti kiusallisesti, havaitsin vasta siinä vaiheessa. Tungoksessa jouduin varomaan, etten kolhaisisi ketään, minkä vuoksi en kovin valppaasti suojautunut sateelta. Joillakin jalankulkijoilla näytti olevan kiire messuille. Minä tihensin askelta vain päästäkseni tupakoitsijoista ohi. Messukeskuksen aulassa oli enemmän ruuhkaa narikoilla kuin porteilla. Harkitsin takkini jättämistä säilytykseen, mutta narikka oli täynnä, mitä en ollut kokenut messuilla koskaan aikaisemmin. Sen edessä oli vain yksi pitkä jono ihmisiä, jotka olivat tekemässä lähtöä. Kello oli kaksi. Survoin takkini laukkuuni, kävelin portaille ja huomasin, että puolet niistä oli peitetty kiiltävällä malvanvärisellä liukumäellä, jota pitkin lapset saattoivat laskea messuhulinaan. Liukumäki näytti houkuttelevalta, ja siihen oli jonoa. Käytin portaita.

*

Minun olisi ensimmäiseksi pitänyt soittaa eräälle kustantajalle ja yrittää tavata hänet, mutta kiertelinkin hetkisen vilinässä. Fred Perry -olkalaukkuni kolahti tämän tästä jonkun kylkeen, käytävät olivat niin täynnä ihmisiä. (En vieläkään noudattanut ranskalaiselta sarjakuvapiirtäjältä Charles Berberianilta saamaani neuvoa vaihtaa laukku selkäreppuun kipujen välttämiseksi, sillä laukku ei toistaiseksi ollut aiheuttanut minulle kipuja.) Melun vuoksi päätin ennen soittamista etsiä kustantamon myyntipisteen. Sieltä en löytänyt kustantajaa, mutta sain kuulla, että hän oli mennyt syömään. Kun melkein heti soitin kustantajalle, hän ei enää ollut syömässä vaan kustantamon toisella, parin muun kustantamon kanssa jakamalla myyntipisteellä. Suuntasin sinne. Tervehdin kustantajaa, joka sanoi pian, ettei siinä hälinässä pystynyt keskustelemaan työasioista, voisin yrittää myöhemmin uudestaan parin tunnin päästä tai seuraavana päivänä. Lähdin siis tapaamaan muita ihmisiä ja esiintyjiä ja katselemaan kirjoja.

Kävin kahden toisen kustantamon pöydillä kyselemässä nimiä, jotka olivat tulleet minulle tutuiksi työssäni sähköpostitse mutta joiden haltijoita en ollut koskaan fyysisesti tavannut. Minulle kerrottiin, että etsimäni ihmiset tulevat tunnin tai parin päästä ehkä tai sitten vasta seuraavana päivänä. Olinko sopinut tapaamisen? En ollut, ajattelin vain tervehtiä, näyttää heille naamani ja nähdä heidän naamansa, siinä kaikki. Minulle oltiin kohteliaita, mutta en voinut välttyä tunteelta, jonka valtaan joudun noin 70-80 prosentissa kohtaamisista: minusta tuntuu joko siltä, että olen kuin lapsi tai muuten vain kokematon enkä kunnolla käsitä, mistä keskustelussa on kysymys, tai siltä, että vain minä yksin tiedän täydellisesti, mistä on kysymys, mutta vuorovaikutuskumppanini ovat hämillään ja tapahtumarikkaamman elämänsä hajottamia onnettomia yksilöitä. Tietämättömyys ja tietäminen tuntuvat ihmisten kanssakäymisessä lopulta samalta: molemmat ovat toivotonta väärinymmärrystä, jota Philip Roth kuvasi lohdullisen huvittavasti Amerikkalaisen pastoraalinsa alkupuolella.

Odotellessani avainhenkilöitä päätin etsiä käsiini Minna Rytisalon Rouva C:n, jonka puolisoni oli "tilannut". En vain tiennyt, kuka sen oli kustantanut. WSOY? Otava? Tutkin niiden myyntipöytiä enkä löytänyt. Sitten eksyin Gummeruksen kirjoihin, ja siellä se oli. Seinällä ilmoitettiin 25 prosentin alennuksesta kaikista kirjoista, ja kysyin myyjältä, saisinko hintalapussa mainitusta euromäärästä vielä alennuksen, mutta se olikin jo alennettu hinta. Maksoin kirjan ja jatkoin kiertelemistä.

Junassa syömäni eväät eivät olleet kovin runsaat, joten minulle tuli nälkä. En viitsinyt kolmelta iltapäivällä enää maksaa kalliista lounaspöydästä vaan otin kasvishampurilaisaterian. Viereeni neljän istuttavaan pöytään asettui nuori nainen ja hieman vanhempi mies. Nainen puhui jostakusta poissa olevasta miehestä, jonka olisi jo pitänyt liittyä heidän seuraansa. Hän tuntui olevan jo hieman vihainen tälle miehelle. Hänen seurassaan oleva mies puolestaan vitsaili ja flirttaili naisen kanssa. Minä yritin keskittyä silmäilemään messuohjelmaa, jonka olin löytänyt pöydältä. Jossain välissä mies vilkaisi lehteäni ja totesi puoliksi itselleen, että Tuomas Kyrö näköjään esiintyy parhaillaan.

Aterioituani palasin messuvilinään ja ajauduin Niin & näinin pöydän eteen. Katselin kiinnostuneena Sami Pihlströmin kirjaa ja muuta laadukasta filosofiaa ja ihmettelin hetken, mikä jono pöydän editse kulki viereiseen myyntikatokseen. En nähnyt kunnolla, mihin jono päättyy, mutta koska viereinen koju kuului Ursalle, arvasin, että ihmiset jonottivat Esko Valtaojan nimikirjoitusta.

Eräällä pöydällä oli messujen teeman mukaisesti ranskalaista kirjallisuutta, vieläpä ranskaksi. Näin kirjojen joukossa Victor Hugon romaanin, jonka olin suomentanut jo vuodenvaihteessa mutta joka ei silti ollut vielä kustantajan syksynkään ohjelmaan sopinut. Minua harmitti suuresti, ettei uusi Hugo-suomennos tullut myyntiin kirjamessuilla, jonka teemamaana oli sentään Ranska. Käännöskirjallisuudella oli aina huonommat lähtökohdat kuin kotimaisilla kirjoilla. Asiaa helpotti hieman, jos suomennettu kirja oli uusi ja hyvin markkinoitu. Olin minä sellaisenkin kirjan kääntänyt, ja se sentään oli toisen kustantajan pöydällä myynnissä. Tapasin lopulta lauantain päätteeksi tämän kustantajan, jota en ollut aikaisemmin koskaan nähnyt, puhunut vain puhelimessa, kirjoittanut sähköpostia ja nähnyt hänen Facebook-kommenttejaan. Muistutin häntä, ettei hän ollut vielä maksanut käännöspalkkiotani. Hän pahoitteli tapahtunutta, sanoi hoitavansa asian heti seuraavalla viikolla, näytti nololta ja sanoi, että häntä nolotti. Vastasin sovinnollisesti, että en minä onneksi kädestä suuhun elä. Juttelimme hetken niitä näitä kirjoista ja mahdollisista seuraavista käännöksistä. Sitten lähdin messuilta majoituspaikkaani kohti, sillä toinen kustantaja ei sittenkään ehtinyt juttelemaan, ehkä sunnuntaina.

Palasin sateessa lerpattavine sateenvarjoineni Pasilan asemalle ja huomasin, että sen yhteyteen oli ilmestynyt ostoskeskus. Kävin ostamassa Alepasta suklaapatukan ja katsoin bussiaikatauluja. Sisällä asemalla ei ollut mitään tietoa majapaikkani isännän vinkkaamasta linjasta. Puhelimellani löysin sentään tiedon suunnasta, johon minun piti bussilla lähteä. Patukan hotkaistuani kävelin pimeään ja märkään ulkoilmaan etsimään oikeaa pysäkkiä. Sieltä löysin myös aikataulun. Bussi saapui noin kymmenen minuuttia myöhässä, tuli täpötäyteen käytäviä myöten ja haisi virtsalta. En ollut koskaan matkustanut virtsalta haisevassa bussissa. Onneksi haju tuntui häviävän, kun siihen tottui tai kun iso ihmismäärä peitti sen alleen. Ja onneksi olin saanut istumapaikan pitkän kävelemisen jälkeen. Ja onneksi juuri oma istuimeni ei haissut virtsalta, vaikka en osannutkaan tarkasti sanoa, mistä haju tuli.

Jäin pois pysäkillä, jolla oli sama nimi kuin majapaikkani lähiosoitteella, mutta huomasin pian, että olisi pitänyt ajaa ainakin seuraavalle pysäkille tai jopa sitä seuraavalle. Ei kuitenkaan satanut enää paljon, jaksoin hyvin kävellä loppumatkan pimeällä, oranssinhohtoisella kadulla. En muistanut ovikoodia vaan soitin kysyäkseni sitä. Sain koodin, mutta ovi ei silti auennut. Se tultiin avaamaan minulle. Nousin portaita asuntoon ja tervehdin puolisoni serkkua ja hänen kumppaniaan, vieraanvaraisia tradenomeja ja vanhemman tyttäreni kummeja molemmat. Kello oli melkein seitsemän, he olivat laittamassa runsasta päivällistä. Sain käteeni alkumaljan, jonka jälkeen join vettä, sillä juomapulloni oli ehtinyt matkan aikana tyhjentyä. Ateria oli ylenpalttinen: alkuruoaksi nyhtökauratäytteinen pitaleipä, sitten lohimedaljonkeja ja falafelpyöryköitä kastikkeineen sekä avokadosalaattia, jälkiruoaksi omenapiirakkaa. Juomina oli valkoviiniä, punaviiniä, pähkinälikööriä ja Jägerteetä, jota pojat - puolisollani oli tapana kutsua serkkuaan ja tämän puolisoa "pojiksi" - olivat tuoneet Saksasta. Jägerteestä valmistui rommitotia parempi kuuma juoma, johon ei tarvinnut lisätä hunajaa.

Herkuttelun jälkeen pojat näyttivät minulle lomakuviaan ja otoksia puolisoni serkun syntymäpäiviltä. Toinen heistä oli saanut näpsäisemästään luontokuvasta palkinnon ja kuviaan julkaistuksi sukulaistensa mökkikunnan esitteeseen. Kuvien ihastelemisen jälkeen saunoimme, ja minä huomasin, että lämpömittarin viereisessä kosteusmittarissa luki "hygrometer", mitä pojat eivät olleet panneet merkille. Pilkuntarkan kustannustoimittajan kyky on havaita kirjoitusvirheet kaikkialla, jopa saunassa hieman alkoholia nauttineena. Vilvoittelimme parvekkeella, jonne ei enää levinnyt tupakansavua alakerrasta, ja juttelimme sukuasioista. Join vettä. Ei haitannut, vaikka valvoin pikkutunneille, sillä aamuyöllä siirryttäisiin talviaikaan.

*

Nukuin hieman levottomasti, en niinkään nauttimieni ruokien ja juomien kuin asunnon lämpimyyden vuoksi, vaikka olinkin saanut viileän lattiapaikan. Heräsin puoli yhdeksän maissa talviaikaa. Kattaessaan aamupalapöytää pojat tyhjensivät myös astianpesukoneen ja pysähtyivät ihmettelemään yhtä sieltä kaivamaansa esinettä, tummanharmaata muovista juomapulloa. Se oli kutistunut pesukoneessa, jonne sitä ei mitä ilmeisimmin olisi pitänyt panna, mutta muotoon, joka toi mieleen osan eräästä ruumiinosasta niin, että pullo näytti lähinnä sen ruumiinosan osan laajentimen osalta, ilmaistakseni asian mahdollisimman täsmällisesti. Niinpä poikia alkoi naurattaa. Pullon korkki sopi vielä paikalleen, mutta pohjan kutistumisen takia pullo ei pysynyt pystyssä. Eikä sitä muutenkaan kannattanut enää käyttää. Kuitenkaan pojat eivät heittäneet sitä heti roskiin.

Aamupalan jälkeen minä valmistauduin lähtemään kirjamessuille ja pojat vaihtamaan autoihinsa talvirenkaat. Koska kukaan meistä ei ollut aivan varma HSL:n nykyisistä lipunmyyntiperiaatteista eli siitä, pystyisinkö ostamaan kertalippua bussinkuljettajalta, pyysin kyytiä lähimmälle metroasemalle. Hyvästelin pojat kiittäen kaikesta ja luvaten lahjoittaa heille suomentamani dekkaritrilogian kaikki kolme osaa seuraavan kerran tavatessamme. Heiltä sain mukaan lapsilleni vietäviksi ilmeisesti rahalahjan sisältävät kirjekuoret ja kaksi Tobleronea. Metroasemalla laskeuduin ensin laiturille mutta palasin pian takaisin ylös käydäkseni vessassa. Asemalla notkuva mies neuvoi kysymättäni minulle, miten huippumodernin yleisö-WC:n ovi avattiin. Suoriuduin ikivanhasta toimituksesta huippumodernissa tilassa yllättävän nopeasti ja ehdin vielä metroonkin. Hetken aikaa pähkäilin, kumpaan suuntaan minun piti lähteä, sillä tunnelin seinällä ei ollut metrokarttaa. Muistelin näkemiäni Lost in Helsinki -paitoja ja nousin oikeaan metroon - varmuuden vuoksi metron ovella vielä vilkaisin kulkuneuvon sisäseinään kiinnitettyä linjakarttaa, joka vahvisti valintani oikeaksi.

Messukeskuksen porteilla minun piti hoitaa eräs asia ennen portista kulkemista: jakaa kaksi ylimääräistä messulippuani kahdelle satunnaiselle messuvieraalle. Koska tiesin nuorten ihmisten olevan keskimäärin vanhempia köyhempiä, kyselin ensin nuorilta, mutta kaikki vastasivat minulle, että heillä oli jo lippu, arvatenkin sähköinen. Päästäkseni lipuista eroon jouduin vaihtamaan taktiikkaani ja tein sen, mikä olisi pitänyt tehdä heti aluksi: asetuin lipunmyyntijonon vaiheille. Hyvin pian sain lippuni lahjoitettua kahdelle satunnaiselle naiselle, jotka ilahtuivat suuresti. Toinen kysyi, mitä halusin lipusta, ja vaikka olin päättänyt antaa liput pois ilman edestä, harkitsin hetken pyytäväni kolme euroa narikkaa varten. Vastasin silti: "En mitään. Hauskoja messuja, käytä rahat kirjoihin." Nainen lupasi noudattaa neuvoani.

Liukumäki oli poissa ja ihmisiäkin hieman vähemmän. Kello oli noin yksitoista. Näin tutun suomentajan ja kirjailijan jakamassa nimikirjoituksia mutta en jäänyt vaihtamaan kuulumisia, sillä hän keskusteli kustantajan edustajan tai myyjän kanssa. Kävin sen sijaan sen kustantajan luona, joka oli arvellut ehkä ehtivänsä puhumaan kanssani, mutta hän ei ehtinyt puhumaan kanssani. Soittaisin siis hänelle seuraavalla viikolla ja keskittyisin nyt nauttimaan messuista. Lähetin tekstiviestin ystävälleni, jonka tiesin tulevan messuille, ja sain pian vastauksen, että hän oli kuuntelemassa erästä keskustelua ja tapaisi mielellään sen jälkeen. Vilkaisin vasemmalle puolelleni ja huomasin, että lavalla oli käynnissä keskustelu, jossa puhuttiin lapsista. Koska tiesin, että ystäväni oli raskaana, etsiskelin häntä yleisön joukosta ja löysin. Kiersin lavan takaa hänen viereensä ja halasin häntä. Seurasimme yhdessä esiintyjiä kommentoiden heitä toisillemme aina väliin hienovaraisesti ja häiriötä aiheuttamatta.

Myöhemmin menimme syömään lounasta ja puhumaan asioita, joita jää paljon sanomatta, kun tavataan harvoin.

Pidin ystävälleni vielä seuraa, kun hän etsi hyväksi tietämänsä kirjailijan uuden romaanin, jota kuitenkin hieman epäili. En ollut lukenut sitä mutta olin melko varma, että sekin olisi hyvä: usein hyvän kirjailijan lahjakkuus ja taitavuus kantavat pitkälle silloinkin jos hän ei enää sattuisi olemaan parhaimmillaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että tällöin annetaan isolle nimelle anteeksi keskinkertainen suoritus, mutta monesti kysymys on ennemminkin siitä, ettei kirjailijan tarvitse enää todistaa loistavuuttaan vaan hän voi keskittyä sanataiteessaan sanoihin taiteen sijaan. En tosin sanonut ystävälleni mitään tällaista, sillä jos aiheesta olisi kehkeytynyt väittely, hän olisi saattanut sen auktoriteetin turvin, että luki paljon enemmän kuin minä, peitota minut siinä.

Tuleva äiti lähti ja minä jäin yksin. Yritin vielä kerran tavata erään toisen kustantamon edustajan. Hänen kerrottiin haastattelevan paria kirjailijaa samalla lavalla, jonka edessä olin muutamaa tuntia aikaisemmin tavannut ystäväni. Hain kahvilasta kupillisen teetä ja kakunpalan ja odotin haastattelun loppumista. Se loppui yllättävän nopeasti, ja minun piti hotkaista kakunpala varoen samalla, että kohde ei häviäisi näköpiiristäni. Hän jäi juttelemaan toisen haastateltavansa kanssa ja saattoi tuon naisen tämän kustantajan myyntipisteelle. Minä seurasin heitä riittävän välimatkan päästä. Halusin tavata toisen heistä, mutta asiani ei ollut niin tärkeä, että olisin viitsinyt keskeyttää heidät. Itse asiassa aloin sopivaa hetkeä odotellessani miettiä, oliko minulla mitään tähdellistä sanottavaa ihmiselle, jonka kanssa olin asioinut vain puhelimitse ja sähköpostitse ja ensimmäisen kerran niitäkin vasta elokuussa. Mitään työasiaa ei ollut tarpeen hoitaa kasvotusten. Sanoisinko hänelle vain, että halusin vain kätellä? Hänen naamansa olin jo nähnyt, kauempaa. Miksi olin seurannut häntä? Enkö kestänyt koulutustani vastaavan työn tekemisen yksinäisyyttä? Miksi kulutin aikaani messuilla odottamalla hänen huomiotaan enkä tutustumalla rannattomaan kirjatarjontaan ja kuuntelemalla esityksiä? Koska en osannut käyttäytyä normaalisti ihmisten ilmoilla, en ollut koskaan oppinut enkä varmasti koskaan opikaan. Elän vain kerran, joten koko ajan pitää tehdä jotain järkevää, ja jos en tee, minun täytyy vähintään kirjoittaa siitä, jotta joku toinen ottaa siitä opikseen, sillä minä en ainakaan ota.

Luovutin ja lähdin tekemään viimeiset kirjaostokset. Puolisolleni minulla oli jo Rouva C. Lapsilleni ostin Mimmi Lehmä uimahallissa -kirjan, jonka mukaan sain Mimmi Lehmä -kirjanmerkin ja Mimmi Lehmä -kangaskassin. Mitä ostaisin itselleni? Olin luvannut jossain somekeskustelussa, että ostaisin uusia kirjoja Helsingin kirjamessuilta. Satuin sellaisen kustantamon kojulle, johon olin kerran pyrkinyt kustannustoimittajan hommaan mutta en ollut päässyt. Katselin kirjatarjontaa, kun myyjänä ollut melko joutilaan ja hyväntuulisen näköinen nainen sanoi, että voin rohkeasti tutkia kirjoja lähemminkin. Kun tartuin Maarit Verrosen Hiljaisiin jokiin, joka minua oli kiinnostanut heti kirjan ilmestyttyä, hän alkoi puhua Verrosen tuotannosta ja ylisti uutta romaania erityisen onnistuneeksi. Vastasin, että pidin kyllä kirjailijan aikaisemmista teoksista ja tiesin hänet laatukirjailijaksi. Vaikka naisen puhe oli myyntipuhetta, hän osasi keskustella Verrosesta niin uskottavasti, että ostin kirjan. Hän näytti minulle Verrosen uutta novellikokoelmaakin, jota vilkaisin kiinnostuneena, sillä en tiennyt siitä entuudestaan, mutta en ostanut.

Oikeastaan yksi kirja ei riittänyt, vaikka ostinkin sen melkein ohjehinnalla. Mitä minä vielä hankkisin itselleni? Ajatusta odotellessani päädyin kuuntelemaan omista runoistaan keskustelevia runoilijoita, joita oli kuuntelemassa myös aamulla näkemäni tuttu suomentaja ja kirjailija. Tervehdin häntä ja istahdin hänen viereensä tyhjälle paikalle. Lavalla runoilijanaiset vaihtuivat, samoin meidän juttumme. Kerroin pettymyksestäni, että suomentamani ranskalainen romaani ei ollut messuilla myynnissä. Hän näytti, mitä oli löytänyt ja pelastanut kahden ja yhden euron kirjojen poistokasoista. Kun hän lähti, harmittelin, etten ollut herännyt ajoissa katsomaan hänen esiintymistään, joka oli päättynyt yhdeltätoista aamupäivällä. Jäätyäni yksin suuntasin itse poistokasoille. Löysin sieltä ison pinon joitain vuosia sitten suomentamaani paksua ruotsalaista nuorten fantasiaromaania. Se oli ollut minulle tuottoisa työ, tähänastisen urani tuottoisin, vaikka nekin rahat olivat jo menneet elämiseen ja remontteihin. Ja nyt teosta myytiin eurolla kirja. Ehkä kustantaja ei ollut sillä kovin paljon tienannutkaan. Onneksi en ollut sopinut rojaltipalkkiosta. Löysin kolme kiinnostavaa kirjaa. Yksi niistä oli sama, jonka juuri tapaamani kirjaihminen oli myös ostanut, ja yksi sellainen, jonka hän oli suomentanut. Kaikki me päädymme ennemmin tai myöhemmin paperinkeräyspisteelle tai silppuriin, yleensä ennemmin. Tai ainakin kaikki, mitä me teemme.

Oli sopiva hetki poistua messuilta. Junani lähtisi vasta seitsemän jälkeen, mutta ehkä voisin viettää aikaani Pasilan ostoskeskuksessa, jolla oli outo englanninkielinen nimi. Kävelin asemalle ja ostin matkaevästä Alepasta, viimeisen pussillisen Kartanon perunalastuja. Sitten tutustuin ostoskeskukseen. Sunnuntai-iltana oli luonnollisesti hiljaista, mutta valtavat tyhjät oleskelutilat hämmästyttivät silti. En nähnyt yhtäkään kiinnostavaa liikettä. Nousin leveitä portaita yläkertaan ja katselin nuoria, jotka haeskelivat suuntaa jos eivät elämälleen niin ainakin loppuillalle. Löysin vessat, joilla siivooja jo työskenteli, ja "loungen", joka tarkoitti harmaita penkkejä pikaruokapaikan pöytien vieressä. Pöytiin ei tietenkään saanut istua, ellei ostanut pikaruokaa. Istuin harmaalle penkille syömään pojilta evääksi saamaani nyhtökaurapitaa ja join vaivihkaa eiliseltä jääneen punaviinitilkan muovipullostani. Hetki sitten näkemäni vartijat eivät huomanneet mitään. Luin Anaïs Niniä ja odotin junaa, vielä tunti aikaa. Nin näytti rintansa psykoanalyytikolleen kysyäkseen, olivatko ne todella kehittymättömät, ja tuo parrakas lääkäri vastasi, etteivät suinkaan.

*

Kun junan saapumisaika lähestyi, täytin juomapulloni vessassa ja laskeuduin laiturin ovelle. Kohtasin kaksi keskisuomalaista tuttua yliopistoajoilta, he olivat olleet kirjamessuilla edustustehtävissä ja palaisivat kotiin samalla junalla. Toisen heistä olin nähnyt vilaukselta jo messuilla, mutta vasta nyt ehdin jutella enemmän. Juna oli myöhässä. Ensin vähän, sitten vähän enemmän, sitten hyvin paljon. Aloin huolestua, ehtisinkö Jyväskylässä kävellä tai juosta - luultavasti juosta - Muurameen lähtevään bussiin. Mutta kai johonkin baariin pääsisi lämmittelemään keskiyön autoa odotellessa, jos myöhästyisin edellisestä. Se ei vain yhtään houkutellut. Välillä äitini soitti ja kysyi, tarvitsenko uusia talvikenkiä, hänen kirpputorillaan olisi ehkä sopivat. Vastasin, että minulla oli jo ihan hyvät kengät.

Toinen tutuistani huomasi, että minulla roikkui takissani Suomen Yhdyspankin heijastin. Sanoin kehtaavani käyttää sitä, koska pankkia ei enää ollut olemassa. Siinä oli mielestäni hienot värit.

Juna saapui melkein puoli tuntia myöhässä, ja siitä puuttui viimeinen vaunu. Minä olin onneksi varannut paikan toisesta vaunusta, mutta ystäväni joutuivat etsimään paikan mistä löysivät. En enää nähnyt heitä matkan aikana. Vieressäni istui niin ikään Jyväskylään matkustava keski-ikäinen nainen. Vaununi oli aivan täynnä, ja vaikka osa matkustajista suhtautui ikävyyteen rauhallisesti, osa oli myös hyvin tyytymättömiä. Kaikkein tyytymättömin oli takanani istunut vanha mies, joka mutisi itsekseen, haukkui VR:n työntekijöitä amatööreiksi ja idiooteiksi, purki raivoaan myös puremalla omaa kättään ja vannoi, että polvikipunsa vuoksi hän ei ainakaan siirtyisi paikaltaan mihinkään, vaikka joku olisikin juuri sen paikan varannut. Urhoollisesti hymyilevä junailijanainen tyynnytteli häntä sanoen, että tuskinpa juuri hän joutuu mihinkään siirtymään, vaikka jossain vaiheessa matkaa istumapaikkoja ei kaikille riitäkään. Vanhan miehen vieressä istunut nuori nainen näytti teeskentelevän nukkuvaa kuulokkeet korvillaan. Säälin häntä.

Kävin välillä ravintolavaunussa syömässä pienen iltapalan, sillä perunalastut alkoivat kyllästyttää. Pohdin pitkään, ottaisinko Jaloviina-ryypyn vai mysli-viilin, ja päädyin lopulta jälkimmäiseen. Kun palasin, vanha mies seisoi käytävällä edessäni ja hänen housunsa roikkuivat niin, että pakaroiden yläosa paljastui. Hän väisti takaisin paikalleen ja minä istuuduin. Seuraavalla asemalla junaan nousi nainen, joka sanoi vanhalle miehelle, että tämä istui hänen paikallaan. Mies vastasi kovaan ääneen arvaavansa sen mutta aikovansa pysyä paikallaan, sillä kohta oltiin jo Jyväskylässä. Siinä vaiheessa vaunu oli jo tyhjentynyt, ja nainenkin tajusi nopeasti miehen äänensävystä ja käyttäytymisestä, ettei kannattanut vaatia juuri sitä paikkaa vaan istua jonnekin muualle.

Mies ähisi paikallaan ja alkoi käytellä tietokonettaan kiroillen aina välillä. Jostain syystä tietokone soitti vähän väliä tahattomasti musiikkia, niin että mies joutui reagoimaan siihen, tietenkin kiroillen. Lopulta kävi niin, että hän ei saanut musiikkia hiljenemään. "No mikä helvetti nyt..." hän manaili, ja minuakin alkoi jo hänen sekoilunsa kyllästyttää. Sitten tunnistin kappaleen, jota mies ei saanut hiljenemään: se oli torvisoittokunnan esittämä Marseljeesi. Mies kiroili kiroilemistaan sen soidessa, ja minä jouduin vaimentamaan nauruni. Marseljeesi on upea sävelmä. Kirjamessujen teemamaana oli ollut Ranska, ja minä ajattelin, miten hienoa olisi ollut, jos messujen aluksi tai lopuksi olisi soitettu Marseljeesi. Olin lähtenyt messuilta ennen niiden loppumista, joten jos Marseljeesi oli soitettu, se oli jäänyt minulta kuulematta, mutta tuskinpa sitä oli soitettu. "Allons enfants de la Patrie, le jour de gloire est arrivé!" hymisin mielessäni matkalla junan vessaan. Lopulta mies sai laulun vaimenemaan vähentämällä äänenvoimakkuuden nollaan. Olikohan nyt amatöörin ratkaisu.

Junan lähestyessä Jyväskylää minä valmistauduin panemaan juoksuksi heti asemalla. Ryhmityin junan ovelle toiseksi tai kolmanneksi (oli vaikea arvioida, oliko juuri sillä kohtaa kyse rivistä vai jonosta). Kaupungin valot näkyivät, paikoillanne. Juna hiljensi vauhtia, valmiina. Juna pysähtyi, ovi avautui ja ensimmäinen matkustaja astui ulos, nyt. Juostessani hiljaisten katujen yli mistä sattui heittelin kirjoista painavaa laukkuani kädestä toiseen. Puolivälissä juoksua hengästyin ja melkein luovutin. Vielä ei ollut bussin lähtemisaika eikä sitä näkynyt kadulla, ehkä sittenkin ehtisin, vaikken jaksanutkaan juosta koko matkaa. Pysäkillä, jolle ehdin minuutilleen bussin lähtöaikaan, seisoi nuori nainen, jolta kysyin, oliko bussi jo mennyt, eikä kuulemma ollut. Bussi saapui melkein  kymmenen minuuttia myöhässä, hengitykseni ehti hyvin tasaantua. Se ei kuitenkaan ollut se auto, jota olin odottanut. Kysyin kuljettajalta, oliko odottamani bussi tulossa, ja mies tarkisti aikataulusta, että ei ollut, tämä bussi korvasi sen. Vastaukseen tyytyväisenä hyppäsin kyytiin, joka kestäisi kauemmin kuin odottamani kyyti.

Bussissa oli lisäkseni vain kaksi muuta matkustajaa. Toinen heistä jäi jo yliopiston pysäkillä pois, ja nuori nainenkin jo Keljonkankaalla. Jäin yksin tekemään täysin tarpeettoman, puoli tuntia kestävän kierroksen Säynät- ja Muuratsaloon ennen Muuramen ydinkeskustaa. Table en Bois'n pysäkiltä ei noussut ketään bussiin lokakuisena sunnuntai-iltana vähän ennen keskiyötä, kuka olisi arvannut. Viimein pääsin määränpäähäni ja toivotin kuljettajalle hyvää yötä. Kävelin polkupyörälleni, jonka olin jättänyt tarkoitusta varten jo yli kaksi vuorokautta sitten viikonlopuksi R-kioskin eteen odottamaan. Siinä se oli edelleen, kuuraisena mutta toimintakuntoisena. Kypärääkään ei ollut viety takakorista, muuramelaiset olivat rehellistä väkeä. Puhdistin enimmät lumet pois, panin kypärän päähäni ja laukun takakoriin ja lähdin polkemaan viiden kilometrin matkaa.

Katuvalot paloivat vain Anjan puodille asti, siitä eteenpäin katu oli pimeä. Onneksi pyörässäni oli lamppu, vaikka himmeäkin. Ja onneksi juuri nyt ei satanut räntää, katu oli melko kuiva ja ruskeat lehdet rapisivat pyörän alla. Kun uskalsin nostaa katseeni tiestä taivaalle, näin tähtiä mustien pilvien välissä. Teollisuuskylässä vastaani ajoi kirkkain valoin pieni kaivuri. Se toi mieleeni suomalaisen kauhuelokuvan Kuutamosonaatti, vaikka siinä taidettiinkin ajaa traktorilla. Matka joutui kuin puoliunessa, jossa saatoin ollakin, mutta keskittyminen ja kylmyys pitivät minut hereillä kotiin asti. Siellä kaikki tietenkin jo nukkuivat, kissaa myöten. Saavuin kotiin puoli tuntia myöhemmin kuin olin odottanut, mutta olin tyytyväinen kirjoihin ja ihmisiin. Olin tehnyt ja sanonut melkein kaiken, mitä olin aikonut tehdä ja sanoa. Loppu ei riippunut minusta.