Edellisenä iltana minua olivat vaivanneet kutiseva kurkku ja vilu eli tyypilliset flunssaoireet. Pelkäsin aamuun asti, että saattaisin joutua perumaan aamukymmenen hoitoajan, mutta ajettuani partani - en halunnut näyttää suu auki yhtään sen surkeammalta kuin oli välttämätöntä - tunsin piristyväni ja poljin pyörälläni terveyskeskukselle, jonne saavuin viisitoista minuuttia etuajassa. Riisuin takkini, mykistin kännykkäni, sillä puhelinmyyjät tapasivat soitella minulle aamupäivisin, ja istahdin tuolille lukemaan Virginia Woolfin Menomatkaa (1915). Rachel ja Helen olivat juuri saapuneet Santa Marinaan ja lähdössä illan tullen kaupunkiin "katsomaan elämää". Odotushuoneeseen asteli vanha nainen, joka sanoi minulle "huomenta". Hänet pyydettiin melkein heti hoidettavaksi. Sitten tuli toinenkin vanha nainen, joka ei sanonut mitään, ja kun kello oli jo viisi yli kymmenen, häntäkin kutsuttiin nimeltä. Näin myös meille lattialämmityksen asentaneen sähkömiehen saapastelevan työasussaan pois lääkärin huoneesta. Jossain välissä käytävältä saapui pienikokoinen ja kaitakasvoinen hoitaja, joka desinfioi kätensä ja paineli mitään sanomatta henkilökunnan tiloihin. Äänistä, jotka odotushuoneeseen yksin jäätyäni kuulin hyvin, päätellen hän kävi vessassa. Sieltä tultuaan hän kävi ilmoittautumisluukun takana tarkistamassa jotain, kunnes poistui tiloista kokonaan sanomatta edelleenkään mitään. Nainen, joka oli sanonut minulle "huomenta", pääsi jo lähtemään. Pukeutuessaan hän sanoi minulle helpottuneen näköisenä, että onneksi ei sattunut, pelotti vähäsen. Vastasin hänelle, että onneksi nykyään ei tosiaan tarvitse hammaslääkäriä pelätä niin kuin ennen, mihin hän, että häntä aina ennen lapsena pelotti kovasti ja siitä se pelko onkin jäänyt, kun oli lääkärinä kamala mies, joka karjui, no niin, hyvää päivänjatkoa.
Kymmenen yli kymmenen lähin ovi avautui ja nuori suuhygienisti lausui nimeni pahoitellen samalla, että oli myöhässä tietoteknisistä syistä. Vähättelin asiasta koitunutta vaivaa ja astuin huoneeseen, jossa ei ollut muita. Minun ei tarvinnut pelätä kamalaa, karjuvaa miestä, sillä saisin hoitoa naiselta, joka puhui lempeällä äänellä. Hän hääräsi vielä tietokoneensa kimpussa, ja odotellessani kysyin, saisinko riisua talvikenkäni ja villasukkani, sillä hänen lyhythihaisesta sinisestä paidastaan päättelin, että tarkenisin huoneessa hyvin ohuilla sukilla. Nainen ei suositellut sitä, sillä lattiaa ei ollut juuri siivottu, mutta ei ehdottomasti kieltänytkään, ja koska en halunnut jalkojeni hikoilevan ja hoitotuoliin oli ovelta matkaa vain metri, riisuin kengät ja villasukat ja loikkasin melkein varpaillani hoitotuoliin, joka näytti yhtä pehmeältä kuin naisen ääni kuulosti.
Kerroin empineeni varatulle ajalle saapumistani flunssaoireideni vuoksi, mutta suuhygienisti sanoi, että ellen pärskinyt eikä minulla ollut kuumetta, selviäisimme oikein hyvin. Sitten hän alkoi olla valmis ja esitti loput tavanomaisista kysymyksistään, jotka koskivat hampaidenharjaustapojani ja juomatottumuksiani. Sanoin opetelleeni käyttämään lankaimia, mistä hän oli mielissään, ja juovani lähes päivittäin hyvin laimeaa mustaherukkamehua. Hapanta, kuului hänen tuomionsa, mutta lempeästi.
Hoitotuoli oli hakeutunut oikeanlaiseen vaaka-asentoon ja minä sen mukana selälleni niin mukavasti kuin hiljalleen tukkeutuvien hengitysteiden kanssa oli mahdollista, kun suunsa peittänyt suuhygienisti alkoi raaputella hammaskiveä hampaistani. Yllätyin heti ensimmäisen raapaisun voimakkuutta ja terävyyttä, vaikka se ei sattunutkaan. Tällaista siis oli hammaskiven poistaminen, ajattelin. Ei ihan niin leppoisaa kuin olin kuvitellut, muttei mitenkään kamalaakaan, eikä kukaan karjunut, en edes minä. Eikä minulta sentään reikiä tarvinnut paikata, ei niitä ollut minulla koskaan ollutkaan. Naisella oli vaaleat suojakäsineet, jotka näyttivät sileiltä mutta tuntuivat välistä huuliini tai suunympärykseeni koskiessaan hieman karheilta. Pidin välillä silmiäni hetken kiinni, mutta välillä annoin niiden harhailla ikkunan sinikukkaisissa Marimekko-verhoissa ja naisen keskittyneessä katseessa, kaulalla ja minulle näkyvällä oikealla käsivarrella, sillä hän työskenteli enimmäkseen oikealla puolellani. Työkalun, jolla hän raaputti hampaitani, toisessa päässä oli ohut metallinen koukku tai mutka. En pystynyt näkemään, käänsikö hän sen välillä kädessään toisin päin, kun hän antoi minun nielaista kurkkuuni kertyneen syljen, mutta tunsin hampaissani, että sen toisenkin pään täytyi olla metallia. Muistin suomentamani norjalaisen romaanin Läpi yön, jonka päähenkilö oli nuoreen naiseen rakastuva keski-ikäinen, perheellinen hammaslääkäri, ja aloin pohtia, mahtoiko juuri tuo työkalu olla kyretti, joka kirjassa oli mainittu ja jonka nimi oli jäänyt mieleeni. Kirjassa ei ollut kuvattu, mihin kyrettiä käytettiin. Päätin, että kysyisin asiaa suuhygienistiltä hoidon päätteeksi.
Kun nainen alkoi irrottaa hammaskiveä ikenien juuresta, raapaisujen voimakkuus ja terävyys alkoivat aiheuttaa kipua. En ollut odottanut sitä ja kadotin hetkeksi rentouteni jäykistyessäni huolehtimaan siitä, etten nytkähtelisi liikaa ja kärsisi vielä enemmän. Ikenet ovat vähän tulehtuneet, nainen totesi neutraalisti, aavistuksen pahoillaan olevasti ja jatkoi kivun tuottamista tasaiseen tahtiin. Koska yllättäen iskevä kipu on kaikkein ikävintä, se oli tavallaan lempeää.
Raaputeltuaan ylähampaani suuhygienisti katkaisi lankarullasta kaksi pätkää ja alkoi langata hampaitani oikeaoppisesti hoitaakseen tulehdusta. Sekin sattui, sillä hän työnsi langan niin pitkälle kuin se ikenen ja hampaan väliin meni, eikä hengitykseni ehtinyt kunnolla tasaantua eivätkä raajani rentoutua, kun tasaisen lempeä kipu jälleen yltyi. Hän kysyi minulta, vihloiko hampaitani vai sattuiko ikeniin, ja minä vastasin, että ikeniin sattui. En muista, mitä hän sitten sanoi, sillä päällimmäisenä mieleeni jäi se, että hän jatkoi työskentelyään samalla tavalla.
Kun nainen välillä huuhteli suutani, hän roiskautti hieman vettä vasemmalle poskelleni muttei kuivannut sitä pois. Ryhtyessään raapimaan alahampaitani hän asettui hetkeksi taakseni, jolloin hän tuli niin lähelle, että tuntui kuin hän olisi sulkenut koko pääni hansikoitujen käsiensä ja rintansa syleilyyn. Vaikka hän sai edelleen ikeneni itkemään verta, tunsin myös hänen käsiensä hyväilevän kosketuksen suuni ympärillä ja hänen paitansa kankaan hipaisun päälakeni herkkätuntoisissa hiuksissa. Se auttoi minua hengittämään syvempään ja tuotti lämpöä, joka lievitti kipua. Aina kun hätkähdin kipua, pääni liikahti lähemmäksi hänen paitaansa ja syvemmälle syleilyyn. Hän sanoi, että etuhampaissani ei varsinaisesti ollut hammaskiveä, mutta koska suomalaisilla se paikka alaleuassa oli yleensä ahdas, se kannatti puhdistaa erityisen huolellisesti. Olisin halunnut kehua hänelle, että harjaankin etuhampaiden sisäpinnan aina hyvin sekä itseltäni että lapsiltani, mutta en pystynyt juuri sillä hetkellä puhumaan. Kun huomioni kohta kiinnittyi naisen oikeaan käteen, jonka hansikas oli tahriutunut punaiseksi, onnistuin kuitenkin kysäisemään, oliko se minun vertani (jostain syystä halusin kaiken keskellä elätellä toivetta, ettei olisi, vaikka toisaalta olisi kai ollut vielä huolestuttavampaa, jos se olisi ollut suuhygienistin verta). Nainen ei ollut itse edes pannut asiaa merkille - miksi toisaalta olisikaan, verihän oli mitä luonnollisin asia - ja naurahti, että olihan se, tulehtuneista ikenistä lähtee verta, mutta ei tarvitse huolestua, likaa niissä ei ole, vain vähän bakteereita, ja parin päivän hyvällä lankaamisella ne paranevat eikä niihin enää satu, näytän sinulle sitten lopuksi. Ja niin hän näyttikin.
Alaleuan huuhtelemisen yhteydessä suuhygienisti jälleen roiskautti vettä naamalleni, tällä kertaa oudosti otsalleni, vaikka kyse oli alahampaista. Sitten hän antoi minulle käsipeilin, jonka avulla voisin katsoa, miten hän liikuttaa hammaslankaa ikeniin saakka. Näytin peilille hampaitani ja huomasin, että ne kiilsivät enemmän kuin tullessani. Nainen oli tehnyt hyvää työtä, melko lempeästi. Minun oli kai siis annettava hänen vielä kerran vuodattaa vertani, jotta oppisin lankaamaan kunnolla ja verenvuodatus voisi joskus loppua. Hän työnsi langan hammasväliin, ja minä käänsin peiliä niin, että näin, miten lanka sujautettiin hammasvälin tiukimmasta kohdasta varovasti eikä ikeneen voimalla iskien ja työnnettiin yhtä varovasti hampaan juureen saakka, vaikka se sattuikin. Kommentoin, että oikeaoppinen menetelmä näytti muuten helpolta paitsi siltä osin kuin piti tuottaa kipua itselleen. Ajattelin myös, että jos kipua aiheuttaisi joku hänen kaltaisensa lempeä ammattilainen, sitä olisi helpompi kestää, mutta en sanonut sitä. Sen sijaan uskouduin hänelle, että olin kyllä jo pitkään langannut hampaitani, mielestäni selättänyt sillä suurimman osan ajoittain häiritsevästä vihlonnasta ja torjunut myös tulehduksia, joita aikaisemmin oli ollut enemmän, mutta en ollut kyennyt lankaamaan kyllin syvältä kivun pelossa. Hänen lempeät silmänsä hymyilivät myötätuntoisesti, ymmärtäväisesti ja tyytyväisesti, sillä puheestani hän arvasi päässeensä tavoitteeseensa eli vakuuttaneensa minut oikean lankaustekniikan tärkeydestä. Kannan tuon katseen muistoa yhä sydämessäni.
Kun nousin hoitotuolilta, ikeneni tuntuivat helliltä ja koettelemus pyörrytti hieman päätäni. Suuhygienisti riisui suusuojuksensa ja käsineensä, joista toinen oli edelleen verinen, hän ei ollut vaihtanut sitä välillä. Olin unohtanut, miten punaista huulipunaa hän käytti, tai sitten en vain ollut sitä aluksi huomannut. Hän oli ehostanut näppyläistä otsaansa tyylikkäästi eikä liian valkoisella meikillä, joka sai usein aikaan jauhoisen vaikutelman. Minulle tuli hänen meikistään mieleen se kellertävä aine, jota hampaisiin aina hammaslääkärissä pantiin, kun olin lapsi. Keskityin katsomaan hänen lempeisiin silmiinsä, kun vielä keskustelimme siitä, miten vähän suomalaiset edelleenkin lankaavat hampaitaan. Vasta viime aikoina on ryhdytty sitä lapsillekin opettamaan. Siihen nähden minun hampaani ovat hyvässä kunnossa, hän vakuutti ja lohdutti. Ikenet tulehtuvat helposti väärällä hoidolla mutta myös paranevat helposti oikealla hoidolla. Minä kerroin, miten olin opiskeluaikana käynyt hammaslääkärissä ja kauhistunut lääkäriä, joka oli työntänyt puutikkuja tulehtuneisiin ikeniini ja käskenyt melkein vihaisesti (karjuen?) minun puhdistaa hammasvälit kunnolla. Olin silloin ajatellut, etten ikinä tuota itselleni sellaista tuskaa ja täytä suutani verellä. Suuhygienisti totesi, että siitä minulle varmaan on jäänyt pelko, ei nykyään puutikkuja suositella ollenkaan. Nehän katkeilevatkin helposti, minä jatkoin ajatusta. Hän varmisti, että käytin pehmeää hammasharjaa enkä suinkaan mediumia, ja saatoin ylpeästi sanoa, että olen sellaista käyttänyt jo kaksikymmentä vuotta siitä lähtien, kun ikenien vetäytymisestä ensimmäisen kerran huomautettiin. Hän näytti minulle vielä piirroskuvia terveistä ikenistä ja tulehtuneista ikenistä ja sanoi, että parodontiittiin minulla oli vielä matkaa, ei mitään hätää, mutta kannattaisi tulla vuoden kuluttua uudestaan tarkistuttamaan, ovatko hampaat jo paremmassa kunnossa ja onko oikea tekniikka varmasti löytynyt. Sitä ennen voisin tulla tarpeen mukaan. Esimerkiksi poistattamaan viisaudenhampaani, ajattelin, vaikka senhän tekisi lääkäri. En ollut tottunut käymään hammaslääkärissä niin usein, mutta suostuin, sillä jotenkin suuhygienisti sai minut suostumaan, vaikkei suostutellutkaan. Sitten lähdin.
Kun olin päässyt ulos terveyskeskuksesta ja asettelin pyöräilykypärää päähäni, tajusin, että olin unohtanut kysyä suuhygienistiltä, käyttikö hän hammaskiveni poistamiseen kyrettiä. Mutta ei se mitään, voisin kysyä sitä vuoden kuluttua, jos muistaisin.
Kävin kaupassa ostamassa hammasystävällistä kurkkua ja muuta tarpeellista. Ulkona talutin pyörääni alkumatkasta sen ajan, mikä minulla meni proteiinipatukan syömiseen. Siinä ei ollut paljon sokeria. Tuntui hyvältä pureskella sitä vahvoilla, kiiltävillä hampaillani. Sitten hyppäsin satulaan ja poljin yhä kovempaa päästäkseni kotiin pyryssä, joka oli juuri alkanut. Valkoisempi maisema, valkoisemmat hampaat.
*
Aloitettuani tämän jutun kirjoittamisen eilen huomasin uutisen, jossa kerrottiin Jörn Donnerin kuolemasta. Muistin, että kun hänen elokuviaan näytettiin televisiossa kuusi seitsemän vuotta sitten, minulta jäi näkemättä Sixtynine 69. Siinä pitäisi olla kohtaus, jossa Donnerin esittämä mies käy hammaslääkärissä. Vuonna 1969 se oli varmasti kamalaa, mutta onneksi ei enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti