Keski-Suomessa sää oli huhtikuinen, kun lähdimme ajamaan pohjoiseen. Toivoimme, että se muuttuisi matkalla ensin maaliskuiseksi ja sitten helmikuiseksi. Huhtikuinen sää jatkui aina Viitasaarelle saakka, missä pysähdyimme ABC:lle. Määränpäässämme meitä odotti lämmin ruoka, joten emme välittäneet lounastarjoilusta vaan söimme eväsleipämme ja kasvisnakkimme aurinkoisella mutta viimaisella rantalaiturilla. Minä jouduin käymään vessassa ja näin, miten paljon lomalaisia lounaalla oli. Mietin, kuinka moni noistakin mahtoi äänestää Teuvo Hakkaraista, mutta en silti katsonut ketään paheksuvasti tai epäilevästi vaan kävin asioillani hyvillä mielin siitä, ettei tarvinnut aterioida siinä tungoksessa. Viitasaaren jälkeen keli alkoi tosiaan muuttua maaliskuiseksi eli sellaiseksi pikkupakkaseksi, että kaikki lumi ei sulanut tiellä eikä puissa, joita oli yhä enemmän paikkakuntien keskustoissa tai jotka metsänä tai puupeltona tien molemmin puolin tuntuivat paikkakuntien keskustoilta - etenkin Pihtiputaalla.
Kun lastenlaulu-cd oli soinut pari kertaa läpi lasten viihdytykseksi ja laulatukseksi ja minä lukenut miltei kokonaan Jarmo Uusi-Rintakosken runokokoelman Piirtäisit lumeen nämäkin fragmentit, olimme melkein perillä. Ohitimme pienen kaupungin keskustan ja sen ABC:n ja ajoimme kohti haja-asutusaluetta, joka levittäytyi kahden pienen kaupungin alueelle. Siellä lämpötila ei enää ollut pakkasella ja lunta oli hyvin niukasti. Olimme suosiolla jättäneet sukset kotiin, mutta mäenlaskuvälineitä ja luistimet meillä oli, emmekä halunneet palata laskiaisreissulta käyttämättä niitä. Yllättävän suoran tien päätteeksi ja pienen taajaman ohitettuamme käännyimme sivutielle, jonka varrella oli kesämökkejä ja hevostiloja. Monet talot olivat pieniä ja näyttivät vanhoilta. "Olemme Savossa", puolisoni selitti minun mukanaolostani huvittuneena talojen pienuutta ja vanhuutta. "Täällä asuu köyhiä ihmisiä." Ajoimme tien päähän asti melkein niemenkärkeen pienelle mäelle, jonka laella oli erikokoisia ulkorakennuksia ja päärakennus, toisesta päästään lyhennetty asuintalo. Pihassa oli märkää. Pari kissaa juoksi meitä piiloon rannan suunnalla sijaitsevan aittaan. Hieman pystykorvaa muistuttava sekarotuinen koira lähestyi meitä muttei näyttänyt uhkaavalta. Kuistille ilmestyi kuusikymmentävuotias nainen, joka asui talossa yksin ja jonka puolisoni ja lapseni olivat tavanneet viime kesänä. Aivan portaiden edessä oli pari senttiä syvä iso lätäkkö, jonka halusin lasten kiertävän. Se vaati tarkkuutta ja valppautta, sillä he olivat hyvin innostuneet talon emännän ja varsinkin tämän kissojen ja koiran tapaamisesta eivätkä juuri katsoneet jalkoihinsa. Selvisimme kuitenkin tavaroinemme sisälle kuraantumatta pahasti.
Koira tuli mukanamme. Tuulikaapin jälkeisessä käytävässä oli muutenkin ahdasta, eikä koira varsinaisesti väistellyt meitä vaan vuorotellen liikuskeli ja jäi paikalleen seisomaan verkkaisesti ja rauhallisesti. Lopulta sillä oli enimmäkseen rauhoittava vaikutus tulohässäkkään, vaikka olin odottanut päinvastaista.
Talon emäntä oli todellakin laittanut meille ruokaa valmiiksi. Tarjolla oli haukipataa, perunamuusia, porkkanalaatikkoa ja lapsille lihapullia. Emäntä kysyi lapsiltamme, mitä he halusivat lihapullien kanssa, ja he ehtivät vastata, että makaroneja, ennen kuin minä kiiruhdin sanomaan väliin, ettei todellakaan tarvitse keittää makaroneja, muusiahan on vaikka kuinka paljon, niin kuin olikin. Tuoresalaatti oli tekemättä, mutta pöydässä oli kulhollinen makeisia. Autoimme salaatin tekemisessä ja jätimme karkit jälkiruoaksi. Emäntä tosin sanoi, että lapsille on jälkiruoaksi jäätelöä, ja seuraavanakin päivänä, kun hän lähtee töihin, lapsille pitää antaa jäätelöä, ja ellei anneta, niin lasten täytyy kertoa hänelle, jos heidän vanhempansa ovat natseja eivätkä anna jäätelöä joka päivä. Sitten hän otti jääkaapista oluen ja istui siemailemaan sitä nojatuoliin ruokapöydän viereen samalla kun me söimme.
Ruokapöytä oli punaiseksi maalattua puuta. Se oli katettu muoviliinalla. Keittiön värikkäät ikkunaverhot olivat noin neljäkymmentä vuotta vanhat. Jääkaapin päällä oli pieni televisio. Tiskipöytä ja apupöydät olivat täynnä ruoanlaittotavaraa. Kodinhoitohuoneeseen ja saunaan kuljettiin keittiön kautta, ellei halunnut käyttää takaovea. Melkein piilossa nurkassa kissankuppien ja vanhan keltaisen astiakaappi-lipaston takana oli leivinuuni, joka meidän piti lämmittää seuraavana päivänä sillä välin kun emäntä oli töissä. Hän työskenteli hierojana ohittamamme pienen kaupungin keskustassa ja vei meidät illalla läheiseen kylpylään. Tavallisesti sinne pääsivät vain hotellin asiakkaat ilmeisesti vakuutussyistä, mutta emännällä oli hyvät suhteet henkilökuntaan, joten hän puhui meidät sisään ottamalla epävirallisen vastuun turvallisuudestamme. Minä menin miesten puolelle ja kaikki muut naisten puolelle.
Pukuhuoneessa tuntui siltä, että kaikki todellakin olivat menneet naisten puolelle, sillä en tavannut ketään. Katsoin itseäni peilistä ja yllätyin siitä, miten hyvältä näytin. Olin ollut hiukan huolissani, pääsisimmekö kylpylään, joten ilmeisesti huojentuneisuuteni vaikutti nyt ulkonäkööni. Lämmiteltyäni hetken saunassa menin suihkuun, puin uimahousut ja suunnistin altaille.
Kaikki altaat olivat hyvin pieniä, etenkin porealtaat, joita oli useita. Ihmisiä oli vähänlaisesti. Ulkona oli pimeää ja myrskyisää, eikä savusauna ollut käytössä. Lapsia piti vahtia koko ajan, sillä kumpikaan ei osannut kunnolla uida, mutta onneksi meitä oli monta. Emäntämme leikki porealtaassa lasten kanssa, että söisi heidät, jos he tulisivat liian lähelle. Minä menin altaaseen, johon nappia painamalla ryöppysi niskahierontavettä. Kuten tavallista, hierovaksi tarkoitettu vesi aiheutti ensin voimakasta kutinaa ja kihelmöintiä ihollani, mutta jonkin ajan kuluttua tunsin, että hartioiden kireys helpotti kuin olisin ollut oikeasti hierottavana. Vahdin vuorostani lapsia altaissa, mutta pian saimme kylliksemme tästä pienestä kylpylästä. Kun olin ennen tuloamme maininnut emännälle, että olen käynyt Katinkullan kylpylässä joskus kauan sitten nuorena, hän sanoi, että se on hirveä paikka. Muistin itsekin, että se oli sekava kompleksi, mutta oli siinäkin puolensa, vaikka se oli iso kylpylä. Tärkeintä on, ettei käy kylpylöissä tämän tästä vaan harrastaa myös kehittävämpää liikuntaa.
Kun olimme kaikki palanneet aulaan, emäntämme näytti meille käytävälle ripustettuja tauluja, joissa paikan työntekijät olivat pukeutuneet entisajan asuihin. Jos lataisimme puhelimeemme erään sovelluksen, näkisimme kuulemma jonkin hauskan esityksen. En tajunnut, mistä oli kyse ja miten älypuhelimen sovellus ja jotkin taulut voivat toimia yhdessä, mutta oli jo sen verran myöhä, ettemme ehtineet juuri sinä iltana kokeilla. Myöhemmin voisimme ehkä palata asiaan. (Osoittautui, että myöhemmin emme voineet palata asiaan.)
Palasimme takaisin majapaikkaamme pimeässä. Söimme iltapalaa. Lapset riitelivät siitä, kenen vieressä ja missä huoneessa nukkuisivat, sillä vaihtoehtoja oli liian monta. Lopulta toinen lapsista jäi nukkumaan minun viereeni, minkä ajattelin häiritsevän untani, mutta enemmän sitä häiritsi emäntämme kovaääninen kuorsaus, josta hän oli etukäteen varoittanut - varoituksesta ei kylläkään ollut mitään hyötyä - ja joka kantautui talon poikki.
Makuuhuoneet olivat kuitenkin viihtyisät, niissä oli näet monta kirjahyllyä. Hyllyjen sisältö oli enimmäkseen epäkiinnostavaa murrerunoutta, tuttuja helppolukuisia klassikoita ja mangasarjakuvia, joita yksi emännän aikuisista tyttäristä oli harrastanut. Löysin kuitenkin itselleni viihdyttävää luettavaa tylsiksi hetkiksi, Juhani Peltosen tarinakokoelman Natalian kanssa vuodelta 1981. Suunnilleen samalta vuodelta olivat monet talon sisustuskappaleet. Itse talo oli ikivanha, huoneiden lattiat olivat vinossa. Makuuhuoneissa, joista yksi oli emännän työhuone - sen täytti hierontapöytä, jolla puolisonikin pari kertaa vierailumme aikana makasi hoidettavana - haisi osittain samalta kuin jo kuolleen mummoni homehtuneessa kodissa, mutta haju taisi olla enemmän ummehtuneisuutta kuin kosteusvauriosta peräisin, sillä tässä talossa pystyi kuitenkin oleskelemaan kauemmin kuin minuutin. Emäntä näytti minulle seinällä roikkuvaa vanhaa, vihertävää ilmakuvaa talosta ja sivurakennuksista ja selitti, mitä muutoksia hänen asuttamassaan lapsuudenkodissa vuosikymmenten kuluessa oli tapahtunut. Sisällä suurin muutos oli tapahtunut tulisijoissa, joista vain yksi leivinuuni oli jäänyt keittiön nurkkaan toiseen päähän taloa, niin että toisessa päässä sijaitsevissa makuuhuoneissa oli talvella hyvin viileää. "Pitäisi remontoida, mutta ei ole varaa, joten tämä on nyt tämmöinen niin kauan kun minä tässä asun", emäntä sanoi. (Hän puhui savoa, mutta käytän tässä kirjakieltä, sillä en hallitse murretta riittävän hyvin, vaikka keskisuomalaisena olenkin periaatteessa savolainen.)
Puolisoni kertoi emännästä, että hänellä oli kolme aikuista lasta, kaksi tytärtä ja yksi poika, jonka elämään neuropsykiatrinen sairaus vaikutti voimakkaasti. Emännän mies, lasten isä, oli ollut väkivaltainen ja käyttänyt alkoholia liikaa. Nyt hän tapaili toista miestä, joka ei ollut väkivaltainen mutta käytti alkoholia liikaa eikä siksi ollut paikalla, kun me tulimme kylään. Jos kolmas kerta ehtii tulla, hän siis ehkä löytää viimein täydellisen miehen, minä ajattelin.
Seuraavana päivänä ajoimme lasten kanssa naapurikunnan keskustaan etsimään luistelu- tai mäenlaskupaikkaa. Lunta oli niin vähän, että luistelun onnistuminen oli todennäköisempää. Minä olin ottanut mukaan vasta hankkimani retkiluistimet, joita en ollut vielä ehtinyt kokeilla. Siteiden kiinnittäminen teriin suoraan ja niin, että talvikengät asettuisivat niihin tiukasti, oli ollut vaikeaa, mutta olin mielestäni viimein onnistunut. Ajoimme urheilupuistoon, josta löytyi autio kaukalo. Saimme luistimet kaikkien jalkaan ja aloitimme. Retkiluistimilla luistelemisesta ei tullut mitään, kenkäni eivät olleet kyllin tukevat. Vuoron perään myös lapset hermostuivat, sillä pienempi ei vielä osannut kunnolla luistella eikä suurempaa huvittanut harjoitella taitavammaksi. Puolisoni totesi liikuntarupeaman päätteeksi, ettei enää koskaan luistelisi lasten kanssa, jos on näin vaikeaa ja vastenmielistä liikkua yhdessä. Löytyisiköhän jostain kuitenkin mäenlaskupaikka, minä pohdin toiveikkaasti.
Ajoimme ensin sotkuiseen tavarataloon keskustan ulkopuolelle, sillä minä tarvitsin tukevammat kengät luistimiini ja muutkin kai jotain. Lapsille ostettiin lisää vaatteita, siitä tuli taas hyvä mieli kaikille muille paitsi minulle. Sitten lähdimme etsimään liukurimäkeä, mutta mistään ei tahtonut sellaista löytyä. Netistä saimme selville, että sellainen pitäisi olla erään majoituspaikan yhteydessä paluumatkan varrella. Puolisoni epäili sitä suuresti, mutta menimme kuitenkin katsomaan. Kohteessa ei näkynyt muita autoja eikä ihmisiä. Eikä lumista mäkeä, jota olisi voinut laskea liukurilla tai pulkalla. Lähdimme pois pettyneinä. Tällä talvilomamatkalla emme voineet hiihtää emmekä laskea mäkeä, eikä luisteleminenkaan oikein onnistunut. Niitä varten olisi pitänyt ajaa vielä parisataa kilometriä pohjoisemmaksi.
Vinolattiaisessa talossa oli onneksi ruokaa valmiina, kun vain haimme viileästä tuulikaapista tai kuistilla tönöttävästä vanhasta sähköttömästä pakastimesta ja lämmitimme. Ruoan jälkeen lämmitimme myös leivinuunin, josta piti avata peräti neljä peltiä. Toisen lapsemme kummitäti, jonka perheellä oli saman tien varrella kesämökki ja joka tunsi emännän pitkältä ajalta, saapui pian seuraksemme. Minä kaipasin omaa rauhaa ja lähdin kävelylle lumisateeseen sillä välin kun toiset pelasivat seurapelejä.
Talon takana oli kalanruotoja ja -jäänteitä, joita oli ilmeisesti heitetty linnuille. Muuten emäntä ei jätteitä kierrättänyt vaan heitti kaiken samaan isoon roska-astiaan etupihallaan. Koska en tuntenut paikkoja, en uskaltanut lähteä kävelemään muualle kuin tietä pitkin. Lumi satoi rauhallisesti ja näytti olevan aikeissa peittää koko tienoon, sillä ilma kylmeni pakkasen puolelle. Kävelin edellisessä kappaleessa mainitsemalleni pienelle kesämökille, joka oli tyhjillään. Se sijaitsi puoliksi puiden suojassa pellon laidalla, kaukana rannasta. Paikka ei näyttänyt erityisen viihtyisältä, mutta kai siihenkin voi liittyä kauniita muistoja. Lähdin paluumatkalle hieman jo kylmissäni ja alakuloisena. Pyrytti edelleen. Hevosetkin oli eräällä tilalla otettu aitauksesta suojaan. Vain minä kävelin peltoja halkovaa tietä kuin ei olisi ollut paikkaa minne mennä, vaikka olikin. Perillä minut otti vastaan koira, haukkumatta. Menin sen kanssa katsomaan rantaa. Rantasaunan lisäksi siellä oli parhaat päivänsä nähnyt potkukelkka, jolla ilmeisesti oli käyty jäällä potkuttelemassa. Nostin sen koskemattomasta, vain järveltä puhaltavan tuulen muovaamasta lumesta ja kokeilin. Sohjo oli jäätynyt siihen kiinni niin, ettei sen käyttämisestä tullut mitään ennen seuraavaa suojasäätä. Kävelin jäälle ja näin parinkymmenen metrin päässä jonkin merkityn paikan, avannon tai pilkkimispaikan ehkä. En lähtenyt sinne, mutta ajattelin, että järvellä olisi voinut vielä yrittää luistella, ellei lunta olisi ollut jo niin paljon. Ja niin hämärää; tänään oli joka tapauksessa myöhäistä. Koirakin suhtautui minuun jo välinpitämättömästi ja nuuski vain lunta, joten menin sisään lukemaan Juhani Peltosta.
Hauskaa kirjaa vinolattiaisessa olohuoneessa lukiessani kuulin emännän palaavan töistä kotiin. Hän meni ensin keittiöön, jossa muut vahtivat leivinuunia ja pelasivat edelleen. Kuulin, että hän aikoi valmistaa iltapalaksi haukipizzaa, joka oli luontevaa jatkoa edellisen päivän haukipadalle. Elohopeapitoisuuteni olikin päässyt laskemaan. Kuulin myös puolisoni sanovan hänelle, että kannatti tarjota minulle, minkä tulkitsin tarkoittavan jotain alkoholijuomaa. Ilahduin siitä vielä enemmän kuin Peltosen kirjasta, sillä myös alkoholipitoisuuteni oli päässyt laskemaan. Hetkeä myöhemmin näin emännän tulevan olohuoneeseen kädessään tavallinen vihreä juomalasi ja vihreämuovinen litran punaviinipullo. Kiitin viinistä, joka oli ihan juotavaa, ja ajattelin, että nyt viimeistään olisi kohteliasta liittyä toisten seuraan keittiöön, vaikka siellä olikin ahdasta kaikkien ihmisten ja haukipizzanlaiton keskellä. Mutta siellä oli myös viinipullo, joten ehkä pärjäisin.
Autoin paprikoiden pilkkomisessa, vaikka kukaan ei pyytänyt, ja söin pahimpaan nälkääni banaanin. Se sopi hyvin yhteen punaviinin kanssa. Kun haukipizza paistui uunissa, emäntä otti oluen ja kysyi kaikilta aikuisilta, oliko viini hyvää. Hänelle vastattiin kohteliaasti, että oli, mutta minä join viinistä suurimman osan, ja se sopi hyvin yhteen melko eksoottisen haukipizzan kanssa. Olisin nukkunut seuraavana yönä hyvin, ellei emäntä olisi taas kuorsannut kovaäänisesti.
Laskiaistiistaiaamuna emäntä oli taas lähtenyt töihin. Me valmistauduimme lähtemään kotimatkalle aamiaisen jälkeen. Kun kannoin matkatavaroitamme autoon, katsahdin rantaan ja ajattelin, että luisteleminen jäi sitten kuitenkin väliin, vaikka olin ostanut tavaratalosta uudet, tukevat kengät. Sitten kuulin kovan äänen jäältä. Näin harmaan henkilöauton - olisiko ollut vanha Toyota Corolla - kiitävän kaukana rannasta mutta rannan suuntaisesti kohti niemenkärkeä, jonka toisella puolella jää oheni ja muuttui vähitellen virtaavaksi vedeksi. Mutta ilmeisesti tällä puolella jää oli paksua. Kävelin rantaan ja katsoin siihen suuntaan, mihin auto oli päästellyt. Näin, että se oli pysähtynyt lähelle rantaa aivan niemennokassa sijaitsevan talon kohdalle. Olimme edellisenä päivänä käyneet sielläpäin ja nähneet talon, kun olimme etsineet koiraa, joka oli kadonnut johonkin juuri ennen lähtöämme kaupunkiin. Emme olleet löytäneet koiraa silloin, mutta emäntä oli vastannut tekstiviestiin rauhoittelevasti, että "se vain tekee töitään". Ilmeisesti tuo jäällä kiitänyt autokin vain tekee töitään. Tunsin selvästi, että oli aika palata kotiin. Kun ajoimme pikkukaupungin ABC:n liikenneympyrästä, näin vasta silloin, että sen keskellä kohosi ikonilta näyttävä laitos. Tunsin vielä selvemmin, että oli aika palata kotiin. Paluumatkalla luin kreivi Xavier de Maistren Matkaa huoneeni ympäri vuodelta 1795 (suom. Kai Mikkonen):
"Huoneeni seinillä riippuvat taulut ja puupiirrokset kaunistavat sitä tavattomasti. Haluaisin kaikesta sydämestäni tarkastella kaikkia niitä lukijan viihdytykseksi ja huvitukseksi sillä pitkällä reitillä, joka meidän täytyy vielä kulkea saapuaksemme työpöytäni ääreen. On kuitenkin yhtä mahdotonta kuvata maalausta selkeästi kuin tehdä todenmukaista muotokuvaa kuvauksen perusteella."
Matka sujui rattoisasti. Pysähdyimme eräällä ABC:llä. Kotona ei vieläkään ollut helmikuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti