Eräänlainen kirja-arvio: "Analyysi pelastaa romantikot"

Syksyllä 2019 ajauduin työni puolesta selailemaan Anaïs Ninin Päiväkirjan kolmen ensimmäisen osan suomennoksia. Ensimmäinen osa kattaa vuodet 1931-34, toinen osa vuodet 1934-39 ja kolmas osa toisen maailmansodan vuodet 1939-44. (Raija Mattilan suomentamia osia on kokonaista seitsemän, vuoteen 1974 asti. Ne julkaisi Otava vuosina 1977-89.) Löydettyäni lopulta kolmannen osan loppupuolelta työssä tarvitsemani lainauksen - "Kun ihmisellä on valoa sisällään, hän näkee sitä myös ulkopuolellaan" - palasin myöhemmin lukemaan kirjoja aikajärjestyksessä ja olen nyt lukenut kaikki kolme osaa. Enkä malttaisi odottaa, että kirjastot aukeavat ja pääsen lainaamaan loput neljä.

Anaïs Ninin (1903-77) päiväkirjat ovat hänen tuotantonsa tunnetuin osa. Ranskassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut kirjailija pohtii ja analysoi niissä itseään ja elämänsä ihmisiä. Sivut vilisevät runoilijoita, kuvataiteilijoita, kustantajia, muusikoita, näyttelijöitä, näytelmäkirjailijoita, elokuvantekijöitä, astrologeja, arkkitehteja, psykoanalyytikkoja tai muuten vain kiehtovia hahmoja, joita Nin elämänsä varrella kohtaa. Päiväkirjoja on luonnollisesti sensuroitu ja dramatisoitu, niin että esimerkiksi Ninin aviomiehestä, kaivertajasta ja elokuvantekijästä Hugh Parker Guilerista eli Ian Hugosta, ei kerrota oikeastaan mitään eivätkä kaikki henkilöt esiinny kirjoissa omilla nimillään. Tukevasti mutta vapaamielisesti naimisissa ollut Nin näyttäytyy niissä yksinäisenä naisena ja köyhänpuoleisena mesenaattina, joka auttaa lupaavia mutta rutiköyhiä taiteilijoita minkä ehtii eikä siksi tahdo saavuttaa itse menestystä kirjailijana, vaikka todellisuudessa hänen miehensä oli ennen taiteilijaksi ryhtymistään ja sen jälkeenkin töissä pankissa, tuki vaimonsa kirjallista boheemielämää etenkin ensimmäiset vuosikymmenet ja suhtautui ymmärtävästi hänen monenkirjaviin ihmissuhteisiinsa. Ninin ja hänen miehensä kuoleman jälkeen vuodesta 1986 alkaen englanninkielisistä päiväkirjoista on ilmestynyt painoksia, joissa aiemmin poistetut tai muokatut ja loukkaavina pidetyt kohdat ovat mukana, mutta luettuani kolme ensimmäistä osaa sensuroitua Päiväkirjaa minun on vaikea uskoa, että historioitsijoita ehkä sinänsä kiinnostavat ihmissuhdepaljastukset jotenkin parantaisivat teosta, jossa tärkeintä on taiteen ja elämän tarkoituksen ja yleisen ihmisluonteen tinkimätön pohdiskelu. (Toisaalta Mattilan suomennos on osittain vanhentunut, joten jos Päiväkirja joskus käännetään uudestaan suomeksi, ei varmaan ole syytä jättää uusiakaan katkelmia huomiotta.)

Päiväkirjan ensimmäisessä osassa lähellä Pariisia Louveciennesissä asuva Anaïs Nin on juuri kirjoittanut "epäammatillisen tutkielmansa" ihailemastaan D. H. Lawrencesta, joka oli kuollut tuberkuloosiin edellisenä vuonna (1930) Ranskassa. "Minä tiedän sen että olen kauniissa vankilassa, josta pääsen pakoon vain kirjoittamalla. Siksi kirjoitin D. H. Lawrence -kirjani kiitollisuudesta, sillä hän se minut herätti. [...] Miller oli sanonut [kirjan käsikirjoituksesta]: 'En ole koskaan nähnyt näin väkeviä totuuksia näin hienovaraisesti lausuttuna.'" Miller on tietenkin kirjailija Henry Miller (1891-1980), Ninin päiväkirjojen ehkä keskeisin hahmo heti Ninin itsensä jälkeen. Nin ja Miller käsittivät heti alussa toisistaan, miten merkittävää heidän työnsä oli ja olisi, mutta Nin joutui odottamaan huomattavasti pidempään saavuttaakseen mainetta. Molemmat paiskivat töitä, mutta siinä missä Milleriä rasitti lähinnä köyhyys, Nin joutui kamppailemaan itsensä kanssa niin kuin kaikki ihmiset, jotka pyrkivät toimimaan "laajentuneen elämännäkemyksen välittäjänä", kuten Nin kirjoittaa - vasta syksyllä 1943, mutta se tavoite hänellä oli ollut koko ajan. Hänen kirjallisia esikuviaan olivat Lawrencen lisäksi Dostojevski ja Proust. Hän korosti aitojen tunteiden ja ihmismielen syvyyksien merkitystä kirjoittamisessa ja vierasti kaikenkattavaa pinnallisuutta, abstraktioita, ideologioita ja varsinkin politiikkaa, vaikka hän käytännössä tukikin vasemmistolaisia 1930-luvun lopulta lähtien. Selvittääkseen ajatuksiaan ja vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa hän turvautui psykoanalyysiin, joka hänellä hänen omien sanojensa mukaan oli korvannut uskonnon. Ensimmäinen psykoanalyytikko, konservatiivinen René Allendy, ei lopulta ymmärtänyt hänen taiteellista puoltaan, mutta seuraava, Freudin näkemyksistä etääntynyt Otto Rank, ymmärsi niin hyvin, että Nin koki psykoanalyysin pelastajakseen, lähti Yhdysvaltoihin muuttaneen Rankin perään ja ryhtyi tämän apulaiseksi.

Päiväkirjan toisessa osassa Nin käsittää pian, ettei sittenkään ole mikään psykoanalyytikko, ja palaa hektisestä New Yorkista hidastempoisempaan Pariisiin keväällä 1935. Kun Espanjan hirvittävä sisällissota seuraavana vuonna puhkeaa ja enteilee vielä hirvittävämpää maailmansotaa, hän joutuu jälleen ottamaan selvää tunteistaan voidakseen edetä kirjailijanurallaan. Elokuussa 1937 hän kirjoittaa:

"Tulin taas ajatelleeksi että yksityinen kärsimys pitäisi sulauttaa yleiseen kärsimykseen. Ihmisen olisi omien vaivojensa sijasta otettava kannettavakseen maailman vaivat. Syvästi eletty omakohtainen elämä tietysti laajenee yksityisyyden rajat ylittäviksi totuuksiksi. Kamppailu itseni kanssa sai minut ymmärtämään muiden kamppailua."

Mutta sitten hän oivaltaa jotain olennaista totuudesta:

"Minä en pysty paljastamaan koko totuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että joutuisin silloin kirjoittamaan neljä sivua jokaista nykyistä sivua kohti, joutuisin kirjoittamaan takaperin, palaamaan askeleitani myöten taaksepäin tavoittaakseni sen mikä on kaiken takana, sillä kaunistelu on petollista ja idealismin pahe vääristää joka käänteessä totuuden. Kun varovasti palailee askeleitaan myöten takaisin poimiakseen mitä verkosta on pudonnut, on vaarassa vajota itsetarkkailun kynsiin, tuon pedon joka pureksii jokaista suupalaa liian kauan, pureksii kunnes jäljellä ei ole mitään ja joka enemmän kuihduttaa koskettamaansa kuin luo siihen valoa."

Tämä osa Päiväkirjaa tuntui raskaslukuiselta, koska siinä Nin hämmästelee yhä enemmän ystävänsä Henry Millerin tunteettomuutta kasvavan väkivallan maailmassa ja näyttää olevan jumissa elämässään. Lopulta hänen täytyy ystävineen lähteä sotaa pakoon, sillä kukaan ei syöksekään Hitleriä vallasta vaan toinen maailmansota syttyy.

Kolmannessa osassa, loppuvuodesta 1939, Nin matkustaa vesitasolla Portugalista Azoreiden ja Bermudan kautta New Yorkiin. Azoreista hän toteaa, että "ne ovat se osa Atlantista joka ei vajonnut", ja Bermudalla hän vierailee tippukiviluolissa ja puhuu jälleen Atlantiksesta: "Unikuva josta puuttui kaikki väkivaltaisuus." Samaa hän olisi voinut sanoa päiväkirjamerkinnöistään: kaikessa selväsanaisuudessaankin ne ovat unenomaisia mutta totuudenmukaisia näkymiä ja arvostelmia, joiden ei tarvitse tehdä väkivaltaa eikä hyökätä ketään tai mitään vastaan, sillä ne ovat aitoa tunnetta eli ihmisyyttä eivätkä demoniemme synnyttämiä haluja tai oletetun objektiivisuutemme tuotteita. Yhä uudestaan Nin toteaa, että maailma ei muutu, elleivät ihmiset osaa tutkia ja tutki sisintään rehellisesti, niin että heidän "minuutensa laajentuisi".


Surrealismin ongelma

Nin selittää useaan otteeseen, ettei ymmärrä surrealismia sen teoreettisuuden, leikillisyyden ja tunteettomuuden vuoksi, että surrealismi ei esimerkiksi psykoanalyysin tapaan ota unia elimelliseksi osaksi elämää vaikka onkin niistä kiinnostunut. Aina kun hän kritisoi surrealismia, minä ajattelen omaa suhdettani tuohon suuntaukseen, josta oma suomentajantyöni alkoi. Opiskeluaikanani löysin belgialaisen runoilijan Achille Chavéen (1906-69), jonka aforismeja ja runoja lopulta julkaistiin suomeksi valikoimassa Keitteitä ja valittuja runoja (Savukeidas, 2014). Olen melko varma, että Anaïs Nin ei tuntenut Chavéeta vaikka tunsikin henkilökohtaisesti ranskalaisia surrealisteja, kuten André Bretonin. Ranskalaisen René Daumalin (1908-44) hän saattoi tuntea, mutta tätäkään surrealismin keinoja hyödyntävää kirjailijaa hän ei mainitse - ainakaan vielä ensimmäisissä päiväkirjoissaan. Kustantaja pyysi minua suomentamaan Daumalin keskeneräisen romaanin Mont Analogue (Basam Books, 2014), ja nyt yritän itse saada jonkun kiinnostumaan myös Daumalin aikaisemmasta romaanista La Grande Beuverie ("Suuret juomingit"), joka kuvaa 1930-luvun yhdysvaltalais-ranskalaista ilmapiiriä kaunokirjallisesta näkökulmasta siinä missä Ninin Päiväkirja omaelämäkerrallisesta.

Chavée edusti vallonialaista surrealismia, joka poikkesi ranskalaisesta mutta myös Brysselin ja Flanderin surrealismista, sillä luonnollisesti kaikilla Belgian alueilla piti olla omat surrealistiryhmänsä, jotka kaikki luonnollisesti edustivat sitä ainoaa oikeaa surrealismia. Lisäksi surrealistit kiistelivät suhtautumisestaan Marxiin, Leniniin, Staliniin ja Trotskiin. Tähän asti voi yhtyä Ninin arvosteluun siitä, että surrealistit menivät aika usein ideologia edellä. Chavée jopa lähti Espanjaan taistelemaan Francoa vastaan samaan aikaan kun Nin ajatteli pessimistisesti, että "pahuus säilyy" kuitenkin. Mutta monet surrealistitkin etääntyivät surrealismin alkuperäisestä bretonilaisesta teoriasta ja alkoivat suhtautua siihen ironisesti. Yksi Chavéen aforismeista kuuluu: "Analyysissa analyysi on analyyttista." Pelkkä ironia ei vie pitkälle, mutta se on alku ja voi johtaa kypsymiseen. Vuonna 1966 Chavée kirjoitti runon, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1990 kokoelmassa Résurgences ("Virkoamisia"):


Barbaarikuningas on surumielinen
hän on pohtinut alkuperäänsä
karhuturkki on pudonnut hänen jalkoihinsa

Nyt hän keskittyy pohtimaan tulevaisuutta

Hänestä tulee puhdas kuin ruohonkorren varjosta
tästä eteenpäin hän nousee vaivatta
horjuvan valtaistuimensa askelmat


No, Chavéen kypsyminen tapahtui ehkä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mitä voimme sanoa Daumalista, joka oli kaikesta päätellen tehnyt jo ennen sotaa kaikkensa päästäkseen perille olemassaolon arvoituksesta ja kuoli sodan loppumetreillä tuberkuloosiin? Hän oli todellakin laajentanut minuuttansa kaikilla mahdollisilla ja vähän mahdottomillakin tavoilla: heikentämällä terveyttään pysyvästi vaarallisella hiilitetrakloridilla, perehtymällä käytännössä omin päin sanskritiin ja intialaiseen filosofiaan ja kirjoittamalla tinkimättömän itsetutkiskelevaa runoutta kokoelmassaan Le Contre-Ciel ("Vastataivas"):


SITTEN

Synnyn uudelleen sydämettömänä,
aina vain samaan kaikkeuteen
sama pää harteillani,
samat kädet,
korkeintaan väriä vaihtaneet,
mutta ei sekään minua lainkaan lohduttaisi.

Olen silloin julma ja yksin
ja syön rantakäärmeitä
ja raakoja hyönteisiä.

En puhu kenellekään,
ellen sitten hyönteisten
ja nahattomien käärmeiden kielellä
sanoja, jotka elävät ja nauravat tahdostani riippumatta.


Siinä missä Nin kirjoitti Päiväkirjaansa tallentaakseen elämänsä ja puhuakseen analyysin tärkeydestä, Daumal pyrki "kaksinkertaisesta kuolemasta" kertovilla runoillaan, joita kutsui "huudoiksi", herättämään ihmiset, jotka raahasivat perässään omia ruumiitaan - "omia" siinä merkityksessä, että ne olivat itse tehtyjä - ja odottivat vain muuttuvansa eräänä päivänä oikeiksi ruumiiksi, joita itse olivat mutta eivät olleet tehneet. Ihmiset antoivat kuoleman voittaa elämän, koska antoivat (kuoleman)pelon sanella elämänsä. Kokoelmansa esipuheessa, jota kutsui "varoitukseksi", vuonna 1935 Daumal kirjoitti: "Se, että opitaan pois haaveilusta ja filosofoinnista ja opitaan ajattelemaan ja sanomaan, ei käy yhdessä päivässä. Eikä meillä kuitenkaan ole montaakaan päivää aikaa."

Hyvä on, Daumalkaan ei ollut tyylipuhdas surrealisti. On itse asiassa vaikea sanoa, mikä hän oli. Hän oli jotain ihan muuta. Ei kuka tahansa hankkiudu vapaaehtoisesti kooman kaltaiseen tilaan hengittämällä myrkkyä, jolla hyönteisten keräilijät tappoivat kovakuoriaisensa, ja vielä kirjoita noista kuolemanrajakokemuksistaan - kyllä, puhun monikossa, sillä Daumal toisti tempun monta kertaa parin ystävänsä kanssa - lehteen rehellistä ja lajissaan täysin ainutlaatuista juttua ("Ratkaiseva muisto" oli tuon esseen kuvaava nimi), jonka rinnalla kaikki ne valoa ja harpunsoittoa tunnelin päässä -tarinat kalpenevat. Daumal vakuuttui toisen todellisuuden olemassaolosta ja kuvasi sitä "polttavaksi tulimereksi", jonka liekeissä hän "kieppui kuin perhonen", eikä hän tarkoittanut helvettiä. Samaan aikaan Nin kirjoitti, että hänen huumausaineensa ovat hänen päiväkirjansa. Kuulostaapa hurjalta.

Mutta ehkä Daumal meni liian pitkälle. Hän varmaan vaikutti Ninistä liian uskonnolliselta, olihan hän niin syvällä hindulaisuudessa ja jonkin aikaa tekemisissä mystikko G. I. Gurdjieffin oppien kanssa. Mieleeni tulee vielä yksi alkujaan surrealistinen kirjailija, Julien Gracq (1910-2007), ja hänen kuuluisa romaaninsa Le Rivage des Syrtes (1951). Yksi muistettavimmista tuon hidastempoisen kertomuksen - joka muistuttaa Dino Buzzatin Tataariaroa juoneltaan vaan ei tyyliltään eikä tekniikaltaan - hahmoista on iäkäs ja myöhemmin kirjassa kuoleva mies, joka toteaa, että kun ihminen ei enää jaksa nostaa päältään sitä, mitä on tehnyt, siitä tulee hänen hautansa kansi. Ajatus on oikeastaan sama kuin Daumalilla: ihmisen on jatkuvasti ponnisteltava ja uudistuttava välttääkseen rapistumisen ja kuoleman. Gracq esittää ajatuksen hieman epämääräisemmin ja vähemmän analyyttisesti, mutta hän pysyy konkretiassa. Se oli varmasti Ninillekin tärkeää, hänen päiväkirjojensa paikoin värikkäästä ja yksityiskohtaisesta ajankuvasta päätellen.

Vaan riittäköön tämä surrealismista, minun täytyy lukea Ninin myöhemmät päiväkirjat ennen kuin puhun mitä sattuu, ellen jo ole puhunut. Olen lukenut Bretonin Nadjan ja Hullun rakkauden ja Bretonin ja Philippe Soupault'n Magneettikentät ja Louis Aragonin Elsan ja ymmärrän hyvin Ninin kritiikin. Olen lukenut René Charia, Chavéeta, Daumalia ja Gracqia ja käsitän, että surrealismi ei yksin riitä - mutta siitä voi olla paljon hyötyä, kun on jumissa elämässään.


Työn ongelma

Toisen maailmansodan kauhuja paennut Anaïs Nin uppoutui työntekoon, joka ei hänelle ollut ollut vierasta aiemminkaan. Henry Miller kirjoitti hänelle alkuvuonna 1944 kirjeessään Yhdysvaltain länsirannikolta rohkaisevasti: "Pettämätön laki näyttää olevan että mitä enemmän ihminen itseensä luottaa, sitä enemmän muu maailma häneen luottaa." Virkkeen voisi hyvin sijoittaa motoksi - ja on varmaan sijoitettukin - johonkin amerikkalaiseen itseapukirjaan tai bisnesoppaaseen, aivan kuten Ninin samalla tavalla innoittava toteamus, jonka mainitsin tämän blogikirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa ja joka itse asiassa on sijoitettu motoksi erääseen uuteen itseapukirjaan. Nin- ja Miller-sitaatit ovat mottoja metsästävien itseapukirjailijoiden aarreaitta, vaikka mottojen ja itseapukirjojen sijaan kaikkien kannattaisi ennemmin lukea pidempiä hyviä tekstejä kaunokirjallisuutta kannesta kanteen: runoja, romaaneja, novelleja ja esseitä. (Lukuviikko, hyvät ihmiset!)

Juhliessaan uutta vuotta 1940 New Yorkissa Nin toteaa ajattomasti: "Kaikkialla ympärillämme jännitys korvaa innostuksen, touhotus ja toimeliaisuus syvällisyyden, huumori tunteen." Silti hänen omaa toimeliaisuuttaan, ainakaan sellaisena kuin se Päiväkirjassa näyttäytyy, ei voi olla ihastelematta. Kun kustantajia hänen kirjoilleen ei löydy, hän alkaa itse painaa niitä, vaikka se on taloudellisesti järjetöntä ja fyysisestikin raskasta työtä. Taide, analyysi ja rakkaus tuntuvat kuitenkin kannattelevan häntä - kunnes hän uupuu ja palaa loppuun. Se olisi pitänyt arvata, mutta koska kaikesta selviävät ja kaiken jaksavat ihmiset ovat niin valloittavia ja vastustamattomia ja inspiroivia, me emme arvaa enkä minäkään arvannut. Sitä paitsi tuntuu kuin meiltä odotettaisiinkin, että uuvumme, sillä se osoittaa, että olemme tehneet parhaamme. Juuri ennen kuin Nin tunsi olevansa loppu, Miller oli kirjoittanut hänelle: "[M]inusta tuntuu että vielä kuolinvuoteellani kohottaudun kyynärpääni varaan ja sanon viimeisinä sanoinani maailmalle: 'Älkää raatako, piruparat! Antakaa olla... tehkää niin vähän kuin suinkin!'" (Luultavasti Miller ei tehnyt niin, sillä viimeisinä vuosinaan hänellä oli kiire kirjoitella rakkauskirjeitä kuusikymmentä vuotta itseään nuoremmalle Brenda Venus -nimiselle näyttelijälle, elokuvantekijälle ja Playboy-mallille, jonka kanssa hän oli ystävystynyt.) Kun Miller vertasi Niniä Karen Blixenin novellin "Uneksijat" Pellegrinaan, joka "järkevyydestään huolimatta" oli "Donna Quijota de la Mancha", Nin vastasi ymmärtäneensä, mikä hänen erehdyksensä oli: "Minä en tyytynyt laulamaan tai niin kuin sinä antamaan lahjoja puheen, lukemisen, kirjoittamisen muodossa. Sinä annoit sitä mikä oli helppoa, luonnollista, mitä oli yllin kyllin. Minä luovuin kaikesta mitä tarvitsin, lomista, hyvästä ruoasta, levosta. Ruumis ei kestä loputtomiin."

Ei niin. Meidän kaikkien pitäisi antaa ensisijaisesti vain sitä, mitä meillä on yllin kyllin, ja muuta vain sen verran kuin ja silloin kun täytyy. Maailmassa on kulttuureja ja yhteisöjä, joissa palveluksesta ei vaadita vastapalvelusta eikä lahjasta vastalahjaa vaan hyvän annetaan vain kiertää, koska se on tehokasta ja hyväksi yhteisölle. Meidän länsimainen kulttuurimme ei ole sellainen yhteisö, vaikka vannoo ainakin nykyään erikoistumisen nimeen, ja siksi millereitä ja vähän muitakin taiteilijoita pidetään toisten kustannuksella omaa unelmaansa elelevinä pummeina. On kuin yhteiskunnassamme ajateltaisiin: viis siitä, että saamme taiteilijoilta taidetta, jonka elämää kohentavaa arvoa ei voi mitata rahassa; tärkeintä on, että kukaan ei pääse nauttimaan omasta työstään, ellei sitten tule sillä toimeen "markkinaehtoisesti".

Nin oli ennen romahdustaan oppinut sanomaan ei muutamille taiteilijoille, joiden tukemista ei pitänyt mielekkäänä, mutta se ei riittänyt estämään romahdusta. Hän valitti, että osaa vaikka mitä mutta ei tehdä rahaa. (Sitä osasi tehdä vain hänen pankkiirimiehensä.) Sekään ei riittänyt. Maailmantilanne ahdisti häntä, ja hän yritti paeta sitä työhönsä, mutta maailman muuttaminen oli hänen työtään ja maailmasta välittäminen hänen osansa naisena, hän ajatteli, joten työkään ei auttanut. Kun Nin murehtii nuorten taiteilijoiden tunteettomuutta ja historiattomuutta, hän kuulostaa esikuvansa D. H. Lawrencen runoilta (suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivanen, valikoimassa Kun ihmiset ovat olevinaan jumalia, Basam Books, 2014):


NUORISO PARKA

Nykyajan nuoret ovat syntyneet vangeiksi,
raukat, ja tietävät sen.
Syntyneet maailman pakkotyöhön,
ja tuntevat sen.
He ovat perineet tietynlaisen vankeuden,
työn ja vankien tavat
ja vankien lattean, hyödyttömän vapaa-ajan.


USEIMPIEN IHMISTEN KUOLEMA

Useimpien miesten kuolema, nykyään,
useimpien naistenkin kuolema
ei ole muuta kuin korjauskelvottoman
koneen rikkoutuminen.


Jos oletamme, että Lawrence ja Nin olivat oikeassa, olemme menettäneet jo monta sukupolvea. Mitä he olisivat sanoneet 2000-luvusta? Samaa. Onko mitään tehtävissä? On, jos vain käsitämme, missä vika on: työssä ja vastaavassa toiminnassa. Työssä ja vastaavassa toiminnassa on moni asia pielessä:

1. Melkein kaikki tekevät liikaa töitä tai vastaavaa ja ovat koko ajan väsyneitä. Väsymys altistaa heidät sairauksille, tapaturmille ja onnettomuuksille, vaikeuttaa keskittymistä ja karkottaa Ninin peräänkuuluttamat innostuksen, syvällisyyden ja tunteen. Kun näen väsyneitä työntekijöitä, yrittäjiä ja muita, tunnen oloni voimattomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi enkä haluaisi olla heidän kanssaan missään merkityksellisissä tekemisissä ennen kuin he lakkaavat tekemästä niin paljon töitä ja lepäävät ainakin viikon. Kun väsynyt yhteyshenkilö kysyy minulta, olisiko minulla hyviä työideoita, ei tee mieli sanoa mitään, vaikka olisikin, sillä ei hän kuitenkaan jaksa keskittyä kuuntelemaan, hän on vain autopilotilla kohtelias. Kun väsynyt esimies moittii, on turha puolustautua, ettei se minun vikani ollut, sillä ei hän kuitenkaan jaksa kuunnella. Ja koska hän on keskijohtoa, hän on väsynyt huomenna ja ylihuomennakin ja niitä seuraavina päivinä eikä jaksa silloinkaan kuunnella. Asia jää selvittämättä ja työilmapiiri huononee. Voisivatko kaikki vain ensin levätä kunnolla? Ilman koronavirusepidemiaa tietysti.

2. Kaikilla on aina kiire, mistä seuraa väsymystä ja siten samoja ongelmia kuin siitä, että kaikki ovat aina väsyneitä. Väsyneiden ihmisten näkeminen harmittaa todella, mutta itse asiassa jo kiireisten ihmisten näkeminen harmittaa. Heistä ei voi olla aivan varma, uupuvatko he jossain vaiheessa, joten he vaikuttavat tehokkailta - tehokkaammilta kuin minä, joka en kestä kiirettä hermostumatta. Olisi parempi, jos he olisivat jo väsyneitä, niin ei tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi eikä hermostua vaan tietäisi, että oli oikeassa.

3. Koska työttömyyskorvaus on yleensä niin pieni verrattuna työstä saataviin ansioihin, monet pitävät kiinni työstä, johon ovat ajautuneet mutta josta eivät pidä tai jossa eivät ole hyviä. Ei sillä, että kaikista töistä tarvitsisi pitää tai kaikissa töissä tarvitsisi olla hyviä, päinvastoin, mutta sellaisia töitä ei pitäisi tehdä yhtä mittaa kovin paljon vaan niistä olisi pidettävä paljon lomaa, vapaita ja taukoja. Joskus ne olisi hyvä lopettaa pitkäksi aikaa kokonaan, mutta silloinkin tarvitaan rahaa elämiseen. Meidän olisi maksettava enemmän rahaa ihmisille siitä, että he ymmärtävät olla tekemättä itselleen haitallista työtä, ja haitallinen työ pitäisi jakaa mahdollisimman monen ihmisen kesken, jotta se ei kasautuisi harvojen harteille.

4. Silloinkin kun ihmiset saavat tehdä unelmiensa työtä, eivät ole kiireisiä eivätkä väsyneitä, he vaikuttavat usein jotenkin kärsimättömiltä, kun heidän antaa ymmärtää, että heillä on ollut onnea. Vaikka he olisivat samaa mieltä siitä, että heillä on ollut onnea, he ovat silti kärsimättömiä ja jotenkin vastahankaisia keskustelemaan esimerkiksi siitä, että he voisivat tehdä jotain niiden hyväksi, joilla on ollut vähemmän onnea. He ovat ehkä joskus aikaisemmin kuuluneet niihin, joilla ei ole ollut onnea, ja sitten heitä on onnistanut. He ajattelevat tehneensä jo tarpeeksi muiden hyväksi, nyt heidän on aika ajatella itseään. Mutta kukaan ei itse asiassa pyydä heiltä enempää kuin sitä, mitä heillä on yllin kyllin - lahjakkuutta, aikaa, rahaa, tarmoa, mitä nyt kenelläkin yllin kyllin on - ei sen pitäisi olla liikaa pyydetty ja sen antamisen pitäisi tehdä heille ja kaikille muillekin hyvää. Mutta he ovat tehneet laskelmansa ja todenneet, että ei enää, he ovat jo olleet niin hyviä kuin ihmiseltä voi yhden elämän aikana vaatia. Jos jotkut muut joutuvat olemaan sitä enemmän kuin voi vaatia, he eivät voi sille mitään. Vaikka he näet myöntävät onnekkuutensa, he kiinnittävät kuitenkin enemmän huomiota siihen, mitä ovat "itse" tehneet ja "vapaasti" "valinneet".

5. Tässähän näitä jo olikin. Alkaa jo väsyttää näistä kirjoittaminen, joka myös menee kategoriaan "työ tai vastaava toiminta". Vai olisiko tämä metatyötä? No, sitä koskevat ihan samat ongelmat kuin muutakin työtä tai vastaavaa toimintaa. Lisätään vielä lopuksi, että työn vaatimukset ovat koventuneet ja muuttuneet kohtuuttomiksi, vaikka se olisi oikeastaan kuulunut kolmanteen kohtaan.

Joudun ehkä toteamaan saman kuin Muumipappa Muumilaakson eräässä uudessa jaksossa, jossa hän lähtee etsimään "oikeaa työtä": Ansiotyö ei sovi minulle. En ole aamuvirkku enkä iltavirkku, joten en voi tehdä töitä aikaisin aamulla enkä myöhään illalla enkä etenkään yöllä. Jos teen - olen tietenkin joutunut joskus tekemään - minulla on seuraavana päivänä päänsärky enkä saa tehtyä mitään koko päivänä. Olen päivävirkku eli voin tehdä töitä aamuyhdeksästä viiteen iltapäivällä, jos saan siinä välissä tunnin lounastauon ja puolen tunnin teetauon. Mutta tällainenkin työtahti on minulle oikeastaan liikaa enkä jaksa sitä kuin ehkä kolme päivää peräkkäin. Mahdollisesti neljä tai viisi päivää, jos siihen sisällytetään vielä tunnin päivittäinen ulkoilu. Kaksipäiväinen viikonloppu ei riitä palautumiseen, vaan oikeastaan pitäisi olla vähintään kolme päivää vapaata joka viikko.

En edes hirveästi liioittele. On tietenkin selvää, etten ole pystynyt tätä ihannetta noudattamaan, vaan minulle on kertynyt etenkin isävuosieni varrella paljon univelkaa, lepovelkaa, lomavelkaa, vapaavelkaa ja taukovelkaa. Maksaisin nuo velat mielelläni vaikka heti, jos joku vain antaisi minulle niiden maksamiseen soveltuvaa valuuttaa. Nytkin särkee päätä.

Yksi niistä, joihin Nin ei uskonut, oli Kenneth Patchen (1911-72), maailmalla huonosti tunnettu mutta joidenkin uskollisten ihailijoiden kannattelema runoilija, joka kärsi erään tapaturman aiheuttamista selkävaivoista lähes koko aikuisikänsä. Kun hän ei "tylsänä", "raskaan vaiteliaana ja kyvyttömänä itseilmaisuun" saanut Niniltä rahaa, hän kääntyi Millerin puoleen, joka antoi hänelle Niniltä saamiaan rahoja. Hyvä kiersi, vaikka kuviossa oli mukana ihminen, joka ei venynyt alkeellisimpaankaan vastapalvelukseen. Näin koko yhteiskunnan pitäisi toimia, se olisi hyvinvointia.

Ennen kuin Nin etääntyi surrealismista, hän kirjoitti aivan Päiväkirjansa alussa 1931:

"Tavallinen elämä ei minua kiinnosta. Minä etsin vain huippuhetkiä. Seuraan surrealisteja jotka etsivät sitä mikä on ihmeellistä.

Haluan olla kirjailija joka muistuttaa muille, että näitä kohtia, näitä hetkiä, on olemassa; haluan todistaa että avaruutta on loputtomiin, merkitystä loputtomiin, ulottuvuutta loputtomiin.

Mutta en minä aina ole tällaisessa armontilassa. Minulla on valoisia ja kuumeisia päiviä. Päiviä jolloin musiikki päässäni taukoaa. Silloin parsin sukkia, karsin puita, säilön hedelmiä, kiillotan huonekaluja. Mutta tuntuu kuin en silloin eläisi.

Minä en kuten Madame Bovary aio ottaa myrkkyä."

Tähän on hyvä päättää tämä kirja-arvion tapainen kirjoitus, jota jotkut ehkä moittivat sekavaksi: pyrkikää ihmeelliseen, tehkää mitä pitää älkääkä ottako myrkkyä. Tai kuten René Daumal kirjoittaa La Grande Beuverien lopuksi: "Nousimme kaikki ylös, sillä kullakin meistä oli monta päivänpolttavaa asiaa hoidettavana. Meillä oli paljon tekemistä, jotta eläisimme."