Retki Muuratsaloon

Istuttuani lauantai-iltana olohuoneen sohvassa ja katsottuani kaksi elokuvaa, joista jälkimmäinen oli Fifty Shades of Grey (2015), totesin, että on aika ryhdistäytyä ja polkea sunnuntaiaamuna Muuratsaloon retkeilemään. Fifty Shades of Grey, jonka katsoin vain, koska on tärkeää tietää jotain menestyskirjoista tehdyistä elokuvista, oli minusta huonompi kuin Emmanuelle (1974) - enkä tällä tarkoita, että illan ensimmäinen elokuva olisi ollut Emmanuelle, ei ryhdistäytymisen tarpeeni niin iso ollut; Fifty Shades of Greystä vain tuli väistämättä mieleen Emmanuelle - tai sitten en vain ymmärtänyt sitä. Jos se johtui siitä, etten ymmärtänyt, se puolestaan voi hyvinkin johtua siitä, että Fifty Shades of Greyn on ohjannut nainen ja Emmanuellen mies ja sen todella huomaa elokuvien... öh, näkökulmavalinnoissa. Mutta tarkoituksenihan ei nyt ollut eritellä elokuvia, missä en selvästikään ole kovin taitava, koska käytin sanaa "näkökulmavalinta", vaan kertoa retkestäni Muuratsaloon.

Ei oikeastaan ollut ihan totta, että olisin ajatellut ryhdistäytymistä vasta lauantai-iltana. Todellisuudessa olin suunnitellut retkeä jo pitkään, tutkinut maastokarttoja ja pohtinut, kuinka monta paikkaa ehdin ja jaksan yhden päivän aikana nähdä. Muuratsalossa on sellaisia luontokohteita kuin Lullinvuoren rakokiviluola, Ramin kuntopolku ja Tapion alttari Hakolanvuorella, Pahkalahden hiekkaranta saaren eteläkärjen laajalla Natura 2000 -alueella sekä useita idyllisiä lampia vuorten ja metsien välissä. Retkipäivän lähestyessä seurasin myös säätiedotteita ja emmin viimeiseen asti, lähtisinkö retkelle sunnuntaina vai maanantaina. Sunnuntaille oli ennustettu todella kovaa tuulta, ja pelkäsin, että se tekisi pyöräilystä raskasta etenkin järvenrantateillä. Maanantaina puolestaan olisi tiettävästi lämpimämpää ja tyynempää, mutta näinä epävakaiden ilmojen aikoina en täysin luottanut siihen, ettei silloin sataisi. En kaivannut sadetta, sillä kun edellisen kerran vuosia sitten olin pyöräillyt Muuratsaloon ensimmäisen kerran elämässäni, olin joutunut pukeutumaan kumisaappaisiin ja tukalaan sadeasuun ja silti pitämään sadetta jossain portinpielessä. Enkä ollut nähnyt yhtäkään mainitsemistani luontokohteista, sillä en ollut löytänyt tietä saaren eteläosaan, missä kaikki kohteet sijaitsevat. Lannistavan sateen uhkakaan ei siis sopinut suunnitelmaani, joten valitsin lopulta sunnuntain, mikä osoittautuikin oikeaksi valinnaksi, sillä maanantai-iltapäivänä satoi sitten kuitenkin.

Aivan ensiksi ruokin ja hyvästelin kissan. Sitten pakkasin retkireppuuni, joka oli tyttäreni vanha vaaleanpunainen koulureppu, evääksi kolme voileipää, yhden banaanin, yhden omenan, pähkinöitä ja laimeaa appelsiinimehua sisältävän pullon. Otin mukaani Lullinvuoren luolaa varten taskulampun ja vesistöissä uimista varten pyyhkeen. Aamulla puoli kymmeneltä matkaan polkaistuani oli niin viileää, että panin myös hanskat käteeni ja jo parin kilometrin jälkeen tuumin, olisiko pitänyt panna lisäksi myssy päähän. Sitten muistin, miten pientä se oli siihen vuosien takaiseen sadepäiväreissuun verrattuna, ja luotin sään lämpenevän päivällä, kun aurinkokin tulisi esiin harmaiden pilvien takaa ja paistaisi siniseltä taivaalta, jota ei vielä aamulla juuri näkynyt. Ainakin minulle tuntemattoman ajattelijan oivallus, jonka mukaan taivas ei ole koskaan harmaa vaan aina sininen, vaikka onkin joskus harmaiden pilvien peitossa, innosti minua, kun poljin ja odotin tuulen puhaltavan pilvet tiehensä. Piristyin myös havaitessani yhtäkkiä, kun loin katseeni taivaan sijasta maahan, että pyöräni "vaihdelaatikon" mustamuovinen suojakuori ei ollutkaan pudonnut sille metsäpolulle, jota pitkin keväämmällä pyöräilin puolisoni kanssa, vaan liukunut vaihdejohtoa pitkin suoraan ohjaustangon alapuolelle. Siinä se oli roikkunut mukana kenties suuressa putoamisvaarassa monta viikkoa samalla kun minä olin pyöräillessäni saanut ihailla kolmivaihteisen vanhan Crescentini harmaata vaihteistoa ja pelätä sen kastuvan tai likaantuvan epäkuntoon, kunnes nyt liu'utin ja loksautin sen takaisin oikealle paikalleen. Olin hyvin iloinen ja pidin tapausta hyvänä enteenä. Joskus retkillä löytää yllättäen jotain sellaista, mitä on luullut hukanneensa jonnekin muualle, mutta tämä oli nyt jo toinen viisaus ja retki oli vasta alussa, joten minun oli maltettava mieleni.

Viisauksista puheen ollen tutustuin tässä työni puolesta muinaisintialaiseen ayurvedaan, josta en entuudestaan tiennyt oikeastaan mitään. Sen filosofiassa puhutaan kolmesta pääkehotyypistä, jotka ovat vata, pitta ja kapha. Ne voivat vaikuttaa ihmisessä yhdistelminä tai yksinään. Tein netissä testin, jonka perusteella olen voittopuolisesti pitta, jokseenkin vata ja hyvin vähän kapha. Pitta-painotus tarkoittaa ilmeisesti, että minun pitää tasapainossa pysyäkseni välttää kuumuutta ja mausteista ruokaa, kilpailemista ja täydellisyyden tavoittelua. Vatan puolesta minun pitää toisaalta välttää hieman myös kylmyyttä ja liian kevyttä ruokaa sekä liian raskasta fyysistä tekemistä ja aivotyötä. Matkalla Muuratsaloon ajattelin, että tämä pyöräretki vastaisi kaikkiin näihin tavoitteisiin mainiosti: lämpötila vaihtelisi koko päivän 15-20 asteessa, evääni olivat miedot mutta tukevat, olin yksin eikä minun tarvitsisi muuttua sunnuntaipyöräilijästä maastopyöräileväksi kuntosuorittajaksi ja pysyä jonkun toisen kannoilla, työni olivat tauolla enkä vaivaisi päätäni kirjojen kääntämisellä ja toimittamisella saati kirjoittamisella, ja mikä tärkeintä, kävisin vain niissä kohteissa, joihin ehtisin luontaisella nopeudellani, enkä yrittäisi väkisin hössöttää joka paikkaan. Eteläaasialaiset tiesivät jo varhain, että vapaapäivä alkukesällä Suomessa on ihmiselle parhaaksi.

Sen verran minun kuitenkin piti Paavalinvuoren ja Karkaussaaren välisillä kilometreillä keskittyä, etten jäisi auton alle, sillä tuolta pätkältä uupuu pyörätie ja jouduin ajamaan moottoriajoneuvojen kaistalla. Yritin olla liian paljon vilkuilematta tienlaidassa iloisesti kukkivia koiranputkia, lemmikkejä ja puna-ailakkeja. Aivan toisesta syystä yritin olla näkemättä myöskään lupiineja eli komealupiineja, joita myös rumalupiineiksi ja meidän vihaajien kesken rupiineiksi kutsutaan.

Säynätsalosta jatkoin etelään kohti Lehtissaarta. Ylittäessäni Louhunsalmea siltaa pitkin minut ohitti kaksi maastopyöräilevää kuntosuorittajaa. En välittänyt heistä vaan poljin suoraa tietä Kuusainsalmen Lemmensillalle ja sen yli Muuratsaloon. Ennen kuin jatkoin matkaa saaren länsirantaa seurailevalle tielle, pysähdyin kummastelemaan piskuista luonnonsuojelualuetta, joka karttaan oli merkitty Satasarvisen juurelle. Se sijaitsi asuintalon ja hylätyn näköisen kaksikerroksisen verstaan välissä. Tuuli ravisutti häiritsevästi toisen kerroksen ikkuna-aukkoja peittäviä mustia muovinriekaleita. Äkkiä näin jonkin eläimen ilmestyvän rakennuksen takaa ja loikkaavan ylemmäs mäkeen. Luulin sitä ensin jänikseksi, mutta se pysähtyi katselemaan minua ja nyökyttelemään päätään ylös ja alas. Se olikin peura. En ollut pitkään aikaan nähnyt peuraa. Yritin ottaa siitä nopeasti edes jonkinlaisen kuvan, mutta niiden sekuntien aikana, jotka minulta kuluivat kameran valmistelemiseen, se katosi Satasarviselle. (Vasta tätä kirjoittaessani tarkistin, että tuolla 0,07 hehtaarin alueella on suojeltu pieni lehmusmetsikkö.)

Hyppäsin satulaan ja ajoin Vuorenlahden risteykseen. Tällä kertaa olin tarkkana ja käännyin vaikeasti havaittavalle Kortepellontielle enkä lähtenyt tyhmänä ajamaan Satasarvisen ympäri saati Haikkaan. Näin Hauhonselällä leijalautailijan ja ajattelin niitä kahta maastopyöräilevää kuntosuorittajaa. Asfaltti loppui pian ja jyrkät ylämäet tekivät muutenkin etenemisestä raskaampaa. Pysähdyin seuraavalla arvoituksellisella luonnonsuojelupläntillä, Kärppäkivellä. Sille nousi polku, jolle en olisi voinut ottaa pyörää mukaan. (Nyt tarkistin, että sekin on lehmusmetsää.)

Ajoin "yksityistietä" eteenpäin ja näin jo kolme leijalautailijaa Hauhonselällä. Niistä kaksi näytti leijailevan/lautailevan toisiaan päin - jos he liikkuivat tuulen avulla, en käsittänyt, miten se oli mahdollista - mutta he välttivät yhteentörmäyksen. Ohitin vielä Pajukannan, kunnes saavuin kiviselle tielle Kontionvuoren ja Velakallionlammen välissä, joka yhdistää Muuratsalon pohjoisosan länsi- ja itärannan toisiinsa. Nyt eteneminen vasta olikin raskasta, mutta ainakaan ei enää palellut, kun aurinko alkoi paistaa yhä kirkkaammin ja tuuli tyyntyi tuolla mäkisellä metsätiellä. Riisuin takkini, talutin pyörääni useaan otteeseen ja yritin löytää Velakallionlammen itäpäähän johtavaa polkua. Sen sijaan löysin vain, kuten myöhemmin osoittautui, lammen länsipäähän johtavan polun, sillä se oli merkitty päällekkäin pinotuilla kivenmurikoilla. Jätin pyöräni, kypäräni ja hanskani, joita en uskonut patikkamatkalla tarvitsevani, kiven viereen ja seurasin pian jyrkästi laskevaa polkua Velakallionlammen nuotiopaikalle.

Näin lammen, sen vastarannalla kohoavan Suovuoren ja sen, ettei lammella ollut ketään muita. Aina kun saavun jäättömälle lammelle, minulla on aikaa enkä ole kipeä, menen uimaan. Riisuin vaatteeni keikkuvalle laudalle nuotion vieressä, pyörittelin hetken käsivarsiani sivuillani ja laskeuduin varovasti veteen. Oli vielä aamupäivä eikä tuulen sekoittama vesi tuntunut erityisen lämpimältä. Vaikka sinistä taivasta oli alkanut näkyä yhä enemmän, pilvet hohtivat yhä valkoisempina ja aurinko pilkisti esiin tämän tästä, kevyesti lainehtiva lampi näytti vielä yhtä harmaalta kuin se, mikä milloinkin peittää maailman värit. Nousin silti vedestä virkistyneenä ja söin hyvällä ruokahalulla pelkkä pyyhe harteillani yhden voileivistäni ja banaanin, jonka kuoressa oli jo nyt muutama tumma läikkä. Yritin myös ottaa itsestäni kuvan virkistyneen näköisenä, mutta kirkkaassa päivänvalossa näytin vain väsyneeltä ja vanhalta. Asiaa ei auttanut, vaikka kokeilin auringon jättämistä milloin taakse, milloin eteen tai sivulle. En saanut yhtään hyvää kuvaa itsestäni. Syytin päivänvaloa, mutta se saattoi johtua monestakin seikasta: kännykkäkamerasta, valokuvaustaidottomuudestani tai siitä, etten vain ollut erityisen kuvauksellinen tai osannut rentoutua edes omassa seurassani. "Edes"? Vai sittenkin: varsinkaan? Rakastan päivänvaloa, kirkasta keskipäivää ja sitä, että tunnen koko ihollani maan, veden ja ilman, mutta korvaako intiimeinkään kosketus luontoon sitä luontoa, jota oma lajini edustaa? Oli vielä yksi syy, miksi lähdin matkaan sunnuntaina enkä maanantaina: toivoin kohtaavani retkellä toisia ihmisiä, joita tapasin niin harvoin. En kuitenkaan toivonut kenenkään astelevan Velakallionlammen nuotiopaikalle juuri nyt, kun en ollut vielä pukeutunut. Eikä kukaan astellutkaan, käki vain kukkui sekä lähellä että kaukana.

Lähdin seuraamaan lammen pohjoisrantaa myötäilevää polkua. Rannassa kasvoi tupasvillaa, samansävyistä valkoista kuin lainehtivan veden sinivalkoisessa kimalluksessa ja kipunoinnissa. Lammen itäpäässä oli vene nurin ja toisen raato matalikossa pinnan alla. Ylitin ojan pyöreitä siltapuita pitkin, kuljin puhki ruostuneiden tynnyreiden välistä ja nousin jyrkästi polkua seuraten kallioille, Suovuorelle. Senkin päältä löysin nuotiopaikan. Löysin jatkoa polulle, seurasin sitä ja saavuin toiselle, pienemmälle nuotiopaikalle. Sieltä näin Hauhonselälle asti, sillä matkaa oli hämmästyttävästi linnuntietä vain vajaa kilometri. Sen jälkeen en enää löytänytkään jatkoa polulle. Olin näkevinäni vähemmän vihreitä, kapeita reittejä siellä täällä, mutta kun kokeilin niitä, päädyin aina paikkoihin, joista löytyi yhä epämääräisempiä polkuja. Lopulta etenin mistä parhaiten taisin ehkä suurin piirtein oikeaan suuntaan. Olin hieman eksyksissä mutta rauhoitin itseäni puhumalla ääneen itsekseni, kuten aina teen, vaikken olisikaan eksyksissä. Lopulta saavuin korkeille kallioille, joiden juurella puiden välissä erotin neulasten peittämän vaaleanruskean polun. Jouduin laskeutumaan sinne erittäin epämukavan ryteikön läpi, mutta tein sen, sillä olin saanut tarpeekseni Suovuoresta. Päästyäni polulle totesin, että olin lähtenyt jo Velakallionlammelta väärälle polulle noustessani Suovuorelle, sillä oikea polku kulki kallioiden välistä. Paluumatkalla en tekisi samaa virhettä. Totesin myös, että olin ylittänyt Jyväskylän ja Muuramen välisen rajan ja olin taas Muuramessa.

Saavuin tuota pikaa Lullinvuorentielle. Huomasin risteyksessä huonokuntoisen kyltin, josta ei saanut selvää, mutta tekemäni taustatyön ansiosta pystyin päättelemään, että siitä alkoi niin sanottu Ramin kuntopolku, Muuratsalon Kultalassa asustaneen miehen mukaan nimetty polku Hakolanvuorelle ja Tapion alttarille. Rami ei enää asunut Kultalassa pitämässä huolta kuntopolustaan, jolta hän oli jopa luonut lumet talvisin ja jolla hän oli opastanut ihmisiä, mutta joku näytti merkinneen polun puihin kiinnittämillään punaisilla ja sinisillä nauhoilla. Jos jaksaisin, kävisin polulla paluumatkallani, nyt suuntaisin Ojasenlammen kautta Lullinvuoren rakokiviluolaan, ajattelin ja lähdin tallustamaan leveää metsätietä.

Saavuin Ojasenlammelle paljon nopeammin kuin olin odottanut, joten olin taas lukenut karttaa väärin, mutta se oli vain hyvä asia - siis se, että saavuin lammelle nopeammin, ei se, etten osannut lukea karttaa. Rannassa ei ollut nuotiopaikkaa mutta hiilenpalasia kyllä. Iso lampi näytti tyyneltä ja hyvin uitavalta, mutta oli jo iltapäivä ja halusin ehtiä ennen nälkään nääntymistäni sekä luolaan että Pahkalahdelle, joten poikkesin heti uimisperiaatteestani ja jatkoin matkaani.

Oli yhä lämpimämpää ja aurinkoisempaa. Näin joitakin perhosia. Puiden välissä kiemurtelevalla tiellä ei tuullut. Riisuin takin ja pitkähihaisen paidan ja iloitsin retkipäivävalinnastani. Käännyin x-risteyksessä vasemmalle ja saavuin kääntöpaikalle. Sieltä lähti polku, jonka vieressä oli keltainen kyltti. Kyltissä kiellettiin polulla kulkeminen moottoriajoneuvoilla. Naurahdin, sillä jos olisin omistanut kevytmoottoripyörän ja osannut sellaista ajaa, ei olisi kyllä silti tullut mieleenkään lähteä sillä tuolle polulle, mutta jokin kokemuksen kirkastama tarkoitus kyltillä kai oli. Polku johti Lullinvuoren luonnonsuojelualueelle, mutta sen varrella olivat siirtolohkareiden muodostamat luolat ja raot. Niitä minä olin menossa ensin katsomaan.

Kun kallioita alkoi näkyä, ihmettelin, minkä kaikista mahdollisista poluista valitsisin, sillä ne vilisivät silmissäni. Valinnalla ei kuitenkaan tainnut olla väliä, päädyin joka tapauksessa lohkareiden keskelle. Sitten piti vain löytää se luola, jonka löytäminen oli kuulemma vaikeaa.

Se oli totta: luolan löytäminen oli vaikeaa. Kiertelin kiertelemistäni ahtaissa ja vaarallisissa väleissä ja kivimuodostelmissa enkä löytänyt kuin kaksi nuotiopaikkaa ja joitain koloja, joihin ei kai sopinut kuin lapsi tai hyvin pienikokoinen, notkea ja jäntevä aikuinen. Mietin, sovinko edes jälkimmäiseen kategoriaan. Mietin myös, oliko mitään järkeä käyttää näin paljon aikaa ja energiaa siihen, että pääsisi vaaralliseen, ahtaaseen ja pimeään paikkaan. Ja olisiko tänne pitänyt tulla ennemmin kaverin kanssa kuin yksin. Väsyttyäni kivillä pomppimiseen etsin netistä aiemmin lukemani jutun rakokiviluolasta. Siinä sanottiin, että luolaan oli kolmekin sisäänkäyntiä, joista vain yksi oli kyllin tilava kenelle tahansa, ja että luolan päällä oli nuotiopaikka. Käsitin pian, kumpi kahdesta löytämästäni nuotiopaikasta sen täytyi olla, mutta läheskään yhtä pian en löytänyt sisäänkäyntiä luolaan. Olin jo vähällä luovuttaa, kunnes uskaltauduin kokeilemaan ahdasta rakoa, jonka näin murtuneen lohkareen ja männyn välissä. Siitä näytti pääsevän pidemmälle, jos vain sopisi sisään. Reppuni jouduin jättämään kalliolle, ja riisuin takkinikin. Taskulampun otin mukaan, vaikka sen valoteho olikin niin alhainen, ettei sillä juuri mitään nähnyt. Vääntäydyin läpi raosta, joka ei kai mitenkään voinut olla se tilavin sisäänkäynti, mutta se oli kuin olikin rakoluolan sisäänkäynti!

Vasta pienen pudotuksen jälkeen pohdin, mahdoinko päästä takaisin ylös samaa tietä, mutta jos se tilavin aukko tulisi jostain vastaan, voisin käyttää sitäkin, joten en murehtinut asiaa. Luola oli kapea, käytävämäinen ja suorassa seisottavan korkea. Sen pohjalla oli kivenmurikoita, joihin ei kannattanut nyrjäyttää nilkkaansa. Se oli mukamas yli kolmekymmentä metriä pitkä vaikka tuntui vain puolelta siitä, mutta ehkä kiven sisässä on vaikea arvioida etäisyyksiä. Löysin toisesta päästä toisen aukon, joka ei ollut minun käyttämääni isompi vaan pienempi. Muistin, että olin nähnyt sen hetki sitten ylhäältä päin ja päätellyt, että tuosta en ainakaan voisi mennä. Muuten luola päättyi kuin sortumaan, seinämään kiviä, joiden pienistä raoista paistoi päivä. Minun oli pakko päästä ulos samaa tietä, mitä olin tullutkin.

Palasin sisäänkäynnille. Päästäkseni ulos minun piti ponnistaa rintani korkuisen lohkareen päälle satuttamatta itseäni ympäröiviin kiviin. Lisäksi oli vältettävä venähdyksiä ja jänteisiin kohdistuvia tärähdyksiä, jotka saattaisivat olla kohtalokkaita tai muuten vain parantua hitaasti. Olikohan tämä luola nyt tämän arvoinen? Minusta ei varmasti koskaan tulisi speleologia. Pelkkä ponnistaminen ei riittänyt, jouduin ottamaan käsilläni tukea myös viereisistä, rosoisista kivistä ja sain onneksi vain kaksi mitätöntä naarmua sormiini, kun pääsin ylös ja ulos ensi yrittämällä.

Kun helpottuneena hain reppuni ja laskeuduin kallioilta luonnonsuojelualueelle johtavalle polulle, pohdin, uskaltaisinko tuoda perheeni katsomaan luolaa. Lapseni tykkäsivät kiipeilystä, mutta luolan sisäänkäynnillä heitä olisi pakko auttaa, siitä he eivät yksin selviäisi. Puolisoni puolestaan taisi kärsiä ahtaan paikan kammosta, noinkohan hän astuisi jalallaankaan tuommoiseen rakoon. Mutta kaikkein eniten ajattelin sillä hetkellä Pahkalahden hiekkarantaa, missä söisin loput evääni ennen paluumatkaa.

Ohitin luonnonsuojelualueen merkitsevän tolpan. Sitten yllätin polulla peipon. Jossain lauloi myös tiltaltti. (Myöhemmin tarkistin, että luonnonsuojelualue suojelee muun muassa uhanalaista haaparaspia.) Saavuin risteykseen, joka muistutti liikenneympyrää. Katsoin karttaa ja arvioin, että minun olisi valittava ensimmäinen "liittymä", sillä toinen johti jonkun mökille ja pois suojelualueelta. Tämä metsäpolku oli todella viihtyisä: sopivan rehevä, metsä ei ollut liian sankka eikä liian väljä. Lähestyessäni rantaa korviini alkoi kantautua aaltojen pauhu. Kotvan käveltyäni minusta alkoi tuntua, että polun olisi jo kotva sitten pitänyt kääntyä rantaan. Kun olin jo kääntymässä takaisin, se lopulta kääntyikin, mutta ranta ei ollut mikään hiekkaranta vaan sillä kasvoi Ristinselälle päin nojaavia puita.

Polku näytti kuitenkin kaartavan takaisin päin rantaa pitkin. Seurasin sitä ja näin edelleenkin vain tyrskyjen ylle nojaavia puita. Hiekkaa oli jonkin verran rannassa siellä täällä, mutta eikö sitä olisi pitänyt olla enemmän rannalla, jota kutsuttiin hiekkarannaksi? Vai olinko jo oikeassa paikassa? En ollut. Jatkoin vielä vähän matkaa ja saavuin oikealle, leveälle hiekkarannalle, jolla oli nuotiopaikka, palanut vene ja pari isoa koivua. Olin saavuttanut Muuratsalon eteläpään - tai ainakin yhden niistä. Olin perillä.

***

Rannalta löytyi hyllyntapainen teline, jossa oli pieni musta pata ja sen vieressä kasa vanhoja Keskisuomalaisia ja lehtien päällä painona kämmenen kokoinen kivenmurikka. Maassa lojui avattu mutta lähes täysi sinappituubi. En olisi siihen koskenut muutenkaan missään tapauksessa, sillä en pidä sinapista. Hyllyn päällä ei ollut mitään, ainoastaan pieni vihertävä lasinsiru, jota yritin varoa purkaessani varusteitani ja vaatteitani hyllylle. Minulla oli nälkä ja heikottikin hieman, mutta halusin ehdottomasti pulahtaa rantaveteen ennen ruokailua. Niin oli se täällä vieraillut Suomen Luonnon blogikirjoittajakin vuosi sitten halunnut mutta jättänyt väliin, koska rannalla oli ollut muita. Kun olin valmis, ongelmaksi muodostui, mistä kohdasta vaahtoaviin aaltoihin olisi paras uppoutua niin ettei suorastaan uppoaisi. Pohja erottui matalallakin huonosti mutta siinä näkyi erikokoisia isompia ja pienempiä kiviä hienon hiekan lisäksi, parin metrin päässä rannasta pinnan yläpuolelle kohosi isompi rantakivi, tuuli oli sekoittanut veden roskaiseksi lehdistä ja risuista ja huomattavan viileäksi. Uimiseen sisältyi siis jonkinlaisia vaaroja tai vähintään epämiellyttävyyksiä.

Valitsin kastautumispaikaksi koivujen osoittaman kohdan, joka näytti helpoimmalta karikivestä huolimatta. Kylmät aallot yrittivät työntää minut takaisin, kun horjahtelin epätasaisella, hitaasti syvenevällä pohjalla mutta työnnyin yhä kauemmas rannasta. Kun lopulta heittäydyin aallokkoon, jossa pian käännyin ympäri antaakseni sen kuljettaa minut kuivalle maalle, voihkin melko äänekkäästi mutten kivusta tai uupumuksesta vaan tyytyväisenä luonnonvoimien suopeuteen.

Heitin taas pyyhkeen olkapäilleni ja istuin syömään nuotiolle, jota minulla ei ollut tarvetta sytyttää. Tuuli puhalsi niin kovaa, että muovipussit sisältöineenkin kierähtivät välillä vierestäni maahan. Minun oli istuttava osittain niiden päällä pitääkseni ne paikallaan. Ja syötävä melko nopeasti, sillä minulle alkoi tulla kylmä ilman vaatteita. Olin kuvitellut, että päästessäni rannalle lepäilisin siellä kaikessa rauhassa hiekalla pyyhkeen päällä maaten ja kirjaa lukien ehkä tunninkin ja palaisin sitten samaa tietä uusia voimia saaneena. Kaikkea kanssa, paras oli päästä takaisin metsän suojiin hiljaisuuteen, tyyneyteen ja lämpöön. Olin rannalla pitkään alasti, kunnes olin aivan kuiva. Pyörittelin käsivarsiani. Otin kuvia aallokosta sekä varjossa että auringossa, näin kaukana selällä laivan ja yritin puhdistaa roskaisia jalkojani parhaani mukaan. Käsitin, että kovan vedenkäynnin vuoksi en kuulisi lainkaan, jos rantaa lähestyisi ihmisiä, vaikka nämä keskustelisivat normaalilla äänenvoimakkuudella. Minulla ei tietenkään ollut mitään vieraiden ihmisten tapaamista vastaan, kuten jo aiemmin olin todennut, mutta en halunnut olla alasti tavatessani heitä. Ja tietenkin kävi niin, että samasta suunnasta, josta olin löytänyt tieni rannalle, ilmestyi kirjaimellisesti puun takaa kolme lämpimästi pukeutunutta keski-ikäistä, kaksi miestä ja yksi nainen - mutta siinä vaiheessa ylläni oli jo yksi paita ja kahdet housut.

Tulijat vilkaisivat minua välinpitämättömästi, eivät sanoneet mitään ja istahtivat nuotiopaikalle juttelemaan keskenään. Eikä minullakaan ollut mitään sanottavaa noin mielenkiinnottomille ihmisille, joten en lähestynyt heitä vaan heitin huomattavasti keventyneen vaaleanpunaisen hepparepun selkääni, vilkaisin viimeisen kerran tuuliselle Pahkalahdelle ja jatkoin reippaasti patikkamatkaani. Hampaani kalisivat vain kerran.

Poistuin rannalta sitä polkua pitkin, jota minun olisi sinne alun perin pitänyt saapua. Päädyin jälleen liikenneympyrää muistuttavaan risteykseen ja huomasin, että siinä olikin kahden sijaan kolme liittymää, joista minun olisi pitänyt valita keskimmäinen, mutta olin siinä epäonnistunut, sillä en ollut nähnyt sitä ympyrän keskellä kasvavien puiden takaa. Otin paikasta kuvan vastaisuuden varalle. Sitten seurasin tuttua polkua rakokiviluolakalliot kiertäen, kunnes polku minulle vielä tuntemattomalta osaltaan leveni ja saavuin mutkaan, jossa piti kääntyä oikealle ja polku taas kapeni. Loivaa ylämäkeä noustessani ohitin hyppyrin näköisen viritelmän, josta päättelin, että sillä keltaisella kyltillä siellä kääntöpaikalla polun alkupäässä oli tosiaan jokin virka. Mutta kääntöpaikalle saavuin yllättäen eri polkua kuin olin sieltä Lullinvuorelle lähtenyt. On se nyt kumma, kun ei virallisiin maastokarttoihin merkitä kaikkia alle puolen metrin levyisiä kinttupolkuja!

No niin. Sitten minun piti valita, palaisinko heti Ojasenlammen kautta vai kävisinkö sitä ennen vilkaisemassa lampia Pieni-Sikonen ja Iso-Sikonen, jotka olivat ihan lähellä vastakkaisessa suunnassa. Kai ne oli pakko nähdä sen kerran kun tänne asti olin tullut, ajattelin ja käännyin risteyksessä vasemmalle. Pian vastaani tuli auto, joka veti peräkärryssä puukuormaa. Tuntematon kuljettaja tervehti minua kädellään, nyökkäsin vastaukseksi. Sitten näin vasemmalla Pieni-Sikosen, uskomattoman vehreän, tyynenkauniin lummelammen. Senkin rannalla oli nuotiopaikka, mutta uiminen lammessa vaikutti vaivalloiselta, joten siitä ajatuksesta luovuin. Olin sitä paitsi vasta lämmennyt patikoimisesta kylmän Pahkalahden jälkeen. Entäpä Iso-Sikonen? Sen nähdäkseni minun piti vielä jaksaa nousta mäen päälle. Jaksoin tietenkin. Vasta tienhaarassa selvisi, miksi sen lammen rannalle johti tie: siellä oli mökki.

Uskaltauduin kuitenkin mökin pihaan, sillä pihassa ei ollut autoa eikä kevytmoottoripyörää eikä mitään moottoroimatontakaan kulkuneuvoa. Mökki vaikutti autiolta, sähköttömältä ja vesijohdottomalta, mutta yksityinen se varmasti oli. Varoituskylttejä ei ollut, eikä alueella ilmeisesti ollut kameravalvontaa. Sähköttömissä kiinteistöissä harvemmin kai onkaan. Iso-Sikosen rannassa oli hyvin varusteltu laituri. En ensin mennyt sinne, mutta pian havaitsin, että vain laiturilta saisin kunnollisen kuvan lammesta. Käväisin sitten siellä nopeasti huomatakseni, että kyllä Pieni-Sikonen oli kuitenkin paljon kauniimpi.

Sitten palasin Lullinvuorentielle ja Ojasenlammelle. Nyt olin nähnyt niin monta lampea lyhyen ajan sisällä ja sen verran lämmennyt, että oli päivän kolmannen ja luultavasti viimeisen uintireissun aika. Ojasenlampi oli nyt aivan tyyni, ja siinä uiminen oli Pahkalahden jälkeen hyvin miellyttävä kokemus. Siihen oli hyvä lopettaa. Käki kukkui jossain hyvin lähellä, sillä sen ääni kuului selvästi. Hieman epäselvemmin kuulin myös kuin ihmisääniä, ja odotin koko ajan jonkun ilmestyvän rantaan lampea ilmeisesti kiertävältä polulta, mutta ketään ei näkynyt edes tiellä, joka kulki niin läheltä, että sieltä näki hyvin rantaan. Iltapäivä oli jo pitkällä, ja hyttyset olivat heränneet. Jossain haukkui koira. Kuivasin itseni, pukeuduin nopeasti ja kävelin Ramin kuntopolun alkupäähän.

Niin, Ramin kuntopolku! En kai minä nyt sille enää jaksaisi lähteä. Sehän olisi kolme kilometriä pitkä lenkki Hakolanvuorelle ja Tapion alttarille. Katsoin taas netistä jonkun lyhyen kuvauksen siitä ja kiinnitin huomioni kohtaan, jossa sanottiin, että oikotietä pitkin Alttarille olisi vain nelisensataa metriä. Kyllähän minä sen oikotien löytäisin!

En minä sitä oikotietä löytänyt. Ongelmana oli, että vaikka varsinainen polku oli, kuten aikaisemmin huomautin, merkitty sinisillä ja punaisilla nauhoilla, en voinut tietää, oliko myös oikopolku merkitty niillä. Kävi ilmi, ettei ollut, ja niin kävelin Hakolanvuorella pitkälti toista kilometriä ennen kuin saavuin Tapion alttarille. Se oli iso siirtolohkare, joka lepäsi kolmen pienen kiven päällä. En tuntenut yliluonnollisten voimien läsnäoloa mutta otin kuvan luonnonmuodostelmasta. Tapion alttarin jälkeen löysin kyltin, jossa luki "Tapion alttari ainut vanha Suomessa" (teksti oli hyvin kulunutta, en saanut kaikesta selvää). Koska löysin kyltin vasta sen osoittaman kohteen jälkeen, päättelin, että vaikka olin seurannut nauhoilla merkittyä polkua, olin silti jotenkin onnistunut kulkemaan väärää reittiä. Ei se mitään, sattuuhan näitä silloin tällöin. Paluumatkalla poikkesin kalliolle, jolta näki jälleen Hauhonselälle ja jolla kasvoi kuivahtanut puuntynkä. Juuri silloin sain viestin lasten kanssa kesäreissailevalta puolisoltani, joka kuuntelee usein SMG:n laulua "Vierailla kallioilla". Siinä lauletaan "haalistuvasta käkkärämännystä". Lähetin heti hänelle kuvan puuntyngästä ja kysyin, oliko se haalistunut käkkärämänty (en näet kyennyt tunnistamaan puuta). Hän vastasi puun näyttävän niin kuivalta, ettei se varmaan enää haalistu.

Laskeuduin vieraalta kalliolta samaa tietä kuin tulinkin ja palasin Velakallionlammelle sitä polkua pitkin, joka ei noussut Suovuorelle, ja otin siitä lammella kuvan vastaisuuden varalle. Lammen rannalla oli kaksi miestä ja koira. Jos se oli se koira, jonka haukunnan olin kuullut tunti sitten aivan toisesta suunnasta, se oli todella nopea koira. Ohitin seurueen ja nousin sen tien varteen, jonne olin jättänyt polkupyöräni kuusi tuntia aikaisemmin. Otin kuvan vastaisuuden varalle senkin polun alkupäästä ja kävelin pyörälleni. Se oli tallella, kypärä oli tallella, hanskat olivat tallella, vaihdelaatikon musta muovikuori oli tallella! Nyt kotiin!

Ennen kuin ehdin lähteä liikkeelle, minut ohitti pyöräilevä vanha pariskunta. Nainen hymyili minulle ystävällisesti. He olivat yllättävän nopeita, vaikkeivät mitään suorittajia toki. Kaukana heidän perässään hölkkäsi nuorempi nainen, jonka sentään ohitin pyörälläni, vaikka ajoinkin hyvin hiljaa ja varovasti kivikkoista tietä. Kun kotiin asti yltävä asfaltti jo häämötti, huomasin vielä yhden sivupolun, jonka voisin nyt saman tien tutkia: Naukulan leiripaikan. Kartan mukaan siellä piti olla laavu. Käännyin järkyttävän töyssyiselle, poikittain, vaakasuoraan ja pystysuoraan epätasaiselle ja kiviselle hiekkatielle edeten etananvauhtia ja toivoen, että pyöräni olisi ollut maastopyörä tai että pyörässäni olisi ollut edes käsijarru. Lisäksi aloin alamäen vain jatkuessa ja jatkuessa vähän katua, että olin lähtenyt vielä Naukulaankin, josta joutuisin palaamaan samaa tietä ylämäkeen. En silti luovuttanut. Jos se johtui tahdonvoimastani, en voi kuitenkaan väittää lujasti päättäneeni, että jaksan vielä tämänkin parin kilometrin ylimääräisen pyrähdyksen, vaan jos sillä hetkellä tahdoin jotakin, tahdoin sitä jonkin voiman ansiosta, ja koska olin luonnossa, se voima ei voinut olla mikään muu kuin luonnonvoima.

Naukula koostui laavusta, nuotiosta, ulkohuussista ja näihin muihin ihmisen aikaansaannoksiin verrattuna hämmästyttävän pitkästä ja leveästä laiturista. Haistoin heti savun ja luulin, että laavussa olisi joku, mutta kun kiersin sen eteen, en nähnyt ketään. Menin lähemmäksi ja näin, että nuotiossa hehkui vielä pari hiiltä. Kävelin laiturin päähän ja katselin Lehtisselälle Uitonsalmen suunnasta purjehtivaa laivaa ja saaria, joiden nimiä en muistanut enkä jaksanut tarkistaa kartasta (suurin niistä oli Verkkosaari). Autiuden tuntua vahvempi tuntu oli se, että kaikki olivat omissa oloissaan - myös minä, vaikka seisoin yksin vieraalla laiturilla, kauttakulkumatkalla kääntymässä takaisin. Palasin laavulle ja huomasin siihen kiinnitetyn valkoisen postilaatikon. Sitä oli mahdoton avata rikkomatta hämähäkinseittiä. Laatikosta löytyi vieraskirja, johon oli viimeksi kaksi päivää sitten kirjoitettu kaksi naisen etunimeä. En tiennyt heistä mitään, mutta kuvittelin mielessäni kaksi teinityttöä, jotka olivat kävelleet laavulle juttelemaan kesäsuunnitelmistaan. Minä kirjoitin kirjaan päiväyksen ja "Aki Niittyahosta pyöräretken päätteeksi".

Nousin mäen ylös. Kun pääsin alamäkeen ja asfaltille, pyörä kulki pelottavan nopeasti. Ohitin Table en Bois'n, pari västäräkkiä ja käytöstä poistetun uimarannan, jolla olin uinut edellisellä Muuratsaloon suuntautuneella pyöräretkelläni sadepäivänä. Siltojen jälkeen en kääntynytkään vielä Muurameen vaan säynätsalolaiseen Pizzeria Aaltoon, jossa olin syönyt myös edellisellä Muuratsaloon suuntautuneella pyöräretkelläni sadepäivänä. Oli muuten paljon mukavampaa syödä pizzaa ilman kumisaappaita ja vähintään yhtä kumisen tuntuisia sadehousuja. Ravintolassa kävi vain noutoasiakkaita, olin ainoa paikan päälle ruokailemaan jäävä. Sain pizzan nopeasti ja luin sitä syödessäni Anaïs Ninin Päiväkirjan neljättä osaa (suom. Raija Mattila): "Elokuu 1945: Koska pystyn kirjoittamaan vain siitä mitä tunnen, minun on lähinnä keksittävä kuinka voin suhteuttaa kirjaan sen mitä näen ja tunnen."

En syö pizzaa usein, mutta minun pitäisi syödä sitä vielä harvemmin. Kumma kyllä paluumatka ei tuntunut yhtä raskaalta kuin vatsani. Muuramen keskustassa muistin, että puolisoni oli pyytänyt minua hoitamaan jonkin asian keskustassa, mutta en muistanut, minkä. Pysähdyin hetkeksi odottamaan, muistaisinko sen, mutta en muistanut. Luultavasti vatsassani oli enemmän verta kuin aivoissani. Ajoin kotiin. Kahden päivän kuluttua muistin asian. (Olin tietenkin sitä ennen kysynyt puolisoltani, mikä se asia oli, mutta hänkään ei ollut muistanut sitä.) Pyöräilin keskustaan sille asialle ja muutenkin ruokaostoksille. Kun olin kävelemässä kaupan ovesta sisään, näin tutun valkoisen koiran kiinnitettynä sisäänkäynnin viereen. Kutsutaan koiran omistajaa vaikkapa Mikoksi. Astuin sisään kauppaan ja näin Mikon kassalla pakkaamassa ostoksiaan. Hän kääntyi lähteäkseen, ja katseemme kohtasivat. Jäimme vaihtamaan kuulumisia ja juttelemaan koronakriisin vaikutuksista työhömme. Kumpikaan meistä ei ollut kovin huolissaan. Sitten Mikko lähti koirineen kotiin laittamaan ruokaa ja minä kauppa-asioilleni iloiten siitä, että kotona minua odotti lämmittämistä vaille valmis linssi-porkkanakeitto, jota olin laittanut itselleni jo edellisenä päivänä.

Pahkalahden hiekkaranta Muuratsalossa.