Lapset ja aikuiset, luonto ja kaikki

Viime aikoina Suomessa on sekä kauhisteltu että ihasteltu historiallisen alhaista syntyvyyttä. Järkevät kauhistelijat ovat kantaneet huolta yhteiskunnan elinvoimaisuudesta, lapsiperheiden arjen sujuvuudesta ja lapsia haluavien hyvinvoinnista, tyhmät kauhistelijat puolestaan syyttäneet vapaiden ihmisten huonoja elämänvalintoja ja kulttuurin muuttumista. Ihastelijoita ei tarvitse jakaa kahteen leiriin: heidän mielestään ihmiset muodostavat suurimman uhan koko maailmalle, joten syntyvyyden väheneminen on siksi pohjimmiltaan hyvä asia, johon pitää sopeutua. Keskustelun jatkuessa näistä lähtökohdista tuntuu siltä, että lapsiperheet ja muut aikuiset ymmärtävät yhä huonommin toisiaan, vaikka lasten on tarkoitus yhdistää ihmisiä toisiinsa, ei erottaa.

On kuitenkin helppo sanoa, mitä kannattaa tehdä. Syntyvyyden aleneminen sinänsä ei olisi huolestuttavaa, jos siihen kyettäisiin sopeutumaan ja se olisi valinta. Mutta koska yhteiskunnassamme ei ole tehty reilua ja viisasta sopimusta siitä - enkä tiedä, olisiko se edes mahdollista - ketkä yrittävät saada lapsia, milloin ja kuinka monta, taustalla on paljon köyhyyttä, kurjuutta ja muuta onnettomuutta ja vain hyvin vähän edes välttävästi vapaita ihmisiä. Huomio pitäisi kohdistaa köyhyyteen, kurjuuteen ja muuhun onnettomuuteen, ei itse syntyvyyden alenemiseen eikä etenkään niihin, jotka ovat välttävän vapaasti valinneet lapsettomuuden eivätkä päätyneet siihen taloudellisesta tai muusta pakosta. Sukupuolten välistä tasa-arvoa on edistettävä, lapsiperheet tarvitsevat lisää verovaroin kustannettua kotiapua ja yhtäläiset oikeudet päivähoitoon, kaikkien työaikaa on lyhennettävä pienentämättä kuitenkaan jo ennestään pieniä palkkoja ja muita työkorvauksia, maahanmuuttoa on lisättävä, julkisen koulutuksen ja terveydenhoidon riittävistä resursseista on huolehdittava, perustulo on otettava käyttöön ja todennäköisesti koko talousjärjestelmä olisi muutettava. Toisin sanoen olisi tehtävä isoja mutta sisällöiltään yksinkertaisia ratkaisuja, jotka auttaisivat sekä lapsia että aikuisia. Ne maksaisivat itsensä luultavasti moninkertaisesti takaisin, mutta jos niihin ei heti riittäisi suoralta kädeltä rahaa, niin leikata voisi ainakin armeijasta, yritystuista ja presidentin edustuskuluista. Ketään ei tarvitse kannustaa lisääntymään eikä moittia lisääntymisaikeista, sillä oikeilla ratkaisuilla muodostettu elinvoimainen ja terve yhteiskunta ei sellaista käyttäytymistä kaipaa. On aina viisaampaa ja vastuullisempaa keskittyä olemassa oleviin kuin olemattomiin ihmisiin.

Tärkeintä on käsittää, että lapset eivät ole elämäntapa eivätkä valinta vaan inhimillinen välttämättömyys. Lapsia on pakko jonkin verran olla, muuten kaikki tulevat hulluiksi jo paljon ennen kuin sivilisaatiot romahtavat. Jos jonkin asian voi toivoa kulttuurissa muuttuvan, niin ei sen, että kaikkien ei ole pakko saada lapsia, vaan sen, että niiden, jotka lapsia saavat, eivät joudu selviämään kohtuuttomasta taakasta niin yksin. Perheihanteemme on liian ankara: yksi tai kaksi aikuista ja vaihteleva määrä lapsia on mahdoton yhtälö, jos aikuisten pitää lisäksi tehdä töitä ja saada nauttia riittävästä vapaa-ajasta. Perheisiin tarvitaan enemmän aikuisia lapsia kohden ja epäammatilliseenkin oman tai toisen lapsen hoitamiseen ja kasvattamiseen täytyy suhtautua kuin mihin tahansa tuottavaan työhön. Perheiden kokoonpanoon ei voida suoraan vaikuttaa, mutta voidaan tunnistaa ja purkaa rakenteita - lakeja, asuntoja jne. - jotka johtavat liian usein yhden tai kahden huoltajan lapsiperheisiin tai suosivat niitä. Ei siis riitä, että yhteiskunta auttaa lapsiperheitä enemmän kuin nykyisin, koska mitenkään muuten ei arjen kaikkiin haasteisiin voi reagoida yhtä nopeasti kuin siten, että perhe sisältää edes yhden "ylimääräisen" aikuisen. Silloin nekin, jotka eivät jostain syystä omaa lasta saa edes adoptoituna, voivat saada lapsen osaksi elämäänsä. (Enkä tarkoita vähätellä yhden tai kahden huoltajan perheitä: jotkut jaksavat ja pärjäävät sellaisissa, mutta ne eivät saisi olla niin usein käytännössä ainoat vaihtoehdot. En myöskään tarkoita, että kaikkien perheenjäsenten pitäisi asua juuri samassa asunnossa, ainoastaan hyvin lähellä ja olla nopeasti tavoitettavissa. Kaikenlaiset järjestelyt, joissa lapsille läheisiä aikuisia on enemmän läsnä, ovat toivottavia.)

Mitä syntyvyyden alenemisen ihastelijoille voi sanoa? Ihmisiä lienee maapallolla liikaa - tai ainakin väärää, luontoa kuluttavaa elämäntapaa nuodattavia ihmisiä - vaikea sitä on kiistää. Mutta ihmiset ovat kuitenkin yhtä arvokkaita kuin muut eläimet ja kasvit, eivät heidän sivilisaationsa saa romahtaa eivätkä ihmiset kuolla sukupuuttoon. Emme esimerkiksi saa verrata yhden ihmisen elinkaaren hiilijalanjälkeä luontoa kuluttavan elämäntavan yksittäisen valinnan, kuten pitkän lomalennon, hiilijalanjälkeen, koska ihmisen ydin ei ole hänen elämäntapansa. Elämäntapoja voi muuttaa ja on muutettava, mutta niiden muuttaminen on turhaa, jos niitä ei sitten välitetä eteenpäin uudelle sukupolvelle. Eikä välittäminenkään riitä, jos uusi sukupolvi on liian pieni, heikko, syyllisyyden kalvama, kohtuuttomilla odotuksilla raskautettu ja ympäristöahdistuksen lamaannuttama sukupolvi. Isänä kaipaan raskaan arjen päälle viimeiseksi sitä tietoa, että joku pitää lapsiani pahempana asiana kuin omia useita satoja lomalentojaan Aasiaan ja että lapsenikin saisi vielä tietää noista ajatuksista.

- - -

Kirjoitin edellä "välttävästä vapaudesta" puhuessani siitä vähemmistöstä, joka ei yritäkään saada lapsia. Tarkoitin, että en oikeastaan usko vapaaseen valintaan lainkaan, mutta jo psykologisista syistä meidän on pakko uskotella itsellemme, että teemme vapaita valintoja - muuten kai tulisimme yhtä hulluiksi kuin lapsettomassa maailmassa. Kuinka vapaasti lapsettomuuden valitsee vaikkapa ihminen, joka pelkää ilmastokatastrofia tai sitä, että hänen lapsensa ei saisi hyvää elämää? Minusta ei lainkaan vapaasti. Ja toisaalta: kuinka vapaasti voi päättää lisääntyä, kun lapsen saaminen yrittämisestä huolimatta riippuu aina loppujen lopuksi olosuhteista, joihin ei läheskään aina voi vaikuttaa, kuten elämänkumppanista, perintötekijöistä, perhetaustasta, iästä ja terveydentilasta? Minusta ei lainkaan vapaasti. Ja koska kaikki merkitykselliset valintamme ovat pohjimmiltaan moraalia koskevia valintoja, valitsemmeko vapaasti, jos meidän pitää valita oikean ja väärän väliltä? Eikö meidän ole pakko valita se, mikä on mielestämme oikein? Tietenkin on, sillä haluamme toimia oikein. Lukuun ottamatta täysin merkityksettömiä valintoja, kuten sellaisia, ostammeko kaupasta banaanijogurttia vai mansikkajogurttia, emme voi valita vapaasti, vaan maailma ja siinä vaikuttavat voimat, rakenteet ja lainalaisuudet ohjaavat valintojamme. Olemme se osa maailmankaikkeutta, joka tiedostaa olemisensa ja lähes kaiken ympärillään ja tietää pian ehkä kaikesta kaiken, mutta emme edelleenkään käyttäydy tietoisuutemme arvon mukaisesti vaan moitimme toisten "valintoja" ja ylistämme "omia" valintojamme. Voisimmeko vain keskittyä toimimaan oikein ja hyväksyä sen, että emme aina tiedä, mikä on oikein, ja että silloinkaan kun tiedämme, emme toimi vapaasti emmekä aina onnistu?

- - -

Minulla on kaksi lasta, ja otan heistä täyden vastuun. Minun on pakko, koska ylivoimainen enemmistö ihmisistä ei ota heistä mitään vastuuta. Mutta siitä en ota mitään vastuuta, että minulla on kaksi lasta. Enhän minä sille mitään voi, että on. En voisi erota lapsistani, sillä silloin pitäisi erota myös puolisosta, jota rakastan, enkä voi erota rakastamastani ihmisestä, se ei olisi oikein. Ja itse asiassa lisäksi rakastan päivä päivältä enemmän myös lapsiani, jotka muuttuvat päivä päivältä yhä valmiimmiksi ihmisiksi.

Oikeastaan minun pitäisi johdonmukaisuuden ja hyvän rakenteen nimissä kertoa tämä vasta myöhemmin, mutta kun se tulee minulle nyt mieleen ja tämä on vain blogikirjoitus, niin tulkoon ja menköön: Kun muutimme pian toisen lapsen syntymän jälkeen pääkaupunkiseudulta takaisin opiskelukaupunkimme naapuriin ja lähemmäksi isovanhempia ja minun sisaruksiani parempien turvaverkkojen toivossa, meni vain puoli vuotta, kun eniten arkeamme helpottamaan ehtivä ja kykenevä puolisoni äiti sairastui syöpään, siirtyi käytännössä saman tien saattohoitoon ja kuoli. Muut sukulaiset ovat toki eri tavoin auttaneet tai ainakin olleet jotenkin elämässämme mukana, mutta arkeamme se on keventänyt loppujen lopuksi hyvin vähän. Voisimme olla onnekkaampiakin: sukulaistemme ja ystäviemme elämä voisi yhtyä meidän elämäämme paremminkin. Mutta sitten muistan myös asian, josta suuriin ikäluokkiin kuulunut ja evakkoperheen Suomen puolella syntynyt lapsi, menehtynyt mummi usein puhui, nimittäin siitä, että Suomessa asiat ovat nyt todella hyvin, miksi niin monet valittavat, vaikka on katto pään päällä ja ruokaa enemmän kuin riittävästi. Useimmiten viittasin hänen avaukselleen kintaalla, sillä nykyajan haasteet ovat aivan toisenlaiset, niistähän me valitamme, nuo asiat ovat meistä itsestäänselvyyksiä, emme voi jäädä iloitsemaan niistä ja olla valittamatta, että muut asiat eivät parane. En tiedä, mitä mieltä hän oli lastenhoidon ja työuran yhteensovittamisesta, sillä hän oli yhden lapsen kotiäiti. Kaikki äidit eivät sellaista voi nykyäänkään valita, vaikka tyytyisivätkin pienempään ja sinänsä riittävään elintasoon. Hän ei koskaan - ehkä ympäristösyistä, ehkä haluttomuutensa vuoksi - matkustanut ulkomaille, vaikka olisi varmasti useammankin kerran voinut. Hän tyytyi vähään, ja vaikka häntä harmitti melkein ennenaikaisen kuoleman lähestyessä se, ettei hän näkisi lapsenlastensa kasvavan, hän sanoi kuitenkin olevansa tyytyväinen elämäänsä. Hän käsitti kieltämättä aivan oikein, että vielä vähempikin olisi riittänyt ja riittää monille, mutta monille muille pakon edessä. En oikeastaan ollut eri mieltä hänen kanssaan, mutta en silti voinut olla valittamatta niistä muista asioista, jotka eivät häntä suoraan koskettaneet. Arvostan sitä, että häiritsevästä valittamisestani huolimatta hän auttoi perhettämme niin paljon kuin ehti ennen kuolemaansa.

Valittamisesta ja vähään tyytymisestä puheen ollen haluan vielä lainata tammikuun puolivälissä kuollutta yhdysvaltalaista runoilijaa Mary Oliveria (jolla ei ollut lapsia). Hän kirjoittaa esseensä "Flow" (kokoelmasta Long Life vuodelta 2004) alussa kodistaan Massachusettsin Provincetownissa, Cape Codin niemimaan kärjessä:

"Me, M. ja minä, asumme noin kolmen metrin päässä rannasta. Kun nousee myrsky ja tuuli lähestyy meitä kaakosta, asumme noin kolmenkymmenen senttimetrin päässä rannasta. Vesi laulaa kaiket päivät ja kaiket yötkin, aina eri musiikkia. Tuuli, lämpötila, vuoroveden vaiheet, kuun nykimiset ja sysimiset - kaikki ne vaikuttavat. Laskuvesi kuulostaa karkeammalta kuin nousuvesi, ikään kuin se ilmaisisi haluttomuuttaan jättää jälkeensä nurinaa tummasävyisin, paksukielisin soittimin. Kohti tullessaan se on leikkisämpi. Joka päivä varhainen aamukävelyni rannalla suo minulle toisen herätyksen. Jalkani ovat jo ketterät, ja nyt korvanikin heräävät kiittämään valtameren laulua.

Tämä valtavuus, tämä vaihtuvien vihreän ja sinisen sävyjen noidankattila on maailman suurenmoinen palatsi. Se sisältää kaiken: hirviöt, paholaiset, jalokivet, uivat enkelit ja lempeäsilmäiset nisäkkäät, jotka empimättä vaihtavat katseita kanssamme, kun seisomme rannalla; siinä on myös jonkun laivan mukana tai lastin purkamisen aikana uponneita ihmiskäden töitä menneiltä vuosikymmeniltä tai vuosisadoilta; siinä on vedenalaisen tulen purkauksia, laavan jättämiä jälkiä; rakkoleväkasvustoja, korallirakennelmia ja monia muita salaisuuksia - valaiden muistettavia ja uskollisesti toistettuja lausuntaesityksiä, delfiinien kieli - sekä itse moninaisuus, lukemattomia erilaisia haita, hylkeitä, matoja, kasveja ja kaloja, kuten turskia, koljia, miekkakaloja, kummeliturskia, sukunsa ainoita simppuja ja särkiä, kultasilmiä, pallokaloja, kolmipyrstöjä ja syöttikaloja. Kuinka emme tajua, että elämme jo nyt paratiisissa?"

Kuka tahansa voisi ottaa mallia Oliverista ja kirjoittaa omasta kodistaan ja sen lähiympäristöstä samaan tapaan ja lopettaa kirjoituksensa samaan kysymykseen: "Kuinka en tajua, että elän jo nyt paratiisissa?"

Ymmärränhän minä, että maapallon luonnon ihmeellisyys ja monimuotoisuus on ainutkertaisen arvokasta maailmankaikkeudessa. Jos voisin keskittyä nauttimaan siitä, tuntisin varmasti eläväni paratiisissa, mutta minulla on liikaa muita velvollisuuksia, joita toiset ihmiset minulle asettavat milloin mitäkin tarvettani vastaan. Kun minulla oli vasta yksi alle kolmevuotias ja vähäpuheinen lapsi, kävin hänen kanssaan usein lyhyillä kävelyillä. Sitä aikaa muistelen lämmöllä. Nyt minulla on kaksi lasta, seitsemänvuotias ja neljävuotias, ja selviän parhaiten heidän kanssaan, jos voin viedä heidät ulos liikkumaan ja leikkimään, vaikka itse luonnosta nauttiminen jääkin silloin hyvin pinnalliseksi kokemukseksi. Tätä kirjoittaessani en kuitenkaan edes pääse ulkoilemaan, koska lapseni sairastavat ja joudun hoitamaan heitä, vaikka päivittäinen ulkoilu on minulle ehdottoman välttämätöntä, jotta jaksan arkeani ja pysyn itse terveenä. Pääsen lenkille vasta illalla, kun puolisoni tulee kotiin, ja lenkillä ollessani minua vaivaa syyllisyys, koska puolisoni on ollut koko päivän sellaisessa työssä, jonka jälkeen en itse jaksaisi hetkeäkään lastenhoitoa. Kuinka en siis tajua, että elän jo nyt paratiisissa?

Tietenkin jokainen ihminen käsittää, että ihmiselämän edellytykset ovat enimmäkseen loistavat ja paranemaan päin. Viisas ei valitakaan siitä vaan itsepäisen huonoista ja vääristä rakenteista, jotka pitävät meidät loitolla paratiisista. Meillä on luonto, ruokaa ja asunto, mutta kun meillä on lapsia, emme välttämättä ehdi laittaa kunnon ruokaa, pitää asuntoamme miellyttävän siistinä emmekä kuunnella, ajatuksissamme ympäristöön sulautuen, linnunlaulua, lehtien havinaa tai pakkasen paukkumista. Sellaista on lapsiperhearki vastuussa olevalle aikuiselle: ei ehdi huolehtia ruumiillisesta, henkisestä eikä sosiaalisesta terveydestään, ja jos joskus ehtiikin, se on toiselta perheenjäseneltä pois, aiheuttaa syyllisyyttä ja on siten pilalla.

Mikään ei tietenkään kestä ikuisesti ja "lapset ovat pieniä vain hetken", mutta jos haluan kasvattaa lihaksiani, se on tehtävä jo nyt eikä vasta viidenkympin kynnyksellä. Jos haluan pitää yhteyttä ystäviini, heihin on pidettävä yhteyttä ja heitä on tavattava silloin tällöin jo nyt eikä vasta sitten, kun lapset osaavat käyttäytyä ihmisiksi. Jos haluan nukkua riittävästi, jotta muistaisin paremmin tämän yhden ainoan elämän jokaisen ainutlaatuisen päivän ja voisin nautinnolliseksi osoittautuvasta päivästä nauttia, minun on pystyttävä nukkumaan riittävästi jo nyt eikä vasta sitten, kun lapset eivät enää herätä minua kesken unien. Elämässä ja maailmassa on aikaa enemmän kuin riittävästi kaikkeen tärkeään ja merkitykselliseen, mutta valitettavasti moni asia pitää pystyä tekemään juuri tiettynä hetkenä tai ajanjaksona, jotta siitä olisi hyötyä ja aikaa voisi säästyäkin. Jos ei vain pysty, voi menettää enemmänkin. Ja useimmiten ei vain sen stressaavan arjen vuoksi muista tehdä, vaikka ehtisikin, koska kuormitusta on liikaa.

Kun tulee kuormitusta, pienetkin asiat tuntuvat raskailta ja kiinnittävät huomion: vessassa on käytävä vähän väliä, nälkä ja jano tulee jatkuvasti, iho kuivuu sieltä täältä ja vaatii hoitoa, kynnet pitää leikata, tukkaa lyhentää, vaatteita täytyy riisua ja pukea - ja nyt puhuin vain itsestäni. Selviän mistä tahansa, mistä arjessani pitää selvitä, mutta en kaikesta kerralla tai liian lähekkäin toisiaan. Ongelmana ei ole tehtävien laatu vaan niiden määrä ja suuruus. Osa tehtävistä pitäisi joko jättää tekemättä tai delegoida jollekulle toiselle, mutta jos jättää tekemättä, joku koira haukkuu perään - jos eivät muut koirat niin päänsisäinen vahtikoira - eikä voi delegoida, koska kukaan muu kuin minä ei selviä tehtävästä niin kuin pitäisi. Tai no, selviäisi tietenkin kyllä, en minä ole korvaamaton. Oikeastaan ongelma on siinä, että tekemättä jättäminen - jos se olisi realistinen vaihtoehto - olisi helppoa, koska siinä ei tarvitsisi tehdä mitään lisää, mutta jos pitäisi delegoida, niin siinä pitäisi tehdä lisää, ja juuri sitä ei jaksa, kun on kuormitusta. Asioiden pitäisi delegoitua itsestään, sitten homma toimisi ja kuormitus vähenisi.

Miksi minulla on sellainen tunne, että olen pohdiskellut näitä asioita jo aikaisemmin? Kirjoittamisen, jossa pureudutaan ilmiöihin ja muihin olioihin, pitäisi vapauttaa ihminen ja nostaa hänet kaiken häntä sitovan yläpuolelle, mutta sitä ennen kirjoittaminen toimii päinvastoin ja vie ihmisen lähemmäksi kaikkea, upottaa hänet kaikkeen. Kirjoittaminen tai mikä tahansa aktiivinen luova toiminta, jonka ainakaan välittömänä tavoitteena ei ole systeemistä pakeneminen, yhdistää ihmisen siihen kokonaisuuteen, jonka päälle systeemitkin on rakennettu. Luovalla ajattelulla kaivaudutaan systeemin pohjalle ja käsitetään totuus - kaiken ykseys - jota systeemi joko peittelee tai kunnioittaa. Jos se kunnioittaa totuutta, meidän on helppo käsittää, että elämme jo nyt paratiisissa, mutta jos se peittelee sitä, meidän on vaihdettava systeemi tuhoamalla se tai kehittämällä sitä. Emme kuitenkaan koskaan vapaudu systeemeistä kokonaan, mutta voimme käsittää ja sitten hyväksyä ne paremmin. Robert M. Pirsig taisi kirjoittaa Lilassaan (1991) jotain sellaista. Tai ainakin hän ymmärsi ja osoitti vakuuttavasti, että yhteiskunta ei ole yksilöidensä summa vaan enemmän. Olen nyt itse asiassa vähän jo unohtanut, mitä hän kirjoittikaan laadun metafysiikasta - filosofiaa pitäisi aina kerrata, muuten se unohtuu - mutta asiaa se oli.

Valitettavasti lapset, vaikka ovatkin lähempänä totuutta kuin aikuiset, eivät pysty hyödyntämään sitä eivätkä helpottamaan aikuisten elämää, koska he ovat vielä lapsia. Lapset käsittävät, miten merkityksettömiä asioita ovat työ ja kauneus, mutta silti he pyytävät elämiseen apua aikuisilta, jotka systeemin vuoksi joutuvat keskittymään noihin asioihin niin tiiviisti, etteivät osaa opettaa lapsilleen, miten turhia ne ovat. Lapset aistivat aivan oikein, että jäävät jostain oleellisesta paitsi, ja sen vuoksi roikkuvat pieninä lahkeessa turhaan valaistumista odottaen eivätkä isompina tiedä, mitä elämällään tekisivät, ja silloin systeemi heidät sisälleen nappaa.

Muuten useimmat vanhemmat ja huoltajat kyllä tietäisivät, miten pitää toimia. Tietoa on riittävästi ja sitä jaetaan joka paikassa, mutta koska vanhemmat ovat vain vanhempia eivätkä ammattilaisia, joille maksetaan palkkaa, he eivät aina ehdi eivätkä jaksa hyödyntää tietoa, sillä sen hyödyntäminen vaatii aikaa, jota ei ole, ja rahaa, jota ei saada. Ja vaikka ehtisivätkin, ei ole läheskään aina kohtuullista odottaa kaikilta vanhemmilta varhaiskasvatuksen tai opetusalan ammattilaisen kärsivällisyyttä ja ymmärrystä lapsen ikäkausien mukaisista valmiuksista. Vanhempien velvollisuus on kohdella kaikkia lapsiaan lähtökohtaisesti samalla tavalla, jotta kaikkien itsetunto kehittyy oikein, mutta jos joku lapsista on niin sanotusti erityinen ja hän käy tutkimuksissa, joissa toiset lapset eivät käy, ja saa diagnoosin, jota toiset lapset eivät saa, miten voi kohdella lähtökohtaisesti samalla tavalla? Etenkin ristiriitaiset vaatimukset ja suositukset tuntuvat kohtuuttomilta.

Tämä on varmaan toistaiseksi sekavin blogikirjoitukseni. En oikein tiedä, miten lopettaisin sen. Päällimmäisenä on ajatus siitä, että tarvitsen lomaa. En vain muutamia vapaapäiviä, vaan pitkän loman. Mutta en saa sitä, sillä vaikka en ole korvaamaton, asiat eivät delegoidu itsestään. Onneksi taisin selvitä flunssastani säikähdyksellä. Lapsetkin ovat jo terveitä, vaikka koulussa onkin kuulemma tulirokkoa.

Onhan tietysti muillakin vaikeaa kuin lapsiperheillä.

En vaadi liikoja: haluan vain, ettei tarvitse kokea syyllisyyttä, jos yritän niin kuin kaikki yrittävät eli tietämättä, olenko yrittänyt kaikin voimin mutten kuitenkaan niin kovasti, että olisin vaarantanut terveyteni.

Lukemattomien asioiden pitäisi muuttua, mutta ei minun: olen muuttunut jo ehkä liikaakin.

En pysty enää keskittymään, sillä minua häiritsevät liikaa paitsi samassa pienessä talossa äänekkäästi leikkivät lapset myös se, etten saanut selvitetyksi kolmen kalan nimeä tuossa Oliver-katkelmassa. Suomensin vain, että "sukunsa ainoita simppuja ja särkiä" ja "syöttikaloja", vaikka olisi pitänyt tietää Leiocottus hirundon (joku simppu), Acrocheilus alutaceuksen (joku särki) ja Phenacobius uranopsin (joku täkynä käytetty särki) suomenkieliset nimet. Lainasin kirjastosta Maailman kalojen nimet -nimisen kirjan (2004) suurin odotuksin, mutta siellä ei ollut yhtäkään näistä kolmesta. Maailmassa on vain yli 26 000 kalalajia. Miksi tässä kirjassa, joka sisältää yli 8 000 kalannimeä, ei voinut olla juuri noita simppuja ja särkiä? Miksi minulla on niin huono kalaonni, vaikken edes kalasta?