keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Kyllä elämälle

Kristityt juhlivat pian erästä hyvää syntymää. Sitä ennen onkin sopivaa puhua hyvästä kuolemasta eli eutanasiasta. Ylen toimittaja Tiina Merikanto on haastatellut asiantuntijoita, parantumattomasti sairaita ja omaisia ja kirjoittanut 13. joulukuuta tilannetta hyvin kuvaavan jutun ”Eutanasian salliminen huolettaa monia asiantuntijoita”. Yleisesti eutanasiaan suhtaudutaan yhä myönteisemmin, vaikka lääkäreiden kanta ei hevillä eikä hitaasti hivuttamalla muutu. Juha Portaankorvan syyskuisessa jutussa kysyttiin kantaa sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäseniltä, joista enemmistö kannatti eutanasian laillistamista erilaisin varauksin tai ei osannut tai halunnut sanoa kantaansa, koska ”tähän asiaan ei voi vastata kyllä tai ei”, lainatakseni Aki Lindéniä. Poliitikotkin alkavat siis vähitellen kääntyä eutanasian kannalle, joten sen laillistaminen on käytännössä vain ajan kysymys. Kärsimyksentäyteisen ajan.

Merikannon jutussa vanhaa Lindéniä näyttää myötäilevän nuori terveyskeskuslääkäri Sara Launio, joka sanoo, että ”oikeaa vastausta eutanasiaan ei ole”. Hän kuitenkin jatkaa heti perään kuin korjaten: ”Emme ole niin fiksuja, että tietäisimme vastauksen.” Oikea vastaus saattaa siis sittenkin olla olemassa, kunhan vain viisastumme, saamme tietoa, käytämme järkeämme ja niin edelleen. Ehkäpä Launio tarkoittaa yksinkertaisesti, että – ainakaan kaikki – lääkärit eivät vielä ole niin fiksuja? Siltä minustakin tuntuu – etenkin kun luen palliatiivisen hoidon professorin ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalan syöpäkeskuksen ylilääkärin, Tiina Saarron, kommentteja. Oikeastaan Saarto on fiksukin, sillä hän käsittää, että eutanasiassa ei pohjimmiltaan ole kyse kärsimyksestä vaan itsemääräämisoikeudesta. Mutta kun puhumme eutanasiasta, puhumme kuitenkin kärsivistä ihmisistä, joskus hyvinkin suuresti kärsivistä. Siksi valitsisin sanani huolellisemmin kuin Saarto, joka itsemääräämisoikeuden kanssa samaan kasaan heittää myös ”hallinnan tunteen”. Tuosta ilmauksesta tulevat mieleen hybris ja vallantavoittelu, kielteiset seikat siis. Sanoisimmeko kärsivälle ihmiselle, joka toivoo kuolemaa, että äläpä uhmaa jumalia ja universumia äläkä yritä nousta asemaasi korkeammalle edes kuvitelmissasi? Emme varmaankaan, jos haluamme kuulostaa inhimillisiltä.

Saarto jatkaa itsemääräämisoikeudesta puhumista hallinnan tunteena, koska jostain syystä se tuntuu hänestä sopivalta. ”Sektiosynnytysten suosio kasvaa ja alatiesynnytysten suosio on vähentynyt, koska ihminen haluaa hallita niin elämää kuin kuolemaakin. Se on varmaan suurin syy eutanasiamyönteisyyden kasvulle”, hän päättelee. Mitähän eutanasiaa vastustavat äidit, jotka ovat synnyttäneet lapsensa keisarinleikkauksella, ajattelevat Saarron sanoista? Tykkäävätkö he siitä, että heidän vakaasti harkitsemansa ja ehkä myös heille ainoa järkevä synnytysvaihtoehto leimataan muodiksi, johon sopii johdonmukaisesti myös eutanasian kannattaminen? Minä saattaisin loukkaantua. ”Vanhan ihmisen elämän loppuvaiheen hoito on liian usein ihmisarvoa alentavaa. Ja vaikka se korjaantuisikin, nyky-yhteiskuntamme arvostaa mielen kirkkautta. Muistisairaus ei sovi nykyiseen arvomaailmaan”, Saarto jatkaa. Tässä on sentään jotain perää, mutta koska seuraavassa kappaleessa mainitaan eutanasian kannatuksen kasvun syynä vielä lääketieteen kehitys ja se, että ihmiset elävät yhä pidempään ja ehtivät sairastua ennen kuolemaansa, tekee mieli pyytää, että koettakaa, eutanasian vastustajat, nyt päättää: Haluatteko te, että lääketiede ja palliatiivinen hoito kehittyvät ja ihmiset elävät yhä pitempään, vai haluatteko, että kehitys pysähtyy tai ottaa jopa takapakkia, jotta ihmiset eivät ehdi sairastua muun muassa muistisairauksiin eikä eutanasian kannatus vain nouse?

Eutanasian yksityiskohtien määrittelemisen vaikeuttakin Saarto kauhistelee: ”Käytännössä eutanasian rajaa on todella vaikea vetää. [...] Jos eutanasia sallitaan syöpäpotilaille, niin miksi ei muistisairaille tai mielenterveyspotilaille.” Niin, miksi ei? Saarto on ihan oikeassa: rajaa ei tarvitse vetää, eikä siinä ole mitään ongelmaa. Päinvastoin ongelmia tulisi, jos niin tehtäisiin. Jos joku kokee elämänsä parantumattoman sietämättömäksi tai jos hänen elämänsä ilmiselvästi sellaista on ja hän on ehkä myös aikaisemmin ilmaissut tilanteeseen soveltuvan tahtonsa ja lääkärit ja läheiset ymmärtävät yskän, mitä me odotamme? Kun kuolema näyttää ainoalta hyvältä vaihtoehdolta, niin traaginen kuin sellainen tilanne voikin olla, miksi rajaisimme etukäteen ketään tuon hyvän ulkopuolelle? Ellemme sitten halua kokea hallinnan tunnetta, tulee ensimmäisenä mieleeni. Ja sitä ilmeisesti piti välttää.

”Tulemme tähän maailmaan ryömien ja lähdemme täältä ryömien. Se vain on elämänkaari. Eutanasialla kärsimys ei lopu elämästä”, filosofoi Saarto alentuvasti ja huomauttaa olevansa ateisti, jottei kukaan vain erehtyisi luulemaan häntä eutanasian uskonnolliseksi vastustajaksi (vaikka katsomuksella ei ole mitään tekemistä eutanasian kanssa). Kuka toinen ateistifilosofi, joka todellakin tiesi jotain kärsimyksestä, elämästä ja kuolemasta, olisi voinut sanoa samaa? Tietenkin Nietzsche. Koska Saarto nyt aloitti filosofoinnin, puhutaan sitten filosofiaa. Se saattaakin olla hyvä ajatus, sillä Launiohan peräänkuulutti viisautta, jotta eutanasiakysymys ratkeaisi. Sitä filosofialla on tarjota.

Hieman yksinkertaistaen Nietzschen elämä meni näin: Hän oli isättömässä kodissa kasvanut ahkera koululainen ja lahjakas opiskelija, joka kohosi päteväksi professoriksi jo 24-vuotiaana. Muutaman vuoden kuluttua siitä hän alkoi kärsiä hirveistä päänsäryistä ja muista pahenevista psykofyysisistä vaivoista ehkä aivokasvaimen vuoksi eikä saanut niin hyvää hoitoa, että olisi sitkeästä yrittämisestään huolimatta voinut jatkaa työssään enää kymmenen vuotta sen aloittamisen jälkeen. Sitten hän kirjoitti, edelleen sekä sairaudestaan että yksinäisyydestään kärsien, kymmenen vuotta filosofiaa, jota kauhisteltiin sen epäkristillisyydestä ja moraalia vastaan hyökkäämisestä, koska sitä ymmärsivät vain harvat. Sitten sairaus vei hänestä voiton ja teki hänet hulluksi. Hän vietti elämänsä loput, taas noin kymmenen vuotta, oikeustoimikelvottomana mielisairaana samalla kun hänen juutalaisvastainen natsisisarensa, joka monien muiden tavoin ei ymmärtänyt hänen filosofiaansa, hoiteli hänen asioitaan miten mieli ja käytännössä tahrasi onnettoman veljensä maineen.

Nietzsche siis eli niin hyvin ja totuudellisesti kuin vain osasi ja sai siitä palkkioksi pelkkää kärsimystä, halveksuntaa ja ymmärtämättömyyttä. Kannattiko hän eutanasiaa? Olisiko hän toivonut sitä itselleen noin kymmenen vuotta ennen kuolemaansa, jos se olisi ollut laillinen? Hänen filosofiastaan voisi päätellä, ettei, mutta varma en ole. Nietzschen mukaan elämälle täytyy sanoa kyllä, elämää täytyy rakastaa kaikkine kärsimyksineenkin, sillä Jumalaa ei ole eikä hyvälle ihmiselle ole automaattisesti luvassa autuutta ja palkintoa, ei tässä elämässä eikä sen jälkeen. Tarkoittaako se, että elämästä on pidettävä kiinni kynsin hampain joka tilanteessa? Mahdollisesti. Itse asiassa se tarkoittaa sitä, että ei ole pakko pitää, mutta jos haluaa pitää, saa pitää. Sitä eutanasian laillistaminenkin oikeasti tarkoittaa: ei sitä, että kaikki vähänkin vastenmieliset ja rasittavat ihmiset tapetaan, kun vain on jokin eutanasialain tarkoittama perustelu keksitty, vaan sitä, että viimeinkin hyväksytään hyvän kuoleman vaihtoehto, jonka olemassaolon kaikki tosiasiassa tiedostavat. Hyvä kuolema on kuolemanrangaistuksen vastakohta, sillä se valitaan tai ollaan valitsematta itse ja sillä tahdotaan ihmiselle hyvää. Kun elämälle sanotaan kyllä, se on hyvän tahtomista, ja siksi myös hyvälle kuolemalle on sanottava kyllä. Eutanasialla ei oteta kuolemaa vaan elämä omiin käsiin eikä anneta kuoleman ottaa elämää otteeseensa ennen kuin elämä on siihen valmis. Ei kuolemalle, kyllä elämälle. Pelkästään eutanasian laillisuus, sen mahdollisuus, on elämän voitto kuolemasta. Ihmisen täytyy kantaa ihmisen vastuunsa eikä ulkoistaa tätä toimintaa kohtalolle, sattumalle, Jumalalle, luonnolle tai maailmankaikkeudelle, vaikka ne kaikki olisivatkin olemassa. Sietämätön kärsimys ajaa ihmisen nöyryyttävään itsemurhaan, jos häntä ei auteta, ja apua tarvitsevaa täytyy aina auttaa – jos ei muuten niin siksi, että muiden elämä on meidänkin elämäämme. Kärsimys ei lopu elämästä, mutta jos kärsimyksestä ei voi tehdä siedettävämpää palliatiivisella hoidolla, ei ole mitään järkevää syytä odottaa hoidon kehittymistä ennen kuin eutanasia voidaan laillistaa. Sitä paitsi minä en usko, että mikään kehitys palliatiivisessa hoidossa tai lääketieteessä saisi kaikkia eutanasian vastustajia muuttamaan (julkista) kantaansa.

Auttaakohan tätä asiaa, että pohdiskelen suomalaisen palliatiivisen hoidon professorin nietzscheläisyyttä? Ehkä minulla on liian optimistinen käsitys filosofian vaikuttavuudesta. Lyhyesti vielä ja ehkä vähemmän filosofisesti: On turha pelätä virheitä, joita eutanasiassa voidaan tehdä siinä missä muussakin inhimillisessä, hyväntahtoisessa toiminnassa. Meille riittää tieto siitä, että eutanasia tarkoittaa hyvää kuolemaa ja että kaikki hyvä on oikein. Muut yksityiskohdat selviävät jos ovat selvitäkseen – siinä missä muussakin moraalisessa, jopa päivittäisessä toiminnassa. Kuolema on lopullinen, mutta jos jostain syystä meille selviäisi, että jonkun ihmisen eutanasia on ollut virhe, se ei olisi mitään verrattuna niihin käynnissä oleviin virheisiin, jotka koostuvat tumput suorina seisomisesta ihmisen kärsimyksen edessä. Mutta emmehän me tumput suorina seiso, mehän lohdutamme ja olemme seurana ja lievitämme kipuja, sanovat kivunlievityksen nimeen vannovat. Niin tietenkin, mutta kaikki nuo voisivat tarpeen tullen sisältää eutanasian, ristiriitaa ei ole.

Merikannon jutussa haastatellaan myös amyotrofista lateraaliskleroosia sairastavaa miestä, geriatria ja Parkinsonin tautiin kuolleen naisen tytärtä. Mies kannatti eutanasiaa jo ennen sairastumistaan ja kannattaa edelleen. Geriatri tuo esiin, että eutanasia on myös tasa-arvokysymys, sillä rahalla saa ulkomailta jostain sivistysvaltiosta apua, jos sitä ei Suomessa anneta, ja että sen salliminen voisi lieventää sairaan ahdistusta ja omaisille ikäviä itsemurhia. Kolmas haastateltu puolestaan kertoo miettineensä, miksi hänen äitinsä piti kärsiä niin pitkään ja kuihtua vähitellen pois, mutta lisää, että ”kauniita hetkiä oli loppuun asti”. Ilmeisesti sen vuoksi ”oikeaa hetkeä eutanasialle ei olisi ollut”: äsken oli kaunis hetki, ja vaikka nyt näyttää taas ikävältä, ehkä seuraava kaunis hetki on ihan nurkan takana. Ymmärrän hyvin enkä tuomitse. Turhaa se olisikin, sillä eutanasia ei tällä hetkellä ole laillisessa keinovalikoimassa. Mitä muuta omainen ja sairas siis voivat tehdä kuin odottaa aina seuraavaa kaunista hetkeä, kunnes kaikki on ohi? Sellaista se oli meilläkin, kun puolisoni äiti viisi vuotta sitten 70-vuotiaana sairastui haimasyöpään, joka oli ehtinyt levitä maksaan, ja joutui suoraan saattohoitoon.

Syöpäpotilaalle järjestettiin huone meiltä kotoa, minun ja puolisoni makuuhuone. Me nukuimme lastenhuoneen lattialla. Hoitajat kävivät säännöllisesti hoitamassa potilasta. Sukulaiset kävivät tapaamassa ja sanomassa jäähyväiset. Jotkut jopa saivat puhuttua asiat halki ennen kuin olisi liian myöhäistä. Syöpäyhdistyksen edustajakin kävi juttelemassa. Kuolemasta tehtiin niin hyvä kuin mahdollista, ja aika hyvin siinä taidettiin onnistua. Oli tietenkin kaikenlaista käytännön hässäkkää, jotta saatiin paikallisen yksityisyrittäjän hoivapalvelut kotiin ja potilaan kotikunta maksumieheksi, mutta itse hoidossa ei ollut moittimista. Oli harvinaisen ankara pakkastalvi, saattohoito kesti tammikuusta helmikuuhun. Hakkasin tämän tästä polttopuita liiterissä, joka oli potilaan hikoilevan huoneen seinän takana, ja kerran minulle tultiin huomauttamaan, että kovat yhtäkkiset kalahdukset säikyttivät häntä. Se ei ollut kaunis hetki.

Kun avoanoppini oli vielä voimissaan vaikka kalpeankeltainen kasvoiltaan, hän huuteli makuuhuoneesta ohjeita pullien paistamiseen leivinuunissa tai kampesi itsensä ylös ja tuli keittiöön näyttämään, miten ruisleipää leivotaan, jotta perimätieto ei häviäisi. Ne olivat kauniita hetkiä – niin kuin sekin, kun hän helmikuussa pahimpien pakkasten lauhduttua istuskeli vilpolassamme katsomassa, miten me lasten kanssa rakensimme lumilyhtyä etupihalla. Mutta sitten hän ei enää jaksanut nousta sairaalavuoteesta, joka hänelle oli viimeisiksi päiviksi tuotu. Hän alkoi kuihtua pois, puhui yhä vähemmän kunnes ei enää ollenkaan, ja lopulta veri tuntui kiertävän enää hänen vahvassa sydämessään, joka piti hänet hengissä vielä monta pitkää päivää. Ne eivät olleet kauniita hetkiä. Vahva sydän, joka kertoi hänen noudattamistaan kohtalaisen terveistä elintavoista, tuntui viestivän meille, että eihän tämä voi olla mahdollista, ei näin terve ihminen voi kuolla seitsemänkymmentävuotiaana, minä ainakin taistelen kuolemaa vastaan, jos kukaan muu ei aio tehdä mitään. Vahvasta sydämestä oli ollut iloa ennen syöpää, mutta nyt se näytti pitkittävän kärsimyksiä. Kun potilas vielä kykeni puhumaan, hän jossain vaiheessa voihkaisi niin kuin monet sairaat tai muuten onnettomat vanhukset toisinaan voihkaisevat: ”Kun pääsisi jo pois.” Sekään ei ollut kaunis hetki.

Viimein, helmikuun 20. päivänä aamuyöllä, puolisoni äiti kuoli. Minutkin herätettiin tilanteeseen. Hoitaja oli jo todennut tapahtuneen ja puhui puhelimeen toisessa huoneessa. Puolisoni isä kiitti meitä kaikesta ja sanoi unisuuden takaa heikkona kuulunut helpotus äänessään, että kuollut oli lähtenyt matkaan. Seisoimme vuoteen ympärillä ja katsoimme tiettyyn ilmeeseen jäykistynyttä vainajaa kuin hänen vastakohtinaan, velttoina ja ilmeettöminä. Kukaan ei itkenyt, sillä kaikki itkut oli itketty jo ainakin viikko aikaisemmin. Hetkessä oli ehkä jotain kaunistakin, mutta minulle siitä ei jäänyt päällimmäiseksi hyvää muistoa vaan tyhjä tunne. Aina jonkun kuollessa tuntuu, että jotain jäi tekemättä tai sanomatta, mutta koska asianosaista ei enää ole, siitä ei saa otetta tai otteen saamista arastelee, koska se vaivaisi kuitenkin vain sitä tyhjyyden tuntijaa. Jätimmekö tekemättä viimeisen palveluksen, koska emme voineet tehdä sitä?

Jos eutanasia olisi ollut mahdollinen, olisiko puolisoni äiti ollut siitä kiinnostunut? Merikannon jutussa geriatri Sanna Maula puhuu ahdistuksesta, jota vanhuksille tuottaa taakaksi jäämisen tunne. Jos voisi tarvittaessa poistaa tuon taakan eutanasialla, ahdistaisi ehkä vähemmän. Puolisoni äiti mainitsi monta kertaa, ettei halua olla vaivaksi, ja ilmaisi ainakin kerran haluavansa ”päästä pois”, mutta jää ikuiseksi arvoitukseksi, mitä hän olisi päättänyt, jos olisi ollut vielä yksi vaihtoehto. Vai olisiko ylimääräinen vaihtoehto päinvastoin aiheuttanut ylimääräistä ahdistusta? Olisiko se ollut mahdollista? Ehkä eutanasian vastustajat kokevat niin. Niin heidän kai täytyy kokea.

Mutta siis minun kokemukseni kuolevan läheisenä on se, että kauniita hetkiä oli loppua kohden yhä vähemmän, kunnes niiden kauneus kävi kiistanalaiseksi tai ne loppuivat kokonaan. Jos kiinnittää huomionsa vain niihin, pitää varmaan paikkansa, että niitä on loppuun asti, mutta riittävätkö ne? Joka tapauksessa kaikki kuolemat ovat yksilöllisiä emmekä siis voi päätellä yhden kuoleman kauniista hetkistä, että niitä jossain toisessa olisi. Yhtään. Siksi tarvitsemme myös eutanasiaa.

Eikö oikeaa vastausta eutanasiaan ole vai emmekö vain ole kyllin fiksuja tietääksemme sen? Ne todellakin ovat eri asioita. Minusta tuntuu, että oikea vastaus on kyllä olemassa, mutta vain osa meistä tietää sen, emmekä me ole kyllin fiksuja, jotta osaisimme selittää vastauksen ymmärrettävästi niille, jotka ovat sitä mieltä, että oikeaa vastausta ei ole edes olemassa. Vähän samaan tapaan kuin uskovaisten on vaikea todistaa uskonnottomille, että Jumala on olemassa. Minä kuitenkin uskon eutanasiaan, enkä onneksi ole yksin. Ja onneksi siihen uskovien joukko näyttää kasvavan. Toivon jaksamista kaikille niille, jotka tällä hetkellä, 2020-luvun alkaessa, kärsivät edelleen kohtuuttomasti siitä, että eutanasiaa ei vieläkään ole laillistettu. Ei siihen voi enää kovin kauan mennä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti