keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Eräänlainen kirja-arvio: Miten tuntisi sen tiedon, mikä on oikein

Palaan jatkuvasti sekä kirjoituksissani että arjessani kysymykseen, mikä on oikein. Haluan toimia oikein, eikä se yhtenäkään päivänä onnistu täydellisesti, koska en joko tiedä, mikä on oikein, tai ehdi ja muista olla tietoinen voidakseni toimia tuon tiedon mukaisesti. Tuota tietoisuutta voitaisiin kutsua myös tunteeksi siitä, että tietää. Jos tuntisin tiedon, oloni olisi varmempi kuin jos vain tietäisin pitämättä kuitenkaan tietoa mielessäni juuri kulloisellakin hetkellä, jolla tuota tietoa olisi hyödynnettävä. Silloin en pelkäisi niin paljon, että olen erehtynyt, vaikka tunne ei erehtymättömyyttä takaakaan.

Näin vaikeaa minusta on olla moraalinen ihminen. Siksi minun oli helppo ymmärtää filosofi Sami Pihlströmiä, kun luin hänen kirjansa Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas (ntamo 2018). Tartuin teokseen paitsi rakkaudesta kunnon filosofiaan myös siksi, että toimitan silloin tällöin kirjoja, joihin Pihlström viittaa useaan otteeseen kriittisesti: itseaputeoksia, popularisoitua positiivista psykologiaa ja kevyesti henkistä tai hengellistä kirjallisuutta, usein käännöksiä mutta joskus myös suomalaista tuotantoa. Vaikka noissa kirjoissa neuvotaan myös tekemään jotain konkreettista ja moraalisesti hyvää, päähuomio niissä on usein ja lopulta ihmisen omassa hyvinvoinnissa, joka on kaiken hyvän perimmäisenä tavoitteena. Onko siinä sitten jotain vikana? Kaikki mahdollinen, Pihlström näyttää argumentoivan vakuuttavasti (vaikka onkin muistettava, että psykologia ja filosofia ovat eri asioita). Hyvinvoinnissa ja onnessa ei sinänsä ole mitään ongelmaa, niillä ei vain ole mitään tekemistä moraalisuuden kanssa. Ne voivat tulla moraalin vanavedessä, mutta moraalia ei saa alistaa niiden saavuttamisen välineeksi. Ihmisellä ei ole velvollisuutta huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, vain velvollisuus toimia oikein – toisia kohtaan. Ja se onkin paljon haasteellisempaa.

Ajatus tuntuu nurinkuriselta: Tietenkin moraali on toisten ihmisten (ja laajemmin ehkä tuntevien eläinten ja ekosysteemien) huomioimista, mutta eikö siinä sitten tavoitella juuri näiden toisten hyvinvointia ja onnea? Ja jos minulla on velvollisuus toisia kohtaan, toisilla on kai sama velvollisuus minua kohtaan? Onko siitä muka haittaa, jos vähän kevennän toisten moraalista taakkaa huolehtimalla ainakin osittain itse omasta onnestani? Eikö se pikemminkin olisi yksi tapa olla moraalinen toisia kohtaan?

Ei, moraali on itsessään arvokasta, kaikkein arvokkainta elämässä. Sillä ei tavoitella mitään muuta, ei onnea eikä hyvinvointiakaan. Olemme vastuussa kaikista muista ja velvollisia auttamaan hädänalaisia ja kärsiviä, ja meidän pitää yrittää kantaa vastuumme seurauksia ajattelematta ja laskelmoimatta, sillä jos laskelmoimme vaikka kuinka hyväntahtoisesti, välineellistämme moraalin. Emme saa "poseerata" moraalia eli kehuskella hyveellisyydellämme (tai ainakin meidän on aina varottava sitä, kun ilmoitamme julkisesti tehneemme jotain hyvää – "hyvän esimerkin vuoksi", kuten itsellemme perustelemme). Jollemme yritä olla moraalisia, olemme huonoja ihmisiä. Jos yritämme, olemme hyviä ihmisiä, vaikka epäonnistuisimme. Mistä tiedämme, yritämmekö (tarpeeksi)?

Pihlström ei taida vastata kysymykseen, mutta toinen – vähemmän filosofinen mutta innokkaasti filosofoiva – mies, joulukuussa kuollut biologi Edward O. Wilson esittää kirjassaan Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee (Viisas Elämä 2016, suom. Hannu Poutiainen) ajatuksen, joka voi sisältää vastauksen. Wilsonin teksti liikkuu tieteen rajoilla, ja mies väittää yhtä sun toista maailmankuulun ja kokeneen tutkijan itsevarmuudella – hieman samankaltaisella, jolla Pihlströmin sormella osoittamat itseapukirjatkin on monesti kirjoitettu. Hänen sosiobiologinen muistutuksensa on kuitenkin pohtimisen arvoinen: Ihmisen on niin vaikeaa olla moraalinen, koska ryhmän sisällä itsekäs eli epämoraalinen ihmisyksilö saa etua muiden kustannuksella, mutta jos hän moraalisesti tinkii omastaan ryhmän hyväksi, ryhmä saa etua sellaisiin toisiin ryhmiin verrattuna, joissa on enemmän itsekkäästi toimivia yksilöitä. Eivätkä vaikeudet lopu siihen, sillä vaikka ihminen onnistuisikin vastustamaan "itsekkäitä geenejään", ryhmistäkin ongelmaksi muodostuisivat toiset ryhmät, joihin asti moraalinen toimintakykymme ei yleensä yllä, hyvä jos edes ajatuksen (rukouksen tai maailmankansalaisuusideologian tai muun vastaavan) tasolla mutta tuskin koskaan sen konkreettisemmin.

Wilson on muurahaistutkija ja sanoo, ettemme voi oppia muurahaisilta moraalista yhtään mitään, sillä muurahaisille yksilö on pelkkä ratas yhdyskunnan koneistossa. Jos muurahainen esimerkiksi haavoittuu pesää puolustaessaan, toiset muurahaiset, jotka kantavat sen takaisin pesään, eivät suinkaan yritä hoitaa sitä terveeksi tai edes lievittää sen kärsimyksiä, vaan syövät sen. Mutta ei kai meidän tarvitsisi omaksua ihmisille sopimattomia piirteitä muurahaisten elämästä? Oltaisiin vain... kaikkien tunteet huomioon ottavalla tavalla yhteisöllisiä, eikö niin? Kun olemme moraalisina yksilöinä vahvistaneet ryhmäämme riittävästi, annetaan ryhmämme ojentaa kätensä toiselle ryhmälle. Emmekö itse asiassa koko ajan – tai ainakin tässä historian vaiheessa, jossa olemme huomattavasti vähemmän barbaarisia kuin muinoin – tee niin? Meillä on isompien ja pienempien yhteisöjen välisiä sopimuksia ja liittoja. On EU:ta ja YK:ta, Punaista Ristiä ja suomalaisia kuntayhtymiä. Ja on ekumeniaa ja uskontodialogia.

Tieteellisen vastustajansa Richard Dawkinsin tavoin Wilsonkin suhtautuu hyvin kriittisesti uskontoihin, joiden näkee olevan lähtökohtaisesti törmäyskurssilla sekä tieteen kanssa että keskenään ristiriitaisine uskomuksineen ja oppeineen. Pihlström puolestaan on ymmärtäväisempi mutta puolustaa silti antiteodikeaa, jossa maailman kärsimystä ja pahuutta ei vähätellä selittämällä sitä jonkin käsittämättömän jumalaisen tai hengellisen tarkoituksen kannalta parhain päin, ja tuomitsee käytännössä (edellisessä lauseessa määritellyn) teodikean kaikissa – myös "maallisissa" – muodoissaan moraalittomaksi ja moraalia halventavaksi. Kaikenlaisen rasismin, jossa ryhmien väliset ristiriidat korostuvat, hän toteaa "itsensä kumoavaksi" muistuttaessaan, että tiede on luonteeltaan moraalinen hanke eikä siis voisi edes "periaatteessa kertoa meille rasismin olevan sittenkin 'oikeassa' jossakin syrjiviä käytäntöjä oikeuttavassa mielessä", koska silloin "tieteelliseltä ajattelulta itseltään putoaisi pohja pois".

Mistä siis – edelleen – tiedämme, että yritämme tarpeeksi kovasti? Kun olemme tieteellisiä (vaikka olisimmekin uskovaisia). Kun hylkäämme rasismin ja teodikeat eli pahan selittämisen hyväksi millä tavalla tahansa (vaikka olisimmekin "kansallismielisiä" ja näkisimme kaikki menneisyyden ja nykyisyyden tapahtumat haman tulevaisuuden rakennusaineena). Kun emme toivo Venäjän presidentin syöpäleikkauksen epäonnistumista vaan sitä, että hänen pahuutensa pysäytetään ja hän ymmärtää omat virheensä, vaikka niitä ei voikaan antaa anteeksi. Kun vain kurkotamme aina toiseen ja toisiin (silloinkin kun teemme välttämätöntä, ymmärrystä lisäävää matkaa itseemme ja pidämme itsestämme huolta). Pihlström kuvaa tämän viimeisen vastauksen niin, että "moraalin vaatimus on loppumaton" ja että meidän on oltava jatkuvasti hereillä ja valppaana ja arvioitava itseämme ja maailmaa koko ajan.

Jos olen mitään lukemastani käsittänyt, en tässä yhteydessä lopuksi voi olla ajattelematta Nietzscheä ja yrittämättä sovittaa hänen elämänfilosofiaansa Pihlströmin levinasilais-pragmatistiseen moraalifilosofiaan. (Kun viimeksi monta vuotta sitten kirjoitin blogiini Nietzschestä, joku tuntematon kommentoi, että olin ymmärtänyt miehen aivan väärin. Katsotaan, miten nyt käy. Minusta kyllä tuntuu, että minut on nettivaikuttajana vähitellen täysin unohdettu.) Nietzschen mielestähän meidän pitää elää "hyvän ja pahan tuolla puolen" ja niin (valppaasti?), että voisimme hyväksyä "ikuisen paluun" – toisin sanoen sen, että eläisimme elämämme yhä uudestaan ja uudestaan aivan samanlaisena, iloineen ja suruineen, nautintoineen ja kärsimyksineen. Nietzsche ei siis ilmeisesti nostanut mitään asiaa maailmassa moraalia perustavammaksi, asettuipahan vain sen "tuolle puolen", koska Jumalan kuoltua saattoi rauhassa tehdä niin vaikkei saattanutkaan tulla itse Jumalaksi. Onko se nyt moraalisesti valpasta? Ei kai. Sehän on pihlströmiläisittäin nimenomaan ehdottomasti paheksuttavaa ja itse asiassa myös mahdotonta "lomaa" moraalista. Vai onko? Moraalin vaatimus on ehkä loppumaton, mutta eikö meidän käytännössä olisi siihen vastataksemme löydettävä paikka sen takaa (metataso?), jokin tila tai asema, jossa ylipäätään pystymme myös olemaan moraalisia emmekä vain arvioimaan, mikä on oikein? Jos meidän on otettava koko ajan kaikki huomioon, emmekö silloin tee filosofian klassisen laivavertauksen mukaisesti sen virheen, että korjatessamme laivaa merellä tulemme purkaneeksi sen kokonaan ja hukumme? Moraali on ehkä kaikkein arvokkainta elämässä, mutta ainoa, joka voi sitä sen arvon mukaisesti kunnioittaa, olen minä itse. Jotta voin toimia oikein (tai ylipäätään toimia, yrittää), onhan minun myrskyävällä merellä saatava seistä edes yhdellä kansilankulla, vaikka se olisikin valmistettu sertifioimattomasta metsästä kaadetusta puusta.

Entä sitten ikuinen paluu? Se kyllä haiskahtaa... teodikealta. Tämä ainutkertainen elämämme, minun ainutkertainen elämäni, niin surkea ja tuskallinen kuin se saattaakin olla, onhan sen oltava pohjimmiltaan hyvä, jos olen valmis elämään sen ikuisesti uudestaan. Miksi muuten hyväksyisin tämän ajatusleikin? Miksi minua kiinnostaisi palata elämään, joka on epätäydellinen eikä ikuisesti toistuessaan edes voisi tuntua vievän hamaan täydelliseen tulevaisuuteen? Koska minun on pakko. Juuri siksi, että tämä elämä ei oikeasti palaa ikuisesti, ei ole edes ikuisuuden kuva eikä lähelläkään täydellistä. Se jää minun laillani historiaan, joka on yhtä loppumaton kuin moraali. Historia säilyttää kaiken ikuisesti, niin hyvän kuin pahan minussa ja maailmassa. En voi valita ikuista paluuta, elämäni on sitä joka tapauksessa. Tunnen, että tiedän sen. Minua johdatetaan kaikkiin suuntiin, joista monet ovat oikeita mutta joista voin valita – mutten vapaasti, niin kuin moraalilta virheellisesti edellytetään, sillä seison aina vähintään yhdellä kärsineellä ja edelleen kärsivällä kansilankulla – vain niin monta kuin elämääni sopii. Siinä kaikki. Siinä todella on kaikki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti