Kesäyön uni

Näen usein unia, jotka jäävät mieleeni vaihtelevasti. Keskiviikon vastaisena yönä eli heinäkuun vaihtuessa elokuuksi näin juuri sellaisen vaihtelevasti mieleeni jääneen unen, jota yritän tässä muistella. Muistelun päätteeksi tai sen aikana kirjoitan myös siitä, mitä ajatuksia uneni minussa herättää, vaikka en niin sanotusti usko uniin enkä kuvittele niiden merkitsevän mitään.

Olin luultavasti juonut tai syönyt jotain sopimatonta juuri ennen nukkumaanmenoa - saatoin tehdä itselleni jallukoladrinkin ilman kolaa - sillä melko pian nukahdettuani olin näkevinäni vanhemman tyttäreni, joka aloittaa ensi viikolla koulun, takertuneena kissamaisesti kaikilla raajoillaan yhteen kesällä kokoamistani Ikean vaatekaapeista, joita emme ole vielä kiinnittäneet ruuveilla seinään. Kaappi alkoi heti kaatua, ja tyttäreni oli vaarassa jäädä sen alle. Ihmeteltyäni, miten hän ylipäätään pystyi saamaan kaapista tuollaisen otteen, säntäsin auttamaan häntä. Silloin hänen kaatumisensa kaapin mukana alkoi näyttää jonkinlaiselta kehosta poistumiselta, niin että tyttäreni, jonka näin vain takaapäin, muuttui läpikuultavaksi kuin aave. Juuri kun kaappi oli litistämäisillään aavetyttäreni lattiaa vasten, heräsin siihen, että putosin sängystä ja löin polveni seinään. Olen viimeksi pudonnut sängystä varmaan koululaisena. Puolisonikin havahtui putoamiseeni. Kömmin takaisin vuoteeseen helpottuneena siitä, että tyttärelleni sattunut tapaturma oli vain unta, ja nukahdin uudestaan.

Seuraavat vaiheet muistan huonosti, mutta olin jossain Helsingin tapaisessa mutta oudon autiossa ja vanhannäköisessä kaupungissa enkä oikein tiennyt, mihin olin menossa ja mitä tekemässä. Ensin tapahtui paljon muutakin, jota en muista, mutta lopulta päädyin johonkin hämärään kahvilaan tai baariin istumaan samaan pöytään tympiintyneen näköisen ikäiseni tai hieman nuoremman naisen seuraan. Naisella oli lyhyt harmahtava tukka, ja hän oli jonkinlainen taiteilija. Hän puhui lyhyesti ja epämääräisesti siitä, mitä teki ja yritti tehdä. Hän korosti tekemisen ja yrittämisen eroa. Mieleeni eivät kuitenkaan jääneet hänen tekonsa eivätkä yrittämisensä vaan se, miten hajamielisesti hän niistä puhui välillä itsekseen ilottomasti naurahdellen. Sitten hän kysyi kuin kohteliaisuudesta yrittäen samalla hymyillä: "Entä sinä? Mitä sinä teet ja yrität tehdä?" Vastasin, että ryhdyn suomentamaan uudestaan Victor Hugon Kuolemaantuomitun viimeistä päivää, joka on suomennettu viimeksi sata vuotta sitten (1917), ja että yritän myös kirjoittaa jotain. Nainen hymyili vain hieman enemmän eikä näyttänyt lainkaan kiinnostuvan. Enpä minäkään toisaalta olisi osannut tekemisistäni ja yrittämisistäni enempää kertoa, joten miksi suotta. En minä ketään kiinnosta. Aina välillä asia harmittaa minua, mutta unessa en jaksanut hirveästi välittää. Minulle kuitenkin tuli tunne, että oli korkea aika nousta pöydästä.

Menin ulos ja etsin pysäkin, jolta pääsisi bussiin tai raitiovaunuun. Eräällä pysäkillä näin raitiovaunun kyytiin nousevan naisen, joka muistutti äsken tapaamaani taiteilijaa, paitsi että tällä naisella olikin vaaleat hiukset eikä hän näyttänyt tympiintyneeltä vaan hyväntuuliselta. Mutta kun nainen oli ottanut muutaman askelen raitiovaunun käytävällä paikkaa etsiessään, hän huomasi toisten matkustajien tuijottavan häntä. Hänen hyväntuulisuutensa katosi hetkessä ja hän huokaisi syvään ikään kuin olisi joutunut samaan epämiellyttävään tilanteeseen monta kertaa aikaisemmin. Käsitin, että nainen oli kuuluisa näyttelijä, joka ei yhtään tykännyt siitä, että hänet tunnistavat ihmiset jäivät häntä töllistelemään ja hänestä keskenään supattelemaan. En noussut samaan raitiovaunuun, koska en halunnut olla osaltani aiheuttamassa naiselle mielipahaa. Minusta näet tuntui, että en kuitenkaan olisi osannut pitää silmiäni erossa hänestä, hän oli niin kiehtova.

Kävin levottomaksi. Minulla oli kiire päästä johonkin kulkuneuvoon, vaikka en edelleenkään oikein tiennyt, minne olin menossa. Tuntui, että elämä lipui käsistäni. Sitten havaitsin, että jotain oli lipunut käsistäni ihan konkreettisesti, nimittäin lompakkoni! Lompakkoni oli koko elämäni, ja se oli pudonnut johonkin! Syöksähtelin eri suuntiin sitä etsien, ja kohta näinkin sen noin kymmenen metrin päässä kadunkulmassa, jossa se hohti punaisenruskeana harmaassa kaupunkiympäristössä kuin muokatun mustavalkokuvan tärkeä motiivi. Samalla hetkellä sen huomasi eräs mies, joka käveli katsomaan sitä. Juoksin nopeasti paikalle, ja koska mies ei huomannut minua eikä siten tihentänyt omaa askeltaan, sain napattua lompakon. Sitten mies tietenkin näki minut ja hämmästyi, kun lompakko katosi hänen näkökentästään. Mies oli näemmä päättänyt saada lompakon itselleen, sillä hän alkoi lähestyä minua, mutta onneksi olin yllättänyt hänet ja saanut etumatkan nyt alkavalle pakomatkalleni.

Juoksin tiilitalon ahtaaseen portaikkoon, jonka molemmin puolin kohosi monta kerrosta seinää. Portaikon päässä oli risteys, josta pääsi toisia portaita alas ja toisia ylös. Molempien päässä oli suljettu ovi. Kokeilin ensin alhaalla näkyvää ovea. Se ei auennut. Sitten juoksin kiireesti portaat ylös toiselle ovelle, ettei mies ehtisi tukkia tietäni. Häntä ei vielä näkynyt, mutta en jaksanut uskoa, että olisin eksyttänyt hänet. Edessäni oli punamusta ovi, joka oli suljettu seitinohuilla haoilla ylhäältä ja alhaalta. Itse asiassa ne näyttivätkin hämähäkinseitiltä. Haat kuitenkin aukesivat, ja saatoin työntää oven auki - mutta vain raolleen, kun se jo törmäsi toiseen samanlaiseen oveen. Avasin toisenkin oven haat ja työnsin senkin auki. Sekin törmäsi puolitiessä seuraavaan samanlaiseen oveen. Ovet raottuivat aina sen verran, että niistä mahtui kulkemaan, mutta aloin ahdistua, kun ovia tuli aina vain lisää. Katsoin taakseni. Miestä ei näkynyt eikä kuulunut. Vasta viides punamusta, seitinohuilla haoilla suljettu ovi aukesi kokonaan, ja saavuin jonkinlaiseen sateiseen puutarhakäytävään. Suljin oven tiukasti.

Puutarhassa vastaani käveli vanhempi nainen, joka ei välittänyt minusta vaan ohitti vain vakavailmeisenä. Hän näytti kovia kokeneelta. Sitten näin kuin näkynä nuoren naisen, joka koki kovia parhaillaan. Näystä ei käynyt ilmi, mitä, mutta kirkas valo valaisi hetkeksi aivan valkoiseksi hänen alastoman ruumiinsa ja suurisilmäiset kasvonsa. Vanhalla ja nuorella naisella oli jokin yhteys, mutta he eivät olleet sama nainen. Unen päättyessä minulle jäi vain tunne, että molemmat naiset olivat vahvoja yksilöitä ja hyviä sopeutumaan vaikeisiin tilanteisiin.

- - -

Unia ei kannata tulkita, koska ne eivät tarkoita mitään, mutta unien herättämiä ajatuksia täytyy jotenkin käsitellä. Minun ajatukseni johtuvat tästä unesta väistämättä naisiin ja miehiin ja siihen, miten naiset osaavat miehiä paremmin keskittyä elämään. He tietävät tekemisen ja yrittämisen eron, eivät säntäile neuvottomina ympäriinsä, ovat pelottomia ja antavat aina mahdollisuuden itselleen ja toisille. Miehet yrittävät pelastaa kaatuvan kaapin alle jääviä tyttäriään siinä onnistumatta, mutta tyttäret pelastautuvat vaikka sitten ruumiistaan irtautumalla. Miehet eivät tee mitään kiinnostavaa, yrittävät vain. Miehillä on enemmän teknistä eksistentialistista ahdistusta kuin naisilla, joiden elämää helpottaa moraaliin sitoutuminen. He eivät tiedä, mihin ovat menossa, juoksevat toisiaan pakoon ja arvostavat vain lompakkoaan. Eivätkä he osaa hillitä itseään tehdäkseen naisten elämästä vähemmän epämiellyttävää. Naiset eivät tarvitse miehiä, mutta miehet tarvitsevat naisia.

Tämä kaikki ei tietenkään ole täysin totta, ja tapahtuihan unessani paljon muutakin. En vain kunnolla muista, mitä.