Tein edellisen kerran "muotimerkintöjä" blogiini vuonna 2014, joten on ehkä jo seuraavan osan aika. Muutenkin minusta tuntuu, että olen viime vuosina kirjoitellut ihan riittävästi melko raskaista, syvällisistä ja abstrakteista aiheista. Silloinkin kun olen näyttänyt kirjoittavan jostain kouriintuntuvammasta ja arkisesta, olen väkisin liittänyt siihen vaikeatajuista symboliikkaa ja oikein alleviivannut kohtalaisen yksitoikkoisen elämäni muka yleispätevää viisautta. Tällä kertaa en tee niin vaan keskityn yksinomaan pinnallisiin ja käytännöllisiin seikkoihin, mihin muoti antaa oivan tilaisuuden.
Kun viime viikolla hain lapseni päiväkodista ja olimme kävelemässä bussipysäkille, vanhempi heistä sanoi minulle iloisesti ja hieman ilkikurisesti, että rakastan laukkuani. Vastasin siihen heti, että en kyllä rakasta, vaikka sitä päivittäin käytänkin. Oikeasti vihaan sitä.
Laukkuni on iso musta laukku, jota voi kantaa kädensijoista tai olalla. Se on enimmäkseen joko oikeaa nahkaa tai keinonahkaa, en osaa sanoa. Siinä on valkoiset raidat reunoissa ja vetoketjujen vieressä sekä pohjassa metalliset "jalat", jotka näyttävät pyöreän pariston navoilta. Se on ehkä niin sanottu merkkilaukku, sillä sen kyljessä on himmeänkultainen seppeleentapainen. Ehkä joku lukijoistani tietää valmistajan nimen tämän yksityiskohtaisen ja asiantuntevan kuvaukseni perusteella. Ostin laukun vuoden 2011 alussa, kun minulla oli poikkeuksellisesti tililläni paljon rahaa. Ajattelin, että olin käyttänyt selkäreppua ala-asteella, yläasteella, lukiossa ja yliopistossa, nyt sai riittää. Olin tietenkin joillain matkoilla käyttänyt matkalaukkuja ja olkalaukkuja, kuten Kenia-kassiksi kutsumaani vihreäkankaista putkikassia, jossa oli mustia kuvia afrikkalaisista villieläimistä. Toisinaan Kenia-kassi pääsi kastumaan, ja silloin kastui myös sen sisältö. Niinpä halusin nahkaisen laukun, enkä vain matkoille vaan päivittäiseen, tyylikkääseen kaupunkilaiskäyttöön, asuinhan Vantaalla. Menin Helsinkiin Stockmannille ja tein ostopäätöksen.
Käytin laukkua ensimmäisen kerran mennessäni tärkeään, silloiseen työhöni liittyvään tapaamiseen Pasilaan. Sain kyydin puolisoni serkulta, joka huomasi uuden laukkuni. Työhöni liittyvässä tapaamisessa oli kyse työneuvostokäsittelyn puuhaamisesta av-kääntäjien epäselvän ja huonon aseman vuoksi, jonka yksi seuraus oli surkea toimeentulo. Puolisoni serkku, kuukausipalkkainen tradenomi, vitsaili, että ei kai minulla huono palkka ole, kun on varaa tuollaiseen laukkuun. En pahastunut vitsistä, mutta se ihmetytti, että tapaamisessa kukaan ei laukkua huomannut.
Samana syksynä menin laukkuineni Helsingin Kirjamessuille, joiden teemamaana oli sinä vuonna kai Ranska. Vieraana oli nimittäin muun muassa Jeanin elämää -sarjakuvien piirtäjä Charles Berberian, jonka edessä oli nimikirjoituksia haluava jono. (Berberian piirsi ilmeisesti jokaiselle lisäksi jonkin pienen kuvan.) Toisin kuin muilla jonottajilla, minulla ei ollut sillä hetkellä kainalossani uusinta Jeanin elämää -suomennosta - olin kylläkin hankkinut itselleni Ranskasta muutama vuosi aikaisemmin yhden alkuperäisen albumin - mutta ajattelin silti esittää Berberianille kiitokset hyvästä sarjakuvasta. Kun vuoroni tuli, Berberian näytti hämmentyvän nähdessään tyhjin käsin tulleen fanin, koska oli niin hyvässä vauhdissa signeeraamispuuhassaan. Sanoin sanottavani ja pahoittelin, ettei minulla ollut mitään, mihin pyytää nimikirjoitusta (josta en totta puhuen ollut edes kiinnostunut, en minä niitä harrasta). Sitten ranskalainen jotain sanoakseen kiinnitti huomionsa laukkuuni tai pikemminkin sen asentoon: se roikkui olallani olkahihna pään yli heitettynä. Hän sanoi, että jos pidän laukkua sillä tavalla, saan ennen pitkää selkäkipuja, ja suositteli minulle selkäreppua. Siinä vaiheessa aloin miettiä, olinko toiminut jonkin etiketin vastaisesti ilmestyessäni hänen eteensä ilman hänen uusinta sarjakuva-albumiaan. Kiitin kuitenkin häntä Jeanin elämän lisäksi vielä tuosta neuvostakin.
Välillä unohdin laukun ja käytin reppua.
Muutettuani pois pääkaupunkiseudulta halusin jossain vaiheessa palata käyttämään laukkua, josta minulla oli ollut niin suuret odotukset ja olin maksanut niin paljon - kuitenkin alle sata euroa - ja nyt olen käyttänyt sitä paljon. Se on tosiaankin kamala laukku. En käsitä, miten olen voinut ostaa niin huonon laukun. Ensinnäkin sen väri on hirveä: en tykkää mustasta, mutta senvärisiä vaatteita ja asusteita meille joka paikassa tyrkytetään, minkäs teet. Sen kädensijat tuntuvat epämiellyttävän kovilta, ja ne on kiinnitetty laukkuun metallisilla renkailla, jotka kaatuvat laukun toisella kyljellä sivutaskun vetoketjun päälle, kun laukun laskee lattialle ja irrottaa otteensa kädensijoista. Niitä täytyy aina kääntää pois edestä, kun haluaa avata tai sulkea sivutaskun. Selvä suunnitteluvirhe. Myös laukun pääosaston vetoketjua käyttääkseen joutuu taittelemaan laukkua ja kohentelemaan sen asentoa eri puolilta, koska laukku luonnostaan menee jotenkin rumasti ja epäkäytännöllisesti lyttyyn sekä lattialla lojuessaan että olallani keikkuessaan. Kun se lojuu lattialla, kompastun helposti sen vieressä kiemurtelevaan olkahihnaan. Ja kun kannan laukkua Charles Berberianin kammoksumalla tavalla, toinen kova kädensija painaa kylkeäni ja laukun valkoinen reunus lonkkaani. Joudun koko ajan vaihtamaan sitä olalta toiselle - siten olen välttänyt sentään selkävaivat, joista minua varoitettiin - tai kantamaan välillä käsissäni, jolloin olkahihna ensin melkein repii päähineen ja mahdolliset aurinkolasit päästäni, kun kiemurtelen siitä, ja sitten roikkuu maata viistäen, ellen survo sitäkin käsiini kädensijojen lisäksi. Käsissä laukku on todella painava, vaikka siinä olisi vain tyhjiä muovipulloja. Usein siinä muuten onkin, kun vien pulloja palautukseen, eikä siihenkään kukaan kiinnitä mitään huomiota. Laukkuni on muille ihmisille täysin yhdentekevä ja minulle sietämätön rasite! Heittäisin sillä vesilintua, jos vihaisin vesilintuja. Vihaan laukkuani! En kestä sitä enää!
Mutta kai se on niin, että en voisi kuitenkaan todella erota laukustani, sillä kaikki on loppujen lopuksi yhtä. Vaikka luopuisin siitä, jäisin silti tietoiseksi siitä totuudesta, että olemme samaa materiaa, toisin sanoen laukun henkiseksi omistajaksi. Laukku on kuin elämä itse: raskas ja hankala mutta ainoa, millä tai pikemminkin missä on merkitystä. Mutkattomasti olemukseeni sulautuva asuste olisi pelkkä alastomuuden jatke, eikä alastomuuden jatkamisessa olisi mitään mieltä, sehän turmelisi itsessään upean alastomuuden. Elämä ei ole läheskään niin täynnä aitoja valintoja kuin eksistentialistit kuvittelevat. Laukku on asuste ja asuste on laukku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti