Innostun kyllä

Viikolla valitin puolisolleni väsymystä. Makasimme tiistai-iltana sängyssä ja aioimme seuraavana aamuna herätä aikaisin eli jo vähän ennen seitsemää, koska molempien piti ehtiä puoli yhdeksäksi päiväkodille keskustelemaan tyttäremme, esikoululaisen, valmiuksista aloittaa koulu syksyllä, varhaiskasvatuksen lyhennekielellä niin sanottuun LEOPS-keskusteluun juttelemaan ESKO-lomakkeesta. Varoitin etukäteen, että saattaisin olla aamulla väsynyt, haukotella ja keskittyä huonosti siihen, mitä esikoulunopettaja sanoisi. Puolisoni, joka paiskii töitä kovemmin kuin minä, ei tälläkään kertaa ottanut valitustani kovin vakavasti vaan valitti takaisin, että en innostu oikein mistään, kannattaisiko minun vähän miettiä työtäni ja elämääni. Ihmettelin jonkin aikaa, mistä hän puhui, ja tyydyin vain toteamaan, että tästä on jo joskus keskusteltu, koska siltä minusta joka tapauksessa tuntui. Sitten me vähitellen nukahdimme ja heräsimme aamulla hirvittävän aikaisin sen huomioon ottaen, ettemme kumpikaan ole aamuvirkkuja. (Enkä minä myöskään iltavirkku, voisin lisätä. Olen keskipäivän ja iltapäivän ihminen, yö alusta loppuun on minulle kauhistus ja koettelemus valvetilassa.)

Seuraavana päivänä matkalla päiväkotiin lasten kanssa käsitin, miksi keskusteleminen väsymyksestä ja innostuksesta oli vaikeaa: Puolisoni kuului niihin ihmisiin, joiden mielestä väsymys voi johtua innostuksen puutteesta; minä taas niihin, joiden mielestä näkyvän innostuksen puute johtuu väsymyksestä. Olemme eri mieltä syystä ja seurauksesta, emme siis voi ymmärtää toisiamme. Mieleeni muistui jälleen se aika, jota pidän elämässäni ratkaisevana, nimittäin ylioppilaskirjoitusten aika lukion viimeisenä vuonna. Yksi lukion suurista epäkohdista on, että se teettää liikaa työtä sellaiselle, joka suhtautuu siihen vakavasti eikä onnistu saamaan lisäenergiaa sopivasta liikuntamuodosta tai muusta opintoja tasapainottavasta harrastuksesta. Minä kärsin usein päänsäryistä, vaikka en haalinut itselleni mitenkään kohtuutonta määrää kursseja. Kirjoitusten aikaan olisin kyllä jaksanut valmistautua niihin kunnolla, mutta en enää halunnut tehdä niin ja suoritin puolet kokeista odotuksia huonommin. Se harmitti, mutta minä vain aloin arvostaa hyvinvointiani enemmän kuin arvosanoja ja suorituksia ylipäätään ja tuin omaa päätöstäni käymällä vuosien mittaan yhä kriittisemmäksi ylioppilaskirjoituksia mutta myös arvosanoja kohtaan. En halunnut enää kärsiä oksettavasta päänsärystä, ja yliopistossa varoin visusti kuormittamasta itseäni liikaa. Ensimmäisenä kevätlukukautena suoritin minimimäärän opintoviikkoja ja nautin kämppääni paistavasta kevätauringosta Donald Byrdin Street Ladya kuunnellen.

Tietenkin tällaisella "löysäilyllä" oli seurauksensa. Ei ollut puhettakaan, että olisin jaksanut tai uskaltanut opintojen ohessa käydä töissä (jos niitä nyt olisin saanut, päänsärkyherkkyyteni kun näkyi kilometrien päähän eikä töitä nyt muutenkaan kaikille ollut), minkä vuoksi työllistyminen opintojen jälkeen kesti kauan. Opinnoistani tuli lopulta melko laaja humanistinen kokonaisuus, mutta niiden suorittaminen kesti yhteensä kymmenen vuotta, vaikka maisteriksi valmistuinkin jo kuudessa vuodessa. Hyödyllistä ja hyödytöntä työkokemusta alkoi kertyä hitaasti vasta valmistumisen jälkeen, ja vasta opiskelun kokonaan lopettamisen jälkeen sain tilaisuuden keskittyä mielekkääseen työntekoon joksikin aikaa. Sitten sain lapsia, ja sillä tiellä olen edelleen - toisin sanoen tiellä, jolla on vaikea keskittyä työhön tai ylipäätään omiin asioihin.

Käsitän nyt, että en kyennyt hyödyntämään lukioaikaista oivallustani täysimääräisesti. Vaikka en ottanut opintoja enää niin vakavasti, että olisin oksennellut oppilaitoksen vessoissa, tunnollisuuteni esti minua hoitamasta velvollisuuksiani tasapuolisesti. Jotkin velvollisuudet hoidin pikkutarkasti ja kiitettävästi (opinnot), jotkin jätin hoitamatta (orientoitumisen opiskelujen ulkopuoliseen elämään, erityisesti työelämään, johon ennen pitkää piti siirtyä). Synnynnäinen suorituskykyni edellytti käytännössä, että olisin hoitanut kaikki velvollisuudet vasemmalla kädellä (olen oikeakätinen), minkä yhteiskunta olisi kenties palkinnut paremmin, mutta tunnollisuuteni vuoksi en halunnut tehdä mitään niin, että toisille jäisi paha mieli. Siitä huolimatta ehkä joskus jäi. Mutta luulen, että olisin alkanut inhota itseäni, jos olisin toiminut toisin ja vain niin sanotusti heitellyt verkkojani sinne tänne. Varoin tietoisesti väsyttämästä itseäni pahan olon partaalle niin, että ylsin samalla myös moraalisiin ihanteisiini. Sen täytyi olla oikein. Ja kuitenkin se on monilla mittareilla "alisuoriutumista" ja johtaa joissakin töissä ala-arvoisiin työtuloihin. Määrää arvostetaan enemmän kuin laatua. Mutta jotkut harvat onnekkaat, ristiriidattomat, tasapainoiset ja vähintään kohtalaisen kasvatuksen saaneet ihmiset kykenevät yhdistämään ne kaksi. Kunnes ainakin osa heistä uupuu.

Keskustelun jälkeen puolisoni antoi minulle ennen töihin jatkamistaan kyydin kirjastolle, jonne minun oli tarkoitus jäädä työskentelemään. Perillä hän sanoi käväisevänsä kirjaston aulan vessassa. Kun hän pysähtyi hetkeksi nojaamaan seinään ja miettimään, mistä pitäisi vielä sopia ennen eroamista päivän ajaksi, käytin tilaisuutta hyväkseni ja nojasin hänen rintaansa vasten ja suljin silmäni, koska olin hyvin väsynyt. Tuntui hyvältä nojata häneen tietäen, että hän itse nojasi seinään eikä siis voinut joutua kovasti ponnistelemaan tilanteessa. Muutaman sekunnin kuluttua hän sanoi, että hänen täytyy mennä, ja hän katosi vessaan. Minä lampsin hiljaa tavanomaiselle nurkkapaikalleni kirjastoon, käynnistin tietokoneeni ja toivoin iltapäivällä varmasti alkavan väsymyspäänsäryn jäävän niin vaimeaksi, että kykenisin hakemaan lapset päiväkodista. Toiveeni onneksi toteutui.

Kaikenlaista voi tehdä ja yrittää, jotta jaksaisi paremmin. Yleensä näissä jaksamiseen liittyvissä neuvoissa kehotetaan lisäämään elämään jotain tai muuttamaan jotain siinä. Enemmän liikuntaa, enemmän ystävien tapaamista, enemmän puhumista vaikeista asioista. Kova rasva pitää vaihtaa pehmeään, tupakka porkkanaan, alkoholi porkkanamehuun, karkea suola karkeaan porkkanaraasteeseen ja hieno sokeri hienoon porkkanaraasteeseen. Voisin alkaa juoda kahvia, vaikka se maistuu pahalta ja tiedän, että sen piristävää vaikutusta liioitellaan. Voisin korvata osan kuluttamastani sokerista hitaammilla hiilihydraateilla tai peräti proteiinilla, vaikka yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä käyttää liikaa sokeria eikä siis ole oikein perusteltua olettaa, että muista poikkeava väsymykseni johtuisi sokerista. Lisäksi se vuoden 2016 omena-karviaishillo, jota on vielä jokunen purkki jäljellä, on todella onnistunutta puuronlisuketta ja kelpaa vaikka laskiaispullankin täytteeksi, jollaiseksi yleensä kelpuutan vain vadelmahillon. Voisin tehdä sitä ja tätä pientä, ellen olisi vakuuttunut, että juuri niiden ja näiden pienien asioiden kasaantuminen on pääsyypää väsymykseen ja sen innostuksen puutteeseen, joka on asioiden lisäämisen ja muuttamisen edellytys. Aivan ensin pitäisi siis vähentää jotain elämästä ennen kuin siihen voi harkinnan jälkeen taas lisätä jotain. Tai tarkemmin sanottuna jonkin pitäisi vähentyä, koska itse ei jaksa edes vähentää tai pysty vähentämään, sillä kaikki kohtaloksi koitunut tai liian suuri osa siitä on muuttunut velvollisuudeksi tai väistämättömyydeksi.

Olen kirjoittanut näistä blogissani jo syksyllä: kiinnostumisesta, valintojen teknisyydestä ja moraalista. Ja monet ovat kirjoittaneet siitä, miten koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain ja varsinkin näyttämässä, että tekee jotain. En tiedä, onko minulla mitään uutta sanottavaa. Pienistä asioista valittaminen tuntuu pahalta ja ihmetyttää, koska eivät ne itsessään ole kamalia, niiden loputtomalta tuntuva määrä on. Jos kokee omin voimin saaneensa elämältä paljon, tuo paljous epäilemättä tiivistyy yhteen asiaan, omaan tahdonvoimaan tai näkemykseen henkilökohtaisesta onnesta, eikä siten kuormita, väsytä ja tapa innostusta. Mutta jos kokee niin kuin minä, että elämältä saa paljon omista voimista riippumatta, paljous ei kiteydy mihinkään sulateltavaan muotoon vaan kaatuu päälle. Käy niin kuin ranskalaisen Julien Gracqin romaanissa, jossa pian kuoleva vanha mies toteaa, että kun ihminen ei enää jaksa nostaa omia tekojaan päältään, niistä tulee hänen hautansa kansi. Paitsi että tarkemmin ajatellen ajatus sopii ehkä paremmin niihin, jotka aktiivisesti touhuavat jotain, kuin niihin, joille vain tapahtuu asioita. Mitä tästä nyt pitäisi päätellä? Kaikki kuolevat joka tapauksessa, toiset omaa syytään ja toiset maailman murjomina, valitse jompikumpi. Ja minun moraalini vaatii valitsemaan jälkimmäisen.

Toivon vähenemistä. Sillä välin innostun kyllä joistain asioista, haluaisin sanoa puolisolleni. Rakastan järvessä uimista enkä voisi kuvitella asuvani vuosikausia jossain, missä en pääse pulahtamaan viileään, virkistävään veteen mahdollisimman vähissä vaatteissa. Järvet ovat jotain, mitä voin tavoitella ja ahnehtia, minkä voin onnistuneesti sepittää henkilökohtaiseksi onnekseni, vaikka tiedän, ettei se ole sitä. Rakastan pianomme ääntä, vaikka se olisi epävireessä ja lapseni pimputtelisivat sitä holtittomasti (silloin ajattelen kuuntelevani Cecil Tayloria). Innostuin, kun sain tällä viikolla kirjastosta lainaan japanilaisen Joe Hisaishin tunteellisia sävellyksiä sisältävän nuottikirjan, vaikka en ikinä opi soittamaan niitä F-avaimelle merkittyjä nuotteja kunnolla, en edes sinne päin (koska olen oikeakätinen). Rakastan suomentajan ja kustannustoimittajan työssäni kielellisiä oivalluksia, jotka kostuttavat tietokoneen näyttöä tuijottavia silmiäni. Mutta arki on raskasta, koska minulla on vasomotorinen nuha ja nenä enemmän tai vähemmän tukossa ympäri vuoden. Siksi en pysty hengittämään niin hyvin nenän kautta, kuten terveellistä olisi, vaan ilma kulkee suun kautta keuhkoihin ja epäpuhtaudet ja taudinaiheuttajat käyvät kiinni herkemmin. Kun sairastelen enemmän, jaksan vähemmän ja väsyn enemmän. On raskasta, koska en ole yli kuuteen vuoteen päässyt A-luokan lomalle - tai muillekaan lomille, sillä puolisoni on kyllä viehättävää matkaseuraa, jos lomatunnelmaan pääsee. On raskasta, kun on kaksi kissaa ja kaksi lasta, jotka eivät ole vielä valmiita ihmisiä - siis lapset, eivät kissat, ihan realistisia minun odotukseni ovat. Tarvitsisin luultavasti ainakin kahdeksan ja puolen tunnin yöunet, mikä on ihan normaalin rajoissa, mutten saa nukutuksi niin paljon. On tässä vähän kaikkea, tai pikemminkin paljon kaikkea. Mutta innostun kyllä. Älkää kuitenkaan odottako, että näyttäisin huutomerkiltä kaiken tämän paljouden keskellä.