Pitkä viikonloppu

Syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna oli tavallista enemmän ohjelmaa ja kokemuksia. Joskus tuntuu, että olisi mukavaa, jos niiden käsitteleminen olisi helpompaa, mutta sitten taas tuntuu, että jos olisi helpompaa, ne olisivat tavallisempia, eikä se taas välttämättä olisi mukavaa. Tästä voisi päätellä, että elämä on vaikeaa, mutta oikeasti elämä on vain epätodennäköistä. Ja kun elämä kerran toteutuu, suurimmat vaikeudet – epätodennäköisyys ja huono onni – on jo voitettu. Se pitää vain jotenkin tietää.

Perjantaina matkustin Helsinkiin osuuskuntani vuosikokoukseen. Jos toiset muuramelaiset osuuskuntalaiset eivät olisi kysyneet, kiinnostaako kyyti, ei olisi ehkä tullut lähdettyä. Henkilökohtaiset kutsut ovat jotenkin itsetuntoa hiveleviä. Lisäksi keksin, että voin samalla matkalla lainata yliopiston kirjastosta kirjoja, joita en saa mistään muualta, eli pystyin työllä perustelemaan päivän mittaisen poissaolon kotoa, missä pysymiseni perustelen yleensä myös työllä – tai sairaudella. Lähtö oli kesäaikaa puoli seitsemältä aamulla. Puoli kuudelta herätessäni ja aamutoimiin ryhtyessäni oli vielä niin pimeää, että vasta puolimatkassa pysäkille, jolta olin pyytänyt minut hakemaan, tajusin päivän valkenevan selittämättömän lempeästi. Olin nukkunut yön huonosti, mutta aamukävelyllä väsymys ei vaivannutkaan. Huomasin, että olin unohtanut aurinkolasini kotiin, mutta ei minulla ollut sateenvarjoakaan, joten olin tasapainossa.

Pysäkillä hämmästelin kaikkia ohi ajaneita kymmeniä ihmisiä, jotka olivat jaksaneet herätä niin varhain. Ennen kyytini tuloa äitini, jonka olin pyytänyt saattamaan tyttäreni lähikouluun, ohitti pysäkin minulle vilkuttaen. Sitten pysäkille kaarsi musta jeeppi, jonka takapenkille istuin eväskorin viereen. Etupenkillä istunut pariskunta otti ennen matkan jatkamista ja osittain sen jo jatkuessa korista kahvia ja muuta aamupalaa. Minä en ottanut heti mitään, sillä olin jo juonut teetä, syönyt mysliä tuoreiden tyrnimarjojen ja kaurajogurtin kera ja pistellyt poskeeni sekä paahtoleipää että ruisleipää. Matkan aikana juttelimme mukavia, puhuimme töistä ja pohdiskelimme, keitä kaikkia kokoukseen mahtaa tulla. Olin aikonut torkkua takapenkillä, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Minulle tarjottiin tuoretta omenamehua etuistuinten väliin sijoitetusta hanapakkauksesta. Join kaksi lasillista ja virkistyin entisestäni, vaikka pelkäsinkin, että joutuisin pian käymään vessassa. Mies, joka ajoi autoa, näytti tutun paikan tienlaidassa, jossa oli usein nähnyt kapisen ketun. Eläinrakkaana ihmisenä hän piti eläimiä hyvinä merkkeinä. Nyt kettua ei näkynyt, mutta jossakin vaiheessa tien ylitti aivan kohdallamme mustavaris tai korppi.

Lahden jälkeen eteemme ilmestyi musta auto, jonka rekisterikilven loppuosa oli 666. Sitä ei yksikään yleissivistynyt voi pitää hyvänä merkkinä, mutta olimme hyväntuulisia ja nauroimme autolle jättäessämme sen jälkeemme. Olimme Mäntsälän kohdalla, kun auton niin sanottu moottorivalo syttyi. Kuljettaja huolestui ja soitti heti tuttuun korjaamoon neuvoa kysyäkseen. Puhelun aikana hän huomasi myös, että auto ei kiihtynyt tavalliseen tapaansa. Kun hän sanoi sen ääneen, hänen vieressään istunut muuten rauhallinen puoliso kirosi normaalilla äänenvoimakkuudella. Puhelun jälkeen rennon tunnelman olisi voinut odottaa olevan tipotiessään, mutta seuralaiseni olivat kuin viilipurkkeja, joiden ohuen kannen päälle tiivistyneet vesipisarat korkeintaan hieman värähtelivät ja valuivat kantta pitkin purkin kallistuessa. He saivat pian yhteyden mäntsäläläiseen autokorjaamoon, jonne oli vain pari kilometriä. Korjaamolla meidät otti vastaan sinisiin haalareihin pukeutunut vakavailmeinen mies, joka muistutti erehdyttävästi Sörsselssöniä sillä hetkellä, kun lakisääteinen ruokatunti alkoi ja tuo hahmo päästi välittömästi työkalunsa putoamaan lattialle. Mies kuitenkin tutki auton nopeasti, niin sanotusti nollasi vikailmoituksen ja kertoi, mistä viasta oli kyse. Tekniset sanat kuulostivat huolestuttavilta, mutta veloitettuaan neljäkymmentä euroa korjaaja kehotti jatkamaan matkaa, sillä nyt autolla saattoi taas kaasuttaa. Tien päällä kuljettaja soitti jälleen tuttuun korjaamoon, jonka omistaja sai huolemme lopullisesti hälvenemään. Auto ei enää temppuillut, emmekä nähneet hyviä emmekä huonojakaan merkkejä, ajoimme vain eteenpäin Helsinkiä kohti.

Helsingissä satoi, eikä minulla ollut sateenvarjoa. Matkakumppaneillani oli kuitenkin yksi joutilas varjo tavaratilassa, ja sain lainata sitä hypätessäni kyydistä Oopperalla. Vettä vihmoi maltillisesti sen verran, että varjo kastui. Kuljin Hakasalmenpuiston läpi ja ehdin ohittaa monta isoa puuta ennen yleisiä vessoja. Kävelin Töölönlahden eteläpäähän ja näin sorsia rannassa. Hieman toistakymmentä lintua siirtyi äännellen kauemmaksi lahdelle ja jätti täysin valkoisen, nukkuvalta näyttävän sorsan rantaan yksikseen kellumaan. Se näytti toisten lajikumppanilta, mutta koska sen pää oli piilossa eikä se hievahtanutkaan, oli vaikea olla varma. En ollut varma siitäkään, oliko se elävä lintu, mutta näytti joka tapauksessa jotenkin surulliselta, kun sateisen harmaassa säässä muut sorsat jättivät sen yksin. Söin matkalla pari pähkinää ja omenan, ohitin Finlandia-talon ja rautatieaseman ja saavuin pian Kaisaniemeen.

Oli outoa tulla pääkirjastoon ilman lastenvaunuja, joissa olin viimeksi työntänyt tänä syksynä koulun aloittaneen tyttäreni aulaan. Nyt en nähnyt lapsia missään, mutta eräällä pöydällä oli keskeneräinen palapeli, jota kirjaston vieraat saivat tehdä. Minulla ei ollut niin paljon aikaa, vaan menin hissillä suoraan viidenteen kerrokseen etsimään kirjaa kanadalaisesta runoilijasta Émile Nelliganista. En löytänyt sitä, vaikka tiesin nimen ja hyllypaikan. En jäänyt ihmettelemään kuin huonosti valmistautunut abiturientti huonosti valmisteltua vieraan kielen kuuntelukoetta, vaan laskeuduin kellarikerrokseen hakemaan loput kirjat. Kun astuin hissistä ulos, tunsin vanhojen kirjojen tuoksun, jota juuri kukaan ei enää kaipaa kotiinsa. Harhailtuani jonkin aikaa liukuvien hyllyjen välissä löysin etsimäni teokset ja päätin tyytyä niihin. Kun menin lainausautomaatille, en ensin löytänyt kirjastokorttiani. Kun löysin sen, automaatti ei hyväksynyt tunnuslukua. Minun oli pakko jonottaa asiakaspalveluun. Siellä selvisi, että koska olin käyttänyt kirjastokorttiani viimeksi monta vuotta sitten työntäessäni tytärtäni lastenvaunuissa, tunnus oli vanhentunut. Näytin virkailijalle henkilöpaperini, kerroin yhteystietoni ja kirjoitin lapulle uuden tunnuksen, joka oli sama kuin vanha tunnukseni muttei 1234. Sitten pääsin viimein lainaamaan kolme kirjaa, joita kukaan muu Suomessa ei ikinä kaipaisi, ja ulos kirjastosta.

Minun oli ehdittävä Lapinlahden Lähteelle vajaassa tunnissa. Koska ei satanut ja määränpää oli mielestäni melko lähellä, päätin kävellä. Ylitin Mannerheimintien, jolla ihmiset juoksivat päin punaisia ehtiäkseen raitiovaunuun, ja törmäsin heti Pikku Jaskan edustalla ystävälliseen varainhankkijaan. Kuuntelin häntä hetken mutta sanoin, että olen jo samankaltaista ihmisoikeustyötä tekevän järjestön kuukausilahjoittaja enkä uskalla sitoutua suurempiin summiin. Sitten kuljin Kampin läpi ja ohitin itsekseen lauleskelevan varainhankkijan. Lastenkodinkadun risteyksessä toisella puolella katua pyöräilevä mies katsoi minua jostain syystä pitkään. Sitten eksyin ja kuljin hieman sivuun Lapinlahdesta jonnekin Porkkalankadun ja Itämerenkadun tienoille enkä eritasoliittymien ja korkeiden rakennusten vuoksi enää karttasovelluksenkaan avulla hahmottanut, mihin päin olin menossa. Jouduin kysymään tietä vastaantulijoilta. Ensimmäinen ei ollut paikallisia eikä osannut neuvoa minua. Seuraavaksi pysäytin kahden nuoren naisen ja yhden nuoren miehen muodostaman seurueen, joka osasi antaa minulle selvät ohjeet. Harpoin reippaasti Ruoholahden marketille, alitin Porkkalankadun ja saavuin Lapinlahteen. Aikaa oli jäljellä runsaat kolme minuuttia, ja olin saapunut kohteeseen.

Osuuskunnan virallinen vuosikokous, jonka minä olin jättänyt väliin mutta jossa matkaseuralaiseni olivat, oli vielä kesken, mutta pian alkaisi ruokailu, joka oli ollut tavoitteeni. Olin nälkäinen ja hikinen. Kahvilaan saapui pian minun jälkeeni mustaan pukeutunut nuori nainen, joka ei ollut lainkaan niin hikinen kuin minä. Hän oli tulossa samaan tilaisuuteen lounaan jälkeen panelistiksi ja tunsi paikat minua paremmin, joten siirryimme yhdessä keskustellen ravintolaa kohti. Siellä oli paljon lapuilla varattuja pöytiä, mutta en nähnyt yhtään tuttua eikä nainen kuulunut samaan osuuskuntaan, joten epävarmoina jäimme istumaan käytävään. Puhuin hänelle osuuskunnasta, työstäni ja siitä, että olin muistaakseni noin seitsemäntoista vuotta sitten käynyt viimeksi Lapinlahdessa ja Hietaniemen rannalla. Aina kun sanoin jotain jotain sanoakseni tai pelkästä ilosta, että minua kuunneltiin, hän kääntyi tarkkaavaisesti ja hyväntuulisesti puoleeni ja vastaili minulle jotain järkevää selvästi erottuvasta jännityksestään huolimatta. Viihdyin hänen seurassaan, mutta hän ei halunnut myöhästyä tilaisuudestaan, joten kellon käydessä hän ehdotti, että siirtyisimme jo ravintolaan, jonne olikin kertynyt jonoa. En edelleenkään tunnistanut ketään. Vasta kassalla meille selvisi, että olimme väärässä paikassa: lounas oli katettu rakennuksen kahvilan puoleiseen päätyyn. Nainen pahoitteli erehdystään, vaikka eihän se hänen syynsä ollut. Ehdimme silti syödä maittavaa kasvisruokaa hyvin ennen puheenvuorojen ja keskustelujen jatkumista auditoriossa. Puhuin jo iltaohjelmasta, johon kuului opaskierros Lapinlahden Lähteellä, sauna ja illallinen. Kun kerroin olevani kiinnostunut uimisesta saunomisen yhteydessä, nainen sanoi, että oli kerran käynyt uimassa rannassa ja saanut kyynärpäässään olleen haavan vuoksi kamalan tulehduksen koko käsivarteensa. Pidimme molemmat selvänä, että hänellä oli ollut hyvin huono tuuri.

Tervehdin osuuskuntani tuttuja aktiiveja ja jälleennäkemiäni matkakumppaneitani ja kiitin naista seurasta, kun hän kiiruhti kahvin jälkeen auditorioon. Jäin itse hörppimään tulikuumaa teetä ja otin toisenkin pikkuruisen leivoksen tarjottimelta, kunnes ruokailutilassa ei ollut enää ketään muita kuin minä ja loppuneen kahvin perään haikaillut osuuskunnan viestintä- ja hankevastaava. Olin leikkisästi sanonut hänelle, että näin musta teehän käy kahvista, ja melkein heti sen jälkeen hän nyt kehotti minua siirtymään auditorion puolelle eikä näyttänyt jatkavan matkaansa ennen kuin tottelisin häntä. Hörppäsin seisaallani loput kuumasta teestä ja seurasin häntä henkilökunnan vessaan ennen tilaisuuden jatkumista.

Seurasin kolme tuntia puheenvuoroja ja keskustelua työelämän muuttumisesta, työhyvinvoinnista huolehtimisesta ja osuuskuntien roolista Suomessa ja maailmalla. Sitten kahvilassa oli kuohuviinitarjoilu, jonka jälkeen muuramelaiset jeepinomistajat suuntasivat saunaan. Se oli lämmitetty etuajassa. Minä sanoin tulevani perässä heti opaskierroksen jälkeen. Kierroksen alkupuhe kesti kauan, ja kun lähdimme kiertämään aluetta, olin ehtinyt jo tyhjentää toisen lasillisen kuohuviiniä. Kun palasin hetkeksi kahvilaan vain palauttamaan tyhjän lasin, ovella seisoi osuuskunnan viestintä- ja hankevastaava. Hän tajusi heti tilanteen, vaikka olikin keskustelemassa toisen henkilön kanssa, ja ojensi kättään ottaakseen tyhjän lasini vastaan. Samalla hän kehotti minua ottamaan vielä yhden lasillisen tarjoilupöydältä, ja koska hän teki sen yhtä painokkaasti kuin muutama tunti sitten oli kehottanut minua tulemaan auditorioon ja minulla oli kiire opastuksen perään, tottelin häntä taas.

Kun kierros oli lopuillaan ja opas puhui Aleksis Kivestä, olin tyhjentänyt kolmannen lasillisen ja puikahdin vaivihkaa vessaan ennen kierroksen loppumista. Opastuksen päätteeksi palautin tyhjän lasin kahvilaan ja kiiruhdin saunalle, jossa seuralaiseni olivat viettäneet aikaa jo yli tunnin. He olivat jo pukeutumassa, kun pyysin heiltä auton avaimen, jotta saisin sieltä pyyhkeeni ja vaihtovaatteeni. Kun palasin autolta saunalle, pelkääjän paikalla istunut nainen istui nyt saunan ovella vilvoittelemassa. Kysyin häneltä uimarannasta, ja hän vastasi, että he olivat käyneet katsomassa rantaa. Siellä oli ollut kalastaja, joka ei ollut pitänyt uimista hyvänä ajatuksena. Vesi oli kuulemma vihreää eikä ollenkaan sellaista, mihin Keski-Suomessa oli totuttu, joten he eivät olleet uineet eivätkä suositelleet sitä minullekaan.

Menin saunaan, jossa oli jo pari miestä. Lämmittelin hetken löylyissä ja lähdin sitten etsimään rantaa pyyhe lanteillani. Kävelin ensin rannan ohi kallioille, joille ilta-aurinko paistoi vielä lämpimästi Lauttasaaren takaa. En ollut näillä kallioilla ennen astellut, mutta muistin silti seitsemäntoista vuoden takaisen ensirakkauden kesän Helsingissä. Hietaniemen puolella näkyi hölkkääviä ihmisiä. Siellä mekin olimme kävelleet ja pyöräilleet. Mutta nyt oli jo syksy. Kiersin rannalle, jota puut hieman suojasivat. Kalastaja istui lähellä rantaa selvittäen jotain käsissään, ja korkeammalla kallioilla istuskeli nuori mies ison koiransa kanssa. Molemmat vilkaisivat minua mutta eivät kiinnittäneet muuten mitään huomiota minuun. Jätin pyyhkeen kannon päälle ja kävelin vihertävään veteen. Pohjassa oli muhkuraisia kiviä, joihin osa vihreydestä oli takertunut. Vesi ei tuntunut hyytävän kylmältä niin kuin Keski-Suomessa tähän aikaan vuodesta, vaan se oli raikkaan viileää epäpuhtauksistaan huolimatta. Pulahdin siihen ja uskaltauduin jopa viemään pääni pinnan alle. Kun kävelin takaisin rantaan, tunsin vähäsuolaisuuden huulillani. Suomenlahden vedessä on jotain ainutlaatuista. Hyvä, että sitä yritetään suojella.

Kun palasin saunalle, ovesta astui ulos opaskierrokselle osallistunut nainen, jonka olin uimaan lähtiessäni nähnyt menevän saunaan. Hämmästyin, kun näin hänen yllään tukevan kaksiosaisen uimapuvun, sillä itse en ollut uimahousuja käyttänyt. Aloin miettiä, olinko suojautunut riittävän hyvin, mutten sanonut mitään. Nainen kysyi, mistä rantaan pääsi, ja minä saatoin häntä siihen asti, että pystyin osoittamaan liikennemerkkiä, jonka kohdalta lähti polku rantaan. Harkitsin hetken meneväni itsekin takaisin uimaan, sillä seurassa se olisi ollut ehkä hauskempaa, mutta koska olin juuri tullut uimasta ja varustautunut uimiseen eri tavalla kuin nainen, se olisi saattanut vaikuttaa oudolta. Niinpä sanoin vain hänelle, keitä muita olin rannalla nähnyt, menin suihkuun huuhtelemaan itseni huolellisesti ja saunaan lämmittelemään. Kun tulin välillä vilvoittelemaan, nainen oli suihkussa matkalla saunaan. Kysyin häneltä, miltä vesi oli tuntunut, ja hän vastasi, että aivan ihanalta.

Keskustelin saunassa harvasanaisesti miesten ja parin naisen kanssa ja kävin vielä toisenkin kerran uimassa. En pystynyt täysin rentoutumaan, koska ajattelin koko ajan uimapaikkaa. Minun ja naisen lisäksi kukaan muu ei uimassa käynyt. Eikä minun lisäkseni ilmeisesti kukaan uinut alasti. Siinä kalastajassa oli jotain outoa. Toisella uintikerrallani hän oli rannalla yksin, se mies koirineen oli poistunut kalliolta. En nähnyt hänellä verkkoa enkä onkea saati kaloja. Mutta ei hän älypuhelintakaan käytellyt siinä kaikessa hiljaisuudessa. Arvoitus ei ratkennut, sillä en ollut siitä riittävän kiinnostunut, missä tapauksessa olisin varmasti lähestynyt kalastajaa, ja unohdin koko asian. Menin lopulta peseytymään ja pukeutumaan. Kun olin saanut päälleni paidan ja alushousut, kävin välillä saunan portailla vilvoittelemassa. Silloin saunalle asteli osuuskunnan viestintä- ja hankevastaava, sillä kello oli lähes seitsemän, jolloin illallisen oli määrä alkaa. ”Tulin vain tänne katselemaan puolialastomia miehiä”, hän sanoi leikkisästi minulle ja muille saunojille pukuhuoneeseen astuessaan. Hän katsoi pöytää, joka oli täynnä tyhjiä oluttölkkejä. ”Ei yhtään kaljaa jäljellä. Harmi”, hän totesi. Saunomaan hän ei mennyt. Minun kävi häntä hieman sääliksi: ensin hän oli jäänyt ilman kahvia, nyt ilman kaljaa. Itse en juo kumpaakaan, mutta ymmärrän ihmisiä, joille ne ovat tärkeitä.

En jäänyt odottelemaan tupakalle käyneen viestintä- ja hankevastaavan kehotusta siirtyä illalliselle. Vanhan sairaalarakennuksen toisen kerroksen pitkään käytävään oli katettu pitkä pöytä, jonka päässä parvekkeen ovien edessä esiintyisi yhtye aivan Aleksis Kiven toipilashuoneen vieressä. Aloitimme, vaikka kaikki eivät olleet vielä paikalla, sillä minun ja seuralaisteni oli tarkoitus lähteä pitkälle paluumatkalle jo tunnin kuluttua. Söimme jälleen maittavaa ja monipuolista kasvisruokaa kuljettajamme hauskuuttaessa välittömässä läheisyydessä istuneita osuuskuntalaisia ja vähän kauemmaksikin sijoittuneita, sillä hänellä oli puhujan kuuluva, vivahteikas ja selväpiirteinen ääni. Ehdin juoda kolme lasillista punaviiniä, kun yhtye rupesi aloittelemaan ja me ryhdyimme tekemään lähtöä. Kiitimme osuuskunnan viestintä- ja hankevastaavaa, koska hän seisoi lähimpänä uloskäyntiä, ja hyvästelimme nopeasti koko illallisseurueen, jonka huomio alkoi kiinnittyä elävään musiikkiin.

Paluumatkan pimeys sai valoisan pääkaupungin ja keskisuomalaiset metsät näyttämään jotenkin samanlaisilta. Se johtui ehkä siitä, että niiden välissä tien yli juoksi kettu eikä auton moottorivalo syttynyt.

Matkalla keskustelimme omakotitalon remontoimisesta ja Natural High Healing Festivalista, jolla seuralaiseni olivat käyneet heinäkuussa. He suosittelivat kattoremontin teettämistä talvella, jolloin se tulee vähäisen kysynnän vuoksi halvemmaksi, ja mainittua festivaalia, joka on päihteetön. Kysyin, eikö festivaalilla käytetä edes taikasieniä. Nehän ovat ”natural”, ajattelin. Eipä tietenkään. Niiden aika on vasta syyskuussa, ja ilmeisesti niille on olemassa omat festivaalit, salaiset. Sanoin, että harkitsen festivaalia, kunhan remonteista päästään. Tai sitten keskustelimme festivaalista jo aamulla – en muista tarkasti – mutta remonteista ainakin puhuimme, lasten ja eläinten lisäksi. Annoin heille kyydistä kiitokseksi suomentamiani aforismeja ja runoja, ja he toivat minut kotiovelle asti kelpo autollaan.

Lauantaiaamuna nukuimme pitkään. Aamupalan jälkeen veimme puolisoni kanssa lapset lähikoululle, jonka pihassa piti olla koulun vanhempainyhdistyksen toimintaa, mutta paikalla ei ollut ketään. Lapset keinuivat hetken rengaskeinussa samalla kun me luimme Wilma-viestin monta kertaa uudestaan varmistuaksemme, ettemme olleet erehtyneet päivästä, paikasta tai kellonajasta. Kaikki täsmäsi, koululla ei vain ollut ketään eikä viestiä peruutuksestakaan ollut tullut. Tämäkään arvoitus ei ole vielä ratkennut, koska en ole muistanut sitä selvittää. Pyöräilytimme lapset takaisin kotiin ja lähdimme kaikki puolisoni isän mökille Saarijärvelle vuotuiseen perunannostoon. Pienemmän tyttäremme saappaat unohtuivat kotiin, mutta onneksi sade piti taukoa juuri oikealla hetkellä. Muiden nostaessa perunoita mökin pieneltä kasvimaalta minä lähdin etsimään puolukoita.

Kävelin pellonvierustietä paikkaan, josta olin aikaisempina vuosina puolisoni ja hänen vanhempiensa kanssa poiminut mustikoita ja puolukoita. Tai en kävellyt sinne suoraan, vaan kiersin toisen metsikön kautta, koska tulkitsin saamiani ohjeita väärin, minkä vuoksi jouduin ajanpuutteen ja kärsimättömyyden vuoksi oikaisemaan pellon poikki, mutta onneksi sen halki kulki jollain kulkuneuvolla poljettu leveä polku, jolla korret olivat vihreämpiä kuin ympärillä. Peltopolun päässä häämötti kangasmetsä. Puolukat olivat harvassa, ja ne olivat turhauttavan pieniä. Löysin niitä kirjaimellisesti vain kourallisen. Myrkkysieniä näin paljon. Yritin vaihtaa poimimispaikkaa kääntymällä metsätieltä oikealle niin kuin olin tehnyt ensimmäisenä yhteisenä kesänämme. Olin tullut hänen vanhempiensa mökille. Olimme kävelleet yhdessä tämän metsätien päähän tai jonkinlaiselle kääntöpaikalle, jonka takana häämötti keltainen talo. Siellä ei silloin näkynyt ketään. Nyt epäilin, olinko sittenkään samalla tiellä, sillä en nähnyt keltaista taloa eikä maisema muutenkaan näyttänyt aivan samalta, mutta olihan siitä aikaakin jo seitsemäntoista tai kuusitoista vuotta. Puiden keskellä oli vihertävä, kolkko mökki, joka näytti autiolta ja jonka sisällä saattoi olla vaikka ruumiita. Mökin pihaan ei päässyt autolla vaan kapeaa polkua pitkin. Ei tämä voinut olla sama paikka, mutta en voinut olla kaukanakaan siitä. Ketään ei näkynyt, olimme suojattomia; hyttyset pistivät meitä. Ensirakkaus.

Palasin mukanani kirjaimellinen kourallinen puolukoita ja näin, että muut olivat jo nostaneet perunat ja kävelemässä minua vastaan värikkäitä syksyn lehtiä matkalla keräten. Totesin heille, että tänä syksynä meidän täytyy ostaa puolukat. Paluumatkalla mökiltä unohdimme näyttää lapsille tullessamme näkemäämme kärpässientä, joka kasvoi melkein keskellä tietä.

Sunnuntaina lähdimme kaupunkiin syysmarkkinoille ostamaan puolukoita. Kohtasimme markkinoilla muuramelaisen tuttavaperheemme, jonka lapset ja aikuiset olivat syntyneet samoina kuukausina kuin meidän perheemme lapset ja aikuiset ja jolla oli sama sukunimi kuin puolisollani ja tyttärilläni. Mitään kovin tärkeää emme siis perheestä vielä tienneet, mutta tyttäreni olivat tykänneet heidän kellaristaan, joka oli haissut kellarilta. Kiersimme markkinapaikkaa ja vertasimme hintoja; söimme kojuruokaa; ostimme lakkahilloa, suppilovahveroita, mausteita, munkkeja ja ruisleipää. Puolukoita myytiin monessa kojussa, eikä hinnassa ollut suuriakaan eroja. Marjat olivat jo kypsiä, olisi luultavasti kannattanut tulla jo lauantaina. Lopulta ostimme mukiinmenevältä näyttävän viiden kilon laatikollisen leivonmäkeläisiä puolukoita samalla summalla, jolla Sörsselssön oli nollannut jeepinomistajien auton vikailmoituksen. Kannoin valkoisella muovikassilla suojatun marjalaatikon autollemme rautatieaseman toiselle puolelle ja saatoin melkein kuvitella, että olin poiminut marjat itse. Marjojen hallussapito voimaannuttaa. Kävimme vielä automarketissa ostamassa kaikkea lapsiperheelle tuiki tarpeellista.

Illalla kotona survoin osan puolukoista soseeksi ja pussitin osan kokonaisina. Kaikki pantiin pakkaseen, sillä niin kypsät puolukat eivät säilyisi survoksena jääkaapissakaan. Marjat olivat olevinaan puhdistettuja, mutta joitain pieniä roskia niistä vielä löytyi. Ajattelin syyskuista iltaa toissa kesänä, kun olin istunut vilpolassamme siivoamassa itse poimimiani puolukoita. Nyt vilpola on remontoitu vieras- ja työhuoneeksi ja minä kirjoitan tätä sisällä samassa paikassa, missä silloin puhdistin marjoja ulkona. Punarinta oli napsinut nokkaansa nurmikolle ja pensasaitaan viskelemiäni epäkelpoja marjoja, ja minä olin ajatellut, että nyt selvisi, mistä punarinta on saanut värinsä. Arvoitus oli ratkennut.