Lähikirjastossa joku oli asetellut kirjan hyllylle kansi kirjastokävijää päin. Lainasin ja luin sen. Kirja oli Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin Liberalismin petos. Esseistinen pamfletti. WSOY, Helsinki, 2012.
Pamfletin tarkoitus on osoittaa, missä kaikessa liberalismi on mennyt metsään erityisesti viime vuosina ja Suomessa, ja muistuttaa alkuperäisen liberalismin vastuullisuudesta ja rationaalisuudesta, miksei myös tarjota sairaan liberalismin lääkkeeksi hieman konservatismia. "Liberaali uskoo parhaaseen yhteiskuntaan päästävän, kun yksilön annetaan toimia vapaasti ilman auktoriteettien talutusnuoraa. Konservatiivi puolestaan korostaa ihmisen raadollisuutta, taipumusta ahneuteen, itsekkyyteen ja väkivaltaan", kirjoittajat määrittelevät. He haluavat tuoda keskusteluun "historiallista perspektiiviä" mutteivät "herättää keskustelua vaan ajatuksia". Uskon, että blogikirjoitukseni ottaa Hännikäisen ja Melenderin toiveen kohtalaisesti huomioon, sillä blogiani lukevat hyvin harvat ja kommentoivat vielä harvemmat, joten lähemmäksi menen ajatusten kirjaamista kuin keskustelua.
Esseistien "esseistinen" tyyli on tietenkin sujuvaa ja nautittavaa. Esseistisyydellä tarkoitetaankin nykyään monesti - ehkä liberalismin hengessä - asiakirjoittamista, joka voi kyllä lainata arvovaltaisia lähteitä mutta jonka täytyy vältellä kaikkien väitteidensä tieteellistä ja varsinkin akateemista perustelemista, jotta tekstin lukeminen ei kohtuuttomasti vaikeutuisi. Heidi Liehun yli tuhatsivuisen, esseistisen Perhosten valtakunnan lukeneena (ylpeilen suorituksellani usein) osaan arvostaa tällaista lukijaystävällisyyttä. Vastuullisemman liberalismin hengessä odotan kuitenkin, että esseiltäessä uskottavuuteen kiinnitetään erityistä huomiota eikä luoteta pelkästään taitavaan kynänkäyttöön ja herkullisiin, vertauskuvallisiin anekdootteihin.
Hännikäisen ja Melenderin ajatus lentää vakaasti ja vakuuttavasti, mutta se myös rönsyilee jonkin verran teeman laidoille. Se ei haittaa, sillä sanottava ei tunnu loppuvan kesken. Välillä sitä tuntuu kuitenkin olevan niin paljon, että aikaisemmin sanottu unohtuu. Kun kirjoittajat esimerkiksi vertailevat Lontoon ja Pariisin lähiöiden nuorisomellakoita, he toteavat, että ranskalaiset "nuoret sentään julistivat vaativansa 'kunnioitusta', mutta lontoolaisille nuorille riittivät iPhonet ja Niken lenkkarit". Kuitenkin kaksitoista sivua aikaisemmin he olivat kirjoittaneet englantilaisiinkin "slumminuoriin" viitaten, että heillä "ei ole poliittisia tunnuksia, ainoastaan möliseviä iskulauseita: 'Me halutaan kunnioitusta! Me halutaan haistattaa paskat valtiovallalle ja rikkaille ihmisille!'" Tämäntapaiset epätarkkuudet, vaikka näyttävätkin vähäpätöisiltä, paljastavat tietyn asenteellisuuden, joka vähentää esseistisen argumentoinnin uskottavuutta asiatekstissä. Samoin eräällä aukeamalla fraasin "ei ihme" toistuminen peräti kolmesti antaa vaikutelman hätäisistä johtopäätöksistä.
Kirjassa on kaksi pitkää lukua, "Harhat oikeuksista" ja "Harhat yksilöistä", ja kaksi lyhyempää lukua, "Harhat ryhmistä" ja "Harhat historiasta". Koska lyhyetkin luvut etenevät kuin Tarzan puusta puuhun, rönsyily ei näytä johtuvan lukujen pituudesta. Puun latvaan kiipeäminen ja puun valitseminen jäävät joka tapauksessa lukijan ponnistelujen varaan. Onneksi siihen yllytetään riittävästi.
On helppo nyökytellä, kun kirjoittajat Euroopan lentoliikenteen pysäyttäneeseen tuhkapilveen viitaten muistuttavat, että lentäminen ei ole ihmisoikeus. "Kulttuurin rinnakkaismarkkinoista" puhuessaan he toteavat, että kaikki eivät myöskään ole tähteyden arvoisia, hyvä jos laulun. Mutta "slumminuorten" ja "alempien luokkien" mellakointia en niin nopeasti tuomitsisi itsekeskeisyydeksi. Esseistit myöntävät tuloerojen vaikutuksen mutta vähättelevät sitä ja kehuvat, miten "parikymppinen puolalainen on ahkerampi ja paremmin käyttäytyvä kuin samanikäinen alemmista luokista tuleva britti" - vaikka seuraavassa luvussa puhuvatkin vastustamastaan "postpolitiikan, talousliberalismin ja kulutushedonismin timantinkovasta liitosta", jota ahkerat ja hyvin käyttäytyvät puolalaiset varmasti tulevat tukeneeksi enemmän kuin mellakoiva nuoriso, olkoon miten sivistymätön, näköalaton ja aatteeton tahansa.
"Ei tingitä mistään, mutta kulutetaan eettisemmin ja valveutuneemmin" on maailmanparantamisasenne, jota Hännikäinen ja Melender kritisoivat perustellusti. Mutta vaikka jostain tinkiminen olisikin paras - ja välttämätön - kulutusasenne, eettisempi tinkimätön kuluttaminen on silti parempi kuin epäeettinen tinkimätön kuluttaminen. Luulisi siitä olevan helpompaa siirtyä elintasosta tinkimiseen, sillä molemmissa paremmissa kulutusasenteissa on kyse eettisyydestä. Arvoista kirjoittajat sanovat myös, että pluralismi pitäisi kyetä erottamaan relativismista ensimmäisen hyväksi. Toiveeseen on helppo yhtyä.
Kaikki liberaalit tykkäävät Ranskan vallankumouksen aateperinnöstä, joten sitä eivät voi esseistitkään ohittaa. "Ei ole mahdollista luoda maailmaa, jossa vapaus, veljeys ja tasa-arvo toteutuisivat täysimääräisinä, toisiaan kalvamatta", he väittävät ja havainnollistavat: "Ei suklaasta, makkarasta ja viilistä pitäväkään kuvittele, että sotkemalla ne keskenään samassa kulhossa lopputuloksena on kolminkertainen makuelämys." On peruskonservatismia ajatella kirjoittajienkin siteeraaman filosofi Roger Scrutonin tavoin, että totaalisen vapaat ihmiset "käyttävät vapauttaan niin että se johtaa epätasa-arvoon". Hännikäinen ja Melender, jotka yleisellä tasolla peräävät kohtuullisuutta ja malttia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, syyllistyvät tässä itse kohtuuttomuuteen ja hätäisyyteen.
Mikään - ellei sitten kirjassa moneen kertaan tuomittu vastuuton ääriliberalismi - ei velvoita tulkitsemaan vapautta kirjoittajien tavoin niin, että esimerkiksi rikkaiden vapaudesta tingitään, jos heiltä peritään veroja tasa-arvon nimissä. Päinvastoin, vapaus ja tasa-arvo vahvistavat toisiaan: kun tulonsiirrot tekevät ihmisistä tasa-arvoisempia, he voivat myös vapaammin olla tekemisissä keskenään - ja kun he ovat tekemisissä keskenään, veljeyskin vahvistuu. Ranskan vallankumouksen aateperinnössä ei siis ole mitään sisäistä ristiriitaa. Jos halutaan yhtäällä kritisoida kulutushedonismia ja toivotaan elintasosta tinkimistä, on epäreilua toisaalla tulkita elintason leikkaaminen lähtökohtaisesti vapauden rajoittamiseksi.
Kirjan analyysi vuoden 2011 eduskuntavaaleista on ansiokas: "Oli siis kolme vanhaa valtapuoluetta, joista yksi liputti rakkauden [SDP], toinen toivon [Kokoomus] ja kolmas uskon [Keskusta] puolesta. Ei ihme, että [...] koettiin perussuomalaisten jytky." Hännikäinen paljastaa kirjan johdannossa äänestäneensä perussuomalaisia, jotka pamfletin mukaan toivat "politiikan takaisin politiikkaan" tilanteessa, jossa valtapuolueiden erot olivat hävinneet edellä mainittuun "timantinkovaan liittoon". Vaikka itse äänestin tappion kärsineitä vihreitä, osasin minäkin vähän iloita kolmen suuren, etenkin Keskustan, ahdingosta. Seuraavina vuosina hymyni on kyllä hyytynyt: hallitus ei saa juuri mitään aikaan, ja sekä Keskusta että Perussuomalaiset nostavat kannatustaan. Jälkimmäistä puoluetta johtaa itsevaltaisesti oikeistolainen konservatiivikatolilainen, aborttia ja EU:ta vastustava (mutta todennäköisesti EU:ta salaa ihaileva ja sen kannan suhteen vielä takinkäännön tekevä) naisten ja lasten vihaaja, joka keskustelee ylimielisesti tai tyhmää esittäen, hokee höynäytetyille kannattajilleen, kuinka hän on väistämättä katoavan kansanryhmän eli kokoelämätyösuhdeduunareiden puolella ja vastaa kaikkeen asialliseen kritiikkiin, että meillä oli kuulkaa jytkyvaaleissa niin ja niin monta äänestäjää, nyt suu soukemmalle. Anteeksi siis, jos minun on toistaiseksi vaikea iloita siitä, että politiikka on palannut "postpolitiikkaan".
Valtapuolueet olivat kuulemma ärsyttäneet kansalaisia positiivisen ajattelun "politiikallaan", joka on käytännössä ahdistavan vaihtoehdottomuuden hokemista. Niinpä. En kuitenkaan allekirjoita kirjan vastakulttuurilyttäystä ja konservatiivipessimismin liittämistä "henkiseen täysi-ikäisyyteen". Vaikka Ranskan vallankumous ei johtanut heti trikolorimaailmaan, historiasta on myös löydettävissä merkkejä sellaisen tulemisesta - juuri sopivasti liberalismia ja konservatismia sekoittavissa kehityskuluissa, joita "revoluutioita" kammoksuvat kirjoittajat toivovat ja joihin he itsekin tekstissään usein viittaavat. Utooppinen ajattelu ei estä maltillista mutta päättäväistä poliittista toimintaa; pikemminkin jälkimmäinen on utopian toteutumisen edellytys, ajatelkaa vaikka 1930-luvun espanjalaista anarkismia.
Hännikäinen ja Melender väittävät, että syrjityn rooli on Suomen yhdenvertaisuuslain määritelmän nojalla liian helppo ottaa, minkä vuoksi kaikki haluavat olla uhreja. Seksuaalivähemmistöihin kuulemma suhtaudutaan jo nyt niin hyväksyvästi ja "asiallisen neutraalisti", että niiden oikeuksista ei kannata elämöidä liikaa, jotteivät mahdollisuudet edistykseen mene. Ja sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöiden hallituksiin ovat tietenkin huono ajatus, koska niistä hyötyvät vain epäpätevät naiset.
Esseistit ovat kaikissa väitteissään vain osittain oikeassa, koska tarkastelevat asioita vain konservatismin näkökulmasta. Yhdenvertaisuuslakia en tunne tarkemmin, mutta en jaksa uskoa, että käräjillä kovin kevyin perustein ihminen todetaan syrjityksi, vaikka kaikenkarvaisia yhdistyksiä perustetaan ja Hetero Prideja järjestetään. Pikemminkin luulen asian olevan päinvastoin: syrjintätuomioita tulee vähemmän kuin pitäisi, ja syrjinnästä valitetaan harvemmin kuin olisi aihetta. Ei se "uhripääoma" nyt niin kovaa valuuttaa ole. Ja epäilemättä jotkut ärsyyntyvät seksuaalivähemmistöasioista perustellen tyyliin "anteeksi, jos 300 000:ta työtöntä ei kiinnosta" (aito lainaus seksuaalivähemmistöjä koskevan uutisen kommenttiosiosta), mutta jos "useimpia ei juuri kiinnosta mitä ihmiset tekevät makuuhuoneessa", miksi tasa-arvoa sitten vastustetaan pientä ihmisryhmää koskevissa asioissa, joiden korjaaminen ei vaadi paljon työtä eikä huononna enemmistön oikeuksia? Jos Suomi on niin edistyksellinen kuin kirjoittajat esittävät, missä se monessa muussa maassa jo säädetty sukupuolineutraali avioliittolaki viipyy? Rekisteröidyn parisuhteen pykälien viilaamisen luulin itsekin ensin riittävän, mutta sitten tajusin, että tämä vaihtoehto on leimaava ja loukkaa yksityisyyttä. Ja sitten vielä kiintiöistä: Jälleen kerran muistutan kirjoittajia heidän esittämästään talousliberalismikritiikistä, jonka kanssa on ristiriidassa se, että he pelkäävät kiintiöiden haittaavan pörssiyhtiöiden toimintaa. Eikö niitä yhtiöitä pidäkin vähän ravistella, jotta niiden toimintatavat muuttuisivat? Kun nainen taistelee "tiensä huipulle miesvaltaisella alalla", se tarkoittaa kiintiönaista todennäköisemmin sitä, että hän ei ole mikään muutoksen airut.
Pamfletti päättyy varoitteluun anakronismista ja historian loppu -kuvitelmista. Enpä minäkään ensimmäisenä keksisi filosofi von Wrightiä, jota äänestin Suurimmaksi suomalaiseksi, syyttää natsismista. Enkä usko, että trikolori ihan varmasti ilman hyvää tuuria ja oikeita valintoja liehuu lopussa. Länsimaisuudestani - vaikka onkin kiistanalaista, onko Suomi henkisesti länttä vai itää; Ruotsi ja Viro ovat kyllä länttä - tunnen hieman syyllisyyttä, mutta koska tiedän, että se on irrationaalista syyllisyyttä (en voi historialle mitään eikä minulla ole juurikaan taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa), tulen sen kanssa toimeen. Puheet "syyllisyyden kultista" ja "kulttuurimasokismista" kuulostavat lievältä liioittelulta, jos vähänkin katsoo Euroopan nykypolitiikkaa, jossa osittain perusteltu islamvastaisuus vie tilaa tärkeämmiltä aiheilta. "Käänteistä paternalismia"? Minäkin muuten epäilen - pamfletin ristiriitaisuuksien nojalla - että kirjoittajat ovat oikeasti paljon liberaalimpia kuin mitä esittävät ja että on "käänteistä liberalismia" kirjoittaa liberalismin petoksesta.
Mitä puun latvasta näkyy? Nautittava ja opettavainenkin katsaus suomalaisten mielipidevaikuttajien ja enimmäkseen englanninkielisten älykköjen kannanottoihin, josta ei ole vaikea löytää ajattelemisen ja kommentoimisen aihetta. Hyviä parannusehdotuksia eivät kirjoittajat yritä tai viitsi esittää, koska hehän ovat vähän konservatiivisia, mutta onneksi osa heidän tunnistamistaan ongelmista ei ole ongelmia ensinkään. Pamfletin esityksen perusteella liberalismin petos on lopultakin aika marginaalinen ilmiö - markkinafundamentalismia lukuun ottamatta - mutta varmasti se on ansainnut ainakin siihen käytetyt 140 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti