Vapauden antaa ja rajoittaa vain luonto

Vapaus sallii vain ne riippuvuudet, jotka eivät rajoita sitä.

Mahdollisuus on myös mahdollisuus, ei pelkkä välttämättömyys.

Tulin lukeneeksi feministilehti Tulvan nettisivuilta päätoimittaja Atlas Saarikosken blogikirjoituksen tämän vuoden huhtikuun alusta ja aloin taas vaihteeksi ajatella vapautta. Kirjoitus käsitteli ukrainalaisen feministiryhmä Femenin - josta olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa melko innoittuneesti - "Topless Jihad" -protestia ja siitä tuohtuneita muslimifeministejä. Saarikoski asettui muslimifeministien puolelle moittimaan Femeniä "kolonialistisen holhoavasta puheesta" ja "uhriuttamisesta". Minä puolestani asetun puolustamaan Femeniä ja kerron, miksi.

Femenin johtaja Inna Shevtshenko oli kommentoinut muslimifeministien avointa kirjettä protestikuvineen sanomalla muun muassa, että näiden silmiin on kirjoitettu avunhuuto ja että orjat kieltävät aina olevansa orjia. On tietenkin totta, ettei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää sille, miltä apua huutavat silmät näyttävät, ja että myös muut kuin orjat voivat kieltää olevansa orjia. Luulen kuitenkin, että Femen on kärkevän kielenkäyttönsä ja esiintymisensä taustalla riittävän hyvin perillä musliminaisten asemasta, jotta sen "länsimainen imperialismi" voidaan hyväksyä oikeaksi feminismiksi eli sellaiseksi, joka edistää tasa-arvoa. Ja voivathan silmät todella huutaa apua ja orjuutensa kieltävät olla orjia.

Shevtshenko kysyi kommenteissaan myös olennaisen kysymyksen: "Miksi heidän [musliminaisten] täytyy peittää ruumiinsa?" En tiedä tarkasti, mitä islam vastaa, mutta tiedän, että muslimimaiden välillä on eroja ja saman maan historian eri vaiheissa asiaan on suhtauduttu eri tavalla aina sen mukaan, mikä politiikka kulloinkin on vallinnut. Jos siis esimerkiksi Iranissa on nainen joskus saanut käyskennellä ulkona ilman huivia tai huivi päässä ja sitten yhtäkkiä huivi onkin ollut pakollinen, iranilaisnainen ei voi enää uskottavasti väittää valitsevansa huivia vapaasti. Hän voi väittää, että jäljelle jäävät vapaudet riittävät hänelle, mutta hän ei voi väittää olevansa yhtä vapaa kuin toisessa maassa asuva nainen, joka voi joko pukeutua tai olla pukeutumatta huiviin. Se, että sekä iranilaisnainen että muut naiset voivat periaatteessa, jos mikään ei heitä rajoita, käyttää tai olla käyttämättä huivia, on vapautta. Vastaan väittäminen on järjetöntä, vaikka 'huivin käyttäminen' korvattaisiin millä toiminnalla tahansa.

Sitten on väite mielen ja ruumiin eri vapauksista. Muslimifeministiaktivistien mielestä vapaus on enemmän mielessä kuin ruumiissa tai pelkästään mielessä eikä lainkaan ruumiissa. Olikohan se Derrida, joka jossain dokumentissa sanoi, että vankilassakin olemme tavallaan vapaita. Saman ajatuksen on omaksunut Pussy Riotin Nadezhda Tolokonnikova, joka oikeudenkäyntinsä aikana, varmana vankilaan joutumisestaan, totesi olevansa vapaampi kuin tuomari, vanginvartijat ja häntä vastaan todistaneet ihmiset, koska hän voi sanoa sen, mitä ajatteli. Vaikka Derrida oli aika vekkuli filosofi, en voisi väittää Tolokonnikovalle vastaan. Mielen vapaus on eittämättä suurempi ja tärkeämpi asia kuin ruumiin vapaus, mutta olisi järjetöntä väittää, ettei vankeudella olisi mitään merkitystä ruumiin (liikkumis)vapaudelle tai ettei ruumiin vapaudesta voisi edes puhua - ja vähintään epäuskottavaa väittää, ettei ruumiin vapaudella olisi merkitystä mielen vapaudelle, koska mieli ja ruumis ovat riippuvaisia toisistaan. Olkoon vain mieli vapaa vankilassa, mutta olisiko siitä haittaa vapaudelle, että ruumiskin olisi vapaa? Eikö se lähtökohtaisesti lisäisi kokonaisvapautta? Derrida ja Tolokonnikova olisivat varmaan samaa mieltä, mutta muslimifeministeistä ei näköjään oikein tiedä.

Jos jätetään mielen ja ruumiin ongelmallinen erottelu sikseen, voidaan ylipäätään kysyä, mikä on riittävä määrä vapautta ja minkälaatuista sen pitäisi olla. Ainakin on helpompi hyväksyä luonnon asettamat fyysiset ja psykologiset rajoitukset kuin ihmisten keksimät mielivaltaiset rajoitukset. Luonnon rajoitusten hyväksyminen ja tunnistaminen jopa lisäävät vapauttamme, kun emme hakkaa päätämme seinään ja kehitämme tekniikkaa rajoitusten voittamiseksi. Mutta miksi heidän täytyy peittää ruumiinsa (lämpimässä maassa)? Koska heitä koskee mielivaltainen rajoitus.

No, vapaus ei ole yhden vaan monen asian vapautta, eikä niitä aina saa kaikkia kerralla. Mutta jos innostumme yhdestä vapaudesta kovasti, emme välttämättä huomaa, mistä muista vapauksista luovumme sen hyväksi. Vapaus elää on niin tärkeää, että saatamme sen säilyttääksemme luopua vapaudestamme valita elämänkumppanimme, elämäntehtävämme ja uskontomme, jos meitä koskevat mielivaltaiset rajoitukset, joiden valvojat uhkaavat henkeämme heti kun vaadimme näitä vapauksia. Tilanne voi myös kestää niin kauan - jopa kokonaisen ihmiselämän - että mielenterveytemme tai edes toimintakykymme säilyttääksemme alamme väheksyä meiltä mielivaltaisesti kiellettyjä vapauksia ja keskitämme kaiken kunnioituksemme ja nautintokykymme yhteen kardinaalivapauteen, vapauteen elää. Ja mikä olikaan monien uskontojen mukaan kaiken elämän lähde? Miten etuoikeutettu olenkaan, kun minulle on annettu tämä suuri vapaus, johon voin keskittää kaiken vapaudenkaipuuni!

Vapauden säännöt ovat samat kaikille. Huivi tai ei huivia - vapautta; huivi - mielivaltaa; ei huivia - mielivaltaa. Kun opimme erottamaan toisistaan luonnon ja ihmisen mielivallan rajoitukset ja vastustamaan jälkimmäisiä, osaamme puhua vapaudesta muutenkin kuin omana tunteenamme. Lisäksi meistä tulee vapaita.

Karvanaamat

Perustaessani tätä blogia lupailin, että syksymmällä kirjoittaisin kissoista. Sitä oli toivonut kaverini, joka lukee vain kissablogeja. Mitäpä en tekisi lukijoideni iloksi. Tämä juttu on omistettu Marille, ja siinä on poikkeuksellisesti käytetty kuvia.

Meillä on kaksi kissaa: Vieno, 10, ja Vaula, 8. Ne ovat steriloituja sisäkissoja, jotka ovat olleet meidän koko lailla pentuiästään saakka. Vieno ja Vaula ovat saman emon pentuja eri pentueista,  mutta niiden isä ei välttämättä ole sama kolli. Ne ovat niin erinäköisiä, että on peräti todennäköistä, että niillä on eri isät. Nämä kuvat ovat kuluvalta kuulta.

Vieno ruokapöydällä, jolla se ei saisi olla.

Vaula tyhjällä työpöydällä. Taustalla parveke.

Vienon saimme pian sen jälkeen, kun olimme muuttaneet yhteen vuonna 2003. Vietämme sen syntymäpäivää vappuna, joka on myös tapaamisemme vuosipäivä. Vieno tuli kotiimme hyvin pienenä pentuna, minkä vuoksi se kiintyi meihin kovasti. Sen emo ei ollut imettänyt sitä, mutta onneksi samassa taloudessa oli asunut toinen kissa, joka saattoi imettää. Nyt näitä kissoja ei enää ole.

Vaikka kasvatimme Vienosta sisäsiistin jyväskyläläiskissan, huomasimme pian, että se seurasi meitä kiltisti kävelyretkillä luontopoluilla. Ajattelimme, että ulkoilu tekee sillekin hyvää, ja olisi ollut sääli jättää se kotiin ikävöimään meitä, kun se ei kuitenkaan karkaillut. Meidän piti vain varoa koiria, joita on joka kaupungissa aivan hirveästi. Puolisollani onkin tapana sanoa: "Koiranomistajat ovat maailmannapoja."

Kun kerran palasimme luontopolulta, olimme ehtineet tulla ulos metsiköstä ja kulkea jonkin matkaa korkean ruohikon reunustamaa polkua, kun peräämme karautti iso, yli-innokas musta koiranpentu. Vieno asteli perässäni eikä näyttänyt huomaavan takaansa hyökkäävää hauvaa, jonka etäisyys Vienosta oli suurin piirtein yhtä suuri kuin minun. Pinkaisin juoksuun ja ehdin juuri ja juuri samaan aikaan koiran kanssa Vienon luokse, kun Vieno loikkasi ruohikkoiseen ojaan koiran ulottumattomiin säikähdettyään joko minua tai koiraa. Koirasta näki, että se oli aikonut käyttää hampaitaan elävään kissaleluun, joten heiluin uhkaavana sen edessä, jotta se perääntyisi. Pian koiran omistajat saapuivat kiirehtimistä esittäen paikalle kiinnittämään hurttansa. Totesin edelleen säikähdyksen jälkimainingeissa, että olin juossut puolustamaan kissanpentuani, joka lymysi nyt ojassa. Rakin omistajat esittivät pahoittelevaa ja jatkoivat matkaansa. Kesti kauan, ennen kuin Vieno uskalsi tulla esiin ruohikosta, josta emme onnistuneet sitä itse löytämään.

Vienolle sattui pentuna muutakin vähemmän vaarallista: se kastui monta kertaa. Kerran se oli mukanamme syrjäisellä uimapaikalla, jossa olimme kiinnittäneet sen hihnastaan oksaan. Olimme kuitenkin jättäneet sen liian lähelle rantaa, sillä se pyrki peräämme ja mulahti veteen. Kylvyn jälkeen se ehti kuivua juuri parahiksi, kun alkoi ukonilma ja rankkasade kasteli sen ja meidät uudestaan läpimäriksi. Toisen kerran Vieno joutui veden varaan, kun olimme kuvitelleet, että se lähtisi mielellään veneilemään kanssamme. Vieno hyppäsikin jo rannassa veneestä veden kautta kuivalle maalle, emmekä sittemmin houkutelleet sitä vesille.

Vienon kolmas kastuminen oli edellisiä ikävämpi tapaus. Istuin kotona vessanpöntöllä, ja kylliksi istuttuani nousin siltä. Silloin minulle vessaseuraa pitänyt Vieno ponkaisi loiskahtaen pönttöön ennen kuin ehdin saada housunikaan jalkaan. Sen jälkeen olemme aina sulkeneet pöntön kannen. (Kuka nyt muutenkaan olisi niin moukka, ettei aina sulkisi kantta?)

Aikuistuttuaan Vieno kävi vaikeammaksi ulkoiluseuraksi. Se pelkäsi ihmisiä enemmän ja kiinnitti ylipäätään liikaa huomiota ympäristöönsä, mikä teki sen arvaamattomaksi. Aloimme ulkoiluttaa sitä hihnassa lähimetsässä ja vähitellen luovuimme ulkoilusta kokonaan. Ei Vieno näytä siitä kärsineen, se on hyvin seurallinen ja luottavainen kissa.

Vaulan saimme kesällä 2005 (sen syntymäpäiväksi arvioimme juhannuksen), huomattavasti vanhempana kuin Vienon. Ensimmäisenä päivänä Vieno murisi sille ja jopa puolisolleni, vaikka mustanruskea karvapallo yritti leikkiäkin isosiskonsa kanssa, mutta jo toisena päivänä Vieno heltyi eikä enää vihoitellut kenellekään. Vaulan ensimmäiset viikot olivat olleet vaikeat, koska sen emo oli synnyttänyt sen sisaruksineen piilossa. Niinpä Vaula oli ehtinyt maalla hieman villiintyä ja se oli pitänyt jahdata kiinni. Traumaattisten kokemusten vuoksi Vaulasta ei koskaan tullut yhtä seurallista kuin Vienosta, vaikka molemmat sylissä tai sängyssä vieressä kehräävätkin. (Vaula nuolee lisäksi housuja.) Se säikkyy paljon enemmän kovia ääniä ja vieraita ihmisiä. Sanomattakin on selvää, että Vaulan ulkoiluttaminenkin oli alusta lähtien vaikeaa.

Alussa Vaulan pitkäkarvaisuus tuotti ongelmia hiekkalaatikolla, koska emme käyttäneet hiekkalaatikossa hiekkaa vaan sahanpurua, jota saimme puolisoni vanhemmilta. Vaula piti puhdistaa puruista jokaisen laatikkokäynnin jälkeen, eikä asiaa helpottanut, että sillä oli mahtavan pitkä häntä - pitkäkarvainen tietty sekin - jo pentuna. Vienolla taas oli pentuna onneton hängäntynkä, joka kuitenkin kasvoi siitä. Aluksi näytti siltä, että Vaula oli saanut kaikki häntägeenit.

Vaulan rankan lapsuuden vuoksi sillä oli myös todistettavasti matoja. Kerran se kakoi valkean suolinkaisen sänkyymme ja jäi uteliaana katselemaan tämän kiemurtelua. Puolisoani tapaus ei miellyttänyt, ja vastedes madotimme sekä Vienon että Vaulan säännöllisesti, eikä niillä enää ole matoja tavattu. Syötämme tytöille, kuten niitä kutsumme, jatkuvasti raakoja muikkuja tai silakoita, joten varuillaan täytyy olla.

Vaulan matojen lisäksi ainoa sairaus, joka kissojamme on vaivannut, on Vienon rähmivä silmä, mutta siitäkään ei hoitamisen jälkeen ole ollut harmia vuosiin. Nyt aikuisina molemmat joutuvat kyllä sietämään "pikkusiskoaan" eli pian kaksivuotiasta tytärtämme. Onneksi asunnossamme on monta luoksepääsemätöntä kolkkaa eivätkä tytöt ole pahanilkisiä raapijoita. Ja joka kesä tytöt pääsevät kuukauden parin mittaiselle kesälomalle puolisoni vanhemmille, jotka omistavat herttaisen kastroidun kollin.

Päätän tämän kissakirjoituksen kuvaan Vienon ja Vaulan yhteisestä synnyinmaisemasta, jossa tyttäreni ulkoiluttaa itseäni 23 vuotta nuoremman pikkuveljeni kissaa. Kuva on tämän vuoden elokuulta.

Palvelijan muistelmia

Minun piti toistakymmentä vuotta sitten valita, menenkö varusmieheksi vai siviilipalvelukseen. Tiesin, että kolmaskin vaihtoehto oli, mutta se ei houkutellut, joten valinta jäi kahden välille. Keskustelin asiasta setäni kanssa, jonka armeija-ajasta ei ollut kulunut yhtä monta vuotta kuin isäni. "Kai sä nyt armeijaan menet etkä mihinkään sivariin mummojen perseitä pesemään. Onhan se vähän sellaista pelleilyä, mutta kyllä sen kestää, kun menee vaan mukana", setäni sanoi. Hänen sanansa olivat niin painavat, että käytin niitä lukion itsenäisyyspäiväjuhlan puheessani, mikä ei herättänyt suurta huomiota (ehkä en käyttänytkään sanaa "pelleily", en muista enää). Isä vain kehui, että puhe oli hyvä. Päätin valita tuolloin 13-kuukautisen siviilipalveluksen.

Tietoni siviilipalveluksesta olivat hatarat. Rangaistusluonteinen vaihtoehto ei tietenkään ollut niin suosittu, että sitä olisi viitsitty lukiolaisille edes puolueettomasti mainostaa. Äiti osasi onneksi vinkata, että myös kummitätini veljenpoika oli valinnut sen. Häneltä sain kuulla, että ainakin siviilipalveluksen kuukauden mittaisella koulutusjaksolla Lapinjärvellä oli rento meininki. Sen päälle tulisi kuitenkin vuoden työpalvelus, ja suureksi yllätyksekseni palveluspaikka pitäisi hakea itse. Kummitätini veljenpojallakaan sitä ei vielä ollut, mutta hän oli kuullut, että Lapinjärven koulutuskeskuksessa voi - ja kuten myöhemmin kävi ilmi, piti - majailla, kunnes paikka löytyy.

Näillä tiedoilla varmistuin ainakin siitä, että en mitenkään välttämättä joutuisi pesemään mummojen perseitä. Olisin kuitenkin ollut kiitollinen myös siitä tiedosta, että siviilipalvelukseen haluamisesta voi ilmoittaa sekä ennen kutsuntoja että niiden jälkeen. Minä en tehnyt kumpaakaan vaan menin kutsuntoihin niin kuin kaikki muutkin siinä käsityksessä, että kutsuntoihin on pakko mennä.

Paikalle saavuttuamme huomiomme kiinnittyi kahteen poliisiin, jotka odottivat käskyä hakea puuttuvat pojat. Kaksi puuttuikin, ja heistä oli hauskaa saada poliisikyyti kutsuntoihin. Kun kaikki hyväntuuliset pojat olivat asettuneet saliin istumaan, puheensa aloitti nuori upseeri. Hän ei tuntunut katsovan mihinkään ja puhui hampaidensa välistä pahemmin kuin Jari Litmanen. Joku kysyi häneltä terveystarkastusta ennakoiden, mitä kuntovaatimuksia varusmiehellä on. Upseeri sanoi, että kunhan ovat suurin piirtein käsivarret ja jalat paikoillaan. Saliin asteli jossain vaiheessa vanhempi upseeri, jolloin nuorempi pyysi meitä osoittamaan kunniaa seisomalla. Myöhemmin eräs opettajamme oli ihmetellyt, voiko kutsunnoissa pyytää pokkuroimaan. Ilmeisesti voi. Vastasimme kyselyyn, jossa kysyttiin muun muassa, olenko koskaan leikkinyt nukeilla tai halunnut pukeutua naisten vaatteisiin. Vastasin ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi ja jälkimmäiseen kieltävästi.

Ennen kutsuntalautakunnan eteen saapastelemista yksi kerrallaan jututimme terveydenhoitajaa yksi kerrallaan. Olin valmistellut kaksi kysymystä, joiden tarkoitus oli kai lähinnä antaa vaikutelma, että menen kyllä asepalvelukseen, jos näistä ei tosiaan ole haittaa, mitä epäilen vahvasti. Ensimmäinen kysymykseni koski usein oksentamiseen johtaneita migreenipäänsärkyjä, joista olin kärsinyt koko lukioajan, koska suomalainen lukio uuvuttaa kenet tahansa tunnollisen opiskelijan. Terveydenhoitaja sanoi, että päänsäryt eivät haittaa asepalveluksen suorittamista. Toinen kysymykseni koski vuoteen kastelemista yöllä. Terveydenhoitaja pyysi tarkentamaan, oliko kyse varsinaisesta kastelusta vai yöllisistä siemensyöksyistä. Kuvaukseni jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että siemensyöksyistä, eikä niistä ollut haittaa asepalveluksen suorittamisessa.

Lopulta oli jäljellä enää kutsuntalautakunta. Kävelin puheenjohtajan eteen, joka katsoi minua ja papereihini merkittyä A-kirjainta tyytyväisenä. Kun sanoin hänelle, että haluan suorittaa siviilipalvelukseen, koska koen, että minusta on Suomelle enemmän hyötyä siinä kuin armeijassa, hänen hymynsä hyytyi. Mies pyöritteli päätään sivuilleen, vältteli katsekontaktia ja totesi, että no jos se on teidän näkemyksenne, niin onhan teillä oikeus siihen. Vanhempi herrasmies lautakunnasta hymyili joko pilkallisesti tai tyytyväisyyttään salaillen - en tunnistanut, kummalla tavalla - ja kysyi, olenko sen kauppapuutarhurin poika. Myönsin ja aloin miettiä, miten isäni yritykselle kävisi pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa ja minä en juuri ketään. Onneksi isäni ei raportoinut kehnommasta kannattavuudesta seuraavina kesinä. Lautakunnan puheenjohtaja antoi minulle ohjeet paperin täyttämiseksi siviilipalvelusta varten.

Vasta kun olin jäänyt yksin odotushuoneeseen - kaikki muut pojat olivat jo päässeet lähtemään - tajusin, että olin parikymmenpäisen porukan ainoa siviilipalvelukseen mielivä. Täyttäessäni lomaketta terveydenhoitaja teki lähtöä ja hymyili minulle myötätuntoisesti - koska ei tiennyt, minkä valinnan olin tehnyt, arvelin. En varmaan koskaan ollut enkä sittemminkään ole tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Myöhemmin tunsin itseni myös nöyryytetyksi, koska minua oli informoitu siviilipalveluksesta niin huonosti. Olin osallistunut kutsuntoihin siinä uskossa, että palvelusvalinnasta on pakko ilmoittaa siellä, ja kun olin antanut ilmoitukseni yllättävimmällä mahdollisella hetkellä, sitä oli pidetty tarkoituksellisena ärsyttämisenä.

Onneksi Lapinjärvellä oli mukavaa. Tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni suuremman joukon yhtä fiksuja ja fiksumpia nuoria miehiä kuin minä: yksi aikoi kirjailijaksi (mutta ryhtyi papiksi), yksi halusi polttaa suitsukkeita koulutuskeskuksen saunassa (mutta hänen ei annettu), yksi sanoi tuntevansa tietokoneet etu- ja takaperin (ja kärsineensä tinnituksesta), yksi oli 30-vuotias lääkäri, yksi änkytti ja niin edelleen. Seurasin yliopistotasoisia luentoja filosofiasta ja vanhoista kansallismielisistä lauluista (joihin koulutuskeskuksen johtaja, jonka "kulttuuripiiriin" saunasuitsukkeet eivät kuuluneet, oli mieltynyt), opin uutta terveystiedon tunneilla (kuten sen, että vettä pitää juoda paljon, vaikka se vähän käytättää vessassa, ja sen, että monivitamiinivalmisteet ovat "hirveä bisnes") ja luin Nikolai Gogolin Taras Bulban, jonka olin lainannut kauniin, kaksikielisen Lapinjärven kirjastosta. Harrastin kevyttä liikuntaa kesäisessä maalaismaisemassa ja uin leväisessä järvessä. Ne olivat hienoja varhaisaikuisuuden päiviä, täynnä "siviilipalveluksen kauhuja", joilta Jone Nikula -niminen henkilö armeijan tiedotuksen mukaan haluaa suomalaiset miehet ja naiset pelastaa.

Koulutuksen alussa sain monikymmensivuisen listan Suomen siviilipalveluspaikoista, joihin aloin soitella koulutuskeskuksen lankapuhelimilla. Pian osoittautui, että lista oli vanhentunut. Monista kunnista ja kirjastoista vastattiin, että ne eivät enää ota siviilipalvelusmiehiä. Soitin jopa Elimäen kuntaan. Lopulta tavoitin Oriveden vanhainkodin osastovastaavan tai vastaavan, joka sanoi, että mielellään he ottaisivat siviilipalvelusmiehen avukseen. Muistin mummojen perseet ja korostin, että minulla ei ole hoitoalan kokemusta, mutta siivoaisin mielelläni. Osastovastaava kutsui minut käymään, tapasin hänet ja tutustuin vanhainkotiin, joka vaikutti viihtyisältä paikalta. Edellinen siviilipalvelusmies oli asunut vanhainkodin vierashuoneessa pohjakerroksessa. Olin mielissäni, että asunto järjestyisi helposti, ja ruoankin saisin vanhainkodilta, eikä tarvitsisi itse ostaa ruokarahalla ja opetella vielä kokkaamaan.

Paikka näytti varmalta, kunnes sain puhelun vanhainkodin johtajalta, joka ei pitänytkään asiaa kirkossa kuulutettuna. Osastovastaava oli kuulemma huseerannut vähän omavaltaisesti, ja aikaisemmista siviilipalvelijoista oli ollut myös harmia. Tarvitsin suosittelijoita. Kysyin, käyvätkö lukioni vt. rehtori ja sen mansikkatilan omistaja, jonka marjoja olin toissa kesänä poiminut. Kävivät - ja riittivät. Niin alkoi vuoden mittainen työpalvelukseni Oriveden vanhainkodin dementiaosastolla.

Vanhainkodin johtaja oli sitä mieltä, että selviäisin siivoamisen lisäksi hoitotehtävistäkin. Mummojen perseistä ei ollut puhetta, mutta muuten opin vähitellen matkimaan koulutettuja perushoitajia, joille maksettiin palkkaa. Syötin vanhuksia, puin ja riisuin heitä, juttelin heidän kanssaan ja siivosin heidän huoneitaan. Hoitajat tuntuivat pääsääntöisesti nauttivan seurastani ja säästävän minut perseiden pesemiseltä - paitsi yksi, joka suuttui, kun hänelle ei kerrottu, että hänen työpäivänään vahataan lattiat, minkä johdosta hän päätti jättää tämän tavallisesta ikävästi poikkeavan työpäivän väliin. Raju ratkaisu herätti arvostelua. "Minun käsittääkseni Satu on täällä töissä", sanoi eräs sairaanhoitaja, osuen asian ytimeen. Minä jouduin perushoitaja Satun vihan kohteeksi kerrottuani kysyttäessä hänestä jonkin työtehtävien hoitamiseen liittyvän tosiasian, mutta myöhemmin Satu pyysi "kanteluni" aiheuttamaa suuttumustaan anteeksi - neuvoen mielestäni tahdittomasti, että minun pitäisi uskaltaa sanoa tiukemmin vastaan.

Hoitoala oli jo 1990-luvun lopussa kipeästi lisäkäsiparien tarpeessa, joten koin aidosti tekeväni sitä, mitä olin kutsuntalautakunnalle julistanut, eli olevani Suomelle hyödyksi. Työ oli ajoittain raskasta, mutta jouduin vuoden aikana keskeyttämään työt vain kahdesti päänsäryn takia, mikä oli huomattavasti harvemmin kuin yhden lukiovuoden aikana. Mainitsinko jo, että suomalainen lukio uuvuttaa opiskelijan? Sen se tekee. Orivedellä oli kiva elokuvateatteri vanhassa työväentalossa (kävin katsomassa elokuvat Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka ja Eyes Wide Shut); vanhainkodin lähellä oli järvi, jonka rantoja oli mukava kierrellä ja jossa voi uida; diabeteksen takia palveluksesta vapautettu kaverini opiskeli paikallisessa opistossa musiikkia, ja minä soitin usein iltamyöhällä vanhainkodin salissa hienosti värisevää Scholze-pianoa; asuin ensimmäistä kertaa itsenäisesti, luin paljon ja kirjoitin kirjeitä. Olin enimmäkseen onnellinen ja vain vähän yksinäinen.

Asepalveluksen puolustajien väite sen sosiaalistavammasta vaikutuksesta siviilipalvelukseen verrattuna pitää paikkansa sikäli, että monet siviilipalvelijat eivät ole tekemisissä toisten siviilipalvelijoiden kanssa. Kirjailijaksi aikonut mutta papiksi päätynyt kaverini oli sanonut koulutusjakson lopussa juttujamme neljän miehen kesken niin hyviksi, että kannattaisi pitää yhteyttä työpalveluksenkin aikana. Soitin kerran tinnituksesta kärsineelle tietokone-ekspertille ja ehdotin tapaamista porukalla, mutta siitä ei tullut mitään. Yllättävän nopeasti uskottelin itselleni, että eivät he sittenkään halua tavata, emmekä koskaan enää tavanneet. Papiksi päätyneen näin kerran sattumalta kirkossa työssään, mutta se tapahtui niin monta vuotta myöhemmin, etten mennyt jututtamaan häntä. Taisin myös vähän halveksia miestä: ryhtyä nyt papiksi, kun oli niin hyvä trilleri-idea. (En voi kertoa, mikä. Lupasin hänelle.)

---

Syyskuun alussa alkoi Ohi on -kampanja, joka kerää nimiä kansalaisaloitteeseen yleisen asevelvollisuuden lakkauttamiseksi. Maanpuolustusvaihtoehdoiksi Vihreä miesliike esittää puoliammattilaisarmeijaa ja Sadankomitea vapaaehtoista asepalvelua. Molemmissa malleissa siviilipalvelus lakkaisi kokonaan, samoin totaalikieltäytyjien vangitseminen. Molemmat vaihtoehdot ovat sivistyneempiä, tasa-arvoisempia ja kansantalouden kannalta edullisempia kuin nykyinen puolustusjärjestelmä.

Siviilipalvelusaikanani ajattelin, että asepalvelus pitäisi korvata yleisellä miesten ja naisten siviilipalveluksella. Edelleen epäilen, että armeijamme on lähes turha maassa, jossa iso osa kansasta on voinut pahoin jo 90-luvulta lähtien. Mutta ehkä Suomella on joitain huipputärkeitä kansainvälisiä sitoumuksia, jotka pakottavat sen pitämään yllä jonkinlaista armeijaa. Ei sitä resurssien haaskaamista ja nuorten miesten kiusaamista muuten voi käsittää.

Allekirjoitan aloitteen ja jätän tulevaisuuden puolustusratkaisun asiantuntijoiden huoleksi. Sinä nainen, joka luet tätä, sinullakin on oikeus allekirjoittaa aloite, sillä olemme tasa-arvoisia.