Kirja-arvio: Hyvän puolella pahaa vastaan

On jo melkein joulu, mutta koska sattuneesta syystä vietän mieluummin talvipäivänseisausta, otan joulun loman kannalta ja yritän ehtiä lukea José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Samassa aiheessa viipyilee nyt arvioimani kirja, Antti Nylénin Tunnustuskirja. Kirjapaja, Helsinki, 2013.

40-vuotias Nylén on aika nuori kirjoittelemaan muistelmia, minkä hän itsekin toteaa (hän toteaa ja ymmärtää aika monta asiaa kirjassaan, ennakoi kysymyksiä ja ihmetyksiä enemmän kuin yhdellä lukemalla jää mieleen). Tunnustuskirja on hänen mukaansa "sekä confiteor-credo että j'accuse". (Ensimmäisen merkitys piti varmistaa: uskontunnustustahan se tarkoitti, kuten epäilinkin; ja jälkimmäinen pamflettia - suunnilleen.) Tulkitsen niin, että Nylénin liittymisestä katoliseen kirkkoon on nyt kulunut tarpeeksi monta vuotta, jotta hän kykenee puhumaan asiasta kiihkottomasti (tunnustamaan uskonsa) ja vastaamaan ihmettelijöille, jotka tivaavat selitystä kyseiseen kirkkoon liittymiselle (kirjoittamaan pamfletin). Elämästään hänellä ei tietenkään ole vielä paljon sanottavaa, uskosta sitäkin enemmän, ja se onkin hyvä painotus. Luin erään vähemmän kiittelevän arvion Tunnustuskirjasta, mutta minusta teos on jopa kiinnostavampi kuin Nylénin suositut esseekokoelmat, joita rasittavat irrallisen tuntuiset taiteilijaesseet (vaikka nekin on hyvin kirjoitettu). Ehkä iloisesti yllättänyt vaikutelmani johtuu siitä, että olen monien muiden muassa odottanut tyydyttävää vastausta kysymykseen, miksi Nylén on nimenomaan katolilainen, ja nyt olen vihdoin saanut tyydyttävän vastauksen, joka ei pahemmin väistele ja on ylimielinen vain sen verran kuin on sallittua niin hyvälle ihmiselle kuin Antti Nylén.

Olisikin hassua, että yhden ihmisen usko häiritsisi niin paljon, ellei tämä ihminen olisi ilmiselvästi niin hyvä. Nylén on tunnettu veganismistaan ja muusta tieteen vahvasti tukemasta maailmanparannuksestaan, eikä hän peittele omia puutteitaan (jotka ovat kohtalaisen vähäiset), syntinen kristitty kun on. Tunnustuskirja mukamas välttelee osallistumasta uskontokeskusteluun (tämä on kuultu Nyléniltä ennenkin, ja sille voi jo lempeästi naurahtaa) mutta on niin ilmeikkäästi ja huolellisesti kirjoitettu, että se keskusteluttaa kuitenkin. Synnistä aloin ajatella (niin etten enää muista, oliko ajatus omani - ja mikä nyt ylipäätään on kenenkään omaa, kysellään kirjassakin viisaasti), että kristitty on enemmän tai vähemmän syntinen, uskonnoton taas hyvä tai paha, ja siinä on ero.

Nyléniä nyppii, että uskontokeskustelussa keskitytään kysymykseen Jumalan olemassaolosta eikä tärkeämpiin asioihin, kuten maailmanparannukseen. Hän ihmettelee, miksi ateisteja kiinnostaa uskonto niin tavattomasti. Uskontokeskusteluksi kutsuttu ilmiö alkoi 2000-luvulla niin sanotuista uusateistisista bestsellereistä, joissa hyökättiin voimakkaasti etenkin kristinuskoa, juutalaisuutta ja islamia vastaan - joiden virallinen Jumala oli jo ajat sitten osoitettu olemattomaksi. Ehkä noissa kirjoissa vielä vanhat kunnon todisteet toistettiin, mutta eiköhän pääpaino ollut uskonnottomien ihmeiden ja uskonnon yhteiskunnallisten haittojen kuvaamisessa - toisin sanoen maailmanparannuksessa. Uusi keskustelu uskonnosta on varmasti ikävää uskoville, koska he eivät keskustelua aloittaneet eivätkä siltä hyökkäystä itseään vastaan halunneet. Onneksi Nylén vaivautuu harmista huolimatta vastaamaan hyökkäykseen. (Hän kaipaa uusateisteilta "teologista sivistystä", jota ei kuulemma Nietzschen jälkeisillä "antikristityillä" ole ollut. Ensinnäkin epäilen vahvasti väitettä ja toiseksi ihmettelen, mitä hyötyä teologisesta sivistyksestä oli Nietzschelle, jos Nylénkin on päätynyt pitämään häntä "voiman ja väkivallan ihailijana".) Miksi uskonto sitten kiinnostaa ateisteja? Täytyy kai sen jotakuta kiinnostaa, kun se on niin iso juttu ja vaikuttaa maailmanparannukseen. Jos uskovia ei kiinnosta, jääkö muita vaihtoehtoja kuin uskonnottomat? Kun itse erosin kirkosta noin viisi vuotta sitten (en muista tarkkaa vuotta), olin pari vuotta poikkeuksellisen kriittinen uskontoa kohtaan ja luin jotkin noista bestsellereistä vahvistaakseni tunnetta, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Nyt tunteeni jo tukee älyäni siinä määrin, että voin itsekin keskittyä olennaisempaan - kuten tähän blogikirjoitukseen. Nylén varmasti ymmärtää, onhan hänelläkin ollut "aggressiivisen ateismin" hetkensä, "lyhyet ja vaimeat".

Nylén kastettiin evankelis-luterilaiseksi, sitten hänen sekulaarit vanhempansa erosivat kirkosta, ja lopulta poika palasi kirkkoon, siihen kaikkein suurimpaan ja kauneimpaan. Minua huvittaa se, että asun nyt kirkosta eronneena ateistina Vantaan Mikkolassa, jossa Nylén vietti uskonnottoman lapsuutensa ja sisällöttömiksi moittimansa elämänkatsomustiedon tuntinsa. (Miksei oppiaineen nimi ole enää "uskontojen historia ja siveysoppi"? Sehän oli hyvin informatiivinen nimi oppiaineelle, joka on hyvin tärkeä ja nyt vaarassa sotkeutua uskonnonopetukseen tai lukiossa peräti epämääräiseen "humanistis-yhteiskunnalliseen ja katsomukselliseen opintokokonaisuuteen".) Yhdyn Nylénin toiveeseen, että ET-tunnit eivät enää ole niin ala-arvoisia kuin hänen kouluaikanaan. Noilta tunneiltako Nylén sai ajatuksensa (tai tunteensa), että ilman uskontoa elämä on jotenkin vähäisempää ja sisällöttömämpää kuin uskonnon kanssa? Minä en koskaan tuntenut elämääni mitenkään "täydeksi" siksi, että kuuluin kirkkoon ja uskoin Jumalaan jotenkuten. Sen sijaan voisin hyvin kuvata valaistumiseksi sitä hitaahkoa oivallusta, että Jumalaa ei mitenkään voi olla olemassa. Minulle Jumalan olemattomuus on enemmän eikä vähemmän: Jumala edusti pimeyttä tai ainakin hämärää, ja sen poistuminen toi valon, johon silmäni vähitellen tottuvat. Todellisuuteen verrattuna Jumala oli miinusmerkkinen, vähensi todellisuutta peittämällä sen arvoituksen ja ihmeellisyyden.

Mutta Nylénin Jumala on tietenkin aivan toisenlainen, tietenkin: Jumala on hänelle "rakastava maailma" ja "itse oleminen", Pyhän Kolminaisuuden Isä "Luoja", jonka "luominen jatkuu". Nylén luonnehtii itseään ohimennen panenteistiksi muttei pidä määritelmää tärkeänä uskonsa kannalta. Tärkeää on vain Kristus eli kirkko ja suhde tähän "mielikuvitusystävään" (sikäli kuin ymmärrän, myös kirkko oppeineen on Nylénille uskon asia, jossa Vatikaani opetuksineen on toissijainen mutta välttämätön paha), joka antaa "ikuisen elämän". (Nylén kirjoittaa muuten ihmettelevänsä väitettä siitä, että Jeesusta tuputetaan joka paikassa ja sopimattomissa tilanteissa. Kerronpa tarinan: Opiskeluaikanani minulla meni sukset ristiin vuokraisäntäni kanssa, joten minun piti nopeasti löytää uusi asunto. Kiire ahdisti. Kävin katsomassa kolmentoista neliön rotankoloa, joka oli myynnissä suolaiseen hintaan eikä vuokrattavana, ja silloisen vuokralaisen nukkuessa omistaja, vanhempi nainen, supatti kämpän ovelta asuntoesittelyn korvaani. Eipä siinä paljon esiteltävää ollut. Silti minun oli vaikea uskoa, että nukkuva nuori mies ei olisi vain teeskennellyt nukkuvaa. Nainen tarjosi minulle kyydin yliopistolle. Matkan aikana hän alkoi puhua uskoon tulemisestaan. Hän oli ollut uskossa jo jonkin aikaa, ja hiljan myös hänen poikansa oli tullut samaan uskoon, mikä ilahdutti häntä suuresti. Hän suositteli uskoon tulemista minullekin. Jotain sanoakseni kysyin häneltä, oliko hänen uskonsa pelagiolaista vai predestinaation leimaamaa - olinhan juuri lukenut Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historian. Uskova asuntokauppias vastasi nopeasti, että hän uskoo vain Jeesukseen Kristukseen eikä mihinkään "höpöhöpöön". Haparoiva keskustelumme päättyi alkuunsa, sillä olimme perillä yliopistolla. Hyvästelin naisen ja soitin seuraavana päivänä hänelle, etten ollut kiinnostunut asunnosta. Puhelimessa hän ei enää puhunut uskostaan, mikä oli kohteliasta, sillä minä olin soittanut hänelle. Miksi minusta oli autossa tuntunut siltä, että hädänalaista asemaani yritettiin käyttää hyväksi sekä taloudellisesti että henkisesti?)

Luin äskettäin kirjailija D. H. Lawrencen Jumala-käsityksestä: Kosmodynamos muistutti hyvin paljon itse olemista ja Luojaa, joka jatkaa luomistaan, mutta rakastava maailma eli maailman ja ihmisenkin pohjimmainen hyvyys, joka voittaa pahuuden, ei sisältynyt siihen yhtä selvästi (saatan olla väärässä). Siihen kai tarvitaan Kristusta. Jos näin on, ateistin ja kristityn välillä ei tosiaankaan ole eroa - ainakaan sikäli kuin he uskovat hyvän yläkynteen ja toimivat sen mukaisesti eli pelottomasti kuoleman(uhan)kin edessä. Uskonnonfilosofia ja teologia ovat mutkikkaita, mutta onneksi yhteinen todellisuus helpottaa uskovien ja uskonnottomien vertailemista. Tutkimusten mukaan ateistit ja agnostikot ovat keskimäärin parempia lähimmäisiä kuin uskovat, mutta (ei tutkimuksen mukaan vaan minun mielestäni) kristitty vegaani on todennäköisesti parempi ihminen kuin joka toinen päivä lihaa syövä ateisti. Puolustan mielipidettäni: mitä merkitystä sanoilla 'hyvä' ja 'paha' on, jos ihmisestä - syntisestä tai ei - ei voisi sanoa, toimiiko hän oikein vai väärin vaikka onkin pohjimmiltaan hyvä, niin kuin tutkimustenkin, eikä vain kristinuskon, mukaan on?

Nylén haluaisi tutkittavan "epäilystään", että "ateismin leviäminen ja kulutuskulttuuri ovat kumppaneita". Hän myös väläyttää, ettei likimainkaan tiedetä, miten paljon kristinuskon vaikutusta on sairaalalaitoksessa, eläinaktivismissa ja feminismissä. Ateismin vaikutusta on varmasti enemmän kaikessa, koska se edelsi kristinuskoa ateismina avant la lettre, mutta se on toisaalta piilevämpää nykymaailmassa, jossa ateismi koetaan monin paikoin suuremmaksi rikokseksi yhteiskuntaa vastaan kuin kristillisyys. En lähtisi tutkimaan Nylénin epäilystä aikaisemmin mainitsemastani syystä: Jumala ei yksinkertaisesti jätä tavaroilla täytettävää "reikää sydämeen" kuin entinen rakastettu vaan on ateistille miinusmerkkinen olio. Sen sijaan kristinuskon vaikutusta hyvässä ja pahassa sietää tutkia ja on tutkittukin.

Rakastan totuuteen pyrkivää keskustelua, vaikka se ei pitäisikään itseään keskusteluna. Eräs sen tunnusmerkeistä on, että esitetään välillä yksimielisyyttä:


Sattuma, sanoo ateisti, vastahakoisesti, koska sattuma ei "valitse". Jumala, sanon minä, mielihyvin.

Onko taaskaan eroa muussa kuin sanavalinnassa?"

- - -

1990-luvulla pastori Antti Kylliäinen väitti, että kaikki pääsevät taivaaseen. Minä aiheutan nyt lisää harmia ja pahaa mieltä jumalankieltäjille väittämällä, että kaikki uskovat Jumalaan.

Voi tietysti, edelleen, kutsua asioita muillakin nimillä. Tajuun maailman merkityksellisyydestä voi viitata myös puhumalla esimerkiksi henkisyydestä, mikä onkin suosittua. Voi väittää, että hengellisyys, taju siitä, että "tässä ei ole kaikki", on istutettu meihin jo äitimme kohdussa, konsanaan siis kuin aistit.


Sanaleikki, tuo uskontokeskustelun suola Jeesuksen haavoissa! On kuitenkin muistettava, että jos kaikki uskovat Jumalaan, asiaa ei voi selittää ymmärrettävästi viittaamalla kristinuskoon, jonka epäloogiseen Jumalaan uskominen on ateisteille - ja itse asiassa myös kaikille muille, sanon minäkin - mahdotonta. Onneksi Nylén ei ole niin pöyhkeä, että ihan syyllistyisi tähän. Käytän "sattumaa" mielelläni enkä lainkaan "vastahakoisesti", mutten selittämään maailmaa vaan kuvaamaan sitä. On varmaa, että maailman olemassaolo on pohjimmiltaan sattumaa: sillä on moraalisia seurauksia maailmassa, mutta se ei toki selitä, miksi maailma on ja millainen se on, saati sitten itseään. Se on arvoitus - eikä minua haittaa lainkaan, jos joku haluaa kutsua sitä Jumalaksi. Henkisyyden ja hengellisyyden haluaisin erottaa toisistaan toteamalla puoliksi leikilläni, että niistä 'hengellisyys' on yhtä vanhentunut kuin 'fyysillisyys', fyysisyyden synonyymi. Valitettavasti kielenhuolto ei tue haluani vaan ilmeisesti pitää hengellisyyttä henkisyyden alalajina.

Ei ole paljon vastaan sanomista. Mistä kenkä siis yhä puristaa? Tietenkin katolilaisuudesta. Nylén kirjoittaa, ettei ole "erityisen katolinen", "vain katolilainen". (Tässä hän käyttää adjektiivia 'katolinen' ja substantiivia 'katolilainen' oikein, mutta en ole varma, käyttääkö hän niitä oikein puhuessaan samassa virkkeessä "luterilaisuudesta" ja "katolisuudesta". Jokin epäsuhta siinä kuuluu, vaikka haluankin uskoa, että Nylén käyttää termejä tarkasti.) Hän tarkoittaa, että Vatikaanissa on paljon sulateltavaa, jota hän haluaa sulatella, koska katolinen kirkko on Se Ainoa Oikea. Nylén puhuu ehkäisy- ja aborttikiellosta sekä naispappeudesta ja homojen syrjinnästä ymmärtäen kahta ensimmäistä ja ihmetellen kahta jälkimmäistä, joista hän kirjoittaa osuvasti:


Naisille kirkko sanoo: "Teillä ei voi olla kutsumusta pappeuteen." Homoille se sanoo: "Teillä ei voi olla kutsumusta avioliittoon." Tästä monet naiset ovatkin perinteisesti päätelleet, että heillä täytyy olla kutsumus avioliittoon, ja monet homot, että heillä täytyy olla kutsumus pappeuteen.


Tuohon ei ole mitään lisättävää. Ehkäisy- ja raskaudenkeskeytysasiat ovat vaikeampia, sillä vaikka Nylén ei ympäristötietoisena tietenkään kannata kieltoja, hän hyväksyy ehkäisyn ja abortin kummallisesti mutisten. Hän esittelee juurta jaksaen kieltojen taustoja, jotta edes vähän ymmärtäisimme Vatikaania. "Kirkko vaatii pitämään ihmisluontoa jonkinlaisena ideaalina, jota kohti on pyrittävä. Minä vaadin periaatteellisesti vain, että pitää aina muokata ympäristöä, ei koskaan ihmistä", hän tiivistää kantansa. Nylén muistuttaa toisaalla antimoderniudestaan eli käytännössä uuden teknologian vastustamisestaan, koska kehityksestä on seurannut enemmän pahaa kuin hyvää. Vaikka nyt näyttäisikin siltä, että metsään on menty, ihmisen ja ympäristön erottaminen toisistaan olisi silti vaikea filosofinen kysymys. Ja koska kysymys koskee kaikkia, on kohtuullista toivoa, että sitä käsiteltäisiin viittaamatta kristinuskoon, joka ei suinkaan ole ainoa uskonto tai elämänkatsomus, joka tunnistaa ihmisen ainutlaatuisuuden eli itsensä tiedostamisen kyvyn. Kysymystä ei kuitenkaan tarvitse esittää maailmassa, jossa ehkäisy- ja aborttikielto aiheuttaa paljon absurdia kärsimystä. Nylén tajuaa itsekin ihmetellä, miksi kirkko ei kiellä yhtä pontevasti yksityisautoilua, josta on paljon enemmän haittaa kuin ehkäisystä ja raskaudenkeskeytyksistä.

Nylén pahoittelee, että "vanha kristinusko" on turmeltunut "patriarkaalisen kulttuurin kainalossa", mutta hänen mielestään on parempi vaikuttaa kirkkoon sisältäpäin. En malta olla huomauttamatta, että jos hyvä kuitenkin voittaa pahan ja todellinen kirkko on Jeesus itse, myös kirkon ulkopuolella on "sisällä" todellisessa kirkossa. Siellä minä mielestäni olen vaikuttamassa asioihin - sikäli kuin "kaikki uskovat Jumalaan". Tervetuloa todelliseen kirkkoon, pois "Isän" kainalosta Pojan ystäväksi!

Lopussa Nylén kirjoittaa lennokkaasti maallistumisesta "ihmisen suurena mahdollisuutena":


Voisimmeko viimein hyväksyä vapauden, johon Kristus meidät vapautti? Vapauden, joka ei ole loputtomien vaihtoehtojen meressä lillumista eikä taivaallisten lakien noudattamista vaan sitä, että jalkojen alla on kantavaa maata.


Toivotaan, että näin käy; että mahdollisuudesta tulee taas mahdollisuus eikä pelkkä välttämättömyys, niin kuin minulla on tapana muotoilla vapauden ongelma. Jos kaikista kristityistä tulee Antti Nylénin kaltaisia, olemme jo pitkällä. Muut voivat ilman Kristustakin lakata pelkäämästä kuolemaa ja ryhtyä elämään ikuista elämää.

Lopetan arvioni Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mottoon, joka on lainaus Pilatukselta: "Quod scripsi, scripsi."

Mitä Nietzsche tarkoitti

"'tyhmä pyhyyteen saakka' sanotaan Venäjällä"

"Ei pidä mennä kirkkoihin, jos tahtoo hengittää puhdasta ilmaa."

"Samat affektit ovat miehessä ja naisessa kuitenkin tempoltaan erilaiset: sentähden mies ja nainen eivät lakkaa ymmärtämästä toisiaan väärin."


Tällaisia kirjoittelee Friedrich Nietzsche teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Tuskin on toista yhtä monisanaista ja -naista miestä, joka on niin ankara ajattelija ja samaan aikaan puhuttelee niin monenlaisia ihmisiä. Voiko kukaan varmasti sanoa, että Nietzsche olisi ollut jossain väärässä? Ei - varmasti.

Nietzschen lukemista harrastetaan kai yleensä ensimmäisen kerran lukioiässä, kun filosofian opinnot alkavat ja muutenkin ollaan hyvin vaikutealttiita ja laiskoja ajattelemaan itse. Minä kyllä pidin filosofiasta alusta lähtien, mutta Nietzsche ei kiinnostanut. Miksi olisikaan kiinnostanut mies, joka sanoi Jumalaa kuolleeksi, kehotti ottamaan ruoskan mukaan naisen luo sekä puhui yli-ihmisestä niin hyvin ja juutalaisista niin pahasti, että natsit voivat vedota suureen filosofiin: kuuluin yhä kirkkoon, naiset eivät hirveästi kiinnostaneet ja natseja tietenkin vihasin. Vielä yliopisto-opintojeni alussa kirjoitin muistikirjaani: "Natzschi."

Myöhemmin luin Kalle Haatasen nihilismiä käsittelevän kirjan Ei voisi vähempää kiinnostaa. Se oli aikaa, jolloin kirkosta eroaminen houkutti minua yhä enemmän. Haatanen tuntui saaneen Nietzschestä irti jotain hyvää: hän puhui (tieteellisen) ankaruuden vaatimuksesta, josta aikamme oli lipsunut, ja ankaruutta Nietzsche toki peräsi - sillei iloista ankaruutta, voisin nyt lisätä (ja ehkä Haatanenkin lisäsi, en vain muista). Silti luin mieluummin englanninkielistä uskonnonfilosofiaa, jota Nietzsche olisi haukkunut "kuivaksi" ja "keskinkertaiseksi", koska se oli minusta selväsanaisempaa.

Toissa kesänä luin viimein Näin puhui Zarathustran. Junassa selitin lukeneelle ystävälleni, että ihan varmasti Nietzscheä on mahdollista tulkita niin, ettei "yli-ihminen" saa tehdä mitä vain, ja nainenhan siinä kirjassa käskee ottaa sen ruoskan mukaan.

Tänä syksynä olen lukenut sekä Iloisen tieteen että yllä lainatun teoksen (en tietenkään saksaksi vaan J. A. Hollon 60-luvun suomennoksina, jotka saavat älynystyrät pohtimaan "herruuden" ja "herrauden" vivahde-eroa ja joiden vanhentuneesta kielestä filosofian lehtorini olisi sanonut, että "se tekee vain hyvää"), jonka juuri lopetin, ja nyt olen valmis kertomaan, mitä Nietzsche tarkoitti - sillei iloisesti.

Aloitetaan filosofiasta: Nietzsche oli filosofien filosofi. Tämä ei tarkoita samaa kuin kirjailijoiden kirjailija eli kirjailijaa, jota vain toiset kirjailijat lukevat, vaan sitä, että mitä Nietzsche tarkoitti, sitä tarkoittaa koko filosofia. "Jokainen filosofia myös salaa filosofian", hän väitti. Tässä ollaan ankaruuden vaatimuksen ytimessä. Nietzsche ihmetteli, miten muuten niin esimerkillinen Sokrates pyysi kuolinvuoteellaan uhraamaan kukon. Siitä voimme päätellä, että filosofian ankaruus tarkoittaa kahta asiaa: (1) on tiedettävä, minkä filosofian filosofia salaa, ja (2) sekin, kumpi niistä on lopulta se oikea, ankara - mutta sillei iloinen - filosofia; salaava vai salattu filosofia.

Mies ja nainen: Suokaamme Nietzschelle anteeksi, että hän eli aikana, jona naisasialiikkeen teräväkynäiset (Mary Wollstonecraft, John Stuart Mill) olivat olleet hänelle niin tympäiseviä englantilaisia. Filosofien filosofille sukupuolet ovat luontoa ja fysiikkaa, iloisen filosofian vastinparit, joiden suhteeseen ei tule sotkea mitä-lie-moraalia, hämärää tasa-arvoa eikä etenkään porvarillista hengettömyyttä. Mies siittää ja nainen synnyttää; ensimmäinen ottaa ja antaa, toinen antautuu ja antaa. "[O]ppineessa, tieteellisessä keskinkertais-ihmisessä on aina jotakin ikäneidolle ominaista: sillä hän ei ymmärrä enempää kuin tämäkään ihmisen kahta arvokkainta tehtävää." Siittäminen ja synnyttäminen ovat neron työtä; mutta mikä tärkeintä, niistä ei selviydy yksin. Älkäämme puhuko otsa rypyssä moraalista ja tasa-arvosta vaan siittäkäämme ja synnyttäkäämme niitä - sillei iloisesti. - Nietzschelle oli hyvin tärkeää, että miehet ja naiset hoitavat oman tehtävänsä. Hauskimmillaan hän onkin moittiessaan - ankarasti - miehiä oluen kittaamisesta ja naisia surkeasta ruoanlaittotaidosta.

"Jumala on kuollut." En tiedä, mitä tämä tarkoittaa, mutta olen melko varma, että se ei ole kovin tärkeää.

Yli-ihminen: Tämä on vaikein osa Nietzschen ajattelua. Siihen varmasti sekoittuvat iloisesti yllä kerrotut asiat filosofiasta sekä miehestä ja naisesta, jotenkin epämääräisesti Jumalan kuolemakin, mutta ehkä on paikallaan ensin tehdä yksi varaus, joka koskee monia muitakin ajattelijoita kuin Nietzscheä. Viimeistään 1970-luvulta asti on ollut lupa odottaa keneltä tahansa vakavasti otettavalta yhteiskunta- ja moraalifilosofilta, että tämä huomioi elävän luonnon pohdinnoissaan (ei vain metafyysisesti vaan ennen kaikkea fyysisesti), ja suhteuttaa kaikki aikaisempi ajattelu - sikäli kuin siihen palataan hyödyntämistarkoituksessa - siihen varmaan tietoon, että on olemassa rajoja, joita ei saa ylittää. Erityisen paljon on lupa ihastella niitä ajattelijoita, jotka jo ennen 70-lukua tai peräti toista maailmansotaa käsittivät melko hyvin, millaiset nämä rajat ovat. Niinpä länsimaalaisista minä ihailen esimerkiksi hiljan lukemiani Henry David Thoreauta, Charlotte Perkins Gilmania ja René Daumalia, jotka jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ymmärsivät syvällisesti ja monialaisesti, mitä tasapaino merkitsee.

Nietzschen yli-ihminen on jo kerran surkastunut latteaksi natsiksi, ja nykyaikana se taitaa olla lattea kapitalisti vielä enemmän kuin 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa, jonka porvarillista menoa Nietzsche päivitteli yhtä paljon kuin Thoreau vähän aikaisemmin. Ei siis pitäisi juurikaan häiritä filosofin hautalepoa, jos nyt pakotan yli-ihmisen hyväksymään luonnon rajat. Runollisimmillaan Nietzsche tietenkin liihottelee kaikkien rajojen yli; mutta vaikka naisen luo mentäisiin ruoskan kanssa, naisen on annettava synnyttää. Ja selvästihän Nietzsche arvostaa luontoa, luonnollisuutta ja luonnossa liikkumista: käveleminen auttoi sairastelevaa filosofiakin ajattelemaan. Sen tietääkseen tarvitsee vain perehtyä hänen elämäänsä, mutta kyllä hänen kirjoituksensakin asian paljastavat. Ehkäpä ei edes rajoita yli-ihmisen vapautta Nietzschelle epämieluisella tavalla, jos sen ajatusta täydennetään konkreettisemmalla mutta luovuuden hyväksyvällä luonnonmukaisuuden vaatimuksella: sehän voi jopa olla juuri sitä, mitä Nietzsche tarkoitti!

Ankaruus, iloisuus, luonnollisuus - ne on syytä muistaa Nietzschestä ennemmin kuin Jumalan kuolema tai nainen ja ruoska, sillä ne ovat lopulta helpommin ymmärrettäviä, niin paljon kuin 'luonnollisuutta' nykyään käytetäänkin väärin.

Kansanvallan kriisi

Itsenäisyyspäivästä on kohta kaksi viikkoa, ja minua vaivaa yhä A-Studio: Talkin viimeviikkoinen keskustelu Tampereen tapahtumista. Ei pitäisi antaa vaivata, koska tiedän, että kiistellystä kysymyksestä keskustelemaan kutsutaan aina henkilöt, jotka eivät tule ymmärtämään toisiaan tai esittävät jostain syystä - kuitenkin eri syystä kuin Sokrates - tyhmää. Tarkoitus ei ole tuoda totuuteen pyrkivän keskustelun avulla selkoa tapahtumista, vaikka näin ohjelmassa toisinaan väitetäänkin (ja yllättävän tyytyväisesti sanotaan sekin, että "keskustelu varmasti jatkuu"), vaan ymmärtää vastakkaisia kantoja asiaan. Sehän on helpompaa kaikille osapuolille, toimittajallekin, ja katsojatkin saavat edes jonkinlaista viihdettä. Paitsi minä, jolle tulee paha mieli, kun keskustelu ei pyri totuuden selvittämiseen.

Keskustelemassa olivat anonyymi "kiakkovieras", vasemmistolainen opiskelija, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja ja Kokoomuksen kansanedustaja. Anonyymi mielenosoittaja viljeli anarkismiin yhdistettäviä termejä ja ajatuksia, joita toimittaja pyysi jatkuvasti selventämään ja joita välivideolla esiintynyt menestynyt, Linnan juhliinkin osallistunut kirjailija piti auttamattoman vanhentuneina ja toimimattomina yhteiskunta-analyysin apuvälineinä. Vasemmistolainen opiskelija, joka kuuluu hallitusyhteistyötä arvosteleviin vasemmistoliittolaisiin, yritti kaivaa kahdelta muulta keskustelijalta ymmärrystä tapahtumille ja puolustautua päätoimittajan hyökkäyksiä vastaan - tämä näet keskittyi paitsi tuomitsemaan kansalaisliikehdinnän myös tahraamaan sillä Vasemmistoliiton mainetta pelkästään sillä perusteella, että joukossa oli ilmeisesti ollut enemmän vasemmistohenkisiä kuin perussuomalaisia mielenosoittajia. Kansanedustaja ihmetteli koko ajan, miksi hyvinvoivassa Suomessa pitää käyttää väkivaltaa politiikassa, miksi lailliset osallistumistavat eivät riitä.

Keskustelussa oli hyvää se, että ymmärtäjät yrittivät keskusteluttaa muita tapahtuman todennäköisistä taustoista ja ettei niitä hevosia enää niin hirveästi vatvottu; huonoa se, että ymmärtämättömät joko politikoivat (päätoimittaja) tai esittivät kirjailijan tavoin tyhmää epäsokratesmaisesti (kansanedustaja). Jotain järkevää kansanedustaja sentään sanoi todetessaan, että pitäisi varmaan kysyä joltakulta sosiologilta näistä taustoista. Ei hullumpi ajatus.

Miten sosiologi vastaisi siihen, että käytetään väkivaltaa, vaikka muitakin vaikutuskeinoja olisi? En tiedä, mutta poliittisluonteinen väkivalta demokratiassa kertoo kaiketi demokratian kriisistä, sillä demokratian yksi tarkoitus on ehkäistä poliittista väkivaltaa. Sen Kokoomuksen kansanedustaja olisi voinut sanoa, jos se olisi sopinut hänen tyhmäesitykseensä, jonka mukaan Suomessa asiat ovat hyvin ja tuloerot maailman mittakaavassa pieniä, joskin kasvaneet.

Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa; sitä, että kaikki päättävät yhteisistä asioista. Politiikka on näiden yhteisten asioiden hoitamista. Jos kaikki eivät päätä yhteisistä asioista, ei ole demokratiaa, ja jos poliitikko hoitaa muita kuin yhteisiä asioita - ajaa muuta kuin yhteistä etua - hän on huono poliitikko.

Demokratia ei tarkoita, että enemmistö päättää. On mahdollista, että päätoimittajalla ja kansanedustajalla on tällainen virheellinen näkemys demokratiasta, sillä se on kai aika yleinen näkemys (kiakkovieraasta ja opiskelijasta olen epävarmempi). Enemmistöllä on kyllä demokratiassa enemmän valtaa kuin vähemmistöllä, mutta se ei vapauta velvollisuudesta tehdä yhteisen edun mukaisia päätöksiä eikä - ainakaan moraalisesti - huonoista päätöksistä seuraavalta paheksunnalta ja poliittisilta johtopäätöksiltä.

Olen puhunut demokratian olemuksesta blogissani aiemminkin. Pahoittelen toistoa, mutta asia on mielestäni erittäin tärkeä, koska koen, että monien poliitikkojen mielestä on ihan hyväksyttävää ajaa oman äänestäjäkunnan (oletetun äänestäjäkunnan, sillä äänestys on salainen) etua; sitä saatetaan pitää jopa poliitikon velvollisuutena. Ei se niin mene. Poliitikon pitää tehdä yhteisen edun mukaisia päätöksiä, olla koko kansan eikä jonkin kunnan tai maakunnan tai läänin poliitikko. (Tässä ei ole virhettä. Ei kunnallispoliitikonkaan ole soveliasta ajatella vain omaa kuntaansa. Kunta ei ole saari valtiossa sen enempää kuin valtio saari globaalisti toimivassa maailmassa.)

Laajemmin demokratia tarkoittaa myös eläinten ja kasvien, miksei myös elottoman luonnon, ottamista mukaan päätöksentekoon. Mutta kunhan nyt ensin selvittäisiin tästä ihmiskansanvallan kriisistä. Miten? Poliitikkojen pitää vain olla oikeita poliitikkoja, kansanvallan oikeaa kansanvaltaa. Jos ei ymmärrä, mitä demokratia ja politiikka tarkoittavat ja edellyttävät, on luovuttava vallasta. Sitten voi joutessaan vaikka taivastella sitä, miksi hevosen päälle heitetään maalia.

Mummon opetus

Kesä 2013 oli satoisa. Vadelmia oli enemmän kuin vuosiin, pohjoisessa kuulemma lakkaa ennätykselliset määrät, eikä mustikatkaan tuottaneet suurta pettymystä. Myös vanhan mummolani pihan vähintään eläkeikäinen omenapuu pani parastaan. Kun elokuun lopussa kävin sukulaisissa Keski-Suomessa, harmittavan monet hedelmät olivat jo pudonneet ja mädäntyneet tai hyvää vauhtia mädäntymässä puun alle. Kävimme ripeästi töihin aurinkoisena sunnuntaina: mädät omenat työnnettiin kottikärryillä metsänreunaan eläimistön evääksi (kolme neljä kärryllistä!), puolimädistä haukattiin sitä ennen puolikas suuhun, mädäntymättömät kassitettiin. Sitten katsoimme oksia, haimme tikkaat ja tartuimme mahdollisimman pitkiin kättä pidempiin, joilla hyväntahtoisesti mätkimme puuta, kunnes se luovuttaisi meille antimensa. Puu mätki meitä hyväntahtoisesti takaisin pudottamalla osan omenoista päähämme. Ylimmät latvaomenat jäivät puuhun kuin kruunuksi, vaikka tavoittelin niitäkin nousemalla pari metriä puuhun ja tuuppimalla latvaa naurettavan pitkällä haravalla. Saimme neljä viisi isoa muovikassillista vain hyvin vähän lommoutuneita omenoita, joissa oli myös vain hyvin vähän jälkiä toisenvaraisten eliöiden läsnäolosta.

Aina mummolan omenapuu ei ole tuottanut hyvää satoa. Muistan lapsuudestani monta kesää, jona puulle suunniteltiin muuta kuin hedelmäntuottokäyttöä. Omenapuu on tiemmä myös hyvä rakennusmateriaali, mutta sitä käyttötarkoitusta ei mietitty. Äitini muistutti sadonkorjuumme aikana, että mummo oli usein riidellyt papan kanssa omenapuusta. Pappa oli halunnut kaataa puun, joka varjosti keittiön ikkunaa eikä juuri tuottanut hedelmää. Mummo oli vastustanut ja saanut tahtonsa läpi. Pappa kuoli, kun olin pieni, ja mummo kuusi vuotta sitten 89-vuotiaana. Kuolemaansa asti mummo asui sama omenapuu pihapiirissään, vaikka hän joutuikin muuttamaan rapistuneesta mökistään äitini rakennuttamaan uuteen taloon.

En tiedä, miten tärkeä omenapuu oikeasti oli mummolle, mutta haluan uskoa, että se oli hyvin tärkeä. Mummo ei muistaakseni koskaan opettanut minulle mitään, sillä hän ei ollut sellainen mummo. Kuitenkin hän tuli omenapuullaan opettaneeksi - niin, mitä?

Luin aikaisemmin tänä vuonna Risto Isomäen Puukirjaa (1997). Se on varmaan tärkeimpiä suomalaisia tietokirjoja, vaikka onkin osittain vanhentunut. Teoksen kantava ajatus on koko maailman ruoantuotannon parantaminen siirtymällä monikerroksiseen puutarhaviljelyyn kaikkialla, missä se on mahdollista, sillä pähkinä- ja hedelmäpuut ovat satoisia ja ravitsevia, työllistävät ja suojaavat maanpintaa eroosiolta. Lisäksi kirjassa pohditaan, mitkä metsänhoidon toimenpiteet parhaiten hillitsevät ilmastonmuutosta eli mitkä puulajit sitovat hiiltä parhaiten. Puukirja etenee puulajiesittelyin eli hyvin kuivasti, mutta silti se on innostavimpia ja mielenkiintoisimpia maailmanparannuskirjoja, joita olen koskaan lukenut.

Mummoni ei varmasti koskaan lukenut Puukirjaa, mutta silti hän ymmärsi omenapuun merkityksen: puiden kanssa pitää olla pitkäjänteinen, sillä ne kasvavat hitaammin kuin vilja ja karja mutta tuottavat kuitenkin lopulta satoa - ja ne tuottavat muutakin kuin satoaan, Risto Isomäen moneen kertaan toistamin sanoin myös "paljon iloa". "Ilo" ei ole koskaan ollut arvostetuimpia maa- ja metsätaloustuotteita, ja siksi Isomäkikin puhuu siitä sivumennen. Kun korjasin tänä kesänä mummon omenapuun satoa, iloitsin enemmän puun säilymisestä kuin omenoista, sillä terveellisempiäkin hedelmiä toki on. Lyhytjänteisellä papallani oli oikeus lyhytjänteisyyteensä, mutta ei pitkäjänteisyyden kustannuksella.

En koskaan saa tietää, mitä sellaista mummoni koki, joka sai hänet arvostamaan iloa, mutta valmistaudun ottamaan ilon vastaan aina, kun lusikoin suuhuni myslin tai puuron seassa kaunista oranssia, punaista, keltaista tai vaaleanvihreää omenasosetta.

Akin muotimerkintöjä, osa 3: sopiva ja sopimaton paita

Kesällä pikkusiskoni, joka on töissä vaateliikkeessä, huomautti oranssista T-paidastani, että se on liian iso minulle. Hän esitti konkreettisen perustelun, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut ja jonka en ollut ajatellut liittyvän paidan kokoon ja sopivuuteen mitenkään: hihan ja paidan keskiosan välinen sauma roikkui olkavarren tienoilla eikä asettunut olkapäälle, niin kuin kuulemma pitäisi. Olin aina kuvitellut, että saumojen tehtävä paidoissa ja muissakin vaatteissa on vain yhdistää niiden eri osat toisiinsa ja että paidan sopivuus on monimutkaisempi kysymys, jossa pitää ottaa huomioon yksilölliset mitat, lihakset, sosiaalinen tilanne ja muut. Puhuin jokseenkin näin myös pikkusiskolleni, mutta hän korosti edelleen olkasauman asettumisen merkitystä: jos se ei asetu olkapäälle, paita ei ole sopiva.

En ole inventoinut paitojani mutta arvioin, että jos tämän yllättämään päässeen tiedon nojalla poistaisin kaapistani kaikki sopimattomat paidat, paitani vähenisivät noin kolmannekseen nykyisestä. Siksi en uskallakaan inventoida. Sen sijaan yritän miettiä, millä perusteella paita voi olla sopiva vaikkei sen olkasauma asettuisikaan olkapäälle.

Se on kyllä tosi vaikeaa. Kun nimittäin puen päälleni jonkin harvoista, olkasaumoistaan sopivista T-paidoistani, se istuu loistavasti. Niin kuin se vanha musta, jonka selässä on turkulaisen opiskelijabaarin mainos. Tai se tummansininen, joka mainostaa keskisuomalaista rautakauppaa... Ei kun hetkinen, minähän luovuin siitä, koska se tuntui liian pieneltä ja joku sanoi minulle, että se on liian pieni. Tai se valkoinen Disneyland-paita... Kun nostan käsivarteni ylös, sen helma kohoaa rintalastaan asti, joten ei kai sitäkään voi pitää sopivana. (Miksi ostin niin pienen paidan sinä Ranskan-kesänä? Enhän ole Cindy Crawford siinä yhdessä elokuvassa.) Itse asiassa minulla ei taidakaan olla muita sopivia T-paitoja kuin se vanha musta, josta on kyllä olemassa myös meleeratun harmaa versio; mutta sen kaulus on kulunut, ja muutenkin se taisi repeytyä pahoin, kun riisuin sen kerran liian hikisenä liian väkivaltaisesti päältäni.

Yritän ajatella jotain muuta. Kesällä sain valita vapaasti erään edesmenneen herrasmiehen vaatekaapista kauluspaitoja, läjittäin kauluspaitoja. Naiset ovat aina sanoneet minulle, että minun pitäisi käyttää enemmän kauluspaitoja. Löysin kuluneita mutta kiinnostavannäköisiä paitoja, joista osa oli valmistettu DDR:ssä ja Englannissa. Arvelin näitä harvinaisuuksiksi, joten täytin niillä omaa kaappiani, vaikka eivät ne ihan minulle sopineetkaan. Ehkä pukeudun yhteen näistä harvinaisuuksista isänpäivänä.

Paita on miehelle silkka stressintuoja. Toisaalta sellainen on melkein pakko olla aina päällä, toisaalta sen pitäisi olla aina myös sopiva. Useimmiten on kohtuutonta vaatia mieheltä, että molemmat ehdot täyttyvät.

Kolme vuotta sitten olin kesätöissä museossa hellepäivänä. Kun pääsin taukohuoneeseen levähtämään, riisuin paitani vilvoitellakseni. Tekoni tyrmistytti työkavereitani. Naiset välttelivät katsekontaktia ja mutisivat, että eiväthän hekään voi vilvoitella riisumalla paitansa; miehet nauroivat astuessaan taukohuoneeseen ja nähdessään minut istumassa ilman paitaa pöydän takana, koska he luulivat minun olevan kokonaan alasti. Taistelin jonkin aikaa sanallisesti typeriä työpaikkakonventioita vastaan mutta lopulta puin paidan taas ylleni, hieman loukkaantuneena kohtaamastani ymmärtämättömyydestä. Ehdinpä kuitenkin viilentyä.

Tänä kesänä kotonani oli usein hyvin kuuma. Erääänä hyvin kuumana päivänä istuin tietokoneellani, jonka ääressä hikoilen usein vielä enemmän kuin partaa ajaessani, joten tietenkin riisuin paitani. Tuolloin puolitoistavuotias tyttäreni, jolla on tapana häiritä työntekoani leikkiasioillaan, tuli pian huoneeseen ja ojensi minulle paitani takaisin. Hänestä näytti pelottavan oudolta, kun minulla ei ollut paitaa. Puin hikisen paidan takaisin päälle, ja tytär hymyili hyväksyvästi. Minä huokaisin nääntyneesti.

Mikä merkitys jää käsitteille 'taukohuone' ja 'koti', jos niiden tarkoittamissa paikoissa ei voi tarvittaessa riisua paitaansa? Jos aina ei vain voi pitää sopivaa paitaa, miksi on pakko olla paita? kysyn vain. Älkää vaatiko paitaa, jos ette voi osoittaa sopivaa paitaa, sanon minä. Ne olkasaumat eivät riitä mihinkään.

Kirja-arvio: Jatkoa kirjallisuuden historialle

Luin yli 900-sivuisen kirjan, jonka arvioin vain lyhyesti. Se on Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945 - 2000. Avain, Helsinki, 2013. Teos on jatkoa Vartiaisen aikaisemmalle ja yhtä paksulle kirjalle Länsimaisen kirjallisuuden historia. BTJ, Helsinki, 2009. Senkin luin uutuudeltaan.

Vartiaisen varhaisempi esitys kirjallisuuden alkuhämärästä toiseen maailmansotaan oli jatko-osaa huomattavasti hyödyllisempi teos. On varmasti totta, että toisen maailmansodan jälkeen on ollut enemmän merkittäviä kirjailijoita kuin ennen sitä, koska kehitys on ulottunut myös kirjallisuuteen ja menneisyyden tietämys ikään kuin kasaantunut. Lähihistoriasta on vain vaikeampi tunnistaa tulevaisuudessa merkittäviksi muodostuvia tekijöitä, joten siitä tulee hyvin luettelomaista ja pinnallista kirjailijoiden elämän ja teosten referointia. Toki Vartiainen tekee paikoin näkemyksellisiä huomioita kirjailijoiden yhteyksistä toisiinsa ja maailmantapahtumiin (kuten varovaisen vertauksen suomenruotsalaisen ja amerikanjuutalaisen kirjallisuuden välillä). Ja on kai niinkin, että historian pitää olla enimmäkseen puolueetonta esitystä kaikesta, mitä on ollut (vähemmistökirjallisuuksia myöten). Silti en voinut jatko-osaa lukiessani olla kaipaamatta edellisen osan selkeämpää ilmettä, joka perustui pitkälti siihen, että siinä keskityttiin klassikkoihin ja perusteoksiin. Ehkä Vartiainen teki parhaansa; en vain ole varma, kannattiko tehdä.

Kiiltomadon arviossaan "Kirjallisuuden poliittinen historia" (15.5.) Virpi Alanen kiittelee Vartiaista siitä, että tämä pitää kirjallisuuden yhteiskunnallisuutta itsestään selvänä. Siihen voin yhtyä, mutta en siihen, että kirja olisi "erityisen tärkeää luettavaa". Opettajana Vartiainen kyllä kirjoittaa historiaansa hyvin helppotajuista asennekasvatusta - kirjailijoiden sanomiin nojaten - joka eheyttää lukijan mieltä rannattomalla nykykirjallisuuden merellä, mutta se ansaitsisi oman pamflettinsa. Nyt Alasen ihailema "nykyhumanistinen sivistys" jää epäjohdonmukaisiksi fragmenteiksi historian ja kirjallisuuden referoinnin sekaan. Postmodernia kirjallisuutta lukiessa tuntui usein, että oli huolimattomasti valmistellulla kirjallisuuden luennolla.

Jo Vartiaisen ensimmäistä kirjallisuudenhistoriaa lukiessa kärsin siitä tosiasiasta, että Vartiainen ei yksinkertaisesti osaa kirjoittaa kovin hyvin. Ei siinä mitään: jotkut osaavat kirjoittaa, jotkut esiintyä ja opettaa. Pitää vain hyväksyä omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Enkä tarkoita, että Vartiaisen ei pitäisi ollenkaan kirjoittaa. Tarkoitan, että Vartiainen tarvitsee kipeästi hyvää kustannustoimittajaa, joka arvostaa suomen kieltä ja ymmärtää, että huonolla suomella kirjoitettu esitys KIRJALLISUUDESTA herättää poikkeuksellisen paljon epäluottamusta ja harmistusta. Toistaiseksi Vartiaisella ei ole ollut tällaista kustannustoimittajaa. Paitsi että teksti vilisee kielioppivirheitä ja automaattiohjauksella tuotettua tekstinkäsittelytekstipuuroa, myös kirjailijoiden, ihan tunnettujen, nimiä on kirjoitettu väärin. Kirjallisuudenhistoriassa. Eikö teissäkin herätä sopimatonta hilpeyttä lukea ruotsalaisesta menestysdekkaristista Henning Mankelista tai martiniquelaisesta négritude-runoilijasta Aime Cesaresta? Ihan oikeasti, hei, nyt jotain ryhtiä sinne kustantamoon. Ei tällaista tekstiä saa julkaista, ei tämä ole mikään opinnäytetyö, liukuhihnaväitös tai luentomoniste. Tämä on tietokirja.

Kirjan nimestä vielä: Vartiainen erittelee ihan kiitettävän selkeästi käsitteitä postmoderni, postmodernismi ja mitä niitä vielä on. Onneksi teoriapuolelle on omat lukunsa kirjan alussa ja lopussa. Suhteellisen vähän postmoderni-juttuihin viitataan varsinaisessa kirjallisuudenhistoriassa (aina välillä Vartiainen tuntuu törmäävän kirjailijaan, josta hän äkkää sanoa, että tässä on muuten postmodernia se ja se), mutta kyllä nimitys toisen maailmansodan jälkeisestä kirjallisuudesta puolustaa kohtuullisen hyvin paikkaansa - vaikka tuntuikin aluksi liioitellulta. Lopettaakseni lyhyen arvioni myönteiseen sävyyn.

Yhteisöllisyyden salaisuus

Aina kun koulussa ammuskellaan tai puukotellaan ja yksinäinen vanhus kuolee kotiinsa, haikaillaan yhteisöllisyyttä. Useamminkin voisi yhteisöllisyyttä haikailla. Lasten ja aikuisten kiusaaminen on arkipäivää ja merkki yhteisöllisyyden puutteesta sekin, mutta se onkin arkipäivää. Suurimmat ongelmat kätkeytyvät arkipäivään, koska arjelta vaaditaan työrauhaa, jonka ongelmanratkaisuponnistelut siitä veisivät.

Minun arjessani ei onneksi ole työrauhaa: pitäisi suomentaa ja toimittaa laadukasta kirjallisuutta, mutta on apurahan anomista, ruokaostoksia ja pian kaksivuotiaan tyttären kaitsemista. Voin siis yhtä hyvin antaa arkeni levitä käsiin ja paljastaa kaikille, mikä on yhteisöllisyyden salaisuus. Toivottavasti viitseliäisyyttäni arvostetaan.

Yhteisöllisyyden esteenä pidetään individualismia. Niin se onkin: individualisti uskoo omaan jakamattomuuteensa eikä siksi jaa itsestään. Itsestään jakaminen - joka rajoittuneesta näkökulmasta tuntuu työrauhan rikkoutumiselta - on yhteisöllisyyden edellytys. Jälkimmäisen välttämätön ehto ei kuitenkaan ole niinkään individualismin kukistaminen kuin individualismin erottaminen yksilöllisyydestä.

Jos yhteisöt hylkivät yksilöllisyyttä, ne torjuvat tehokkaasti individualismin mutta myös hidastavat omaa kehitystään. Välillisesti ne voivat jopa lietsoa individualismia, jos ne estävät yksilöä lähestymästä itseään - siis yhteisöjä - sillä silloin yksilölle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin individualismi. Yhteisöllisyyden pahimpia pilaajia ovat yhteisöt, jotka ovat kollektiivisesti individualistisia. (Yleensä vältän sanaa 'kollektiivisuus', mutta nyt todella tarvitsen sitä.)

Kollektiivisesti individualistiset yhteisöt uskovat omaan jakamattomuuteensa eivätkä siksi jaa itsestään, toisin sanoen ne eivät tee tilaa niitä lähestyville yksilöille. Mutta ei riitä, että saadaan sekä yhteisöt että yksilöt lähestymään toisiaan, vaan jo olemassaolevien individualististen yhteisöjen täytyy muuttua radikaalimmin, sillä ne ovat suurempi uhka yhteisöllisyydelle.

Näiden yhteisöjen asenneongelmaa valaissee parhaiten katsaus demokratian olemukseen. Demokratia on kansanvaltaa, jossa yhteisistä eli yhteisön asioista päättävät kaikki yhdessä, kaikki yhteisön yksilöt. Edustuksellisuus ei muuta periaatetta mutta lisää edustajien vastuuta tehdä päätöksiä, jotka ottavat kaikkien tarpeet huomioon. Ei siis riitä, että eletään enemmistön päätöksen kanssa, vaan enemmistön on tehtävä tilaa vähemmistön tarpeille ja haluillekin. Muuten demokratia ei ole aito demokratia vaan sen irvikuva, majoritistinen demokratia, jossa vallitsee enemmistön tyrannia. Sellaista demokratiaa on syytä välttää, koska siitä kärsivät jopa etuoikeutetuiksi mielletyt kansalaiset, kuten Björn Wahlroos. (Joo, olen oikeasti sitä mieltä, että Wahlrooskin kärsii enemmistön tyranniasta, jos sitä on, mutta ei sillä tavalla kuin hän itse luulee.)

Aidosti demokraattinen päätöksenteko on vaikeaa, jos on vain kaksi vaihtoehtoa. Tuleeko Suomen pysyä EU:ssa vai erota siitä? Jos 52 prosenttia kansastaa äänestää pysymisen puolesta ja loput 48 prosenttia eroamisen, "kansa on vaarassa jakautua kahtia", niin kuin vaaleissa usein kauhistellaan. Jos demokraattisessa yhteisössä ei ole asenneongelmaa, ei tarvitse kauhistella; pitää vain tehdä aidosti demokraattinen päätös. Se vaatii analyysia pysymisestä. EU:ssa pysytään, mutta eroamista vaatineille on annettava siitä jokin korvaus, mikä tarkoittaa käytännössä pysymisen muuttumista joksikin muuksi kuin mistä äänestettiin. EU:ssa voidaan esimerkiksi pysyä, jos EU luopuu markkinafundamentalismistaan tms.

Hyvä, yhteisöllinen yhteisö on aidosti demokraattinen. Monet uskonnolliset yhteisöt eivät ole yhteisöllisiä, ja harvat valtiot ovat aidosti demokraattisia. Itse asiassa suurin osa maailman isoista ja pienistä yhteisöistä on kollektiivisesti individualistisia. Niinpä on todennäköistä, että se yhteisöllisyys, jonka perään aika ajoin haikaillaan, onkin ollut enemmistön - tai muuten vain vahvemman - tyranniaa. Yhteisöllisyys edellyttääkin luultavasti ihan ensin väärän yhteisöllisyyden haikailemisen lopettamista.

Yhteisöllisyyden salaisuus on syvällinen ymmärrys siitä, että totuus on absoluuttinen. Ihminen on eläin, osa luontoa. Luonto on ihmisen maailmankaikkeus.

Mitäkö tarkoitan? Valitan, minulla on töitä.