keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Yhteisöllisyyden salaisuus

Aina kun koulussa ammuskellaan tai puukotellaan ja yksinäinen vanhus kuolee kotiinsa, haikaillaan yhteisöllisyyttä. Useamminkin voisi yhteisöllisyyttä haikailla. Lasten ja aikuisten kiusaaminen on arkipäivää ja merkki yhteisöllisyyden puutteesta sekin, mutta se onkin arkipäivää. Suurimmat ongelmat kätkeytyvät arkipäivään, koska arjelta vaaditaan työrauhaa, jonka ongelmanratkaisuponnistelut siitä veisivät.

Minun arjessani ei onneksi ole työrauhaa: pitäisi suomentaa ja toimittaa laadukasta kirjallisuutta, mutta on apurahan anomista, ruokaostoksia ja pian kaksivuotiaan tyttären kaitsemista. Voin siis yhtä hyvin antaa arkeni levitä käsiin ja paljastaa kaikille, mikä on yhteisöllisyyden salaisuus. Toivottavasti viitseliäisyyttäni arvostetaan.

Yhteisöllisyyden esteenä pidetään individualismia. Niin se onkin: individualisti uskoo omaan jakamattomuuteensa eikä siksi jaa itsestään. Itsestään jakaminen - joka rajoittuneesta näkökulmasta tuntuu työrauhan rikkoutumiselta - on yhteisöllisyyden edellytys. Jälkimmäisen välttämätön ehto ei kuitenkaan ole niinkään individualismin kukistaminen kuin individualismin erottaminen yksilöllisyydestä.

Jos yhteisöt hylkivät yksilöllisyyttä, ne torjuvat tehokkaasti individualismin mutta myös hidastavat omaa kehitystään. Välillisesti ne voivat jopa lietsoa individualismia, jos ne estävät yksilöä lähestymästä itseään - siis yhteisöjä - sillä silloin yksilölle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin individualismi. Yhteisöllisyyden pahimpia pilaajia ovat yhteisöt, jotka ovat kollektiivisesti individualistisia. (Yleensä vältän sanaa 'kollektiivisuus', mutta nyt todella tarvitsen sitä.)

Kollektiivisesti individualistiset yhteisöt uskovat omaan jakamattomuuteensa eivätkä siksi jaa itsestään, toisin sanoen ne eivät tee tilaa niitä lähestyville yksilöille. Mutta ei riitä, että saadaan sekä yhteisöt että yksilöt lähestymään toisiaan, vaan jo olemassaolevien individualististen yhteisöjen täytyy muuttua radikaalimmin, sillä ne ovat suurempi uhka yhteisöllisyydelle.

Näiden yhteisöjen asenneongelmaa valaissee parhaiten katsaus demokratian olemukseen. Demokratia on kansanvaltaa, jossa yhteisistä eli yhteisön asioista päättävät kaikki yhdessä, kaikki yhteisön yksilöt. Edustuksellisuus ei muuta periaatetta mutta lisää edustajien vastuuta tehdä päätöksiä, jotka ottavat kaikkien tarpeet huomioon. Ei siis riitä, että eletään enemmistön päätöksen kanssa, vaan enemmistön on tehtävä tilaa vähemmistön tarpeille ja haluillekin. Muuten demokratia ei ole aito demokratia vaan sen irvikuva, majoritistinen demokratia, jossa vallitsee enemmistön tyrannia. Sellaista demokratiaa on syytä välttää, koska siitä kärsivät jopa etuoikeutetuiksi mielletyt kansalaiset, kuten Björn Wahlroos. (Joo, olen oikeasti sitä mieltä, että Wahlrooskin kärsii enemmistön tyranniasta, jos sitä on, mutta ei sillä tavalla kuin hän itse luulee.)

Aidosti demokraattinen päätöksenteko on vaikeaa, jos on vain kaksi vaihtoehtoa. Tuleeko Suomen pysyä EU:ssa vai erota siitä? Jos 52 prosenttia kansastaa äänestää pysymisen puolesta ja loput 48 prosenttia eroamisen, "kansa on vaarassa jakautua kahtia", niin kuin vaaleissa usein kauhistellaan. Jos demokraattisessa yhteisössä ei ole asenneongelmaa, ei tarvitse kauhistella; pitää vain tehdä aidosti demokraattinen päätös. Se vaatii analyysia pysymisestä. EU:ssa pysytään, mutta eroamista vaatineille on annettava siitä jokin korvaus, mikä tarkoittaa käytännössä pysymisen muuttumista joksikin muuksi kuin mistä äänestettiin. EU:ssa voidaan esimerkiksi pysyä, jos EU luopuu markkinafundamentalismistaan tms.

Hyvä, yhteisöllinen yhteisö on aidosti demokraattinen. Monet uskonnolliset yhteisöt eivät ole yhteisöllisiä, ja harvat valtiot ovat aidosti demokraattisia. Itse asiassa suurin osa maailman isoista ja pienistä yhteisöistä on kollektiivisesti individualistisia. Niinpä on todennäköistä, että se yhteisöllisyys, jonka perään aika ajoin haikaillaan, onkin ollut enemmistön - tai muuten vain vahvemman - tyranniaa. Yhteisöllisyys edellyttääkin luultavasti ihan ensin väärän yhteisöllisyyden haikailemisen lopettamista.

Yhteisöllisyyden salaisuus on syvällinen ymmärrys siitä, että totuus on absoluuttinen. Ihminen on eläin, osa luontoa. Luonto on ihmisen maailmankaikkeus.

Mitäkö tarkoitan? Valitan, minulla on töitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti