Kirja-arvio: Jatkoa kirjallisuuden historialle

Luin yli 900-sivuisen kirjan, jonka arvioin vain lyhyesti. Se on Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945 - 2000. Avain, Helsinki, 2013. Teos on jatkoa Vartiaisen aikaisemmalle ja yhtä paksulle kirjalle Länsimaisen kirjallisuuden historia. BTJ, Helsinki, 2009. Senkin luin uutuudeltaan.

Vartiaisen varhaisempi esitys kirjallisuuden alkuhämärästä toiseen maailmansotaan oli jatko-osaa huomattavasti hyödyllisempi teos. On varmasti totta, että toisen maailmansodan jälkeen on ollut enemmän merkittäviä kirjailijoita kuin ennen sitä, koska kehitys on ulottunut myös kirjallisuuteen ja menneisyyden tietämys ikään kuin kasaantunut. Lähihistoriasta on vain vaikeampi tunnistaa tulevaisuudessa merkittäviksi muodostuvia tekijöitä, joten siitä tulee hyvin luettelomaista ja pinnallista kirjailijoiden elämän ja teosten referointia. Toki Vartiainen tekee paikoin näkemyksellisiä huomioita kirjailijoiden yhteyksistä toisiinsa ja maailmantapahtumiin (kuten varovaisen vertauksen suomenruotsalaisen ja amerikanjuutalaisen kirjallisuuden välillä). Ja on kai niinkin, että historian pitää olla enimmäkseen puolueetonta esitystä kaikesta, mitä on ollut (vähemmistökirjallisuuksia myöten). Silti en voinut jatko-osaa lukiessani olla kaipaamatta edellisen osan selkeämpää ilmettä, joka perustui pitkälti siihen, että siinä keskityttiin klassikkoihin ja perusteoksiin. Ehkä Vartiainen teki parhaansa; en vain ole varma, kannattiko tehdä.

Kiiltomadon arviossaan "Kirjallisuuden poliittinen historia" (15.5.) Virpi Alanen kiittelee Vartiaista siitä, että tämä pitää kirjallisuuden yhteiskunnallisuutta itsestään selvänä. Siihen voin yhtyä, mutta en siihen, että kirja olisi "erityisen tärkeää luettavaa". Opettajana Vartiainen kyllä kirjoittaa historiaansa hyvin helppotajuista asennekasvatusta - kirjailijoiden sanomiin nojaten - joka eheyttää lukijan mieltä rannattomalla nykykirjallisuuden merellä, mutta se ansaitsisi oman pamflettinsa. Nyt Alasen ihailema "nykyhumanistinen sivistys" jää epäjohdonmukaisiksi fragmenteiksi historian ja kirjallisuuden referoinnin sekaan. Postmodernia kirjallisuutta lukiessa tuntui usein, että oli huolimattomasti valmistellulla kirjallisuuden luennolla.

Jo Vartiaisen ensimmäistä kirjallisuudenhistoriaa lukiessa kärsin siitä tosiasiasta, että Vartiainen ei yksinkertaisesti osaa kirjoittaa kovin hyvin. Ei siinä mitään: jotkut osaavat kirjoittaa, jotkut esiintyä ja opettaa. Pitää vain hyväksyä omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Enkä tarkoita, että Vartiaisen ei pitäisi ollenkaan kirjoittaa. Tarkoitan, että Vartiainen tarvitsee kipeästi hyvää kustannustoimittajaa, joka arvostaa suomen kieltä ja ymmärtää, että huonolla suomella kirjoitettu esitys KIRJALLISUUDESTA herättää poikkeuksellisen paljon epäluottamusta ja harmistusta. Toistaiseksi Vartiaisella ei ole ollut tällaista kustannustoimittajaa. Paitsi että teksti vilisee kielioppivirheitä ja automaattiohjauksella tuotettua tekstinkäsittelytekstipuuroa, myös kirjailijoiden, ihan tunnettujen, nimiä on kirjoitettu väärin. Kirjallisuudenhistoriassa. Eikö teissäkin herätä sopimatonta hilpeyttä lukea ruotsalaisesta menestysdekkaristista Henning Mankelista tai martiniquelaisesta négritude-runoilijasta Aime Cesaresta? Ihan oikeasti, hei, nyt jotain ryhtiä sinne kustantamoon. Ei tällaista tekstiä saa julkaista, ei tämä ole mikään opinnäytetyö, liukuhihnaväitös tai luentomoniste. Tämä on tietokirja.

Kirjan nimestä vielä: Vartiainen erittelee ihan kiitettävän selkeästi käsitteitä postmoderni, postmodernismi ja mitä niitä vielä on. Onneksi teoriapuolelle on omat lukunsa kirjan alussa ja lopussa. Suhteellisen vähän postmoderni-juttuihin viitataan varsinaisessa kirjallisuudenhistoriassa (aina välillä Vartiainen tuntuu törmäävän kirjailijaan, josta hän äkkää sanoa, että tässä on muuten postmodernia se ja se), mutta kyllä nimitys toisen maailmansodan jälkeisestä kirjallisuudesta puolustaa kohtuullisen hyvin paikkaansa - vaikka tuntuikin aluksi liioitellulta. Lopettaakseni lyhyen arvioni myönteiseen sävyyn.