On jo melkein joulu, mutta koska sattuneesta syystä vietän mieluummin talvipäivänseisausta, otan joulun loman kannalta ja yritän ehtiä lukea José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Samassa aiheessa viipyilee nyt arvioimani kirja, Antti Nylénin Tunnustuskirja. Kirjapaja, Helsinki, 2013.
40-vuotias Nylén on aika nuori kirjoittelemaan muistelmia, minkä hän itsekin toteaa (hän toteaa ja ymmärtää aika monta asiaa kirjassaan, ennakoi kysymyksiä ja ihmetyksiä enemmän kuin yhdellä lukemalla jää mieleen). Tunnustuskirja on hänen mukaansa "sekä confiteor-credo että j'accuse". (Ensimmäisen merkitys piti varmistaa: uskontunnustustahan se tarkoitti, kuten epäilinkin; ja jälkimmäinen pamflettia - suunnilleen.) Tulkitsen niin, että Nylénin liittymisestä katoliseen kirkkoon on nyt kulunut tarpeeksi monta vuotta, jotta hän kykenee puhumaan asiasta kiihkottomasti (tunnustamaan uskonsa) ja vastaamaan ihmettelijöille, jotka tivaavat selitystä kyseiseen kirkkoon liittymiselle (kirjoittamaan pamfletin). Elämästään hänellä ei tietenkään ole vielä paljon sanottavaa, uskosta sitäkin enemmän, ja se onkin hyvä painotus. Luin erään vähemmän kiittelevän arvion Tunnustuskirjasta, mutta minusta teos on jopa kiinnostavampi kuin Nylénin suositut esseekokoelmat, joita rasittavat irrallisen tuntuiset taiteilijaesseet (vaikka nekin on hyvin kirjoitettu). Ehkä iloisesti yllättänyt vaikutelmani johtuu siitä, että olen monien muiden muassa odottanut tyydyttävää vastausta kysymykseen, miksi Nylén on nimenomaan katolilainen, ja nyt olen vihdoin saanut tyydyttävän vastauksen, joka ei pahemmin väistele ja on ylimielinen vain sen verran kuin on sallittua niin hyvälle ihmiselle kuin Antti Nylén.
Olisikin hassua, että yhden ihmisen usko häiritsisi niin paljon, ellei tämä ihminen olisi ilmiselvästi niin hyvä. Nylén on tunnettu veganismistaan ja muusta tieteen vahvasti tukemasta maailmanparannuksestaan, eikä hän peittele omia puutteitaan (jotka ovat kohtalaisen vähäiset), syntinen kristitty kun on. Tunnustuskirja mukamas välttelee osallistumasta uskontokeskusteluun (tämä on kuultu Nyléniltä ennenkin, ja sille voi jo lempeästi naurahtaa) mutta on niin ilmeikkäästi ja huolellisesti kirjoitettu, että se keskusteluttaa kuitenkin. Synnistä aloin ajatella (niin etten enää muista, oliko ajatus omani - ja mikä nyt ylipäätään on kenenkään omaa, kysellään kirjassakin viisaasti), että kristitty on enemmän tai vähemmän syntinen, uskonnoton taas hyvä tai paha, ja siinä on ero.
Nyléniä nyppii, että uskontokeskustelussa keskitytään kysymykseen Jumalan olemassaolosta eikä tärkeämpiin asioihin, kuten maailmanparannukseen. Hän ihmettelee, miksi ateisteja kiinnostaa uskonto niin tavattomasti. Uskontokeskusteluksi kutsuttu ilmiö alkoi 2000-luvulla niin sanotuista uusateistisista bestsellereistä, joissa hyökättiin voimakkaasti etenkin kristinuskoa, juutalaisuutta ja islamia vastaan - joiden virallinen Jumala oli jo ajat sitten osoitettu olemattomaksi. Ehkä noissa kirjoissa vielä vanhat kunnon todisteet toistettiin, mutta eiköhän pääpaino ollut uskonnottomien ihmeiden ja uskonnon yhteiskunnallisten haittojen kuvaamisessa - toisin sanoen maailmanparannuksessa. Uusi keskustelu uskonnosta on varmasti ikävää uskoville, koska he eivät keskustelua aloittaneet eivätkä siltä hyökkäystä itseään vastaan halunneet. Onneksi Nylén vaivautuu harmista huolimatta vastaamaan hyökkäykseen. (Hän kaipaa uusateisteilta "teologista sivistystä", jota ei kuulemma Nietzschen jälkeisillä "antikristityillä" ole ollut. Ensinnäkin epäilen vahvasti väitettä ja toiseksi ihmettelen, mitä hyötyä teologisesta sivistyksestä oli Nietzschelle, jos Nylénkin on päätynyt pitämään häntä "voiman ja väkivallan ihailijana".) Miksi uskonto sitten kiinnostaa ateisteja? Täytyy kai sen jotakuta kiinnostaa, kun se on niin iso juttu ja vaikuttaa maailmanparannukseen. Jos uskovia ei kiinnosta, jääkö muita vaihtoehtoja kuin uskonnottomat? Kun itse erosin kirkosta noin viisi vuotta sitten (en muista tarkkaa vuotta), olin pari vuotta poikkeuksellisen kriittinen uskontoa kohtaan ja luin jotkin noista bestsellereistä vahvistaakseni tunnetta, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Nyt tunteeni jo tukee älyäni siinä määrin, että voin itsekin keskittyä olennaisempaan - kuten tähän blogikirjoitukseen. Nylén varmasti ymmärtää, onhan hänelläkin ollut "aggressiivisen ateismin" hetkensä, "lyhyet ja vaimeat".
Nylén kastettiin evankelis-luterilaiseksi, sitten hänen sekulaarit vanhempansa erosivat kirkosta, ja lopulta poika palasi kirkkoon, siihen kaikkein suurimpaan ja kauneimpaan. Minua huvittaa se, että asun nyt kirkosta eronneena ateistina Vantaan Mikkolassa, jossa Nylén vietti uskonnottoman lapsuutensa ja sisällöttömiksi moittimansa elämänkatsomustiedon tuntinsa. (Miksei oppiaineen nimi ole enää "uskontojen historia ja siveysoppi"? Sehän oli hyvin informatiivinen nimi oppiaineelle, joka on hyvin tärkeä ja nyt vaarassa sotkeutua uskonnonopetukseen tai lukiossa peräti epämääräiseen "humanistis-yhteiskunnalliseen ja katsomukselliseen opintokokonaisuuteen".) Yhdyn Nylénin toiveeseen, että ET-tunnit eivät enää ole niin ala-arvoisia kuin hänen kouluaikanaan. Noilta tunneiltako Nylén sai ajatuksensa (tai tunteensa), että ilman uskontoa elämä on jotenkin vähäisempää ja sisällöttömämpää kuin uskonnon kanssa? Minä en koskaan tuntenut elämääni mitenkään "täydeksi" siksi, että kuuluin kirkkoon ja uskoin Jumalaan jotenkuten. Sen sijaan voisin hyvin kuvata valaistumiseksi sitä hitaahkoa oivallusta, että Jumalaa ei mitenkään voi olla olemassa. Minulle Jumalan olemattomuus on enemmän eikä vähemmän: Jumala edusti pimeyttä tai ainakin hämärää, ja sen poistuminen toi valon, johon silmäni vähitellen tottuvat. Todellisuuteen verrattuna Jumala oli miinusmerkkinen, vähensi todellisuutta peittämällä sen arvoituksen ja ihmeellisyyden.
Mutta Nylénin Jumala on tietenkin aivan toisenlainen, tietenkin: Jumala on hänelle "rakastava maailma" ja "itse oleminen", Pyhän Kolminaisuuden Isä "Luoja", jonka "luominen jatkuu". Nylén luonnehtii itseään ohimennen panenteistiksi muttei pidä määritelmää tärkeänä uskonsa kannalta. Tärkeää on vain Kristus eli kirkko ja suhde tähän "mielikuvitusystävään" (sikäli kuin ymmärrän, myös kirkko oppeineen on Nylénille uskon asia, jossa Vatikaani opetuksineen on toissijainen mutta välttämätön paha), joka antaa "ikuisen elämän". (Nylén kirjoittaa muuten ihmettelevänsä väitettä siitä, että Jeesusta tuputetaan joka paikassa ja sopimattomissa tilanteissa. Kerronpa tarinan: Opiskeluaikanani minulla meni sukset ristiin vuokraisäntäni kanssa, joten minun piti nopeasti löytää uusi asunto. Kiire ahdisti. Kävin katsomassa kolmentoista neliön rotankoloa, joka oli myynnissä suolaiseen hintaan eikä vuokrattavana, ja silloisen vuokralaisen nukkuessa omistaja, vanhempi nainen, supatti kämpän ovelta asuntoesittelyn korvaani. Eipä siinä paljon esiteltävää ollut. Silti minun oli vaikea uskoa, että nukkuva nuori mies ei olisi vain teeskennellyt nukkuvaa. Nainen tarjosi minulle kyydin yliopistolle. Matkan aikana hän alkoi puhua uskoon tulemisestaan. Hän oli ollut uskossa jo jonkin aikaa, ja hiljan myös hänen poikansa oli tullut samaan uskoon, mikä ilahdutti häntä suuresti. Hän suositteli uskoon tulemista minullekin. Jotain sanoakseni kysyin häneltä, oliko hänen uskonsa pelagiolaista vai predestinaation leimaamaa - olinhan juuri lukenut Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historian. Uskova asuntokauppias vastasi nopeasti, että hän uskoo vain Jeesukseen Kristukseen eikä mihinkään "höpöhöpöön". Haparoiva keskustelumme päättyi alkuunsa, sillä olimme perillä yliopistolla. Hyvästelin naisen ja soitin seuraavana päivänä hänelle, etten ollut kiinnostunut asunnosta. Puhelimessa hän ei enää puhunut uskostaan, mikä oli kohteliasta, sillä minä olin soittanut hänelle. Miksi minusta oli autossa tuntunut siltä, että hädänalaista asemaani yritettiin käyttää hyväksi sekä taloudellisesti että henkisesti?)
Luin äskettäin kirjailija D. H. Lawrencen Jumala-käsityksestä: Kosmodynamos muistutti hyvin paljon itse olemista ja Luojaa, joka jatkaa luomistaan, mutta rakastava maailma eli maailman ja ihmisenkin pohjimmainen hyvyys, joka voittaa pahuuden, ei sisältynyt siihen yhtä selvästi (saatan olla väärässä). Siihen kai tarvitaan Kristusta. Jos näin on, ateistin ja kristityn välillä ei tosiaankaan ole eroa - ainakaan sikäli kuin he uskovat hyvän yläkynteen ja toimivat sen mukaisesti eli pelottomasti kuoleman(uhan)kin edessä. Uskonnonfilosofia ja teologia ovat mutkikkaita, mutta onneksi yhteinen todellisuus helpottaa uskovien ja uskonnottomien vertailemista. Tutkimusten mukaan ateistit ja agnostikot ovat keskimäärin parempia lähimmäisiä kuin uskovat, mutta (ei tutkimuksen mukaan vaan minun mielestäni) kristitty vegaani on todennäköisesti parempi ihminen kuin joka toinen päivä lihaa syövä ateisti. Puolustan mielipidettäni: mitä merkitystä sanoilla 'hyvä' ja 'paha' on, jos ihmisestä - syntisestä tai ei - ei voisi sanoa, toimiiko hän oikein vai väärin vaikka onkin pohjimmiltaan hyvä, niin kuin tutkimustenkin, eikä vain kristinuskon, mukaan on?
Nylén haluaisi tutkittavan "epäilystään", että "ateismin leviäminen ja kulutuskulttuuri ovat kumppaneita". Hän myös väläyttää, ettei likimainkaan tiedetä, miten paljon kristinuskon vaikutusta on sairaalalaitoksessa, eläinaktivismissa ja feminismissä. Ateismin vaikutusta on varmasti enemmän kaikessa, koska se edelsi kristinuskoa ateismina avant la lettre, mutta se on toisaalta piilevämpää nykymaailmassa, jossa ateismi koetaan monin paikoin suuremmaksi rikokseksi yhteiskuntaa vastaan kuin kristillisyys. En lähtisi tutkimaan Nylénin epäilystä aikaisemmin mainitsemastani syystä: Jumala ei yksinkertaisesti jätä tavaroilla täytettävää "reikää sydämeen" kuin entinen rakastettu vaan on ateistille miinusmerkkinen olio. Sen sijaan kristinuskon vaikutusta hyvässä ja pahassa sietää tutkia ja on tutkittukin.
Rakastan totuuteen pyrkivää keskustelua, vaikka se ei pitäisikään itseään keskusteluna. Eräs sen tunnusmerkeistä on, että esitetään välillä yksimielisyyttä:
Sattuma, sanoo ateisti, vastahakoisesti, koska sattuma ei "valitse". Jumala, sanon minä, mielihyvin.
Onko taaskaan eroa muussa kuin sanavalinnassa?"
- - -
1990-luvulla pastori Antti Kylliäinen väitti, että kaikki pääsevät taivaaseen. Minä aiheutan nyt lisää harmia ja pahaa mieltä jumalankieltäjille väittämällä, että kaikki uskovat Jumalaan.
Voi tietysti, edelleen, kutsua asioita muillakin nimillä. Tajuun maailman merkityksellisyydestä voi viitata myös puhumalla esimerkiksi henkisyydestä, mikä onkin suosittua. Voi väittää, että hengellisyys, taju siitä, että "tässä ei ole kaikki", on istutettu meihin jo äitimme kohdussa, konsanaan siis kuin aistit.
Sanaleikki, tuo uskontokeskustelun suola Jeesuksen haavoissa! On kuitenkin muistettava, että jos kaikki uskovat Jumalaan, asiaa ei voi selittää ymmärrettävästi viittaamalla kristinuskoon, jonka epäloogiseen Jumalaan uskominen on ateisteille - ja itse asiassa myös kaikille muille, sanon minäkin - mahdotonta. Onneksi Nylén ei ole niin pöyhkeä, että ihan syyllistyisi tähän. Käytän "sattumaa" mielelläni enkä lainkaan "vastahakoisesti", mutten selittämään maailmaa vaan kuvaamaan sitä. On varmaa, että maailman olemassaolo on pohjimmiltaan sattumaa: sillä on moraalisia seurauksia maailmassa, mutta se ei toki selitä, miksi maailma on ja millainen se on, saati sitten itseään. Se on arvoitus - eikä minua haittaa lainkaan, jos joku haluaa kutsua sitä Jumalaksi. Henkisyyden ja hengellisyyden haluaisin erottaa toisistaan toteamalla puoliksi leikilläni, että niistä 'hengellisyys' on yhtä vanhentunut kuin 'fyysillisyys', fyysisyyden synonyymi. Valitettavasti kielenhuolto ei tue haluani vaan ilmeisesti pitää hengellisyyttä henkisyyden alalajina.
Ei ole paljon vastaan sanomista. Mistä kenkä siis yhä puristaa? Tietenkin katolilaisuudesta. Nylén kirjoittaa, ettei ole "erityisen katolinen", "vain katolilainen". (Tässä hän käyttää adjektiivia 'katolinen' ja substantiivia 'katolilainen' oikein, mutta en ole varma, käyttääkö hän niitä oikein puhuessaan samassa virkkeessä "luterilaisuudesta" ja "katolisuudesta". Jokin epäsuhta siinä kuuluu, vaikka haluankin uskoa, että Nylén käyttää termejä tarkasti.) Hän tarkoittaa, että Vatikaanissa on paljon sulateltavaa, jota hän haluaa sulatella, koska katolinen kirkko on Se Ainoa Oikea. Nylén puhuu ehkäisy- ja aborttikiellosta sekä naispappeudesta ja homojen syrjinnästä ymmärtäen kahta ensimmäistä ja ihmetellen kahta jälkimmäistä, joista hän kirjoittaa osuvasti:
Naisille kirkko sanoo: "Teillä ei voi olla kutsumusta pappeuteen." Homoille se sanoo: "Teillä ei voi olla kutsumusta avioliittoon." Tästä monet naiset ovatkin perinteisesti päätelleet, että heillä täytyy olla kutsumus avioliittoon, ja monet homot, että heillä täytyy olla kutsumus pappeuteen.
Tuohon ei ole mitään lisättävää. Ehkäisy- ja raskaudenkeskeytysasiat ovat vaikeampia, sillä vaikka Nylén ei ympäristötietoisena tietenkään kannata kieltoja, hän hyväksyy ehkäisyn ja abortin kummallisesti mutisten. Hän esittelee juurta jaksaen kieltojen taustoja, jotta edes vähän ymmärtäisimme Vatikaania. "Kirkko vaatii pitämään ihmisluontoa jonkinlaisena ideaalina, jota kohti on pyrittävä. Minä vaadin periaatteellisesti vain, että pitää aina muokata ympäristöä, ei koskaan ihmistä", hän tiivistää kantansa. Nylén muistuttaa toisaalla antimoderniudestaan eli käytännössä uuden teknologian vastustamisestaan, koska kehityksestä on seurannut enemmän pahaa kuin hyvää. Vaikka nyt näyttäisikin siltä, että metsään on menty, ihmisen ja ympäristön erottaminen toisistaan olisi silti vaikea filosofinen kysymys. Ja koska kysymys koskee kaikkia, on kohtuullista toivoa, että sitä käsiteltäisiin viittaamatta kristinuskoon, joka ei suinkaan ole ainoa uskonto tai elämänkatsomus, joka tunnistaa ihmisen ainutlaatuisuuden eli itsensä tiedostamisen kyvyn. Kysymystä ei kuitenkaan tarvitse esittää maailmassa, jossa ehkäisy- ja aborttikielto aiheuttaa paljon absurdia kärsimystä. Nylén tajuaa itsekin ihmetellä, miksi kirkko ei kiellä yhtä pontevasti yksityisautoilua, josta on paljon enemmän haittaa kuin ehkäisystä ja raskaudenkeskeytyksistä.
Nylén pahoittelee, että "vanha kristinusko" on turmeltunut "patriarkaalisen kulttuurin kainalossa", mutta hänen mielestään on parempi vaikuttaa kirkkoon sisältäpäin. En malta olla huomauttamatta, että jos hyvä kuitenkin voittaa pahan ja todellinen kirkko on Jeesus itse, myös kirkon ulkopuolella on "sisällä" todellisessa kirkossa. Siellä minä mielestäni olen vaikuttamassa asioihin - sikäli kuin "kaikki uskovat Jumalaan". Tervetuloa todelliseen kirkkoon, pois "Isän" kainalosta Pojan ystäväksi!
Lopussa Nylén kirjoittaa lennokkaasti maallistumisesta "ihmisen suurena mahdollisuutena":
Voisimmeko viimein hyväksyä vapauden, johon Kristus meidät vapautti? Vapauden, joka ei ole loputtomien vaihtoehtojen meressä lillumista eikä taivaallisten lakien noudattamista vaan sitä, että jalkojen alla on kantavaa maata.
Toivotaan, että näin käy; että mahdollisuudesta tulee taas mahdollisuus eikä pelkkä välttämättömyys, niin kuin minulla on tapana muotoilla vapauden ongelma. Jos kaikista kristityistä tulee Antti Nylénin kaltaisia, olemme jo pitkällä. Muut voivat ilman Kristustakin lakata pelkäämästä kuolemaa ja ryhtyä elämään ikuista elämää.
Lopetan arvioni Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mottoon, joka on lainaus Pilatukselta: "Quod scripsi, scripsi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti