Kesä 2013 oli satoisa. Vadelmia oli enemmän kuin vuosiin, pohjoisessa kuulemma lakkaa ennätykselliset määrät, eikä mustikatkaan tuottaneet suurta pettymystä. Myös vanhan mummolani pihan vähintään eläkeikäinen omenapuu pani parastaan. Kun elokuun lopussa kävin sukulaisissa Keski-Suomessa, harmittavan monet hedelmät olivat jo pudonneet ja mädäntyneet tai hyvää vauhtia mädäntymässä puun alle. Kävimme ripeästi töihin aurinkoisena sunnuntaina: mädät omenat työnnettiin kottikärryillä metsänreunaan eläimistön evääksi (kolme neljä kärryllistä!), puolimädistä haukattiin sitä ennen puolikas suuhun, mädäntymättömät kassitettiin. Sitten katsoimme oksia, haimme tikkaat ja tartuimme mahdollisimman pitkiin kättä pidempiin, joilla hyväntahtoisesti mätkimme puuta, kunnes se luovuttaisi meille antimensa. Puu mätki meitä hyväntahtoisesti takaisin pudottamalla osan omenoista päähämme. Ylimmät latvaomenat jäivät puuhun kuin kruunuksi, vaikka tavoittelin niitäkin nousemalla pari metriä puuhun ja tuuppimalla latvaa naurettavan pitkällä haravalla. Saimme neljä viisi isoa muovikassillista vain hyvin vähän lommoutuneita omenoita, joissa oli myös vain hyvin vähän jälkiä toisenvaraisten eliöiden läsnäolosta.
Aina mummolan omenapuu ei ole tuottanut hyvää satoa. Muistan lapsuudestani monta kesää, jona puulle suunniteltiin muuta kuin hedelmäntuottokäyttöä. Omenapuu on tiemmä myös hyvä rakennusmateriaali, mutta sitä käyttötarkoitusta ei mietitty. Äitini muistutti sadonkorjuumme aikana, että mummo oli usein riidellyt papan kanssa omenapuusta. Pappa oli halunnut kaataa puun, joka varjosti keittiön ikkunaa eikä juuri tuottanut hedelmää. Mummo oli vastustanut ja saanut tahtonsa läpi. Pappa kuoli, kun olin pieni, ja mummo kuusi vuotta sitten 89-vuotiaana. Kuolemaansa asti mummo asui sama omenapuu pihapiirissään, vaikka hän joutuikin muuttamaan rapistuneesta mökistään äitini rakennuttamaan uuteen taloon.
En tiedä, miten tärkeä omenapuu oikeasti oli mummolle, mutta haluan uskoa, että se oli hyvin tärkeä. Mummo ei muistaakseni koskaan opettanut minulle mitään, sillä hän ei ollut sellainen mummo. Kuitenkin hän tuli omenapuullaan opettaneeksi - niin, mitä?
Luin aikaisemmin tänä vuonna Risto Isomäen Puukirjaa (1997). Se on varmaan tärkeimpiä suomalaisia tietokirjoja, vaikka onkin osittain vanhentunut. Teoksen kantava ajatus on koko maailman ruoantuotannon parantaminen siirtymällä monikerroksiseen puutarhaviljelyyn kaikkialla, missä se on mahdollista, sillä pähkinä- ja hedelmäpuut ovat satoisia ja ravitsevia, työllistävät ja suojaavat maanpintaa eroosiolta. Lisäksi kirjassa pohditaan, mitkä metsänhoidon toimenpiteet parhaiten hillitsevät ilmastonmuutosta eli mitkä puulajit sitovat hiiltä parhaiten. Puukirja etenee puulajiesittelyin eli hyvin kuivasti, mutta silti se on innostavimpia ja mielenkiintoisimpia maailmanparannuskirjoja, joita olen koskaan lukenut.
Mummoni ei varmasti koskaan lukenut Puukirjaa, mutta silti hän ymmärsi omenapuun merkityksen: puiden kanssa pitää olla pitkäjänteinen, sillä ne kasvavat hitaammin kuin vilja ja karja mutta tuottavat kuitenkin lopulta satoa - ja ne tuottavat muutakin kuin satoaan, Risto Isomäen moneen kertaan toistamin sanoin myös "paljon iloa". "Ilo" ei ole koskaan ollut arvostetuimpia maa- ja metsätaloustuotteita, ja siksi Isomäkikin puhuu siitä sivumennen. Kun korjasin tänä kesänä mummon omenapuun satoa, iloitsin enemmän puun säilymisestä kuin omenoista, sillä terveellisempiäkin hedelmiä toki on. Lyhytjänteisellä papallani oli oikeus lyhytjänteisyyteensä, mutta ei pitkäjänteisyyden kustannuksella.
En koskaan saa tietää, mitä sellaista mummoni koki, joka sai hänet arvostamaan iloa, mutta valmistaudun ottamaan ilon vastaan aina, kun lusikoin suuhuni myslin tai puuron seassa kaunista oranssia, punaista, keltaista tai vaaleanvihreää omenasosetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti