Kirja-arvio: Pettääkö liberalismimme?

Lähikirjastossa joku oli asetellut kirjan hyllylle kansi kirjastokävijää päin. Lainasin ja luin sen. Kirja oli Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin Liberalismin petos. Esseistinen pamfletti. WSOY, Helsinki, 2012.

Pamfletin tarkoitus on osoittaa, missä kaikessa liberalismi on mennyt metsään erityisesti viime vuosina ja Suomessa, ja muistuttaa alkuperäisen liberalismin vastuullisuudesta ja rationaalisuudesta, miksei myös tarjota sairaan liberalismin lääkkeeksi hieman konservatismia. "Liberaali uskoo parhaaseen yhteiskuntaan päästävän, kun yksilön annetaan toimia vapaasti ilman auktoriteettien talutusnuoraa. Konservatiivi puolestaan korostaa ihmisen raadollisuutta, taipumusta ahneuteen, itsekkyyteen ja väkivaltaan", kirjoittajat määrittelevät. He haluavat tuoda keskusteluun "historiallista perspektiiviä" mutteivät "herättää keskustelua vaan ajatuksia". Uskon, että blogikirjoitukseni ottaa Hännikäisen ja Melenderin toiveen kohtalaisesti huomioon, sillä blogiani lukevat hyvin harvat ja kommentoivat vielä harvemmat, joten lähemmäksi menen ajatusten kirjaamista kuin keskustelua.

Esseistien "esseistinen" tyyli on tietenkin sujuvaa ja nautittavaa. Esseistisyydellä tarkoitetaankin nykyään monesti - ehkä liberalismin hengessä - asiakirjoittamista, joka voi kyllä lainata arvovaltaisia lähteitä mutta jonka täytyy vältellä kaikkien väitteidensä tieteellistä ja varsinkin akateemista perustelemista, jotta tekstin lukeminen ei kohtuuttomasti vaikeutuisi. Heidi Liehun yli tuhatsivuisen, esseistisen Perhosten valtakunnan lukeneena (ylpeilen suorituksellani usein) osaan arvostaa tällaista lukijaystävällisyyttä. Vastuullisemman liberalismin hengessä odotan kuitenkin, että esseiltäessä uskottavuuteen kiinnitetään erityistä huomiota eikä luoteta pelkästään taitavaan kynänkäyttöön ja herkullisiin, vertauskuvallisiin anekdootteihin.

Hännikäisen ja Melenderin ajatus lentää vakaasti ja vakuuttavasti, mutta se myös rönsyilee jonkin verran teeman laidoille. Se ei haittaa, sillä sanottava ei tunnu loppuvan kesken. Välillä sitä tuntuu kuitenkin olevan niin paljon, että aikaisemmin sanottu unohtuu. Kun kirjoittajat esimerkiksi vertailevat Lontoon ja Pariisin lähiöiden nuorisomellakoita, he toteavat, että ranskalaiset "nuoret sentään julistivat vaativansa 'kunnioitusta', mutta lontoolaisille nuorille riittivät iPhonet ja Niken lenkkarit". Kuitenkin kaksitoista sivua aikaisemmin he olivat kirjoittaneet englantilaisiinkin "slumminuoriin" viitaten, että heillä "ei ole poliittisia tunnuksia, ainoastaan möliseviä iskulauseita: 'Me halutaan kunnioitusta! Me halutaan haistattaa paskat valtiovallalle ja rikkaille ihmisille!'" Tämäntapaiset epätarkkuudet, vaikka näyttävätkin vähäpätöisiltä, paljastavat tietyn asenteellisuuden, joka vähentää esseistisen argumentoinnin uskottavuutta asiatekstissä. Samoin eräällä aukeamalla fraasin "ei ihme" toistuminen peräti kolmesti antaa vaikutelman hätäisistä johtopäätöksistä.

Kirjassa on kaksi pitkää lukua, "Harhat oikeuksista" ja "Harhat yksilöistä", ja kaksi lyhyempää lukua, "Harhat ryhmistä" ja "Harhat historiasta". Koska lyhyetkin luvut etenevät kuin Tarzan puusta puuhun, rönsyily ei näytä johtuvan lukujen pituudesta. Puun latvaan kiipeäminen ja puun valitseminen jäävät joka tapauksessa lukijan ponnistelujen varaan. Onneksi siihen yllytetään riittävästi.

On helppo nyökytellä, kun kirjoittajat Euroopan lentoliikenteen pysäyttäneeseen tuhkapilveen viitaten muistuttavat, että lentäminen ei ole ihmisoikeus. "Kulttuurin rinnakkaismarkkinoista" puhuessaan he toteavat, että kaikki eivät myöskään ole tähteyden arvoisia, hyvä jos laulun. Mutta "slumminuorten" ja "alempien luokkien" mellakointia en niin nopeasti tuomitsisi itsekeskeisyydeksi. Esseistit myöntävät tuloerojen vaikutuksen mutta vähättelevät sitä ja kehuvat, miten "parikymppinen puolalainen on ahkerampi ja paremmin käyttäytyvä kuin samanikäinen alemmista luokista tuleva britti" - vaikka seuraavassa luvussa puhuvatkin vastustamastaan "postpolitiikan, talousliberalismin ja kulutushedonismin timantinkovasta liitosta", jota ahkerat ja hyvin käyttäytyvät puolalaiset varmasti tulevat tukeneeksi enemmän kuin mellakoiva nuoriso, olkoon miten sivistymätön, näköalaton ja aatteeton tahansa.

"Ei tingitä mistään, mutta kulutetaan eettisemmin ja valveutuneemmin" on maailmanparantamisasenne, jota Hännikäinen ja Melender kritisoivat perustellusti. Mutta vaikka jostain tinkiminen olisikin paras - ja välttämätön - kulutusasenne, eettisempi tinkimätön kuluttaminen on silti parempi kuin epäeettinen tinkimätön kuluttaminen. Luulisi siitä olevan helpompaa siirtyä elintasosta tinkimiseen, sillä molemmissa paremmissa kulutusasenteissa on kyse eettisyydestä. Arvoista kirjoittajat sanovat myös, että pluralismi pitäisi kyetä erottamaan relativismista ensimmäisen hyväksi. Toiveeseen on helppo yhtyä.

Kaikki liberaalit tykkäävät Ranskan vallankumouksen aateperinnöstä, joten sitä eivät voi esseistitkään ohittaa. "Ei ole mahdollista luoda maailmaa, jossa vapaus, veljeys ja tasa-arvo toteutuisivat täysimääräisinä, toisiaan kalvamatta", he väittävät ja havainnollistavat: "Ei suklaasta, makkarasta ja viilistä pitäväkään kuvittele, että sotkemalla ne keskenään samassa kulhossa lopputuloksena on kolminkertainen makuelämys." On peruskonservatismia ajatella kirjoittajienkin siteeraaman filosofi Roger Scrutonin tavoin, että totaalisen vapaat ihmiset "käyttävät vapauttaan niin että se johtaa epätasa-arvoon". Hännikäinen ja Melender, jotka yleisellä tasolla peräävät kohtuullisuutta ja malttia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, syyllistyvät tässä itse kohtuuttomuuteen ja hätäisyyteen.

Mikään - ellei sitten kirjassa moneen kertaan tuomittu vastuuton ääriliberalismi - ei velvoita tulkitsemaan vapautta kirjoittajien tavoin niin, että esimerkiksi rikkaiden vapaudesta tingitään, jos heiltä peritään veroja tasa-arvon nimissä. Päinvastoin, vapaus ja tasa-arvo vahvistavat toisiaan: kun tulonsiirrot tekevät ihmisistä tasa-arvoisempia, he voivat myös vapaammin olla tekemisissä keskenään - ja kun he ovat tekemisissä keskenään, veljeyskin vahvistuu. Ranskan vallankumouksen aateperinnössä ei siis ole mitään sisäistä ristiriitaa. Jos halutaan yhtäällä kritisoida kulutushedonismia ja toivotaan elintasosta tinkimistä, on epäreilua toisaalla tulkita elintason leikkaaminen lähtökohtaisesti vapauden rajoittamiseksi.

Kirjan analyysi vuoden 2011 eduskuntavaaleista on ansiokas: "Oli siis kolme vanhaa valtapuoluetta, joista yksi liputti rakkauden [SDP], toinen toivon [Kokoomus] ja kolmas uskon [Keskusta] puolesta. Ei ihme, että [...] koettiin perussuomalaisten jytky." Hännikäinen paljastaa kirjan johdannossa äänestäneensä perussuomalaisia, jotka pamfletin mukaan toivat "politiikan takaisin politiikkaan" tilanteessa, jossa valtapuolueiden erot olivat hävinneet edellä mainittuun "timantinkovaan liittoon". Vaikka itse äänestin tappion kärsineitä vihreitä, osasin minäkin vähän iloita kolmen suuren, etenkin Keskustan, ahdingosta. Seuraavina vuosina hymyni on kyllä hyytynyt: hallitus ei saa juuri mitään aikaan, ja sekä Keskusta että Perussuomalaiset nostavat kannatustaan. Jälkimmäistä puoluetta johtaa itsevaltaisesti oikeistolainen konservatiivikatolilainen, aborttia ja EU:ta vastustava (mutta todennäköisesti EU:ta salaa ihaileva ja sen kannan suhteen vielä takinkäännön tekevä) naisten ja lasten vihaaja, joka keskustelee ylimielisesti tai tyhmää esittäen, hokee höynäytetyille kannattajilleen, kuinka hän on väistämättä katoavan kansanryhmän eli kokoelämätyösuhdeduunareiden puolella ja vastaa kaikkeen asialliseen kritiikkiin, että meillä oli kuulkaa jytkyvaaleissa niin ja niin monta äänestäjää, nyt suu soukemmalle. Anteeksi siis, jos minun on toistaiseksi vaikea iloita siitä, että politiikka on palannut "postpolitiikkaan".

Valtapuolueet olivat kuulemma ärsyttäneet kansalaisia positiivisen ajattelun "politiikallaan", joka on käytännössä ahdistavan vaihtoehdottomuuden hokemista. Niinpä. En kuitenkaan allekirjoita kirjan vastakulttuurilyttäystä ja konservatiivipessimismin liittämistä "henkiseen täysi-ikäisyyteen". Vaikka Ranskan vallankumous ei johtanut heti trikolorimaailmaan, historiasta on myös löydettävissä merkkejä sellaisen tulemisesta - juuri sopivasti liberalismia ja konservatismia sekoittavissa kehityskuluissa, joita "revoluutioita" kammoksuvat kirjoittajat toivovat ja joihin he itsekin tekstissään usein viittaavat. Utooppinen ajattelu ei estä maltillista mutta päättäväistä poliittista toimintaa; pikemminkin jälkimmäinen on utopian toteutumisen edellytys, ajatelkaa vaikka 1930-luvun espanjalaista anarkismia.

Hännikäinen ja Melender väittävät, että syrjityn rooli on Suomen yhdenvertaisuuslain määritelmän nojalla liian helppo ottaa, minkä vuoksi kaikki haluavat olla uhreja. Seksuaalivähemmistöihin kuulemma suhtaudutaan jo nyt niin hyväksyvästi ja "asiallisen neutraalisti", että niiden oikeuksista ei kannata elämöidä liikaa, jotteivät mahdollisuudet edistykseen mene. Ja sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöiden hallituksiin ovat tietenkin huono ajatus, koska niistä hyötyvät vain epäpätevät naiset.

Esseistit ovat kaikissa väitteissään vain osittain oikeassa, koska tarkastelevat asioita vain konservatismin näkökulmasta. Yhdenvertaisuuslakia en tunne tarkemmin, mutta en jaksa uskoa, että käräjillä kovin kevyin perustein ihminen todetaan syrjityksi, vaikka kaikenkarvaisia yhdistyksiä perustetaan ja Hetero Prideja järjestetään. Pikemminkin luulen asian olevan päinvastoin: syrjintätuomioita tulee vähemmän kuin pitäisi, ja syrjinnästä valitetaan harvemmin kuin olisi aihetta. Ei se "uhripääoma" nyt niin kovaa valuuttaa ole. Ja epäilemättä jotkut ärsyyntyvät seksuaalivähemmistöasioista perustellen tyyliin "anteeksi, jos 300 000:ta työtöntä ei kiinnosta" (aito lainaus seksuaalivähemmistöjä koskevan uutisen kommenttiosiosta), mutta jos "useimpia ei juuri kiinnosta mitä ihmiset tekevät makuuhuoneessa", miksi tasa-arvoa sitten vastustetaan pientä ihmisryhmää koskevissa asioissa, joiden korjaaminen ei vaadi paljon työtä eikä huononna enemmistön oikeuksia? Jos Suomi on niin edistyksellinen kuin kirjoittajat esittävät, missä se monessa muussa maassa jo säädetty sukupuolineutraali avioliittolaki viipyy? Rekisteröidyn parisuhteen pykälien viilaamisen luulin itsekin ensin riittävän, mutta sitten tajusin, että tämä vaihtoehto on leimaava ja loukkaa yksityisyyttä. Ja sitten vielä kiintiöistä: Jälleen kerran muistutan kirjoittajia heidän esittämästään talousliberalismikritiikistä, jonka kanssa on ristiriidassa se, että he pelkäävät kiintiöiden haittaavan pörssiyhtiöiden toimintaa. Eikö niitä yhtiöitä pidäkin vähän ravistella, jotta niiden toimintatavat muuttuisivat? Kun nainen taistelee "tiensä huipulle miesvaltaisella alalla", se tarkoittaa kiintiönaista todennäköisemmin sitä, että hän ei ole mikään muutoksen airut.

Pamfletti päättyy varoitteluun anakronismista ja historian loppu -kuvitelmista. Enpä minäkään ensimmäisenä keksisi filosofi von Wrightiä, jota äänestin Suurimmaksi suomalaiseksi, syyttää natsismista. Enkä usko, että trikolori ihan varmasti ilman hyvää tuuria ja oikeita valintoja liehuu lopussa. Länsimaisuudestani - vaikka onkin kiistanalaista, onko Suomi henkisesti länttä vai itää; Ruotsi ja Viro ovat kyllä länttä - tunnen hieman syyllisyyttä, mutta koska tiedän, että se on irrationaalista syyllisyyttä (en voi historialle mitään eikä minulla ole juurikaan taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa), tulen sen kanssa toimeen. Puheet "syyllisyyden kultista" ja "kulttuurimasokismista" kuulostavat lievältä liioittelulta, jos vähänkin katsoo Euroopan nykypolitiikkaa, jossa osittain perusteltu islamvastaisuus vie tilaa tärkeämmiltä aiheilta. "Käänteistä paternalismia"? Minäkin muuten epäilen - pamfletin ristiriitaisuuksien nojalla - että kirjoittajat ovat oikeasti paljon liberaalimpia kuin mitä esittävät ja että on "käänteistä liberalismia" kirjoittaa liberalismin petoksesta.

Mitä puun latvasta näkyy? Nautittava ja opettavainenkin katsaus suomalaisten mielipidevaikuttajien ja enimmäkseen englanninkielisten älykköjen kannanottoihin, josta ei ole vaikea löytää ajattelemisen ja kommentoimisen aihetta. Hyviä parannusehdotuksia eivät kirjoittajat yritä tai viitsi esittää, koska hehän ovat vähän konservatiivisia, mutta onneksi osa heidän tunnistamistaan ongelmista ei ole ongelmia ensinkään. Pamfletin esityksen perusteella liberalismin petos on lopultakin aika marginaalinen ilmiö - markkinafundamentalismia lukuun ottamatta - mutta varmasti se on ansainnut ainakin siihen käytetyt 140 sivua.

Vapauden antaa ja rajoittaa vain luonto

Vapaus sallii vain ne riippuvuudet, jotka eivät rajoita sitä.

Mahdollisuus on myös mahdollisuus, ei pelkkä välttämättömyys.

Tulin lukeneeksi feministilehti Tulvan nettisivuilta päätoimittaja Atlas Saarikosken blogikirjoituksen tämän vuoden huhtikuun alusta ja aloin taas vaihteeksi ajatella vapautta. Kirjoitus käsitteli ukrainalaisen feministiryhmä Femenin - josta olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa melko innoittuneesti - "Topless Jihad" -protestia ja siitä tuohtuneita muslimifeministejä. Saarikoski asettui muslimifeministien puolelle moittimaan Femeniä "kolonialistisen holhoavasta puheesta" ja "uhriuttamisesta". Minä puolestani asetun puolustamaan Femeniä ja kerron, miksi.

Femenin johtaja Inna Shevtshenko oli kommentoinut muslimifeministien avointa kirjettä protestikuvineen sanomalla muun muassa, että näiden silmiin on kirjoitettu avunhuuto ja että orjat kieltävät aina olevansa orjia. On tietenkin totta, ettei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää sille, miltä apua huutavat silmät näyttävät, ja että myös muut kuin orjat voivat kieltää olevansa orjia. Luulen kuitenkin, että Femen on kärkevän kielenkäyttönsä ja esiintymisensä taustalla riittävän hyvin perillä musliminaisten asemasta, jotta sen "länsimainen imperialismi" voidaan hyväksyä oikeaksi feminismiksi eli sellaiseksi, joka edistää tasa-arvoa. Ja voivathan silmät todella huutaa apua ja orjuutensa kieltävät olla orjia.

Shevtshenko kysyi kommenteissaan myös olennaisen kysymyksen: "Miksi heidän [musliminaisten] täytyy peittää ruumiinsa?" En tiedä tarkasti, mitä islam vastaa, mutta tiedän, että muslimimaiden välillä on eroja ja saman maan historian eri vaiheissa asiaan on suhtauduttu eri tavalla aina sen mukaan, mikä politiikka kulloinkin on vallinnut. Jos siis esimerkiksi Iranissa on nainen joskus saanut käyskennellä ulkona ilman huivia tai huivi päässä ja sitten yhtäkkiä huivi onkin ollut pakollinen, iranilaisnainen ei voi enää uskottavasti väittää valitsevansa huivia vapaasti. Hän voi väittää, että jäljelle jäävät vapaudet riittävät hänelle, mutta hän ei voi väittää olevansa yhtä vapaa kuin toisessa maassa asuva nainen, joka voi joko pukeutua tai olla pukeutumatta huiviin. Se, että sekä iranilaisnainen että muut naiset voivat periaatteessa, jos mikään ei heitä rajoita, käyttää tai olla käyttämättä huivia, on vapautta. Vastaan väittäminen on järjetöntä, vaikka 'huivin käyttäminen' korvattaisiin millä toiminnalla tahansa.

Sitten on väite mielen ja ruumiin eri vapauksista. Muslimifeministiaktivistien mielestä vapaus on enemmän mielessä kuin ruumiissa tai pelkästään mielessä eikä lainkaan ruumiissa. Olikohan se Derrida, joka jossain dokumentissa sanoi, että vankilassakin olemme tavallaan vapaita. Saman ajatuksen on omaksunut Pussy Riotin Nadezhda Tolokonnikova, joka oikeudenkäyntinsä aikana, varmana vankilaan joutumisestaan, totesi olevansa vapaampi kuin tuomari, vanginvartijat ja häntä vastaan todistaneet ihmiset, koska hän voi sanoa sen, mitä ajatteli. Vaikka Derrida oli aika vekkuli filosofi, en voisi väittää Tolokonnikovalle vastaan. Mielen vapaus on eittämättä suurempi ja tärkeämpi asia kuin ruumiin vapaus, mutta olisi järjetöntä väittää, ettei vankeudella olisi mitään merkitystä ruumiin (liikkumis)vapaudelle tai ettei ruumiin vapaudesta voisi edes puhua - ja vähintään epäuskottavaa väittää, ettei ruumiin vapaudella olisi merkitystä mielen vapaudelle, koska mieli ja ruumis ovat riippuvaisia toisistaan. Olkoon vain mieli vapaa vankilassa, mutta olisiko siitä haittaa vapaudelle, että ruumiskin olisi vapaa? Eikö se lähtökohtaisesti lisäisi kokonaisvapautta? Derrida ja Tolokonnikova olisivat varmaan samaa mieltä, mutta muslimifeministeistä ei näköjään oikein tiedä.

Jos jätetään mielen ja ruumiin ongelmallinen erottelu sikseen, voidaan ylipäätään kysyä, mikä on riittävä määrä vapautta ja minkälaatuista sen pitäisi olla. Ainakin on helpompi hyväksyä luonnon asettamat fyysiset ja psykologiset rajoitukset kuin ihmisten keksimät mielivaltaiset rajoitukset. Luonnon rajoitusten hyväksyminen ja tunnistaminen jopa lisäävät vapauttamme, kun emme hakkaa päätämme seinään ja kehitämme tekniikkaa rajoitusten voittamiseksi. Mutta miksi heidän täytyy peittää ruumiinsa (lämpimässä maassa)? Koska heitä koskee mielivaltainen rajoitus.

No, vapaus ei ole yhden vaan monen asian vapautta, eikä niitä aina saa kaikkia kerralla. Mutta jos innostumme yhdestä vapaudesta kovasti, emme välttämättä huomaa, mistä muista vapauksista luovumme sen hyväksi. Vapaus elää on niin tärkeää, että saatamme sen säilyttääksemme luopua vapaudestamme valita elämänkumppanimme, elämäntehtävämme ja uskontomme, jos meitä koskevat mielivaltaiset rajoitukset, joiden valvojat uhkaavat henkeämme heti kun vaadimme näitä vapauksia. Tilanne voi myös kestää niin kauan - jopa kokonaisen ihmiselämän - että mielenterveytemme tai edes toimintakykymme säilyttääksemme alamme väheksyä meiltä mielivaltaisesti kiellettyjä vapauksia ja keskitämme kaiken kunnioituksemme ja nautintokykymme yhteen kardinaalivapauteen, vapauteen elää. Ja mikä olikaan monien uskontojen mukaan kaiken elämän lähde? Miten etuoikeutettu olenkaan, kun minulle on annettu tämä suuri vapaus, johon voin keskittää kaiken vapaudenkaipuuni!

Vapauden säännöt ovat samat kaikille. Huivi tai ei huivia - vapautta; huivi - mielivaltaa; ei huivia - mielivaltaa. Kun opimme erottamaan toisistaan luonnon ja ihmisen mielivallan rajoitukset ja vastustamaan jälkimmäisiä, osaamme puhua vapaudesta muutenkin kuin omana tunteenamme. Lisäksi meistä tulee vapaita.

Karvanaamat

Perustaessani tätä blogia lupailin, että syksymmällä kirjoittaisin kissoista. Sitä oli toivonut kaverini, joka lukee vain kissablogeja. Mitäpä en tekisi lukijoideni iloksi. Tämä juttu on omistettu Marille, ja siinä on poikkeuksellisesti käytetty kuvia.

Meillä on kaksi kissaa: Vieno, 10, ja Vaula, 8. Ne ovat steriloituja sisäkissoja, jotka ovat olleet meidän koko lailla pentuiästään saakka. Vieno ja Vaula ovat saman emon pentuja eri pentueista,  mutta niiden isä ei välttämättä ole sama kolli. Ne ovat niin erinäköisiä, että on peräti todennäköistä, että niillä on eri isät. Nämä kuvat ovat kuluvalta kuulta.

Vieno ruokapöydällä, jolla se ei saisi olla.

Vaula tyhjällä työpöydällä. Taustalla parveke.

Vienon saimme pian sen jälkeen, kun olimme muuttaneet yhteen vuonna 2003. Vietämme sen syntymäpäivää vappuna, joka on myös tapaamisemme vuosipäivä. Vieno tuli kotiimme hyvin pienenä pentuna, minkä vuoksi se kiintyi meihin kovasti. Sen emo ei ollut imettänyt sitä, mutta onneksi samassa taloudessa oli asunut toinen kissa, joka saattoi imettää. Nyt näitä kissoja ei enää ole.

Vaikka kasvatimme Vienosta sisäsiistin jyväskyläläiskissan, huomasimme pian, että se seurasi meitä kiltisti kävelyretkillä luontopoluilla. Ajattelimme, että ulkoilu tekee sillekin hyvää, ja olisi ollut sääli jättää se kotiin ikävöimään meitä, kun se ei kuitenkaan karkaillut. Meidän piti vain varoa koiria, joita on joka kaupungissa aivan hirveästi. Puolisollani onkin tapana sanoa: "Koiranomistajat ovat maailmannapoja."

Kun kerran palasimme luontopolulta, olimme ehtineet tulla ulos metsiköstä ja kulkea jonkin matkaa korkean ruohikon reunustamaa polkua, kun peräämme karautti iso, yli-innokas musta koiranpentu. Vieno asteli perässäni eikä näyttänyt huomaavan takaansa hyökkäävää hauvaa, jonka etäisyys Vienosta oli suurin piirtein yhtä suuri kuin minun. Pinkaisin juoksuun ja ehdin juuri ja juuri samaan aikaan koiran kanssa Vienon luokse, kun Vieno loikkasi ruohikkoiseen ojaan koiran ulottumattomiin säikähdettyään joko minua tai koiraa. Koirasta näki, että se oli aikonut käyttää hampaitaan elävään kissaleluun, joten heiluin uhkaavana sen edessä, jotta se perääntyisi. Pian koiran omistajat saapuivat kiirehtimistä esittäen paikalle kiinnittämään hurttansa. Totesin edelleen säikähdyksen jälkimainingeissa, että olin juossut puolustamaan kissanpentuani, joka lymysi nyt ojassa. Rakin omistajat esittivät pahoittelevaa ja jatkoivat matkaansa. Kesti kauan, ennen kuin Vieno uskalsi tulla esiin ruohikosta, josta emme onnistuneet sitä itse löytämään.

Vienolle sattui pentuna muutakin vähemmän vaarallista: se kastui monta kertaa. Kerran se oli mukanamme syrjäisellä uimapaikalla, jossa olimme kiinnittäneet sen hihnastaan oksaan. Olimme kuitenkin jättäneet sen liian lähelle rantaa, sillä se pyrki peräämme ja mulahti veteen. Kylvyn jälkeen se ehti kuivua juuri parahiksi, kun alkoi ukonilma ja rankkasade kasteli sen ja meidät uudestaan läpimäriksi. Toisen kerran Vieno joutui veden varaan, kun olimme kuvitelleet, että se lähtisi mielellään veneilemään kanssamme. Vieno hyppäsikin jo rannassa veneestä veden kautta kuivalle maalle, emmekä sittemmin houkutelleet sitä vesille.

Vienon kolmas kastuminen oli edellisiä ikävämpi tapaus. Istuin kotona vessanpöntöllä, ja kylliksi istuttuani nousin siltä. Silloin minulle vessaseuraa pitänyt Vieno ponkaisi loiskahtaen pönttöön ennen kuin ehdin saada housunikaan jalkaan. Sen jälkeen olemme aina sulkeneet pöntön kannen. (Kuka nyt muutenkaan olisi niin moukka, ettei aina sulkisi kantta?)

Aikuistuttuaan Vieno kävi vaikeammaksi ulkoiluseuraksi. Se pelkäsi ihmisiä enemmän ja kiinnitti ylipäätään liikaa huomiota ympäristöönsä, mikä teki sen arvaamattomaksi. Aloimme ulkoiluttaa sitä hihnassa lähimetsässä ja vähitellen luovuimme ulkoilusta kokonaan. Ei Vieno näytä siitä kärsineen, se on hyvin seurallinen ja luottavainen kissa.

Vaulan saimme kesällä 2005 (sen syntymäpäiväksi arvioimme juhannuksen), huomattavasti vanhempana kuin Vienon. Ensimmäisenä päivänä Vieno murisi sille ja jopa puolisolleni, vaikka mustanruskea karvapallo yritti leikkiäkin isosiskonsa kanssa, mutta jo toisena päivänä Vieno heltyi eikä enää vihoitellut kenellekään. Vaulan ensimmäiset viikot olivat olleet vaikeat, koska sen emo oli synnyttänyt sen sisaruksineen piilossa. Niinpä Vaula oli ehtinyt maalla hieman villiintyä ja se oli pitänyt jahdata kiinni. Traumaattisten kokemusten vuoksi Vaulasta ei koskaan tullut yhtä seurallista kuin Vienosta, vaikka molemmat sylissä tai sängyssä vieressä kehräävätkin. (Vaula nuolee lisäksi housuja.) Se säikkyy paljon enemmän kovia ääniä ja vieraita ihmisiä. Sanomattakin on selvää, että Vaulan ulkoiluttaminenkin oli alusta lähtien vaikeaa.

Alussa Vaulan pitkäkarvaisuus tuotti ongelmia hiekkalaatikolla, koska emme käyttäneet hiekkalaatikossa hiekkaa vaan sahanpurua, jota saimme puolisoni vanhemmilta. Vaula piti puhdistaa puruista jokaisen laatikkokäynnin jälkeen, eikä asiaa helpottanut, että sillä oli mahtavan pitkä häntä - pitkäkarvainen tietty sekin - jo pentuna. Vienolla taas oli pentuna onneton hängäntynkä, joka kuitenkin kasvoi siitä. Aluksi näytti siltä, että Vaula oli saanut kaikki häntägeenit.

Vaulan rankan lapsuuden vuoksi sillä oli myös todistettavasti matoja. Kerran se kakoi valkean suolinkaisen sänkyymme ja jäi uteliaana katselemaan tämän kiemurtelua. Puolisoani tapaus ei miellyttänyt, ja vastedes madotimme sekä Vienon että Vaulan säännöllisesti, eikä niillä enää ole matoja tavattu. Syötämme tytöille, kuten niitä kutsumme, jatkuvasti raakoja muikkuja tai silakoita, joten varuillaan täytyy olla.

Vaulan matojen lisäksi ainoa sairaus, joka kissojamme on vaivannut, on Vienon rähmivä silmä, mutta siitäkään ei hoitamisen jälkeen ole ollut harmia vuosiin. Nyt aikuisina molemmat joutuvat kyllä sietämään "pikkusiskoaan" eli pian kaksivuotiasta tytärtämme. Onneksi asunnossamme on monta luoksepääsemätöntä kolkkaa eivätkä tytöt ole pahanilkisiä raapijoita. Ja joka kesä tytöt pääsevät kuukauden parin mittaiselle kesälomalle puolisoni vanhemmille, jotka omistavat herttaisen kastroidun kollin.

Päätän tämän kissakirjoituksen kuvaan Vienon ja Vaulan yhteisestä synnyinmaisemasta, jossa tyttäreni ulkoiluttaa itseäni 23 vuotta nuoremman pikkuveljeni kissaa. Kuva on tämän vuoden elokuulta.

Palvelijan muistelmia

Minun piti toistakymmentä vuotta sitten valita, menenkö varusmieheksi vai siviilipalvelukseen. Tiesin, että kolmaskin vaihtoehto oli, mutta se ei houkutellut, joten valinta jäi kahden välille. Keskustelin asiasta setäni kanssa, jonka armeija-ajasta ei ollut kulunut yhtä monta vuotta kuin isäni. "Kai sä nyt armeijaan menet etkä mihinkään sivariin mummojen perseitä pesemään. Onhan se vähän sellaista pelleilyä, mutta kyllä sen kestää, kun menee vaan mukana", setäni sanoi. Hänen sanansa olivat niin painavat, että käytin niitä lukion itsenäisyyspäiväjuhlan puheessani, mikä ei herättänyt suurta huomiota (ehkä en käyttänytkään sanaa "pelleily", en muista enää). Isä vain kehui, että puhe oli hyvä. Päätin valita tuolloin 13-kuukautisen siviilipalveluksen.

Tietoni siviilipalveluksesta olivat hatarat. Rangaistusluonteinen vaihtoehto ei tietenkään ollut niin suosittu, että sitä olisi viitsitty lukiolaisille edes puolueettomasti mainostaa. Äiti osasi onneksi vinkata, että myös kummitätini veljenpoika oli valinnut sen. Häneltä sain kuulla, että ainakin siviilipalveluksen kuukauden mittaisella koulutusjaksolla Lapinjärvellä oli rento meininki. Sen päälle tulisi kuitenkin vuoden työpalvelus, ja suureksi yllätyksekseni palveluspaikka pitäisi hakea itse. Kummitätini veljenpojallakaan sitä ei vielä ollut, mutta hän oli kuullut, että Lapinjärven koulutuskeskuksessa voi - ja kuten myöhemmin kävi ilmi, piti - majailla, kunnes paikka löytyy.

Näillä tiedoilla varmistuin ainakin siitä, että en mitenkään välttämättä joutuisi pesemään mummojen perseitä. Olisin kuitenkin ollut kiitollinen myös siitä tiedosta, että siviilipalvelukseen haluamisesta voi ilmoittaa sekä ennen kutsuntoja että niiden jälkeen. Minä en tehnyt kumpaakaan vaan menin kutsuntoihin niin kuin kaikki muutkin siinä käsityksessä, että kutsuntoihin on pakko mennä.

Paikalle saavuttuamme huomiomme kiinnittyi kahteen poliisiin, jotka odottivat käskyä hakea puuttuvat pojat. Kaksi puuttuikin, ja heistä oli hauskaa saada poliisikyyti kutsuntoihin. Kun kaikki hyväntuuliset pojat olivat asettuneet saliin istumaan, puheensa aloitti nuori upseeri. Hän ei tuntunut katsovan mihinkään ja puhui hampaidensa välistä pahemmin kuin Jari Litmanen. Joku kysyi häneltä terveystarkastusta ennakoiden, mitä kuntovaatimuksia varusmiehellä on. Upseeri sanoi, että kunhan ovat suurin piirtein käsivarret ja jalat paikoillaan. Saliin asteli jossain vaiheessa vanhempi upseeri, jolloin nuorempi pyysi meitä osoittamaan kunniaa seisomalla. Myöhemmin eräs opettajamme oli ihmetellyt, voiko kutsunnoissa pyytää pokkuroimaan. Ilmeisesti voi. Vastasimme kyselyyn, jossa kysyttiin muun muassa, olenko koskaan leikkinyt nukeilla tai halunnut pukeutua naisten vaatteisiin. Vastasin ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi ja jälkimmäiseen kieltävästi.

Ennen kutsuntalautakunnan eteen saapastelemista yksi kerrallaan jututimme terveydenhoitajaa yksi kerrallaan. Olin valmistellut kaksi kysymystä, joiden tarkoitus oli kai lähinnä antaa vaikutelma, että menen kyllä asepalvelukseen, jos näistä ei tosiaan ole haittaa, mitä epäilen vahvasti. Ensimmäinen kysymykseni koski usein oksentamiseen johtaneita migreenipäänsärkyjä, joista olin kärsinyt koko lukioajan, koska suomalainen lukio uuvuttaa kenet tahansa tunnollisen opiskelijan. Terveydenhoitaja sanoi, että päänsäryt eivät haittaa asepalveluksen suorittamista. Toinen kysymykseni koski vuoteen kastelemista yöllä. Terveydenhoitaja pyysi tarkentamaan, oliko kyse varsinaisesta kastelusta vai yöllisistä siemensyöksyistä. Kuvaukseni jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että siemensyöksyistä, eikä niistä ollut haittaa asepalveluksen suorittamisessa.

Lopulta oli jäljellä enää kutsuntalautakunta. Kävelin puheenjohtajan eteen, joka katsoi minua ja papereihini merkittyä A-kirjainta tyytyväisenä. Kun sanoin hänelle, että haluan suorittaa siviilipalvelukseen, koska koen, että minusta on Suomelle enemmän hyötyä siinä kuin armeijassa, hänen hymynsä hyytyi. Mies pyöritteli päätään sivuilleen, vältteli katsekontaktia ja totesi, että no jos se on teidän näkemyksenne, niin onhan teillä oikeus siihen. Vanhempi herrasmies lautakunnasta hymyili joko pilkallisesti tai tyytyväisyyttään salaillen - en tunnistanut, kummalla tavalla - ja kysyi, olenko sen kauppapuutarhurin poika. Myönsin ja aloin miettiä, miten isäni yritykselle kävisi pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa ja minä en juuri ketään. Onneksi isäni ei raportoinut kehnommasta kannattavuudesta seuraavina kesinä. Lautakunnan puheenjohtaja antoi minulle ohjeet paperin täyttämiseksi siviilipalvelusta varten.

Vasta kun olin jäänyt yksin odotushuoneeseen - kaikki muut pojat olivat jo päässeet lähtemään - tajusin, että olin parikymmenpäisen porukan ainoa siviilipalvelukseen mielivä. Täyttäessäni lomaketta terveydenhoitaja teki lähtöä ja hymyili minulle myötätuntoisesti - koska ei tiennyt, minkä valinnan olin tehnyt, arvelin. En varmaan koskaan ollut enkä sittemminkään ole tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Myöhemmin tunsin itseni myös nöyryytetyksi, koska minua oli informoitu siviilipalveluksesta niin huonosti. Olin osallistunut kutsuntoihin siinä uskossa, että palvelusvalinnasta on pakko ilmoittaa siellä, ja kun olin antanut ilmoitukseni yllättävimmällä mahdollisella hetkellä, sitä oli pidetty tarkoituksellisena ärsyttämisenä.

Onneksi Lapinjärvellä oli mukavaa. Tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni suuremman joukon yhtä fiksuja ja fiksumpia nuoria miehiä kuin minä: yksi aikoi kirjailijaksi (mutta ryhtyi papiksi), yksi halusi polttaa suitsukkeita koulutuskeskuksen saunassa (mutta hänen ei annettu), yksi sanoi tuntevansa tietokoneet etu- ja takaperin (ja kärsineensä tinnituksesta), yksi oli 30-vuotias lääkäri, yksi änkytti ja niin edelleen. Seurasin yliopistotasoisia luentoja filosofiasta ja vanhoista kansallismielisistä lauluista (joihin koulutuskeskuksen johtaja, jonka "kulttuuripiiriin" saunasuitsukkeet eivät kuuluneet, oli mieltynyt), opin uutta terveystiedon tunneilla (kuten sen, että vettä pitää juoda paljon, vaikka se vähän käytättää vessassa, ja sen, että monivitamiinivalmisteet ovat "hirveä bisnes") ja luin Nikolai Gogolin Taras Bulban, jonka olin lainannut kauniin, kaksikielisen Lapinjärven kirjastosta. Harrastin kevyttä liikuntaa kesäisessä maalaismaisemassa ja uin leväisessä järvessä. Ne olivat hienoja varhaisaikuisuuden päiviä, täynnä "siviilipalveluksen kauhuja", joilta Jone Nikula -niminen henkilö armeijan tiedotuksen mukaan haluaa suomalaiset miehet ja naiset pelastaa.

Koulutuksen alussa sain monikymmensivuisen listan Suomen siviilipalveluspaikoista, joihin aloin soitella koulutuskeskuksen lankapuhelimilla. Pian osoittautui, että lista oli vanhentunut. Monista kunnista ja kirjastoista vastattiin, että ne eivät enää ota siviilipalvelusmiehiä. Soitin jopa Elimäen kuntaan. Lopulta tavoitin Oriveden vanhainkodin osastovastaavan tai vastaavan, joka sanoi, että mielellään he ottaisivat siviilipalvelusmiehen avukseen. Muistin mummojen perseet ja korostin, että minulla ei ole hoitoalan kokemusta, mutta siivoaisin mielelläni. Osastovastaava kutsui minut käymään, tapasin hänet ja tutustuin vanhainkotiin, joka vaikutti viihtyisältä paikalta. Edellinen siviilipalvelusmies oli asunut vanhainkodin vierashuoneessa pohjakerroksessa. Olin mielissäni, että asunto järjestyisi helposti, ja ruoankin saisin vanhainkodilta, eikä tarvitsisi itse ostaa ruokarahalla ja opetella vielä kokkaamaan.

Paikka näytti varmalta, kunnes sain puhelun vanhainkodin johtajalta, joka ei pitänytkään asiaa kirkossa kuulutettuna. Osastovastaava oli kuulemma huseerannut vähän omavaltaisesti, ja aikaisemmista siviilipalvelijoista oli ollut myös harmia. Tarvitsin suosittelijoita. Kysyin, käyvätkö lukioni vt. rehtori ja sen mansikkatilan omistaja, jonka marjoja olin toissa kesänä poiminut. Kävivät - ja riittivät. Niin alkoi vuoden mittainen työpalvelukseni Oriveden vanhainkodin dementiaosastolla.

Vanhainkodin johtaja oli sitä mieltä, että selviäisin siivoamisen lisäksi hoitotehtävistäkin. Mummojen perseistä ei ollut puhetta, mutta muuten opin vähitellen matkimaan koulutettuja perushoitajia, joille maksettiin palkkaa. Syötin vanhuksia, puin ja riisuin heitä, juttelin heidän kanssaan ja siivosin heidän huoneitaan. Hoitajat tuntuivat pääsääntöisesti nauttivan seurastani ja säästävän minut perseiden pesemiseltä - paitsi yksi, joka suuttui, kun hänelle ei kerrottu, että hänen työpäivänään vahataan lattiat, minkä johdosta hän päätti jättää tämän tavallisesta ikävästi poikkeavan työpäivän väliin. Raju ratkaisu herätti arvostelua. "Minun käsittääkseni Satu on täällä töissä", sanoi eräs sairaanhoitaja, osuen asian ytimeen. Minä jouduin perushoitaja Satun vihan kohteeksi kerrottuani kysyttäessä hänestä jonkin työtehtävien hoitamiseen liittyvän tosiasian, mutta myöhemmin Satu pyysi "kanteluni" aiheuttamaa suuttumustaan anteeksi - neuvoen mielestäni tahdittomasti, että minun pitäisi uskaltaa sanoa tiukemmin vastaan.

Hoitoala oli jo 1990-luvun lopussa kipeästi lisäkäsiparien tarpeessa, joten koin aidosti tekeväni sitä, mitä olin kutsuntalautakunnalle julistanut, eli olevani Suomelle hyödyksi. Työ oli ajoittain raskasta, mutta jouduin vuoden aikana keskeyttämään työt vain kahdesti päänsäryn takia, mikä oli huomattavasti harvemmin kuin yhden lukiovuoden aikana. Mainitsinko jo, että suomalainen lukio uuvuttaa opiskelijan? Sen se tekee. Orivedellä oli kiva elokuvateatteri vanhassa työväentalossa (kävin katsomassa elokuvat Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka ja Eyes Wide Shut); vanhainkodin lähellä oli järvi, jonka rantoja oli mukava kierrellä ja jossa voi uida; diabeteksen takia palveluksesta vapautettu kaverini opiskeli paikallisessa opistossa musiikkia, ja minä soitin usein iltamyöhällä vanhainkodin salissa hienosti värisevää Scholze-pianoa; asuin ensimmäistä kertaa itsenäisesti, luin paljon ja kirjoitin kirjeitä. Olin enimmäkseen onnellinen ja vain vähän yksinäinen.

Asepalveluksen puolustajien väite sen sosiaalistavammasta vaikutuksesta siviilipalvelukseen verrattuna pitää paikkansa sikäli, että monet siviilipalvelijat eivät ole tekemisissä toisten siviilipalvelijoiden kanssa. Kirjailijaksi aikonut mutta papiksi päätynyt kaverini oli sanonut koulutusjakson lopussa juttujamme neljän miehen kesken niin hyviksi, että kannattaisi pitää yhteyttä työpalveluksenkin aikana. Soitin kerran tinnituksesta kärsineelle tietokone-ekspertille ja ehdotin tapaamista porukalla, mutta siitä ei tullut mitään. Yllättävän nopeasti uskottelin itselleni, että eivät he sittenkään halua tavata, emmekä koskaan enää tavanneet. Papiksi päätyneen näin kerran sattumalta kirkossa työssään, mutta se tapahtui niin monta vuotta myöhemmin, etten mennyt jututtamaan häntä. Taisin myös vähän halveksia miestä: ryhtyä nyt papiksi, kun oli niin hyvä trilleri-idea. (En voi kertoa, mikä. Lupasin hänelle.)

---

Syyskuun alussa alkoi Ohi on -kampanja, joka kerää nimiä kansalaisaloitteeseen yleisen asevelvollisuuden lakkauttamiseksi. Maanpuolustusvaihtoehdoiksi Vihreä miesliike esittää puoliammattilaisarmeijaa ja Sadankomitea vapaaehtoista asepalvelua. Molemmissa malleissa siviilipalvelus lakkaisi kokonaan, samoin totaalikieltäytyjien vangitseminen. Molemmat vaihtoehdot ovat sivistyneempiä, tasa-arvoisempia ja kansantalouden kannalta edullisempia kuin nykyinen puolustusjärjestelmä.

Siviilipalvelusaikanani ajattelin, että asepalvelus pitäisi korvata yleisellä miesten ja naisten siviilipalveluksella. Edelleen epäilen, että armeijamme on lähes turha maassa, jossa iso osa kansasta on voinut pahoin jo 90-luvulta lähtien. Mutta ehkä Suomella on joitain huipputärkeitä kansainvälisiä sitoumuksia, jotka pakottavat sen pitämään yllä jonkinlaista armeijaa. Ei sitä resurssien haaskaamista ja nuorten miesten kiusaamista muuten voi käsittää.

Allekirjoitan aloitteen ja jätän tulevaisuuden puolustusratkaisun asiantuntijoiden huoleksi. Sinä nainen, joka luet tätä, sinullakin on oikeus allekirjoittaa aloite, sillä olemme tasa-arvoisia.

Kirja-arvio: Pessimismiä optimisteille

Aina välillä ehdin lukea kokonaisen kirjan. Miksi en siis kirjoittaisi siitä? Blogini ensimmäiseen kirja-arvioon valikoitui englanninsveitsiläisen bestselleristi Alain de Bottonin toiseksi uusin Uskontoa ateisteille. Suom. Hannu Poutiainen. Basam Books, Helsinki, 2013. (Alkuteos Religion for Atheists: A Non-Believer's Guide to the Uses of Religion, 2012.)

Sain tämän kirjan lahjaksi taholta, jolla ei tiedetty, että olen ateisti. Jonkinlainen sattuma johdatti minut ajattelemaan, että teokseen voisi jopa tutustua eikä sulloa sitä suoraan hyllyyn niin kuin yleensä kirjoja, joita hyvää tarkoittavat mutta kirjamakuani tuntemattomat ystävät ja sukulaiset minulle lahjoittavat. Tartuin siis tekstiin avoimin mielin, ja aluksi se tuntuikin lupaavalta yhdistelmältä eleganttia tyyliä, varovaista moralisointia ja raikkaita ideoita. Loppua kohti uskontojen viisauden korostaminen alkoi kuitenkin käydä väkinäiseksi, liioittelevaksi ja suoranaisen virheelliseksikin. Mutta tämähän oli tietysti vain provosoiva, ideoita ilmaan heittelevä hyväntuulinen alustus, jonka ei ollut tarkoituskaan olla suurta kirjallisuutta. Nyt sitten alkaa keskustelu.

Bottonin Alain kertoo alussa lyhyesti (itse asiassa hän kirjoittaa kaikesta lyhyesti tässä lyhyiden esseemäisten lukujen kirjassa) ateistisesta kasvatuksestaan, joka sai hänet kaksikymppisenä kaipaamaan uskontojen rikkautta. Sitä ovat hänen mielestään muun muassa sielua hoitava kirkkoarkkitehtuuri ja yhteisölliset juhla-ateriat. Johtoajatuksena on, että uskontojen poskettomia totuusväittämiä ei tarvitse hyväksyä, jotta saisi oikeuden hyödyntää niiden pitkiä perinteitä ja ajatuksia... no, melkein kaikessa. Ateisteilla kun ei historiallisista syistä ole yhtä paljon kokemusta isojen juttujen järjestämisestä.

Näinhän se on: uskonnoilla ei ole patenttia keksinnöilleen (ne tyytyvät valtaan ja kontrolliin eivätkä välitä voitoista), joten ne ovat vapaata riistaa de Bottonin kaltaisille ennakkoluulottomille yrittäjäihmisille. Mutta patentittomuudesta seuraa myös, että toisinaan on hyvin vaikea sanoa, mikä on uskonnollista ja mikä maallista perinnettä. Tämä asia kirjassa kyllä periaatteessa tiedostetaan, mutta silti, käsittelyn yksinkertaistamiseksi, jotkin asiat vain todetaan maallisiksi, jotkin uskonnollisiksi. Ei siinä tietysti mitään, jos lukijalla vain on riittävästi taustatietoa uskonnoista ja ateismista (joka kirjassa samaistetaan maallisuuteen), jotta hän ymmärtää niiden rajoja tarkoitushakuisesti venytetyn. Toivoa sopii, että bestsellereiden lukijoilla on...

Kirja on jaettu aihepiireihin, joissa uskonnoilla on ateisteille annettavaa: "Yhteisö", "Koulutus", "Hellyys" ja niin edelleen. Luvussa "Kiltteys" de Botton kirjoittaa yllättäen perisynnistä opinkappaleena, vaikka teoksen johdantoluvussa "Viisautta vailla opinkappaleita" annettiin ymmärtää, että uskontojen oppi heitetään ikkunasta ulos ja keskitytään käytännölliseen viisauteen. No, ajatus perisynnistä kuulemma "kannustaa meitä ottamaan pieniä askelia kohti korkeampaa moraalia, sillä se saa meidät ymmärtämään, että omat inhottavalta tuntuvat piirteemme ovat ihmislajin väistämättömiä ominaisuuksia". De Botton jatkaa vielä, että valistuksen käsitys ihmisen synnynnäisestä hyvyydestä nostaa "kelvollisuuden standardit" niin korkealle, että ihminen lannistuu, ja että perisynnin tunnustaminen oikeuttaa yhteisten moraaliohjeiden jakelemisen toisille ikään kuin samalta syntiseltä tasolta eikä hurskaasti ylhäältä päin.

Olen samaa mieltä de Bottonin kanssa siitä, että yhteisestä moraalista (pleonasmi) keskusteleminen on vaikeaa, sillä se mielletään usein uskonnon jutuksi, ja muuten olemme kaikki oman elämämme eksistentialisteja. Luulen kuitenkin, että uskomus ihmisen synnynnäisestä huonoudesta pikemminkin vaikeuttaa kuin helpottaa moraalin laatimista, sillä se saa meidät välttelemään oman älymme käyttöä ja kääntymään yliluonnollisen moraalisedän puoleen - ja mehän tiedämme, mitä siitä seuraa. Samalla tavallahan ihmisen luontainen hyvyys koskee kaikkia tasapuolisesti - ja siitä on sitä paitsi valistusajattelijoiden uskomusten lisäksi jo tieteellistä näyttöäkin. Perisynnin ajatuksesta meille ei taatusti ole mitään hyötyä, koska se on paitsi todistetusti virheellinen oppi myös intuitiivisesti niin vaikea hyväksyä, että sen pakottaminen lannistaa meitä paljon enemmän kuin epämääräiset "kelvollisuuden standardit".

Luvussa "Pessimismi" de Botton jatkaa samalla linjalla: "Perustamisestaan lähtien kristinuskolla on ollut käytännöllisellä tavalla selväjärkinen maailmankuva. Sen näkemyksen mukaan meillä ei juuri ole rahkeita parantaa kehnon luontomme ikäviä tosiseikkoja." Tieteellisyydessään optimistiset ateistit olisivat mukamas onnellisempia, jos eivät aina joutuisi pettymään odotuksissaan. Ehkä, ehkä eivät. Voi myös olla, että ateistit eivät ole mitenkään erityisen optimistisia verrattuna uskovaisiin. Itse luonnehtisin ateisteja realistisiksi, sillä heidän odotuksiaan ei vääristä oikeuttamaton uskomus tuonpuoleisesta paratiisista, odottivat he tämänpuoleiselta mitä hyvänsä.

Onneksi de Bottonilla on myös hyviä ehdotuksia ja oivalluksia. Minäkin voisin käydä messun juurille palaavassa agape-ravintolassa aterioimassa tuiki tuntemattomien kanssa tai taidemuseossa, jonka galleriat eivät edustaisi aikakausia tai tyylisuuntia vaan keskittyisivät jonkin tietyn tunteen tai ajatuksen ilmaisemiseen, kuten buddhalaiset mandalat. Kirjan tärkein huomio lienee se, ettei moralisointia ja toisten ihmisten hyväntahtoista opastamista kannata vältellä, sillä maallistuneen ihmisen oletetaan joka tapauksessa käyttävän omia aivojaan. Vaikka aikuinen ulkoisesti torjuisi holhoamisen, viesti menee perille.

Eniten minua miellytti luku "Koulutus", jossa John Stuart Millin hengessä pohdittiin, miten yliopistot tekisivät opiskelijoista parempia ihmisiä sen sijaan, että ne kouluttavat heistä lääkäreitä ja juristeja. Kysymys on hyvin ajankohtainen, sillä nykyään opiskelijatkaan eivät enää juuri osaa vaatia yliopistolta muuta kuin paremmin työmarkkinoille soveltuvaa koulutusta ja laadukkaita työelämäpalveluita. Jos me jonkin kirkon tarvitsemme, niin se on sivistävä eikä kouluttava yliopisto. Kouluttamisen ongelmallisuus havainnollistuu kirjankulutuksessa:

"Tämä kirjoihin hukkuva aikamme tuottaa meille murhetta, sillä tiedämme älyn ja herkkyyden kehittyvän parhaiten, jos yhä uusien teosten lukemisen sijaan syvennämme ja virkistämme ymmärrystämme vain muutamasta teoksesta. Samalla kun tunnemme syyllisyyttä siitä, miten paljon meillä on vielä luettavaa, olemme aivan sokeita sille, että olemme lukeneet paljon enemmän kuin Augustinus ja Dante koskaan lukivat."

Tuosta tulee välittömästi mieleeni paitsi etten olekaan vielä lukenut Augustinusta myös se, että vaikka havainnolla kenties pyritään saamaan "vähän lukeneet" ihmiset luottamaan omiin kykyihinsä, de Bottonin kirjan yleinen ihmisen vajavaisuutta korostava ajattelu on sen kanssa ristiriidassa. Mutta eihän tässä mitään johdonmukaista systeemiä rakennettukaan vaan haluttiin provosoida, viihdyttää ja muistuttaa tärkeistä asioista. Se onnistui ihan kohtuullisesti.

Akin muotimerkintöjä, osa 2: lyhyet housut

Sääennustusten mukaan kesä loppuu pian, joten nyt on sopiva hetki kirjoittaa kesävaatteista. Sellaisia ovat ainakin lyhyet housut eli lyhyesti sortsit.

Sain joitakin vuosia sitten homoystäviltäni lahjaksi Bernhard Roetzelin kirjan Täydellinen herrasmies. Klassisen miestenmuodin käsikirja. Ystävilläni on päivätyö, johon pitää pukeutua asiallisesti; minulla ei. Kiitin kirjasta, lukaisin siitä nopeasti solmionsolmimisohjeet, sidoin kaikki solmioni (englantilaisittain) valmiiksi laatikkoon ja sijoitin teoksen kirjahyllyn alimmalle laudalle, joka kannattelee "Sekalaista hömppää", kuten kirjoja Rakkauden atlas, Mies hoitaa kotia ja Etunimiopas.

Solmioneuvojen lisäksi Roetzelin kirjassa huomioni oli kiinnittänyt sortseille omistettu ainokainen sivu, jolla on kuva Ernest Hemingwaystä vaimonsa kanssa Havaijilla. Kirjailija nojaa toisella pakarallaan kaarevarunkoiseen rantapuuhun, ja puolet reisistä peittävien sortsien lisäksi hän on pukeutunut tummaan t-paitaan ja pellavakenkiin. Mies vaikuttaa samaan aikaan kesäisen rennolta ja jotenkin vaikealta, sillä hänen karvaiset jalkansa painautuvat reisistä melkein toisiinsa kiinni. Sen näkee, sillä hänen asunsa on paljastavampi kuin vieressä poseeraavan Martha-vaimon.

"Riippumatta säihkysääristä, riippumatta siitä, onko muilla sortsit, ja jopa siitä, miten helteinen ilma on: lyhyet housut ovat aina olleet ja ovat edelleen tyylillisesti erittäin epäilyttävä valinta", Roetzel kirjoittaa. Kummeksumatta sitä, miksi miestenmuodin käsikirjassa puhutaan säihkysääristä, yhdyn asiantuntijan näkemykseen, mutta haluaisin silti pohtia housujen pituutta tarkemmin. Roetzel suosittelee herrasmiehelle polven yläpuolelle loppuvia khakisortseja pidettäviksi "rannalla, safarilla, parvekkeella ja omalla pihalla", ja minua miellyttävät Hemingwayn tavoin eniten puolireiteen päättyvät sortsit. Mutta on tässä muutakin.

Alkukesällä näin Korson lähijunapysäkillä nuoren naisen, jolla oli jalassa jotain todella tyylikästä. Minusta tuntui, etten ollut koskaan nähnyt sellaisia housuja. Nainen seisoi niin kaukana minusta, että kykenin erottamaan vain, että housut olivat valkoiset pitsisortsit, mutta en sitä, oliko hänellä säihkysääret. Pitsisortsit ovat joka tapauksessa jopa bikinejä, minihametta ja pilkkumekkoa seksikkäämpi vaate naisen yllä: ne peittävät vain pakarat ja ovat pitsiä.

En tiedä, pitäisinkö pitsisortseista naisen jalassa, ellen itse suosisi lyhyitä sortseja. Harmi vain, että urheiluvarusteita lukuun ottamatta polven yläpuolelle loppuvia sortseja on nykyään vaikea löytää. Useimmat yleisesti käytetyt ei-täyspitkät housut, joita miehillä näen, ovat hirveitä (koska kukaan ei älyä käyttää pitkävartisia sukkia niiden kanssa. Ei tietenkään, koska ei ole trendikästä käyttää minkäänlaista sukkaa sandaalin kanssa, vaikka se olisi suositeltavaa.). Ne ulottuvat joko nilkan yläpuolelle, puolisääreen, polven alapuolelle tai polveen. Paljastaisivat edes polvet, mutta ei: niin kuin miehet pelkäisivät, että ehdottomasti piilotettava häpykarvoitus voi jatkua polviin asti. Uimarannoilla tämän huomaa vielä selvemmin, sillä siellä juuri kukaan ei pidä uimahalleissa edellytettäviä lahkeettomia, napakoita uimahousuja vaan -sortseja. Ainoa uimasortseihin sonnustautunutta miestä vastenmielisempi näky on märkiin uimasortseihin sonnustautunut mies. Miehet, jos pukeudutte oikeisiin uimahousuihin, kukaan ei tule tarkastelemaan teitä niin läheltä, että voisi sanoa, missä häpykarvat loppuvat ja reisikarvat alkavat. Jos teillä ei ole reisikarvoja (vaan säihkysääret?), häpykarvoja ei silti tarvitse ajaa. Riittää, kun vähän harventaa ja leikkelee - muttei niin lyhyeksi, että tulee karvatuppitulehdus.

Eksyin melkein aiheesta. Palataan uimarannoilta kuivan ympäristön sortseihin.

Minä sain nuorena lahjaksi Dipinto-merkkiset lyhyet sortsit. Olen säilyttänyt ne, sillä missään ei myydä yhtä tyylikkäitä ja mukavia sortseja. Luulen, että ne on tarkoitettu urheiluun, mutta ne sopivat muutenkin kesään. Harmi vain, että unelmasortsini ovat vuosien myötä alkaneet puristaa vyötäröä ja kuluneet takaa puhki. Äitini paikkasi ensimmäisen reiän sortsien sinistä tummemmansinisellä paikalla, ja ilmeisesti joku toinen sukulainen, jota en nyt muista, ompeli housuihin uuden vetoketjun, jonka ansiosta housut eivät purista enää niin paljon. Juuri ikävästi tämän kesän alussa kävi niin, että 1,5-vuotias tyttäreni löysi sortsien takaa uuden reiänalun, työnsi siihen sormensa ja riips! sortsit olivat oitis ompelukunnossa. Toivottavasti muistan ottaa ne mukaan, kun ensi viikolla käyn äidin luona.

Loppukesästä kävin Tikkurilan Kontissa ostamassa (jälleen siniset) sortsit, joiden sisällä on valkoinen verkko. En pidä verkosta, josta eivät edes tule mieleen naisten pitsisortsit (vaan Uuno Turhapuro), joten ehkä poistan sen. Sortsit eivät ole yhtä tyylikkäät kuin Dipintoni, mutta ne ovat hyväntuntuista pehmeää ja ohutta kangasta - eivätkä ne purista.

"Lienee syytä tähdentää, että joskus muinoin pojan elämässä oli suuri hetki, kun hän kolmentoista tai neljäntoista vuoden iässä sai ensimmäiset pitkät kesähousunsa ja pystyi vastedes osoittamaan kuuluvansa aikuisten kastiin", jatkaa Roetzel. Kun tätä taustaa vasten muistellaan Hemingwayn hurjaa nuoruutta, joka jäi hänellä tavallaan "päälle", on ymmärrettävää, että sortseja ei kannata hylätä heti murrosiässä. Kukapa ei haluaisi Hemingwayn säihkysääriä.

Aloitteita ja epätoivoa, arvoja ja tekoja

Viime aikoina elämä on vadelmia lukuun ottamatta näyttänyt synkältä:

Torstaina päättyi nimenkeräys perustuloa vaativaan kansalaisaloitteeseen, eikä tavoitteesta saavutettu puolikastakaan. Perustulo voisi kivetä tien maanpäälliseen paratiisiin, jos se toteutettaisiin oikein ja pian, mutta päättäjät eivät valmistele sitä tosissaan. Sen sijaan he pohtivat aivan päinvastaisia toimenpiteitä, kuten sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok. pask.), joka sunnuntaina ilmaisi halunsa päästä vastikkeettomasta sosiaaliturvasta eroon. Suoremmin ei voi sanoa, että ihminen on yhteiskuntaa varten, vaikka se onkin toisin päin.

Perjantaina OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen oli ehdotellut samanlaisia sanoessaan, että toisen asteen tutkinnon suorittaneilla sosiaaliturvan pitäisi olla parempi kuin kouluttamattomilla. "Sosiaaliturvan maksajana yhteiskunnalla on oikeus myös vaatia yksilöltä omia ponnisteluja vastineeksi", mies myös väitti - välittämättä siitä, että tutkinto on paremman sosiaaliturvan ehtona täysin eri asia kuin ponnistelu sen ehtona. Tämä ajatusvirhe on kuitenkin Luukkaisen pöyristyttävän ehdotuksen pienimpiä ongelmia. KAJ:n jäsenenä ja Akavan erityisalalaisena minua hävettää, että jotkut akateemiset pitävät tutkintoa - byrokraattista, muodollista paperia, jonka saamisen välttämätön ehto on totteleminen ja sääntöjen noudattaminen - suuremman ihmisarvon merkkinä kuin... no, ihan mitä vain normaaliin, hyveelliseen elämään kuuluvaa. Kuinka paljon opettajia mahtaakaan hävettää. (Myönnän, että joskus nuorena opiskelijana ajattelin itsekin, että jos en saa opintojen jälkeen töitä, jonkun pitää silti korvata "ponnisteluni". En kylläkään ajatellut sosiaaliturvaa vaan jonkinlaista selvää rahapalkkiota tutkinnosta, mutta sitten kasvoin yhtä kaikki nuoresta opiskelijasta ikuiseksi opiskelijaksi, jolle - ja miksei kaikille muillekin - "opintojen jälkeinen työ" nyt on muutenkin melko fenomenologinen ilmaus.)

Sen lisäksi, että vakiintunut yhteiskuntajärjestys on lähipäivinä alkanut kuvitella olevansa itseisarvo, minunkin maksamallani yleisradioverolla hulppeasti rahoitettava Yle uutisoi männä viikolla kaksi asiaa: "Ilmasto muuttuu" ja "Ilmasto ei muutu". Kuten Pasi Toiviainen kirjoitti Yle Tiede -blogissaan, ensimmäinen ei ole uutinen ja jälkimmäinen on asiavirheellinen uutinen, jota ei ole edes oikaistu ilmastoasiantuntijoiden perustellusta arvostelusta huolimatta. Koeta tässä sitten uskoa ihmiseen, kun maailma tekee loppuaan ja vaikutusvaltaiset tahot yrittävät vain joko rajata joukkoa, joka saa sikailla eniten maailman loppuessa, tai peitellä totuutta, jotta kaikki voivat rauhassa ainakin vähän sikailla maailman loppuessa.

Ja illatkin pimenevät jo niin nopeasti.

Jos kansalaisaloitteiden menestys tuottaa pettymyksiä - kuten turkistarhauskieltoaloite eduskunnassa ja perustuloaloite nimenkeräyksessä - niin kyllä jotkin ilahduttavatkin. Tasa-arvoisesta avioliittolaista ja järkevämmästä tekijänoikeuslaista saatetaan jopa keskustella aidommin kuin turkistarhauksen kieltämisestä: ensin mainittu ei varmasti jätä yhtäkään kansanedustajaa kylmäksi, ja jälkimmäisestä mielipidettä tiedusteltaessa yli puolet edustajistamme tulee käsittelyn loppumetreille saakka panttaamaan kantaansa ja vastailemaan "öh, tuota, täytyy vähän paneutua aiheeseen, mutta hienoa, että asiasta keskustellaan".

Jossakin keskustelussa uudesta avioliittolaista joku parkaisi, että ei Suomella kyllä ole mitään toivoa, jos suurin tarmo kohdistetaan tällaisiin vähäpätöisiin epäkohtiin. Kommentti oli huonolaatuinen mutta sai minut pohtimaan, kumpi on lopulta tärkeämpää maailmanparantamista: oikeiden arvojen edistäminen vai teot ympäristön suojelemiseksi, vähäosaisten ja hädänalaisten elämän helpottamiseksi tai yhteiskunnan taloudellisen dynamiikan säilyttämiseksi. Aktiivisuuden jakaminen arvoväritteiseksi ja konkreettisiin tekoihin on melko keinotekoinen, mutta ehkä ymmärretään, mitä tarkoitan. Eläinten ja homoseksuaalien oikeudet ovat monien mielestä piiperrystä eli lähempänä arvovaikuttamista kuin pahoinvoivien nuorten, työttömien ja yksinäisten vanhusten auttaminen eli ns. oikeisiin ongelmiin puuttuminen.

Koska olen synkissä maailmanlopun tunnelmissa, kallistun kuitenkin piiperryksen kannalle. Fiksut ihmiset pelkäävät jälkisivilisaatiota, jossa joku konservatiivinen ja seksistinen survivalisti(mies) nousee ihmiskunnan rippeiden johtoon. Vaikka arvovaikuttaminen on vaikeaa, elämäntapojen muuttaminen näyttää olevan vielä vaikeampaa. Konkreettisilla teoilla ei näköjään edes pyritä muuttamaan maailmaa vaan pyörittämään sitä entiseen malliin. Niinpä paras satsaus tulevaisuuteen juuri nyt on taistella eläinten ja erilaisten ihmisvähemmistöjen puolesta, jotta saamme johtoomme sivistyneen survivalistin.

Yksi tärkeä ihmisvähemmistö on suomenruotsalaiset. Heidän hienoa kieltään vastaan on hyökkäämässä kansalaisaloite "Ruotsin kieli valinnaiseksi oppiaineeksi kaikilla kouluasteilla", joka on uhkaavasti saavuttamassa vaaditun 50 000 kannattajan rajan kuukauden sisällä. Älkää kannattako tätä ajattelematonta aloitetta. Vetoaminen "yksilöiden oppimiskyvyn rajallisuuteen" on silkkaa typeryyttä: Mitä enemmän ihminen oppii, sitä helpompaa hänen on oppia lisää - kieliä ja mitä tahansa. Jos suomalainen ei halua oppia ruotsia, hän ei ole kiinnostunut kielistä ollenkaan. Eikä aloitteessa oikeasti ollakaan huolissaan kielitaidosta vaan "Suomen kansainvälisestä kilpailukyvystä" - halutaan siis tekoja maailman pyörittämiseksi entiseen malliin, ja sivistyksestä viis. Epätasa-arvoon ei saa eikä ole tehokasta puuttua vähemmistökielen kustannuksella. Päinvastoin: mitä paremmin suomalaiset osaavat ruotsia, sen eheämpi ja tasa-arvoisempi yhteiskunnastamme tulee, sillä emme me oikeasti halua ajaa suomenruotsalaisia "kotiinsa".

Eftermiddagen ser redan klarare ut. Nu ska jag ha en kopp vitt te.