Aina välillä ehdin lukea kokonaisen kirjan. Miksi en siis kirjoittaisi siitä? Blogini ensimmäiseen kirja-arvioon valikoitui englanninsveitsiläisen bestselleristi Alain de Bottonin toiseksi uusin Uskontoa ateisteille. Suom. Hannu Poutiainen. Basam Books, Helsinki, 2013. (Alkuteos Religion for Atheists: A Non-Believer's Guide to the Uses of Religion, 2012.)
Sain tämän kirjan lahjaksi taholta, jolla ei tiedetty, että olen ateisti. Jonkinlainen sattuma johdatti minut ajattelemaan, että teokseen voisi jopa tutustua eikä sulloa sitä suoraan hyllyyn niin kuin yleensä kirjoja, joita hyvää tarkoittavat mutta kirjamakuani tuntemattomat ystävät ja sukulaiset minulle lahjoittavat. Tartuin siis tekstiin avoimin mielin, ja aluksi se tuntuikin lupaavalta yhdistelmältä eleganttia tyyliä, varovaista moralisointia ja raikkaita ideoita. Loppua kohti uskontojen viisauden korostaminen alkoi kuitenkin käydä väkinäiseksi, liioittelevaksi ja suoranaisen virheelliseksikin. Mutta tämähän oli tietysti vain provosoiva, ideoita ilmaan heittelevä hyväntuulinen alustus, jonka ei ollut tarkoituskaan olla suurta kirjallisuutta. Nyt sitten alkaa keskustelu.
Bottonin Alain kertoo alussa lyhyesti (itse asiassa hän kirjoittaa kaikesta lyhyesti tässä lyhyiden esseemäisten lukujen kirjassa) ateistisesta kasvatuksestaan, joka sai hänet kaksikymppisenä kaipaamaan uskontojen rikkautta. Sitä ovat hänen mielestään muun muassa sielua hoitava kirkkoarkkitehtuuri ja yhteisölliset juhla-ateriat. Johtoajatuksena on, että uskontojen poskettomia totuusväittämiä ei tarvitse hyväksyä, jotta saisi oikeuden hyödyntää niiden pitkiä perinteitä ja ajatuksia... no, melkein kaikessa. Ateisteilla kun ei historiallisista syistä ole yhtä paljon kokemusta isojen juttujen järjestämisestä.
Näinhän se on: uskonnoilla ei ole patenttia keksinnöilleen (ne tyytyvät valtaan ja kontrolliin eivätkä välitä voitoista), joten ne ovat vapaata riistaa de Bottonin kaltaisille ennakkoluulottomille yrittäjäihmisille. Mutta patentittomuudesta seuraa myös, että toisinaan on hyvin vaikea sanoa, mikä on uskonnollista ja mikä maallista perinnettä. Tämä asia kirjassa kyllä periaatteessa tiedostetaan, mutta silti, käsittelyn yksinkertaistamiseksi, jotkin asiat vain todetaan maallisiksi, jotkin uskonnollisiksi. Ei siinä tietysti mitään, jos lukijalla vain on riittävästi taustatietoa uskonnoista ja ateismista (joka kirjassa samaistetaan maallisuuteen), jotta hän ymmärtää niiden rajoja tarkoitushakuisesti venytetyn. Toivoa sopii, että bestsellereiden lukijoilla on...
Kirja on jaettu aihepiireihin, joissa uskonnoilla on ateisteille annettavaa: "Yhteisö", "Koulutus", "Hellyys" ja niin edelleen. Luvussa "Kiltteys" de Botton kirjoittaa yllättäen perisynnistä opinkappaleena, vaikka teoksen johdantoluvussa "Viisautta vailla opinkappaleita" annettiin ymmärtää, että uskontojen oppi heitetään ikkunasta ulos ja keskitytään käytännölliseen viisauteen. No, ajatus perisynnistä kuulemma "kannustaa meitä ottamaan pieniä askelia kohti korkeampaa moraalia, sillä se saa meidät ymmärtämään, että omat inhottavalta tuntuvat piirteemme ovat ihmislajin väistämättömiä ominaisuuksia". De Botton jatkaa vielä, että valistuksen käsitys ihmisen synnynnäisestä hyvyydestä nostaa "kelvollisuuden standardit" niin korkealle, että ihminen lannistuu, ja että perisynnin tunnustaminen oikeuttaa yhteisten moraaliohjeiden jakelemisen toisille ikään kuin samalta syntiseltä tasolta eikä hurskaasti ylhäältä päin.
Olen samaa mieltä de Bottonin kanssa siitä, että yhteisestä moraalista (pleonasmi) keskusteleminen on vaikeaa, sillä se mielletään usein uskonnon jutuksi, ja muuten olemme kaikki oman elämämme eksistentialisteja. Luulen kuitenkin, että uskomus ihmisen synnynnäisestä huonoudesta pikemminkin vaikeuttaa kuin helpottaa moraalin laatimista, sillä se saa meidät välttelemään oman älymme käyttöä ja kääntymään yliluonnollisen moraalisedän puoleen - ja mehän tiedämme, mitä siitä seuraa. Samalla tavallahan ihmisen luontainen hyvyys koskee kaikkia tasapuolisesti - ja siitä on sitä paitsi valistusajattelijoiden uskomusten lisäksi jo tieteellistä näyttöäkin. Perisynnin ajatuksesta meille ei taatusti ole mitään hyötyä, koska se on paitsi todistetusti virheellinen oppi myös intuitiivisesti niin vaikea hyväksyä, että sen pakottaminen lannistaa meitä paljon enemmän kuin epämääräiset "kelvollisuuden standardit".
Luvussa "Pessimismi" de Botton jatkaa samalla linjalla: "Perustamisestaan lähtien kristinuskolla on ollut käytännöllisellä tavalla selväjärkinen maailmankuva. Sen näkemyksen mukaan meillä ei juuri ole rahkeita parantaa kehnon luontomme ikäviä tosiseikkoja." Tieteellisyydessään optimistiset ateistit olisivat mukamas onnellisempia, jos eivät aina joutuisi pettymään odotuksissaan. Ehkä, ehkä eivät. Voi myös olla, että ateistit eivät ole mitenkään erityisen optimistisia verrattuna uskovaisiin. Itse luonnehtisin ateisteja realistisiksi, sillä heidän odotuksiaan ei vääristä oikeuttamaton uskomus tuonpuoleisesta paratiisista, odottivat he tämänpuoleiselta mitä hyvänsä.
Onneksi de Bottonilla on myös hyviä ehdotuksia ja oivalluksia. Minäkin voisin käydä messun juurille palaavassa agape-ravintolassa aterioimassa tuiki tuntemattomien kanssa tai taidemuseossa, jonka galleriat eivät edustaisi aikakausia tai tyylisuuntia vaan keskittyisivät jonkin tietyn tunteen tai ajatuksen ilmaisemiseen, kuten buddhalaiset mandalat. Kirjan tärkein huomio lienee se, ettei moralisointia ja toisten ihmisten hyväntahtoista opastamista kannata vältellä, sillä maallistuneen ihmisen oletetaan joka tapauksessa käyttävän omia aivojaan. Vaikka aikuinen ulkoisesti torjuisi holhoamisen, viesti menee perille.
Eniten minua miellytti luku "Koulutus", jossa John Stuart Millin hengessä pohdittiin, miten yliopistot tekisivät opiskelijoista parempia ihmisiä sen sijaan, että ne kouluttavat heistä lääkäreitä ja juristeja. Kysymys on hyvin ajankohtainen, sillä nykyään opiskelijatkaan eivät enää juuri osaa vaatia yliopistolta muuta kuin paremmin työmarkkinoille soveltuvaa koulutusta ja laadukkaita työelämäpalveluita. Jos me jonkin kirkon tarvitsemme, niin se on sivistävä eikä kouluttava yliopisto. Kouluttamisen ongelmallisuus havainnollistuu kirjankulutuksessa:
"Tämä kirjoihin hukkuva aikamme tuottaa meille murhetta, sillä tiedämme älyn ja herkkyyden kehittyvän parhaiten, jos yhä uusien teosten lukemisen sijaan syvennämme ja virkistämme ymmärrystämme vain muutamasta teoksesta. Samalla kun tunnemme syyllisyyttä siitä, miten paljon meillä on vielä luettavaa, olemme aivan sokeita sille, että olemme lukeneet paljon enemmän kuin Augustinus ja Dante koskaan lukivat."
Tuosta tulee välittömästi mieleeni paitsi etten olekaan vielä lukenut Augustinusta myös se, että vaikka havainnolla kenties pyritään saamaan "vähän lukeneet" ihmiset luottamaan omiin kykyihinsä, de Bottonin kirjan yleinen ihmisen vajavaisuutta korostava ajattelu on sen kanssa ristiriidassa. Mutta eihän tässä mitään johdonmukaista systeemiä rakennettukaan vaan haluttiin provosoida, viihdyttää ja muistuttaa tärkeistä asioista. Se onnistui ihan kohtuullisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti