Minun on poimittava metsämarjoja joka kesä, koska syön niitä niin paljon vuoden ympäri. Syön paljon enemmän kuin poimin, joten jonkun toisen on pakko poimia osa marjoistani - suurin osa. Enimmäkseen sen tekevät puolisoni ja hänen vanhempansa, jotka poimivat mustikkaa, vadelmaa ja puolukkaa vähintään kaksi kertaa nopeammin kuin minä. Keskisuomalaisia marjoja avoappivanhempieni pakastimiin ja jääkaappiin kertyy joka vuosi satoja litroja - kokonaisia marjoja, sosetta, hilloa ja mehua. Niistä riittää minullekin, kunhan käyn nimellisesti pari kertaa metsässä hosumassa ja puhdistelen toisten keräämiä mustikoita.
Tänä kesänä raportoitiin, että Pohjois-Suomessa on hithosthi hillaa. (Tiedän, ettei peräpohjalaista murretta puhuta näin, mutta se kuulostaa hauskalta.) Keski-Suomesta ei ole vielä raportoitu mitään, mutta tiedättekö, mitä siellä on paljon? Vadelmia. Niitä lakkoja parempia marjoja, jotka tekevät mustikasta kuningattaren. Ei mitään supermarjoja, mutta superisti, siis ihan simona, niin ettei erkkikään usko. Raskaita helteessä ja tuulessa väriseviä vatukoita, jotka pienikin tärähdys saa pudottamaan aavistuksenkin verran sinertäviksi kypsyneet marjat pensaiden pimeään juureen. Isoja marjoja, pieniä marjoja, sateen ja auringon laikuttamia kuin petunian terälehdet. Ainakin yhdellä äänekoskelaisella hakkuuaukealla.
Ajamme henkilöautolla talousmetsää halkovaa hiekkatietä tietylle metsäkoneiden käyttämälle levikkeelle. Siitä pitää jatkaa jalan metsään, kaatuneiden tai kaadettujen puunrunkojen lomaan puikkelehtimaan ja varomaan, ettei sammal luista jalkoja alta vetiseen kuoppaan mustikanvarpujen keskellä. Raskasta, korkea-askelista kävelyä jatkuu parikymmentä metriä; sitten alkaa hakkuuaukea, vielä raskaampi kulkea edellispäivän sateesta märkine kuoppineen, kivenjärkäleineen ja vaarallisesti törröttävine lahopuunpätkineen. Ja lyhyen ihmisen korkuista heinää joka puolella. Mutta ei tarvitse ottaa kuin pari varmaa askelta lähimpään vadelmapensasrypääseen, johon voi hyvässä lykyssä jäädä puoleksi tunniksi ennen kuin on pakko vaihtaa poiminta-apajaa.
On pilvistä, ja tuulee. Tuuli on kuivattanut marjat helposti ehjinä kerättäviksi, ei ole kuuma eivätkä hyönteiset pörrää. Tämä on ensimmäinen vadelmanpoimintapäivä, joita tulee vielä neljä, ja jo nyt nautin poiminnasta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Koska poimin hitaasti ja hajuni houkuttelee hyttysiä ja paarmoja voimakkaammin kuin kanssapoimijoideni hajut, marjastus on maistunut pakkopullalta. Talvivaraston järkevä ja ahkera kokoaminen ei näiden harmien vuoksi ole koskaan riittänyt minulle tekosyyksi omiin oloihinsa metsään menemiselle, mutta tämän ennätyslämpimän kesän vadelmat osoittivat, että luonto voi ilahduttaa minua näinkin.
Ojennan käteni kohti purppuraista marjaa, joka roikkuu kannassaan enää parista millimetristä hedelmälihaa. Se putoaa pieneen muovisankooni hipaisusta. Tyhjennän saman oksan muista vatuista, jotka irtoavat hellällä otteella. Kun nykäisen vahingossa pari kertaa raaempia marjoja, muut puoliksi irronneet todennäköisesti varisevat pensaiden juureen. Vaan ei hätää: kun kyykistyn, huomaan, että alemmat, vielä elinvoimaiset lehdet ovat pyydystäneet osan kypsistä marjoista, ja osa niistäkin, jotka ovat pudonneet juurta kohti nopeasti ruskettuvaan mutta puhtaaseen alusruohikkoon, on vielä pelastettavissa. Joistain ilmeisesti jo aikaisemmin tippuneista löydän kuitenkin vattumatoja, joille jätän suosiolla ja ilomielin osuuden suursadosta. Nousen pystyyn ja katson, kuinka kaukana metsänreuna on aukean eri laidoilla.
Seuraavina, aurinkoisempina vadelmapäivinä marjat ovat pienempiä ja kuivempia mutta yhä maukkaita. Saavumme aukealle toiselta laidalta, jotta ei tarvitse kompuroida metsän läpi, jossa erehdyin kerran suunnistamaan voimalinja-aukolle hiekkatien sijaan. Hitaasti korkenevan heinikön läpi, tummien voimalinjapylväiden vasemmalta puolelta polunalkua pitkin kohti kaatuneen puun juurakkosavikiekkoa, jonka varjoon voi jättää juomavesipullot. Vihreissä saappaissa, meleeratun harmaissa collegehousuissa ja sinisessä anorakissa tulee hiki, mutta vähempi vaatetus altistaisi raapiumille, ötököille ja auringonpoltteelle. Kun tulee liian kuuma, kyykistyn korkeimpien pensaiden juureen ja kurkotan käteni niiden siimekseen, josta tuntuu putkahtavan loputtomasti vattuja kuin tähtiä avaruusmatkalla. Pian olen polkenut tieni keskelle pensasryvästä ja pudotellut taas monta marjaa, osan saappaanvarresta sisään, ja marjasankoni on saanut salamatkustajikseen joitakin kirjavia hämähäkkieläimiä.
Kun en enää oikein jaksa jahdata karkaavia ja kiroiluttavia vadelmapakolaisia enkä siirtyä koivuntaimien yli toisiin pensaisiin, jään tuijottamaan horsmanhöytyviin verhoutunutta marjaista oksaa. Siinä on mummomaista herttaista arvokkuutta. Kaikkeen ei kannata koskea, mutta joskus kannattaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti