Aloitteita ja epätoivoa, arvoja ja tekoja

Viime aikoina elämä on vadelmia lukuun ottamatta näyttänyt synkältä:

Torstaina päättyi nimenkeräys perustuloa vaativaan kansalaisaloitteeseen, eikä tavoitteesta saavutettu puolikastakaan. Perustulo voisi kivetä tien maanpäälliseen paratiisiin, jos se toteutettaisiin oikein ja pian, mutta päättäjät eivät valmistele sitä tosissaan. Sen sijaan he pohtivat aivan päinvastaisia toimenpiteitä, kuten sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok. pask.), joka sunnuntaina ilmaisi halunsa päästä vastikkeettomasta sosiaaliturvasta eroon. Suoremmin ei voi sanoa, että ihminen on yhteiskuntaa varten, vaikka se onkin toisin päin.

Perjantaina OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen oli ehdotellut samanlaisia sanoessaan, että toisen asteen tutkinnon suorittaneilla sosiaaliturvan pitäisi olla parempi kuin kouluttamattomilla. "Sosiaaliturvan maksajana yhteiskunnalla on oikeus myös vaatia yksilöltä omia ponnisteluja vastineeksi", mies myös väitti - välittämättä siitä, että tutkinto on paremman sosiaaliturvan ehtona täysin eri asia kuin ponnistelu sen ehtona. Tämä ajatusvirhe on kuitenkin Luukkaisen pöyristyttävän ehdotuksen pienimpiä ongelmia. KAJ:n jäsenenä ja Akavan erityisalalaisena minua hävettää, että jotkut akateemiset pitävät tutkintoa - byrokraattista, muodollista paperia, jonka saamisen välttämätön ehto on totteleminen ja sääntöjen noudattaminen - suuremman ihmisarvon merkkinä kuin... no, ihan mitä vain normaaliin, hyveelliseen elämään kuuluvaa. Kuinka paljon opettajia mahtaakaan hävettää. (Myönnän, että joskus nuorena opiskelijana ajattelin itsekin, että jos en saa opintojen jälkeen töitä, jonkun pitää silti korvata "ponnisteluni". En kylläkään ajatellut sosiaaliturvaa vaan jonkinlaista selvää rahapalkkiota tutkinnosta, mutta sitten kasvoin yhtä kaikki nuoresta opiskelijasta ikuiseksi opiskelijaksi, jolle - ja miksei kaikille muillekin - "opintojen jälkeinen työ" nyt on muutenkin melko fenomenologinen ilmaus.)

Sen lisäksi, että vakiintunut yhteiskuntajärjestys on lähipäivinä alkanut kuvitella olevansa itseisarvo, minunkin maksamallani yleisradioverolla hulppeasti rahoitettava Yle uutisoi männä viikolla kaksi asiaa: "Ilmasto muuttuu" ja "Ilmasto ei muutu". Kuten Pasi Toiviainen kirjoitti Yle Tiede -blogissaan, ensimmäinen ei ole uutinen ja jälkimmäinen on asiavirheellinen uutinen, jota ei ole edes oikaistu ilmastoasiantuntijoiden perustellusta arvostelusta huolimatta. Koeta tässä sitten uskoa ihmiseen, kun maailma tekee loppuaan ja vaikutusvaltaiset tahot yrittävät vain joko rajata joukkoa, joka saa sikailla eniten maailman loppuessa, tai peitellä totuutta, jotta kaikki voivat rauhassa ainakin vähän sikailla maailman loppuessa.

Ja illatkin pimenevät jo niin nopeasti.

Jos kansalaisaloitteiden menestys tuottaa pettymyksiä - kuten turkistarhauskieltoaloite eduskunnassa ja perustuloaloite nimenkeräyksessä - niin kyllä jotkin ilahduttavatkin. Tasa-arvoisesta avioliittolaista ja järkevämmästä tekijänoikeuslaista saatetaan jopa keskustella aidommin kuin turkistarhauksen kieltämisestä: ensin mainittu ei varmasti jätä yhtäkään kansanedustajaa kylmäksi, ja jälkimmäisestä mielipidettä tiedusteltaessa yli puolet edustajistamme tulee käsittelyn loppumetreille saakka panttaamaan kantaansa ja vastailemaan "öh, tuota, täytyy vähän paneutua aiheeseen, mutta hienoa, että asiasta keskustellaan".

Jossakin keskustelussa uudesta avioliittolaista joku parkaisi, että ei Suomella kyllä ole mitään toivoa, jos suurin tarmo kohdistetaan tällaisiin vähäpätöisiin epäkohtiin. Kommentti oli huonolaatuinen mutta sai minut pohtimaan, kumpi on lopulta tärkeämpää maailmanparantamista: oikeiden arvojen edistäminen vai teot ympäristön suojelemiseksi, vähäosaisten ja hädänalaisten elämän helpottamiseksi tai yhteiskunnan taloudellisen dynamiikan säilyttämiseksi. Aktiivisuuden jakaminen arvoväritteiseksi ja konkreettisiin tekoihin on melko keinotekoinen, mutta ehkä ymmärretään, mitä tarkoitan. Eläinten ja homoseksuaalien oikeudet ovat monien mielestä piiperrystä eli lähempänä arvovaikuttamista kuin pahoinvoivien nuorten, työttömien ja yksinäisten vanhusten auttaminen eli ns. oikeisiin ongelmiin puuttuminen.

Koska olen synkissä maailmanlopun tunnelmissa, kallistun kuitenkin piiperryksen kannalle. Fiksut ihmiset pelkäävät jälkisivilisaatiota, jossa joku konservatiivinen ja seksistinen survivalisti(mies) nousee ihmiskunnan rippeiden johtoon. Vaikka arvovaikuttaminen on vaikeaa, elämäntapojen muuttaminen näyttää olevan vielä vaikeampaa. Konkreettisilla teoilla ei näköjään edes pyritä muuttamaan maailmaa vaan pyörittämään sitä entiseen malliin. Niinpä paras satsaus tulevaisuuteen juuri nyt on taistella eläinten ja erilaisten ihmisvähemmistöjen puolesta, jotta saamme johtoomme sivistyneen survivalistin.

Yksi tärkeä ihmisvähemmistö on suomenruotsalaiset. Heidän hienoa kieltään vastaan on hyökkäämässä kansalaisaloite "Ruotsin kieli valinnaiseksi oppiaineeksi kaikilla kouluasteilla", joka on uhkaavasti saavuttamassa vaaditun 50 000 kannattajan rajan kuukauden sisällä. Älkää kannattako tätä ajattelematonta aloitetta. Vetoaminen "yksilöiden oppimiskyvyn rajallisuuteen" on silkkaa typeryyttä: Mitä enemmän ihminen oppii, sitä helpompaa hänen on oppia lisää - kieliä ja mitä tahansa. Jos suomalainen ei halua oppia ruotsia, hän ei ole kiinnostunut kielistä ollenkaan. Eikä aloitteessa oikeasti ollakaan huolissaan kielitaidosta vaan "Suomen kansainvälisestä kilpailukyvystä" - halutaan siis tekoja maailman pyörittämiseksi entiseen malliin, ja sivistyksestä viis. Epätasa-arvoon ei saa eikä ole tehokasta puuttua vähemmistökielen kustannuksella. Päinvastoin: mitä paremmin suomalaiset osaavat ruotsia, sen eheämpi ja tasa-arvoisempi yhteiskunnastamme tulee, sillä emme me oikeasti halua ajaa suomenruotsalaisia "kotiinsa".

Eftermiddagen ser redan klarare ut. Nu ska jag ha en kopp vitt te.