Palvelijan muistelmia

Minun piti toistakymmentä vuotta sitten valita, menenkö varusmieheksi vai siviilipalvelukseen. Tiesin, että kolmaskin vaihtoehto oli, mutta se ei houkutellut, joten valinta jäi kahden välille. Keskustelin asiasta setäni kanssa, jonka armeija-ajasta ei ollut kulunut yhtä monta vuotta kuin isäni. "Kai sä nyt armeijaan menet etkä mihinkään sivariin mummojen perseitä pesemään. Onhan se vähän sellaista pelleilyä, mutta kyllä sen kestää, kun menee vaan mukana", setäni sanoi. Hänen sanansa olivat niin painavat, että käytin niitä lukion itsenäisyyspäiväjuhlan puheessani, mikä ei herättänyt suurta huomiota (ehkä en käyttänytkään sanaa "pelleily", en muista enää). Isä vain kehui, että puhe oli hyvä. Päätin valita tuolloin 13-kuukautisen siviilipalveluksen.

Tietoni siviilipalveluksesta olivat hatarat. Rangaistusluonteinen vaihtoehto ei tietenkään ollut niin suosittu, että sitä olisi viitsitty lukiolaisille edes puolueettomasti mainostaa. Äiti osasi onneksi vinkata, että myös kummitätini veljenpoika oli valinnut sen. Häneltä sain kuulla, että ainakin siviilipalveluksen kuukauden mittaisella koulutusjaksolla Lapinjärvellä oli rento meininki. Sen päälle tulisi kuitenkin vuoden työpalvelus, ja suureksi yllätyksekseni palveluspaikka pitäisi hakea itse. Kummitätini veljenpojallakaan sitä ei vielä ollut, mutta hän oli kuullut, että Lapinjärven koulutuskeskuksessa voi - ja kuten myöhemmin kävi ilmi, piti - majailla, kunnes paikka löytyy.

Näillä tiedoilla varmistuin ainakin siitä, että en mitenkään välttämättä joutuisi pesemään mummojen perseitä. Olisin kuitenkin ollut kiitollinen myös siitä tiedosta, että siviilipalvelukseen haluamisesta voi ilmoittaa sekä ennen kutsuntoja että niiden jälkeen. Minä en tehnyt kumpaakaan vaan menin kutsuntoihin niin kuin kaikki muutkin siinä käsityksessä, että kutsuntoihin on pakko mennä.

Paikalle saavuttuamme huomiomme kiinnittyi kahteen poliisiin, jotka odottivat käskyä hakea puuttuvat pojat. Kaksi puuttuikin, ja heistä oli hauskaa saada poliisikyyti kutsuntoihin. Kun kaikki hyväntuuliset pojat olivat asettuneet saliin istumaan, puheensa aloitti nuori upseeri. Hän ei tuntunut katsovan mihinkään ja puhui hampaidensa välistä pahemmin kuin Jari Litmanen. Joku kysyi häneltä terveystarkastusta ennakoiden, mitä kuntovaatimuksia varusmiehellä on. Upseeri sanoi, että kunhan ovat suurin piirtein käsivarret ja jalat paikoillaan. Saliin asteli jossain vaiheessa vanhempi upseeri, jolloin nuorempi pyysi meitä osoittamaan kunniaa seisomalla. Myöhemmin eräs opettajamme oli ihmetellyt, voiko kutsunnoissa pyytää pokkuroimaan. Ilmeisesti voi. Vastasimme kyselyyn, jossa kysyttiin muun muassa, olenko koskaan leikkinyt nukeilla tai halunnut pukeutua naisten vaatteisiin. Vastasin ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi ja jälkimmäiseen kieltävästi.

Ennen kutsuntalautakunnan eteen saapastelemista yksi kerrallaan jututimme terveydenhoitajaa yksi kerrallaan. Olin valmistellut kaksi kysymystä, joiden tarkoitus oli kai lähinnä antaa vaikutelma, että menen kyllä asepalvelukseen, jos näistä ei tosiaan ole haittaa, mitä epäilen vahvasti. Ensimmäinen kysymykseni koski usein oksentamiseen johtaneita migreenipäänsärkyjä, joista olin kärsinyt koko lukioajan, koska suomalainen lukio uuvuttaa kenet tahansa tunnollisen opiskelijan. Terveydenhoitaja sanoi, että päänsäryt eivät haittaa asepalveluksen suorittamista. Toinen kysymykseni koski vuoteen kastelemista yöllä. Terveydenhoitaja pyysi tarkentamaan, oliko kyse varsinaisesta kastelusta vai yöllisistä siemensyöksyistä. Kuvaukseni jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että siemensyöksyistä, eikä niistä ollut haittaa asepalveluksen suorittamisessa.

Lopulta oli jäljellä enää kutsuntalautakunta. Kävelin puheenjohtajan eteen, joka katsoi minua ja papereihini merkittyä A-kirjainta tyytyväisenä. Kun sanoin hänelle, että haluan suorittaa siviilipalvelukseen, koska koen, että minusta on Suomelle enemmän hyötyä siinä kuin armeijassa, hänen hymynsä hyytyi. Mies pyöritteli päätään sivuilleen, vältteli katsekontaktia ja totesi, että no jos se on teidän näkemyksenne, niin onhan teillä oikeus siihen. Vanhempi herrasmies lautakunnasta hymyili joko pilkallisesti tai tyytyväisyyttään salaillen - en tunnistanut, kummalla tavalla - ja kysyi, olenko sen kauppapuutarhurin poika. Myönsin ja aloin miettiä, miten isäni yritykselle kävisi pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa ja minä en juuri ketään. Onneksi isäni ei raportoinut kehnommasta kannattavuudesta seuraavina kesinä. Lautakunnan puheenjohtaja antoi minulle ohjeet paperin täyttämiseksi siviilipalvelusta varten.

Vasta kun olin jäänyt yksin odotushuoneeseen - kaikki muut pojat olivat jo päässeet lähtemään - tajusin, että olin parikymmenpäisen porukan ainoa siviilipalvelukseen mielivä. Täyttäessäni lomaketta terveydenhoitaja teki lähtöä ja hymyili minulle myötätuntoisesti - koska ei tiennyt, minkä valinnan olin tehnyt, arvelin. En varmaan koskaan ollut enkä sittemminkään ole tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Myöhemmin tunsin itseni myös nöyryytetyksi, koska minua oli informoitu siviilipalveluksesta niin huonosti. Olin osallistunut kutsuntoihin siinä uskossa, että palvelusvalinnasta on pakko ilmoittaa siellä, ja kun olin antanut ilmoitukseni yllättävimmällä mahdollisella hetkellä, sitä oli pidetty tarkoituksellisena ärsyttämisenä.

Onneksi Lapinjärvellä oli mukavaa. Tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni suuremman joukon yhtä fiksuja ja fiksumpia nuoria miehiä kuin minä: yksi aikoi kirjailijaksi (mutta ryhtyi papiksi), yksi halusi polttaa suitsukkeita koulutuskeskuksen saunassa (mutta hänen ei annettu), yksi sanoi tuntevansa tietokoneet etu- ja takaperin (ja kärsineensä tinnituksesta), yksi oli 30-vuotias lääkäri, yksi änkytti ja niin edelleen. Seurasin yliopistotasoisia luentoja filosofiasta ja vanhoista kansallismielisistä lauluista (joihin koulutuskeskuksen johtaja, jonka "kulttuuripiiriin" saunasuitsukkeet eivät kuuluneet, oli mieltynyt), opin uutta terveystiedon tunneilla (kuten sen, että vettä pitää juoda paljon, vaikka se vähän käytättää vessassa, ja sen, että monivitamiinivalmisteet ovat "hirveä bisnes") ja luin Nikolai Gogolin Taras Bulban, jonka olin lainannut kauniin, kaksikielisen Lapinjärven kirjastosta. Harrastin kevyttä liikuntaa kesäisessä maalaismaisemassa ja uin leväisessä järvessä. Ne olivat hienoja varhaisaikuisuuden päiviä, täynnä "siviilipalveluksen kauhuja", joilta Jone Nikula -niminen henkilö armeijan tiedotuksen mukaan haluaa suomalaiset miehet ja naiset pelastaa.

Koulutuksen alussa sain monikymmensivuisen listan Suomen siviilipalveluspaikoista, joihin aloin soitella koulutuskeskuksen lankapuhelimilla. Pian osoittautui, että lista oli vanhentunut. Monista kunnista ja kirjastoista vastattiin, että ne eivät enää ota siviilipalvelusmiehiä. Soitin jopa Elimäen kuntaan. Lopulta tavoitin Oriveden vanhainkodin osastovastaavan tai vastaavan, joka sanoi, että mielellään he ottaisivat siviilipalvelusmiehen avukseen. Muistin mummojen perseet ja korostin, että minulla ei ole hoitoalan kokemusta, mutta siivoaisin mielelläni. Osastovastaava kutsui minut käymään, tapasin hänet ja tutustuin vanhainkotiin, joka vaikutti viihtyisältä paikalta. Edellinen siviilipalvelusmies oli asunut vanhainkodin vierashuoneessa pohjakerroksessa. Olin mielissäni, että asunto järjestyisi helposti, ja ruoankin saisin vanhainkodilta, eikä tarvitsisi itse ostaa ruokarahalla ja opetella vielä kokkaamaan.

Paikka näytti varmalta, kunnes sain puhelun vanhainkodin johtajalta, joka ei pitänytkään asiaa kirkossa kuulutettuna. Osastovastaava oli kuulemma huseerannut vähän omavaltaisesti, ja aikaisemmista siviilipalvelijoista oli ollut myös harmia. Tarvitsin suosittelijoita. Kysyin, käyvätkö lukioni vt. rehtori ja sen mansikkatilan omistaja, jonka marjoja olin toissa kesänä poiminut. Kävivät - ja riittivät. Niin alkoi vuoden mittainen työpalvelukseni Oriveden vanhainkodin dementiaosastolla.

Vanhainkodin johtaja oli sitä mieltä, että selviäisin siivoamisen lisäksi hoitotehtävistäkin. Mummojen perseistä ei ollut puhetta, mutta muuten opin vähitellen matkimaan koulutettuja perushoitajia, joille maksettiin palkkaa. Syötin vanhuksia, puin ja riisuin heitä, juttelin heidän kanssaan ja siivosin heidän huoneitaan. Hoitajat tuntuivat pääsääntöisesti nauttivan seurastani ja säästävän minut perseiden pesemiseltä - paitsi yksi, joka suuttui, kun hänelle ei kerrottu, että hänen työpäivänään vahataan lattiat, minkä johdosta hän päätti jättää tämän tavallisesta ikävästi poikkeavan työpäivän väliin. Raju ratkaisu herätti arvostelua. "Minun käsittääkseni Satu on täällä töissä", sanoi eräs sairaanhoitaja, osuen asian ytimeen. Minä jouduin perushoitaja Satun vihan kohteeksi kerrottuani kysyttäessä hänestä jonkin työtehtävien hoitamiseen liittyvän tosiasian, mutta myöhemmin Satu pyysi "kanteluni" aiheuttamaa suuttumustaan anteeksi - neuvoen mielestäni tahdittomasti, että minun pitäisi uskaltaa sanoa tiukemmin vastaan.

Hoitoala oli jo 1990-luvun lopussa kipeästi lisäkäsiparien tarpeessa, joten koin aidosti tekeväni sitä, mitä olin kutsuntalautakunnalle julistanut, eli olevani Suomelle hyödyksi. Työ oli ajoittain raskasta, mutta jouduin vuoden aikana keskeyttämään työt vain kahdesti päänsäryn takia, mikä oli huomattavasti harvemmin kuin yhden lukiovuoden aikana. Mainitsinko jo, että suomalainen lukio uuvuttaa opiskelijan? Sen se tekee. Orivedellä oli kiva elokuvateatteri vanhassa työväentalossa (kävin katsomassa elokuvat Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka ja Eyes Wide Shut); vanhainkodin lähellä oli järvi, jonka rantoja oli mukava kierrellä ja jossa voi uida; diabeteksen takia palveluksesta vapautettu kaverini opiskeli paikallisessa opistossa musiikkia, ja minä soitin usein iltamyöhällä vanhainkodin salissa hienosti värisevää Scholze-pianoa; asuin ensimmäistä kertaa itsenäisesti, luin paljon ja kirjoitin kirjeitä. Olin enimmäkseen onnellinen ja vain vähän yksinäinen.

Asepalveluksen puolustajien väite sen sosiaalistavammasta vaikutuksesta siviilipalvelukseen verrattuna pitää paikkansa sikäli, että monet siviilipalvelijat eivät ole tekemisissä toisten siviilipalvelijoiden kanssa. Kirjailijaksi aikonut mutta papiksi päätynyt kaverini oli sanonut koulutusjakson lopussa juttujamme neljän miehen kesken niin hyviksi, että kannattaisi pitää yhteyttä työpalveluksenkin aikana. Soitin kerran tinnituksesta kärsineelle tietokone-ekspertille ja ehdotin tapaamista porukalla, mutta siitä ei tullut mitään. Yllättävän nopeasti uskottelin itselleni, että eivät he sittenkään halua tavata, emmekä koskaan enää tavanneet. Papiksi päätyneen näin kerran sattumalta kirkossa työssään, mutta se tapahtui niin monta vuotta myöhemmin, etten mennyt jututtamaan häntä. Taisin myös vähän halveksia miestä: ryhtyä nyt papiksi, kun oli niin hyvä trilleri-idea. (En voi kertoa, mikä. Lupasin hänelle.)

---

Syyskuun alussa alkoi Ohi on -kampanja, joka kerää nimiä kansalaisaloitteeseen yleisen asevelvollisuuden lakkauttamiseksi. Maanpuolustusvaihtoehdoiksi Vihreä miesliike esittää puoliammattilaisarmeijaa ja Sadankomitea vapaaehtoista asepalvelua. Molemmissa malleissa siviilipalvelus lakkaisi kokonaan, samoin totaalikieltäytyjien vangitseminen. Molemmat vaihtoehdot ovat sivistyneempiä, tasa-arvoisempia ja kansantalouden kannalta edullisempia kuin nykyinen puolustusjärjestelmä.

Siviilipalvelusaikanani ajattelin, että asepalvelus pitäisi korvata yleisellä miesten ja naisten siviilipalveluksella. Edelleen epäilen, että armeijamme on lähes turha maassa, jossa iso osa kansasta on voinut pahoin jo 90-luvulta lähtien. Mutta ehkä Suomella on joitain huipputärkeitä kansainvälisiä sitoumuksia, jotka pakottavat sen pitämään yllä jonkinlaista armeijaa. Ei sitä resurssien haaskaamista ja nuorten miesten kiusaamista muuten voi käsittää.

Allekirjoitan aloitteen ja jätän tulevaisuuden puolustusratkaisun asiantuntijoiden huoleksi. Sinä nainen, joka luet tätä, sinullakin on oikeus allekirjoittaa aloite, sillä olemme tasa-arvoisia.