Karvanaamat

Perustaessani tätä blogia lupailin, että syksymmällä kirjoittaisin kissoista. Sitä oli toivonut kaverini, joka lukee vain kissablogeja. Mitäpä en tekisi lukijoideni iloksi. Tämä juttu on omistettu Marille, ja siinä on poikkeuksellisesti käytetty kuvia.

Meillä on kaksi kissaa: Vieno, 10, ja Vaula, 8. Ne ovat steriloituja sisäkissoja, jotka ovat olleet meidän koko lailla pentuiästään saakka. Vieno ja Vaula ovat saman emon pentuja eri pentueista,  mutta niiden isä ei välttämättä ole sama kolli. Ne ovat niin erinäköisiä, että on peräti todennäköistä, että niillä on eri isät. Nämä kuvat ovat kuluvalta kuulta.

Vieno ruokapöydällä, jolla se ei saisi olla.

Vaula tyhjällä työpöydällä. Taustalla parveke.

Vienon saimme pian sen jälkeen, kun olimme muuttaneet yhteen vuonna 2003. Vietämme sen syntymäpäivää vappuna, joka on myös tapaamisemme vuosipäivä. Vieno tuli kotiimme hyvin pienenä pentuna, minkä vuoksi se kiintyi meihin kovasti. Sen emo ei ollut imettänyt sitä, mutta onneksi samassa taloudessa oli asunut toinen kissa, joka saattoi imettää. Nyt näitä kissoja ei enää ole.

Vaikka kasvatimme Vienosta sisäsiistin jyväskyläläiskissan, huomasimme pian, että se seurasi meitä kiltisti kävelyretkillä luontopoluilla. Ajattelimme, että ulkoilu tekee sillekin hyvää, ja olisi ollut sääli jättää se kotiin ikävöimään meitä, kun se ei kuitenkaan karkaillut. Meidän piti vain varoa koiria, joita on joka kaupungissa aivan hirveästi. Puolisollani onkin tapana sanoa: "Koiranomistajat ovat maailmannapoja."

Kun kerran palasimme luontopolulta, olimme ehtineet tulla ulos metsiköstä ja kulkea jonkin matkaa korkean ruohikon reunustamaa polkua, kun peräämme karautti iso, yli-innokas musta koiranpentu. Vieno asteli perässäni eikä näyttänyt huomaavan takaansa hyökkäävää hauvaa, jonka etäisyys Vienosta oli suurin piirtein yhtä suuri kuin minun. Pinkaisin juoksuun ja ehdin juuri ja juuri samaan aikaan koiran kanssa Vienon luokse, kun Vieno loikkasi ruohikkoiseen ojaan koiran ulottumattomiin säikähdettyään joko minua tai koiraa. Koirasta näki, että se oli aikonut käyttää hampaitaan elävään kissaleluun, joten heiluin uhkaavana sen edessä, jotta se perääntyisi. Pian koiran omistajat saapuivat kiirehtimistä esittäen paikalle kiinnittämään hurttansa. Totesin edelleen säikähdyksen jälkimainingeissa, että olin juossut puolustamaan kissanpentuani, joka lymysi nyt ojassa. Rakin omistajat esittivät pahoittelevaa ja jatkoivat matkaansa. Kesti kauan, ennen kuin Vieno uskalsi tulla esiin ruohikosta, josta emme onnistuneet sitä itse löytämään.

Vienolle sattui pentuna muutakin vähemmän vaarallista: se kastui monta kertaa. Kerran se oli mukanamme syrjäisellä uimapaikalla, jossa olimme kiinnittäneet sen hihnastaan oksaan. Olimme kuitenkin jättäneet sen liian lähelle rantaa, sillä se pyrki peräämme ja mulahti veteen. Kylvyn jälkeen se ehti kuivua juuri parahiksi, kun alkoi ukonilma ja rankkasade kasteli sen ja meidät uudestaan läpimäriksi. Toisen kerran Vieno joutui veden varaan, kun olimme kuvitelleet, että se lähtisi mielellään veneilemään kanssamme. Vieno hyppäsikin jo rannassa veneestä veden kautta kuivalle maalle, emmekä sittemmin houkutelleet sitä vesille.

Vienon kolmas kastuminen oli edellisiä ikävämpi tapaus. Istuin kotona vessanpöntöllä, ja kylliksi istuttuani nousin siltä. Silloin minulle vessaseuraa pitänyt Vieno ponkaisi loiskahtaen pönttöön ennen kuin ehdin saada housunikaan jalkaan. Sen jälkeen olemme aina sulkeneet pöntön kannen. (Kuka nyt muutenkaan olisi niin moukka, ettei aina sulkisi kantta?)

Aikuistuttuaan Vieno kävi vaikeammaksi ulkoiluseuraksi. Se pelkäsi ihmisiä enemmän ja kiinnitti ylipäätään liikaa huomiota ympäristöönsä, mikä teki sen arvaamattomaksi. Aloimme ulkoiluttaa sitä hihnassa lähimetsässä ja vähitellen luovuimme ulkoilusta kokonaan. Ei Vieno näytä siitä kärsineen, se on hyvin seurallinen ja luottavainen kissa.

Vaulan saimme kesällä 2005 (sen syntymäpäiväksi arvioimme juhannuksen), huomattavasti vanhempana kuin Vienon. Ensimmäisenä päivänä Vieno murisi sille ja jopa puolisolleni, vaikka mustanruskea karvapallo yritti leikkiäkin isosiskonsa kanssa, mutta jo toisena päivänä Vieno heltyi eikä enää vihoitellut kenellekään. Vaulan ensimmäiset viikot olivat olleet vaikeat, koska sen emo oli synnyttänyt sen sisaruksineen piilossa. Niinpä Vaula oli ehtinyt maalla hieman villiintyä ja se oli pitänyt jahdata kiinni. Traumaattisten kokemusten vuoksi Vaulasta ei koskaan tullut yhtä seurallista kuin Vienosta, vaikka molemmat sylissä tai sängyssä vieressä kehräävätkin. (Vaula nuolee lisäksi housuja.) Se säikkyy paljon enemmän kovia ääniä ja vieraita ihmisiä. Sanomattakin on selvää, että Vaulan ulkoiluttaminenkin oli alusta lähtien vaikeaa.

Alussa Vaulan pitkäkarvaisuus tuotti ongelmia hiekkalaatikolla, koska emme käyttäneet hiekkalaatikossa hiekkaa vaan sahanpurua, jota saimme puolisoni vanhemmilta. Vaula piti puhdistaa puruista jokaisen laatikkokäynnin jälkeen, eikä asiaa helpottanut, että sillä oli mahtavan pitkä häntä - pitkäkarvainen tietty sekin - jo pentuna. Vienolla taas oli pentuna onneton hängäntynkä, joka kuitenkin kasvoi siitä. Aluksi näytti siltä, että Vaula oli saanut kaikki häntägeenit.

Vaulan rankan lapsuuden vuoksi sillä oli myös todistettavasti matoja. Kerran se kakoi valkean suolinkaisen sänkyymme ja jäi uteliaana katselemaan tämän kiemurtelua. Puolisoani tapaus ei miellyttänyt, ja vastedes madotimme sekä Vienon että Vaulan säännöllisesti, eikä niillä enää ole matoja tavattu. Syötämme tytöille, kuten niitä kutsumme, jatkuvasti raakoja muikkuja tai silakoita, joten varuillaan täytyy olla.

Vaulan matojen lisäksi ainoa sairaus, joka kissojamme on vaivannut, on Vienon rähmivä silmä, mutta siitäkään ei hoitamisen jälkeen ole ollut harmia vuosiin. Nyt aikuisina molemmat joutuvat kyllä sietämään "pikkusiskoaan" eli pian kaksivuotiasta tytärtämme. Onneksi asunnossamme on monta luoksepääsemätöntä kolkkaa eivätkä tytöt ole pahanilkisiä raapijoita. Ja joka kesä tytöt pääsevät kuukauden parin mittaiselle kesälomalle puolisoni vanhemmille, jotka omistavat herttaisen kastroidun kollin.

Päätän tämän kissakirjoituksen kuvaan Vienon ja Vaulan yhteisestä synnyinmaisemasta, jossa tyttäreni ulkoiluttaa itseäni 23 vuotta nuoremman pikkuveljeni kissaa. Kuva on tämän vuoden elokuulta.