Akin muotimerkintöjä, osa 3: sopiva ja sopimaton paita

Kesällä pikkusiskoni, joka on töissä vaateliikkeessä, huomautti oranssista T-paidastani, että se on liian iso minulle. Hän esitti konkreettisen perustelun, jota en ollut koskaan aikaisemmin kuullut ja jonka en ollut ajatellut liittyvän paidan kokoon ja sopivuuteen mitenkään: hihan ja paidan keskiosan välinen sauma roikkui olkavarren tienoilla eikä asettunut olkapäälle, niin kuin kuulemma pitäisi. Olin aina kuvitellut, että saumojen tehtävä paidoissa ja muissakin vaatteissa on vain yhdistää niiden eri osat toisiinsa ja että paidan sopivuus on monimutkaisempi kysymys, jossa pitää ottaa huomioon yksilölliset mitat, lihakset, sosiaalinen tilanne ja muut. Puhuin jokseenkin näin myös pikkusiskolleni, mutta hän korosti edelleen olkasauman asettumisen merkitystä: jos se ei asetu olkapäälle, paita ei ole sopiva.

En ole inventoinut paitojani mutta arvioin, että jos tämän yllättämään päässeen tiedon nojalla poistaisin kaapistani kaikki sopimattomat paidat, paitani vähenisivät noin kolmannekseen nykyisestä. Siksi en uskallakaan inventoida. Sen sijaan yritän miettiä, millä perusteella paita voi olla sopiva vaikkei sen olkasauma asettuisikaan olkapäälle.

Se on kyllä tosi vaikeaa. Kun nimittäin puen päälleni jonkin harvoista, olkasaumoistaan sopivista T-paidoistani, se istuu loistavasti. Niin kuin se vanha musta, jonka selässä on turkulaisen opiskelijabaarin mainos. Tai se tummansininen, joka mainostaa keskisuomalaista rautakauppaa... Ei kun hetkinen, minähän luovuin siitä, koska se tuntui liian pieneltä ja joku sanoi minulle, että se on liian pieni. Tai se valkoinen Disneyland-paita... Kun nostan käsivarteni ylös, sen helma kohoaa rintalastaan asti, joten ei kai sitäkään voi pitää sopivana. (Miksi ostin niin pienen paidan sinä Ranskan-kesänä? Enhän ole Cindy Crawford siinä yhdessä elokuvassa.) Itse asiassa minulla ei taidakaan olla muita sopivia T-paitoja kuin se vanha musta, josta on kyllä olemassa myös meleeratun harmaa versio; mutta sen kaulus on kulunut, ja muutenkin se taisi repeytyä pahoin, kun riisuin sen kerran liian hikisenä liian väkivaltaisesti päältäni.

Yritän ajatella jotain muuta. Kesällä sain valita vapaasti erään edesmenneen herrasmiehen vaatekaapista kauluspaitoja, läjittäin kauluspaitoja. Naiset ovat aina sanoneet minulle, että minun pitäisi käyttää enemmän kauluspaitoja. Löysin kuluneita mutta kiinnostavannäköisiä paitoja, joista osa oli valmistettu DDR:ssä ja Englannissa. Arvelin näitä harvinaisuuksiksi, joten täytin niillä omaa kaappiani, vaikka eivät ne ihan minulle sopineetkaan. Ehkä pukeudun yhteen näistä harvinaisuuksista isänpäivänä.

Paita on miehelle silkka stressintuoja. Toisaalta sellainen on melkein pakko olla aina päällä, toisaalta sen pitäisi olla aina myös sopiva. Useimmiten on kohtuutonta vaatia mieheltä, että molemmat ehdot täyttyvät.

Kolme vuotta sitten olin kesätöissä museossa hellepäivänä. Kun pääsin taukohuoneeseen levähtämään, riisuin paitani vilvoitellakseni. Tekoni tyrmistytti työkavereitani. Naiset välttelivät katsekontaktia ja mutisivat, että eiväthän hekään voi vilvoitella riisumalla paitansa; miehet nauroivat astuessaan taukohuoneeseen ja nähdessään minut istumassa ilman paitaa pöydän takana, koska he luulivat minun olevan kokonaan alasti. Taistelin jonkin aikaa sanallisesti typeriä työpaikkakonventioita vastaan mutta lopulta puin paidan taas ylleni, hieman loukkaantuneena kohtaamastani ymmärtämättömyydestä. Ehdinpä kuitenkin viilentyä.

Tänä kesänä kotonani oli usein hyvin kuuma. Erääänä hyvin kuumana päivänä istuin tietokoneellani, jonka ääressä hikoilen usein vielä enemmän kuin partaa ajaessani, joten tietenkin riisuin paitani. Tuolloin puolitoistavuotias tyttäreni, jolla on tapana häiritä työntekoani leikkiasioillaan, tuli pian huoneeseen ja ojensi minulle paitani takaisin. Hänestä näytti pelottavan oudolta, kun minulla ei ollut paitaa. Puin hikisen paidan takaisin päälle, ja tytär hymyili hyväksyvästi. Minä huokaisin nääntyneesti.

Mikä merkitys jää käsitteille 'taukohuone' ja 'koti', jos niiden tarkoittamissa paikoissa ei voi tarvittaessa riisua paitaansa? Jos aina ei vain voi pitää sopivaa paitaa, miksi on pakko olla paita? kysyn vain. Älkää vaatiko paitaa, jos ette voi osoittaa sopivaa paitaa, sanon minä. Ne olkasaumat eivät riitä mihinkään.

Kirja-arvio: Jatkoa kirjallisuuden historialle

Luin yli 900-sivuisen kirjan, jonka arvioin vain lyhyesti. Se on Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945 - 2000. Avain, Helsinki, 2013. Teos on jatkoa Vartiaisen aikaisemmalle ja yhtä paksulle kirjalle Länsimaisen kirjallisuuden historia. BTJ, Helsinki, 2009. Senkin luin uutuudeltaan.

Vartiaisen varhaisempi esitys kirjallisuuden alkuhämärästä toiseen maailmansotaan oli jatko-osaa huomattavasti hyödyllisempi teos. On varmasti totta, että toisen maailmansodan jälkeen on ollut enemmän merkittäviä kirjailijoita kuin ennen sitä, koska kehitys on ulottunut myös kirjallisuuteen ja menneisyyden tietämys ikään kuin kasaantunut. Lähihistoriasta on vain vaikeampi tunnistaa tulevaisuudessa merkittäviksi muodostuvia tekijöitä, joten siitä tulee hyvin luettelomaista ja pinnallista kirjailijoiden elämän ja teosten referointia. Toki Vartiainen tekee paikoin näkemyksellisiä huomioita kirjailijoiden yhteyksistä toisiinsa ja maailmantapahtumiin (kuten varovaisen vertauksen suomenruotsalaisen ja amerikanjuutalaisen kirjallisuuden välillä). Ja on kai niinkin, että historian pitää olla enimmäkseen puolueetonta esitystä kaikesta, mitä on ollut (vähemmistökirjallisuuksia myöten). Silti en voinut jatko-osaa lukiessani olla kaipaamatta edellisen osan selkeämpää ilmettä, joka perustui pitkälti siihen, että siinä keskityttiin klassikkoihin ja perusteoksiin. Ehkä Vartiainen teki parhaansa; en vain ole varma, kannattiko tehdä.

Kiiltomadon arviossaan "Kirjallisuuden poliittinen historia" (15.5.) Virpi Alanen kiittelee Vartiaista siitä, että tämä pitää kirjallisuuden yhteiskunnallisuutta itsestään selvänä. Siihen voin yhtyä, mutta en siihen, että kirja olisi "erityisen tärkeää luettavaa". Opettajana Vartiainen kyllä kirjoittaa historiaansa hyvin helppotajuista asennekasvatusta - kirjailijoiden sanomiin nojaten - joka eheyttää lukijan mieltä rannattomalla nykykirjallisuuden merellä, mutta se ansaitsisi oman pamflettinsa. Nyt Alasen ihailema "nykyhumanistinen sivistys" jää epäjohdonmukaisiksi fragmenteiksi historian ja kirjallisuuden referoinnin sekaan. Postmodernia kirjallisuutta lukiessa tuntui usein, että oli huolimattomasti valmistellulla kirjallisuuden luennolla.

Jo Vartiaisen ensimmäistä kirjallisuudenhistoriaa lukiessa kärsin siitä tosiasiasta, että Vartiainen ei yksinkertaisesti osaa kirjoittaa kovin hyvin. Ei siinä mitään: jotkut osaavat kirjoittaa, jotkut esiintyä ja opettaa. Pitää vain hyväksyä omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Enkä tarkoita, että Vartiaisen ei pitäisi ollenkaan kirjoittaa. Tarkoitan, että Vartiainen tarvitsee kipeästi hyvää kustannustoimittajaa, joka arvostaa suomen kieltä ja ymmärtää, että huonolla suomella kirjoitettu esitys KIRJALLISUUDESTA herättää poikkeuksellisen paljon epäluottamusta ja harmistusta. Toistaiseksi Vartiaisella ei ole ollut tällaista kustannustoimittajaa. Paitsi että teksti vilisee kielioppivirheitä ja automaattiohjauksella tuotettua tekstinkäsittelytekstipuuroa, myös kirjailijoiden, ihan tunnettujen, nimiä on kirjoitettu väärin. Kirjallisuudenhistoriassa. Eikö teissäkin herätä sopimatonta hilpeyttä lukea ruotsalaisesta menestysdekkaristista Henning Mankelista tai martiniquelaisesta négritude-runoilijasta Aime Cesaresta? Ihan oikeasti, hei, nyt jotain ryhtiä sinne kustantamoon. Ei tällaista tekstiä saa julkaista, ei tämä ole mikään opinnäytetyö, liukuhihnaväitös tai luentomoniste. Tämä on tietokirja.

Kirjan nimestä vielä: Vartiainen erittelee ihan kiitettävän selkeästi käsitteitä postmoderni, postmodernismi ja mitä niitä vielä on. Onneksi teoriapuolelle on omat lukunsa kirjan alussa ja lopussa. Suhteellisen vähän postmoderni-juttuihin viitataan varsinaisessa kirjallisuudenhistoriassa (aina välillä Vartiainen tuntuu törmäävän kirjailijaan, josta hän äkkää sanoa, että tässä on muuten postmodernia se ja se), mutta kyllä nimitys toisen maailmansodan jälkeisestä kirjallisuudesta puolustaa kohtuullisen hyvin paikkaansa - vaikka tuntuikin aluksi liioitellulta. Lopettaakseni lyhyen arvioni myönteiseen sävyyn.

Yhteisöllisyyden salaisuus

Aina kun koulussa ammuskellaan tai puukotellaan ja yksinäinen vanhus kuolee kotiinsa, haikaillaan yhteisöllisyyttä. Useamminkin voisi yhteisöllisyyttä haikailla. Lasten ja aikuisten kiusaaminen on arkipäivää ja merkki yhteisöllisyyden puutteesta sekin, mutta se onkin arkipäivää. Suurimmat ongelmat kätkeytyvät arkipäivään, koska arjelta vaaditaan työrauhaa, jonka ongelmanratkaisuponnistelut siitä veisivät.

Minun arjessani ei onneksi ole työrauhaa: pitäisi suomentaa ja toimittaa laadukasta kirjallisuutta, mutta on apurahan anomista, ruokaostoksia ja pian kaksivuotiaan tyttären kaitsemista. Voin siis yhtä hyvin antaa arkeni levitä käsiin ja paljastaa kaikille, mikä on yhteisöllisyyden salaisuus. Toivottavasti viitseliäisyyttäni arvostetaan.

Yhteisöllisyyden esteenä pidetään individualismia. Niin se onkin: individualisti uskoo omaan jakamattomuuteensa eikä siksi jaa itsestään. Itsestään jakaminen - joka rajoittuneesta näkökulmasta tuntuu työrauhan rikkoutumiselta - on yhteisöllisyyden edellytys. Jälkimmäisen välttämätön ehto ei kuitenkaan ole niinkään individualismin kukistaminen kuin individualismin erottaminen yksilöllisyydestä.

Jos yhteisöt hylkivät yksilöllisyyttä, ne torjuvat tehokkaasti individualismin mutta myös hidastavat omaa kehitystään. Välillisesti ne voivat jopa lietsoa individualismia, jos ne estävät yksilöä lähestymästä itseään - siis yhteisöjä - sillä silloin yksilölle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin individualismi. Yhteisöllisyyden pahimpia pilaajia ovat yhteisöt, jotka ovat kollektiivisesti individualistisia. (Yleensä vältän sanaa 'kollektiivisuus', mutta nyt todella tarvitsen sitä.)

Kollektiivisesti individualistiset yhteisöt uskovat omaan jakamattomuuteensa eivätkä siksi jaa itsestään, toisin sanoen ne eivät tee tilaa niitä lähestyville yksilöille. Mutta ei riitä, että saadaan sekä yhteisöt että yksilöt lähestymään toisiaan, vaan jo olemassaolevien individualististen yhteisöjen täytyy muuttua radikaalimmin, sillä ne ovat suurempi uhka yhteisöllisyydelle.

Näiden yhteisöjen asenneongelmaa valaissee parhaiten katsaus demokratian olemukseen. Demokratia on kansanvaltaa, jossa yhteisistä eli yhteisön asioista päättävät kaikki yhdessä, kaikki yhteisön yksilöt. Edustuksellisuus ei muuta periaatetta mutta lisää edustajien vastuuta tehdä päätöksiä, jotka ottavat kaikkien tarpeet huomioon. Ei siis riitä, että eletään enemmistön päätöksen kanssa, vaan enemmistön on tehtävä tilaa vähemmistön tarpeille ja haluillekin. Muuten demokratia ei ole aito demokratia vaan sen irvikuva, majoritistinen demokratia, jossa vallitsee enemmistön tyrannia. Sellaista demokratiaa on syytä välttää, koska siitä kärsivät jopa etuoikeutetuiksi mielletyt kansalaiset, kuten Björn Wahlroos. (Joo, olen oikeasti sitä mieltä, että Wahlrooskin kärsii enemmistön tyranniasta, jos sitä on, mutta ei sillä tavalla kuin hän itse luulee.)

Aidosti demokraattinen päätöksenteko on vaikeaa, jos on vain kaksi vaihtoehtoa. Tuleeko Suomen pysyä EU:ssa vai erota siitä? Jos 52 prosenttia kansastaa äänestää pysymisen puolesta ja loput 48 prosenttia eroamisen, "kansa on vaarassa jakautua kahtia", niin kuin vaaleissa usein kauhistellaan. Jos demokraattisessa yhteisössä ei ole asenneongelmaa, ei tarvitse kauhistella; pitää vain tehdä aidosti demokraattinen päätös. Se vaatii analyysia pysymisestä. EU:ssa pysytään, mutta eroamista vaatineille on annettava siitä jokin korvaus, mikä tarkoittaa käytännössä pysymisen muuttumista joksikin muuksi kuin mistä äänestettiin. EU:ssa voidaan esimerkiksi pysyä, jos EU luopuu markkinafundamentalismistaan tms.

Hyvä, yhteisöllinen yhteisö on aidosti demokraattinen. Monet uskonnolliset yhteisöt eivät ole yhteisöllisiä, ja harvat valtiot ovat aidosti demokraattisia. Itse asiassa suurin osa maailman isoista ja pienistä yhteisöistä on kollektiivisesti individualistisia. Niinpä on todennäköistä, että se yhteisöllisyys, jonka perään aika ajoin haikaillaan, onkin ollut enemmistön - tai muuten vain vahvemman - tyranniaa. Yhteisöllisyys edellyttääkin luultavasti ihan ensin väärän yhteisöllisyyden haikailemisen lopettamista.

Yhteisöllisyyden salaisuus on syvällinen ymmärrys siitä, että totuus on absoluuttinen. Ihminen on eläin, osa luontoa. Luonto on ihmisen maailmankaikkeus.

Mitäkö tarkoitan? Valitan, minulla on töitä.

Kirja-arvio: Pettääkö liberalismimme?

Lähikirjastossa joku oli asetellut kirjan hyllylle kansi kirjastokävijää päin. Lainasin ja luin sen. Kirja oli Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin Liberalismin petos. Esseistinen pamfletti. WSOY, Helsinki, 2012.

Pamfletin tarkoitus on osoittaa, missä kaikessa liberalismi on mennyt metsään erityisesti viime vuosina ja Suomessa, ja muistuttaa alkuperäisen liberalismin vastuullisuudesta ja rationaalisuudesta, miksei myös tarjota sairaan liberalismin lääkkeeksi hieman konservatismia. "Liberaali uskoo parhaaseen yhteiskuntaan päästävän, kun yksilön annetaan toimia vapaasti ilman auktoriteettien talutusnuoraa. Konservatiivi puolestaan korostaa ihmisen raadollisuutta, taipumusta ahneuteen, itsekkyyteen ja väkivaltaan", kirjoittajat määrittelevät. He haluavat tuoda keskusteluun "historiallista perspektiiviä" mutteivät "herättää keskustelua vaan ajatuksia". Uskon, että blogikirjoitukseni ottaa Hännikäisen ja Melenderin toiveen kohtalaisesti huomioon, sillä blogiani lukevat hyvin harvat ja kommentoivat vielä harvemmat, joten lähemmäksi menen ajatusten kirjaamista kuin keskustelua.

Esseistien "esseistinen" tyyli on tietenkin sujuvaa ja nautittavaa. Esseistisyydellä tarkoitetaankin nykyään monesti - ehkä liberalismin hengessä - asiakirjoittamista, joka voi kyllä lainata arvovaltaisia lähteitä mutta jonka täytyy vältellä kaikkien väitteidensä tieteellistä ja varsinkin akateemista perustelemista, jotta tekstin lukeminen ei kohtuuttomasti vaikeutuisi. Heidi Liehun yli tuhatsivuisen, esseistisen Perhosten valtakunnan lukeneena (ylpeilen suorituksellani usein) osaan arvostaa tällaista lukijaystävällisyyttä. Vastuullisemman liberalismin hengessä odotan kuitenkin, että esseiltäessä uskottavuuteen kiinnitetään erityistä huomiota eikä luoteta pelkästään taitavaan kynänkäyttöön ja herkullisiin, vertauskuvallisiin anekdootteihin.

Hännikäisen ja Melenderin ajatus lentää vakaasti ja vakuuttavasti, mutta se myös rönsyilee jonkin verran teeman laidoille. Se ei haittaa, sillä sanottava ei tunnu loppuvan kesken. Välillä sitä tuntuu kuitenkin olevan niin paljon, että aikaisemmin sanottu unohtuu. Kun kirjoittajat esimerkiksi vertailevat Lontoon ja Pariisin lähiöiden nuorisomellakoita, he toteavat, että ranskalaiset "nuoret sentään julistivat vaativansa 'kunnioitusta', mutta lontoolaisille nuorille riittivät iPhonet ja Niken lenkkarit". Kuitenkin kaksitoista sivua aikaisemmin he olivat kirjoittaneet englantilaisiinkin "slumminuoriin" viitaten, että heillä "ei ole poliittisia tunnuksia, ainoastaan möliseviä iskulauseita: 'Me halutaan kunnioitusta! Me halutaan haistattaa paskat valtiovallalle ja rikkaille ihmisille!'" Tämäntapaiset epätarkkuudet, vaikka näyttävätkin vähäpätöisiltä, paljastavat tietyn asenteellisuuden, joka vähentää esseistisen argumentoinnin uskottavuutta asiatekstissä. Samoin eräällä aukeamalla fraasin "ei ihme" toistuminen peräti kolmesti antaa vaikutelman hätäisistä johtopäätöksistä.

Kirjassa on kaksi pitkää lukua, "Harhat oikeuksista" ja "Harhat yksilöistä", ja kaksi lyhyempää lukua, "Harhat ryhmistä" ja "Harhat historiasta". Koska lyhyetkin luvut etenevät kuin Tarzan puusta puuhun, rönsyily ei näytä johtuvan lukujen pituudesta. Puun latvaan kiipeäminen ja puun valitseminen jäävät joka tapauksessa lukijan ponnistelujen varaan. Onneksi siihen yllytetään riittävästi.

On helppo nyökytellä, kun kirjoittajat Euroopan lentoliikenteen pysäyttäneeseen tuhkapilveen viitaten muistuttavat, että lentäminen ei ole ihmisoikeus. "Kulttuurin rinnakkaismarkkinoista" puhuessaan he toteavat, että kaikki eivät myöskään ole tähteyden arvoisia, hyvä jos laulun. Mutta "slumminuorten" ja "alempien luokkien" mellakointia en niin nopeasti tuomitsisi itsekeskeisyydeksi. Esseistit myöntävät tuloerojen vaikutuksen mutta vähättelevät sitä ja kehuvat, miten "parikymppinen puolalainen on ahkerampi ja paremmin käyttäytyvä kuin samanikäinen alemmista luokista tuleva britti" - vaikka seuraavassa luvussa puhuvatkin vastustamastaan "postpolitiikan, talousliberalismin ja kulutushedonismin timantinkovasta liitosta", jota ahkerat ja hyvin käyttäytyvät puolalaiset varmasti tulevat tukeneeksi enemmän kuin mellakoiva nuoriso, olkoon miten sivistymätön, näköalaton ja aatteeton tahansa.

"Ei tingitä mistään, mutta kulutetaan eettisemmin ja valveutuneemmin" on maailmanparantamisasenne, jota Hännikäinen ja Melender kritisoivat perustellusti. Mutta vaikka jostain tinkiminen olisikin paras - ja välttämätön - kulutusasenne, eettisempi tinkimätön kuluttaminen on silti parempi kuin epäeettinen tinkimätön kuluttaminen. Luulisi siitä olevan helpompaa siirtyä elintasosta tinkimiseen, sillä molemmissa paremmissa kulutusasenteissa on kyse eettisyydestä. Arvoista kirjoittajat sanovat myös, että pluralismi pitäisi kyetä erottamaan relativismista ensimmäisen hyväksi. Toiveeseen on helppo yhtyä.

Kaikki liberaalit tykkäävät Ranskan vallankumouksen aateperinnöstä, joten sitä eivät voi esseistitkään ohittaa. "Ei ole mahdollista luoda maailmaa, jossa vapaus, veljeys ja tasa-arvo toteutuisivat täysimääräisinä, toisiaan kalvamatta", he väittävät ja havainnollistavat: "Ei suklaasta, makkarasta ja viilistä pitäväkään kuvittele, että sotkemalla ne keskenään samassa kulhossa lopputuloksena on kolminkertainen makuelämys." On peruskonservatismia ajatella kirjoittajienkin siteeraaman filosofi Roger Scrutonin tavoin, että totaalisen vapaat ihmiset "käyttävät vapauttaan niin että se johtaa epätasa-arvoon". Hännikäinen ja Melender, jotka yleisellä tasolla peräävät kohtuullisuutta ja malttia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, syyllistyvät tässä itse kohtuuttomuuteen ja hätäisyyteen.

Mikään - ellei sitten kirjassa moneen kertaan tuomittu vastuuton ääriliberalismi - ei velvoita tulkitsemaan vapautta kirjoittajien tavoin niin, että esimerkiksi rikkaiden vapaudesta tingitään, jos heiltä peritään veroja tasa-arvon nimissä. Päinvastoin, vapaus ja tasa-arvo vahvistavat toisiaan: kun tulonsiirrot tekevät ihmisistä tasa-arvoisempia, he voivat myös vapaammin olla tekemisissä keskenään - ja kun he ovat tekemisissä keskenään, veljeyskin vahvistuu. Ranskan vallankumouksen aateperinnössä ei siis ole mitään sisäistä ristiriitaa. Jos halutaan yhtäällä kritisoida kulutushedonismia ja toivotaan elintasosta tinkimistä, on epäreilua toisaalla tulkita elintason leikkaaminen lähtökohtaisesti vapauden rajoittamiseksi.

Kirjan analyysi vuoden 2011 eduskuntavaaleista on ansiokas: "Oli siis kolme vanhaa valtapuoluetta, joista yksi liputti rakkauden [SDP], toinen toivon [Kokoomus] ja kolmas uskon [Keskusta] puolesta. Ei ihme, että [...] koettiin perussuomalaisten jytky." Hännikäinen paljastaa kirjan johdannossa äänestäneensä perussuomalaisia, jotka pamfletin mukaan toivat "politiikan takaisin politiikkaan" tilanteessa, jossa valtapuolueiden erot olivat hävinneet edellä mainittuun "timantinkovaan liittoon". Vaikka itse äänestin tappion kärsineitä vihreitä, osasin minäkin vähän iloita kolmen suuren, etenkin Keskustan, ahdingosta. Seuraavina vuosina hymyni on kyllä hyytynyt: hallitus ei saa juuri mitään aikaan, ja sekä Keskusta että Perussuomalaiset nostavat kannatustaan. Jälkimmäistä puoluetta johtaa itsevaltaisesti oikeistolainen konservatiivikatolilainen, aborttia ja EU:ta vastustava (mutta todennäköisesti EU:ta salaa ihaileva ja sen kannan suhteen vielä takinkäännön tekevä) naisten ja lasten vihaaja, joka keskustelee ylimielisesti tai tyhmää esittäen, hokee höynäytetyille kannattajilleen, kuinka hän on väistämättä katoavan kansanryhmän eli kokoelämätyösuhdeduunareiden puolella ja vastaa kaikkeen asialliseen kritiikkiin, että meillä oli kuulkaa jytkyvaaleissa niin ja niin monta äänestäjää, nyt suu soukemmalle. Anteeksi siis, jos minun on toistaiseksi vaikea iloita siitä, että politiikka on palannut "postpolitiikkaan".

Valtapuolueet olivat kuulemma ärsyttäneet kansalaisia positiivisen ajattelun "politiikallaan", joka on käytännössä ahdistavan vaihtoehdottomuuden hokemista. Niinpä. En kuitenkaan allekirjoita kirjan vastakulttuurilyttäystä ja konservatiivipessimismin liittämistä "henkiseen täysi-ikäisyyteen". Vaikka Ranskan vallankumous ei johtanut heti trikolorimaailmaan, historiasta on myös löydettävissä merkkejä sellaisen tulemisesta - juuri sopivasti liberalismia ja konservatismia sekoittavissa kehityskuluissa, joita "revoluutioita" kammoksuvat kirjoittajat toivovat ja joihin he itsekin tekstissään usein viittaavat. Utooppinen ajattelu ei estä maltillista mutta päättäväistä poliittista toimintaa; pikemminkin jälkimmäinen on utopian toteutumisen edellytys, ajatelkaa vaikka 1930-luvun espanjalaista anarkismia.

Hännikäinen ja Melender väittävät, että syrjityn rooli on Suomen yhdenvertaisuuslain määritelmän nojalla liian helppo ottaa, minkä vuoksi kaikki haluavat olla uhreja. Seksuaalivähemmistöihin kuulemma suhtaudutaan jo nyt niin hyväksyvästi ja "asiallisen neutraalisti", että niiden oikeuksista ei kannata elämöidä liikaa, jotteivät mahdollisuudet edistykseen mene. Ja sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöiden hallituksiin ovat tietenkin huono ajatus, koska niistä hyötyvät vain epäpätevät naiset.

Esseistit ovat kaikissa väitteissään vain osittain oikeassa, koska tarkastelevat asioita vain konservatismin näkökulmasta. Yhdenvertaisuuslakia en tunne tarkemmin, mutta en jaksa uskoa, että käräjillä kovin kevyin perustein ihminen todetaan syrjityksi, vaikka kaikenkarvaisia yhdistyksiä perustetaan ja Hetero Prideja järjestetään. Pikemminkin luulen asian olevan päinvastoin: syrjintätuomioita tulee vähemmän kuin pitäisi, ja syrjinnästä valitetaan harvemmin kuin olisi aihetta. Ei se "uhripääoma" nyt niin kovaa valuuttaa ole. Ja epäilemättä jotkut ärsyyntyvät seksuaalivähemmistöasioista perustellen tyyliin "anteeksi, jos 300 000:ta työtöntä ei kiinnosta" (aito lainaus seksuaalivähemmistöjä koskevan uutisen kommenttiosiosta), mutta jos "useimpia ei juuri kiinnosta mitä ihmiset tekevät makuuhuoneessa", miksi tasa-arvoa sitten vastustetaan pientä ihmisryhmää koskevissa asioissa, joiden korjaaminen ei vaadi paljon työtä eikä huononna enemmistön oikeuksia? Jos Suomi on niin edistyksellinen kuin kirjoittajat esittävät, missä se monessa muussa maassa jo säädetty sukupuolineutraali avioliittolaki viipyy? Rekisteröidyn parisuhteen pykälien viilaamisen luulin itsekin ensin riittävän, mutta sitten tajusin, että tämä vaihtoehto on leimaava ja loukkaa yksityisyyttä. Ja sitten vielä kiintiöistä: Jälleen kerran muistutan kirjoittajia heidän esittämästään talousliberalismikritiikistä, jonka kanssa on ristiriidassa se, että he pelkäävät kiintiöiden haittaavan pörssiyhtiöiden toimintaa. Eikö niitä yhtiöitä pidäkin vähän ravistella, jotta niiden toimintatavat muuttuisivat? Kun nainen taistelee "tiensä huipulle miesvaltaisella alalla", se tarkoittaa kiintiönaista todennäköisemmin sitä, että hän ei ole mikään muutoksen airut.

Pamfletti päättyy varoitteluun anakronismista ja historian loppu -kuvitelmista. Enpä minäkään ensimmäisenä keksisi filosofi von Wrightiä, jota äänestin Suurimmaksi suomalaiseksi, syyttää natsismista. Enkä usko, että trikolori ihan varmasti ilman hyvää tuuria ja oikeita valintoja liehuu lopussa. Länsimaisuudestani - vaikka onkin kiistanalaista, onko Suomi henkisesti länttä vai itää; Ruotsi ja Viro ovat kyllä länttä - tunnen hieman syyllisyyttä, mutta koska tiedän, että se on irrationaalista syyllisyyttä (en voi historialle mitään eikä minulla ole juurikaan taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa), tulen sen kanssa toimeen. Puheet "syyllisyyden kultista" ja "kulttuurimasokismista" kuulostavat lievältä liioittelulta, jos vähänkin katsoo Euroopan nykypolitiikkaa, jossa osittain perusteltu islamvastaisuus vie tilaa tärkeämmiltä aiheilta. "Käänteistä paternalismia"? Minäkin muuten epäilen - pamfletin ristiriitaisuuksien nojalla - että kirjoittajat ovat oikeasti paljon liberaalimpia kuin mitä esittävät ja että on "käänteistä liberalismia" kirjoittaa liberalismin petoksesta.

Mitä puun latvasta näkyy? Nautittava ja opettavainenkin katsaus suomalaisten mielipidevaikuttajien ja enimmäkseen englanninkielisten älykköjen kannanottoihin, josta ei ole vaikea löytää ajattelemisen ja kommentoimisen aihetta. Hyviä parannusehdotuksia eivät kirjoittajat yritä tai viitsi esittää, koska hehän ovat vähän konservatiivisia, mutta onneksi osa heidän tunnistamistaan ongelmista ei ole ongelmia ensinkään. Pamfletin esityksen perusteella liberalismin petos on lopultakin aika marginaalinen ilmiö - markkinafundamentalismia lukuun ottamatta - mutta varmasti se on ansainnut ainakin siihen käytetyt 140 sivua.

Vapauden antaa ja rajoittaa vain luonto

Vapaus sallii vain ne riippuvuudet, jotka eivät rajoita sitä.

Mahdollisuus on myös mahdollisuus, ei pelkkä välttämättömyys.

Tulin lukeneeksi feministilehti Tulvan nettisivuilta päätoimittaja Atlas Saarikosken blogikirjoituksen tämän vuoden huhtikuun alusta ja aloin taas vaihteeksi ajatella vapautta. Kirjoitus käsitteli ukrainalaisen feministiryhmä Femenin - josta olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa melko innoittuneesti - "Topless Jihad" -protestia ja siitä tuohtuneita muslimifeministejä. Saarikoski asettui muslimifeministien puolelle moittimaan Femeniä "kolonialistisen holhoavasta puheesta" ja "uhriuttamisesta". Minä puolestani asetun puolustamaan Femeniä ja kerron, miksi.

Femenin johtaja Inna Shevtshenko oli kommentoinut muslimifeministien avointa kirjettä protestikuvineen sanomalla muun muassa, että näiden silmiin on kirjoitettu avunhuuto ja että orjat kieltävät aina olevansa orjia. On tietenkin totta, ettei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää sille, miltä apua huutavat silmät näyttävät, ja että myös muut kuin orjat voivat kieltää olevansa orjia. Luulen kuitenkin, että Femen on kärkevän kielenkäyttönsä ja esiintymisensä taustalla riittävän hyvin perillä musliminaisten asemasta, jotta sen "länsimainen imperialismi" voidaan hyväksyä oikeaksi feminismiksi eli sellaiseksi, joka edistää tasa-arvoa. Ja voivathan silmät todella huutaa apua ja orjuutensa kieltävät olla orjia.

Shevtshenko kysyi kommenteissaan myös olennaisen kysymyksen: "Miksi heidän [musliminaisten] täytyy peittää ruumiinsa?" En tiedä tarkasti, mitä islam vastaa, mutta tiedän, että muslimimaiden välillä on eroja ja saman maan historian eri vaiheissa asiaan on suhtauduttu eri tavalla aina sen mukaan, mikä politiikka kulloinkin on vallinnut. Jos siis esimerkiksi Iranissa on nainen joskus saanut käyskennellä ulkona ilman huivia tai huivi päässä ja sitten yhtäkkiä huivi onkin ollut pakollinen, iranilaisnainen ei voi enää uskottavasti väittää valitsevansa huivia vapaasti. Hän voi väittää, että jäljelle jäävät vapaudet riittävät hänelle, mutta hän ei voi väittää olevansa yhtä vapaa kuin toisessa maassa asuva nainen, joka voi joko pukeutua tai olla pukeutumatta huiviin. Se, että sekä iranilaisnainen että muut naiset voivat periaatteessa, jos mikään ei heitä rajoita, käyttää tai olla käyttämättä huivia, on vapautta. Vastaan väittäminen on järjetöntä, vaikka 'huivin käyttäminen' korvattaisiin millä toiminnalla tahansa.

Sitten on väite mielen ja ruumiin eri vapauksista. Muslimifeministiaktivistien mielestä vapaus on enemmän mielessä kuin ruumiissa tai pelkästään mielessä eikä lainkaan ruumiissa. Olikohan se Derrida, joka jossain dokumentissa sanoi, että vankilassakin olemme tavallaan vapaita. Saman ajatuksen on omaksunut Pussy Riotin Nadezhda Tolokonnikova, joka oikeudenkäyntinsä aikana, varmana vankilaan joutumisestaan, totesi olevansa vapaampi kuin tuomari, vanginvartijat ja häntä vastaan todistaneet ihmiset, koska hän voi sanoa sen, mitä ajatteli. Vaikka Derrida oli aika vekkuli filosofi, en voisi väittää Tolokonnikovalle vastaan. Mielen vapaus on eittämättä suurempi ja tärkeämpi asia kuin ruumiin vapaus, mutta olisi järjetöntä väittää, ettei vankeudella olisi mitään merkitystä ruumiin (liikkumis)vapaudelle tai ettei ruumiin vapaudesta voisi edes puhua - ja vähintään epäuskottavaa väittää, ettei ruumiin vapaudella olisi merkitystä mielen vapaudelle, koska mieli ja ruumis ovat riippuvaisia toisistaan. Olkoon vain mieli vapaa vankilassa, mutta olisiko siitä haittaa vapaudelle, että ruumiskin olisi vapaa? Eikö se lähtökohtaisesti lisäisi kokonaisvapautta? Derrida ja Tolokonnikova olisivat varmaan samaa mieltä, mutta muslimifeministeistä ei näköjään oikein tiedä.

Jos jätetään mielen ja ruumiin ongelmallinen erottelu sikseen, voidaan ylipäätään kysyä, mikä on riittävä määrä vapautta ja minkälaatuista sen pitäisi olla. Ainakin on helpompi hyväksyä luonnon asettamat fyysiset ja psykologiset rajoitukset kuin ihmisten keksimät mielivaltaiset rajoitukset. Luonnon rajoitusten hyväksyminen ja tunnistaminen jopa lisäävät vapauttamme, kun emme hakkaa päätämme seinään ja kehitämme tekniikkaa rajoitusten voittamiseksi. Mutta miksi heidän täytyy peittää ruumiinsa (lämpimässä maassa)? Koska heitä koskee mielivaltainen rajoitus.

No, vapaus ei ole yhden vaan monen asian vapautta, eikä niitä aina saa kaikkia kerralla. Mutta jos innostumme yhdestä vapaudesta kovasti, emme välttämättä huomaa, mistä muista vapauksista luovumme sen hyväksi. Vapaus elää on niin tärkeää, että saatamme sen säilyttääksemme luopua vapaudestamme valita elämänkumppanimme, elämäntehtävämme ja uskontomme, jos meitä koskevat mielivaltaiset rajoitukset, joiden valvojat uhkaavat henkeämme heti kun vaadimme näitä vapauksia. Tilanne voi myös kestää niin kauan - jopa kokonaisen ihmiselämän - että mielenterveytemme tai edes toimintakykymme säilyttääksemme alamme väheksyä meiltä mielivaltaisesti kiellettyjä vapauksia ja keskitämme kaiken kunnioituksemme ja nautintokykymme yhteen kardinaalivapauteen, vapauteen elää. Ja mikä olikaan monien uskontojen mukaan kaiken elämän lähde? Miten etuoikeutettu olenkaan, kun minulle on annettu tämä suuri vapaus, johon voin keskittää kaiken vapaudenkaipuuni!

Vapauden säännöt ovat samat kaikille. Huivi tai ei huivia - vapautta; huivi - mielivaltaa; ei huivia - mielivaltaa. Kun opimme erottamaan toisistaan luonnon ja ihmisen mielivallan rajoitukset ja vastustamaan jälkimmäisiä, osaamme puhua vapaudesta muutenkin kuin omana tunteenamme. Lisäksi meistä tulee vapaita.

Karvanaamat

Perustaessani tätä blogia lupailin, että syksymmällä kirjoittaisin kissoista. Sitä oli toivonut kaverini, joka lukee vain kissablogeja. Mitäpä en tekisi lukijoideni iloksi. Tämä juttu on omistettu Marille, ja siinä on poikkeuksellisesti käytetty kuvia.

Meillä on kaksi kissaa: Vieno, 10, ja Vaula, 8. Ne ovat steriloituja sisäkissoja, jotka ovat olleet meidän koko lailla pentuiästään saakka. Vieno ja Vaula ovat saman emon pentuja eri pentueista,  mutta niiden isä ei välttämättä ole sama kolli. Ne ovat niin erinäköisiä, että on peräti todennäköistä, että niillä on eri isät. Nämä kuvat ovat kuluvalta kuulta.

Vieno ruokapöydällä, jolla se ei saisi olla.

Vaula tyhjällä työpöydällä. Taustalla parveke.

Vienon saimme pian sen jälkeen, kun olimme muuttaneet yhteen vuonna 2003. Vietämme sen syntymäpäivää vappuna, joka on myös tapaamisemme vuosipäivä. Vieno tuli kotiimme hyvin pienenä pentuna, minkä vuoksi se kiintyi meihin kovasti. Sen emo ei ollut imettänyt sitä, mutta onneksi samassa taloudessa oli asunut toinen kissa, joka saattoi imettää. Nyt näitä kissoja ei enää ole.

Vaikka kasvatimme Vienosta sisäsiistin jyväskyläläiskissan, huomasimme pian, että se seurasi meitä kiltisti kävelyretkillä luontopoluilla. Ajattelimme, että ulkoilu tekee sillekin hyvää, ja olisi ollut sääli jättää se kotiin ikävöimään meitä, kun se ei kuitenkaan karkaillut. Meidän piti vain varoa koiria, joita on joka kaupungissa aivan hirveästi. Puolisollani onkin tapana sanoa: "Koiranomistajat ovat maailmannapoja."

Kun kerran palasimme luontopolulta, olimme ehtineet tulla ulos metsiköstä ja kulkea jonkin matkaa korkean ruohikon reunustamaa polkua, kun peräämme karautti iso, yli-innokas musta koiranpentu. Vieno asteli perässäni eikä näyttänyt huomaavan takaansa hyökkäävää hauvaa, jonka etäisyys Vienosta oli suurin piirtein yhtä suuri kuin minun. Pinkaisin juoksuun ja ehdin juuri ja juuri samaan aikaan koiran kanssa Vienon luokse, kun Vieno loikkasi ruohikkoiseen ojaan koiran ulottumattomiin säikähdettyään joko minua tai koiraa. Koirasta näki, että se oli aikonut käyttää hampaitaan elävään kissaleluun, joten heiluin uhkaavana sen edessä, jotta se perääntyisi. Pian koiran omistajat saapuivat kiirehtimistä esittäen paikalle kiinnittämään hurttansa. Totesin edelleen säikähdyksen jälkimainingeissa, että olin juossut puolustamaan kissanpentuani, joka lymysi nyt ojassa. Rakin omistajat esittivät pahoittelevaa ja jatkoivat matkaansa. Kesti kauan, ennen kuin Vieno uskalsi tulla esiin ruohikosta, josta emme onnistuneet sitä itse löytämään.

Vienolle sattui pentuna muutakin vähemmän vaarallista: se kastui monta kertaa. Kerran se oli mukanamme syrjäisellä uimapaikalla, jossa olimme kiinnittäneet sen hihnastaan oksaan. Olimme kuitenkin jättäneet sen liian lähelle rantaa, sillä se pyrki peräämme ja mulahti veteen. Kylvyn jälkeen se ehti kuivua juuri parahiksi, kun alkoi ukonilma ja rankkasade kasteli sen ja meidät uudestaan läpimäriksi. Toisen kerran Vieno joutui veden varaan, kun olimme kuvitelleet, että se lähtisi mielellään veneilemään kanssamme. Vieno hyppäsikin jo rannassa veneestä veden kautta kuivalle maalle, emmekä sittemmin houkutelleet sitä vesille.

Vienon kolmas kastuminen oli edellisiä ikävämpi tapaus. Istuin kotona vessanpöntöllä, ja kylliksi istuttuani nousin siltä. Silloin minulle vessaseuraa pitänyt Vieno ponkaisi loiskahtaen pönttöön ennen kuin ehdin saada housunikaan jalkaan. Sen jälkeen olemme aina sulkeneet pöntön kannen. (Kuka nyt muutenkaan olisi niin moukka, ettei aina sulkisi kantta?)

Aikuistuttuaan Vieno kävi vaikeammaksi ulkoiluseuraksi. Se pelkäsi ihmisiä enemmän ja kiinnitti ylipäätään liikaa huomiota ympäristöönsä, mikä teki sen arvaamattomaksi. Aloimme ulkoiluttaa sitä hihnassa lähimetsässä ja vähitellen luovuimme ulkoilusta kokonaan. Ei Vieno näytä siitä kärsineen, se on hyvin seurallinen ja luottavainen kissa.

Vaulan saimme kesällä 2005 (sen syntymäpäiväksi arvioimme juhannuksen), huomattavasti vanhempana kuin Vienon. Ensimmäisenä päivänä Vieno murisi sille ja jopa puolisolleni, vaikka mustanruskea karvapallo yritti leikkiäkin isosiskonsa kanssa, mutta jo toisena päivänä Vieno heltyi eikä enää vihoitellut kenellekään. Vaulan ensimmäiset viikot olivat olleet vaikeat, koska sen emo oli synnyttänyt sen sisaruksineen piilossa. Niinpä Vaula oli ehtinyt maalla hieman villiintyä ja se oli pitänyt jahdata kiinni. Traumaattisten kokemusten vuoksi Vaulasta ei koskaan tullut yhtä seurallista kuin Vienosta, vaikka molemmat sylissä tai sängyssä vieressä kehräävätkin. (Vaula nuolee lisäksi housuja.) Se säikkyy paljon enemmän kovia ääniä ja vieraita ihmisiä. Sanomattakin on selvää, että Vaulan ulkoiluttaminenkin oli alusta lähtien vaikeaa.

Alussa Vaulan pitkäkarvaisuus tuotti ongelmia hiekkalaatikolla, koska emme käyttäneet hiekkalaatikossa hiekkaa vaan sahanpurua, jota saimme puolisoni vanhemmilta. Vaula piti puhdistaa puruista jokaisen laatikkokäynnin jälkeen, eikä asiaa helpottanut, että sillä oli mahtavan pitkä häntä - pitkäkarvainen tietty sekin - jo pentuna. Vienolla taas oli pentuna onneton hängäntynkä, joka kuitenkin kasvoi siitä. Aluksi näytti siltä, että Vaula oli saanut kaikki häntägeenit.

Vaulan rankan lapsuuden vuoksi sillä oli myös todistettavasti matoja. Kerran se kakoi valkean suolinkaisen sänkyymme ja jäi uteliaana katselemaan tämän kiemurtelua. Puolisoani tapaus ei miellyttänyt, ja vastedes madotimme sekä Vienon että Vaulan säännöllisesti, eikä niillä enää ole matoja tavattu. Syötämme tytöille, kuten niitä kutsumme, jatkuvasti raakoja muikkuja tai silakoita, joten varuillaan täytyy olla.

Vaulan matojen lisäksi ainoa sairaus, joka kissojamme on vaivannut, on Vienon rähmivä silmä, mutta siitäkään ei hoitamisen jälkeen ole ollut harmia vuosiin. Nyt aikuisina molemmat joutuvat kyllä sietämään "pikkusiskoaan" eli pian kaksivuotiasta tytärtämme. Onneksi asunnossamme on monta luoksepääsemätöntä kolkkaa eivätkä tytöt ole pahanilkisiä raapijoita. Ja joka kesä tytöt pääsevät kuukauden parin mittaiselle kesälomalle puolisoni vanhemmille, jotka omistavat herttaisen kastroidun kollin.

Päätän tämän kissakirjoituksen kuvaan Vienon ja Vaulan yhteisestä synnyinmaisemasta, jossa tyttäreni ulkoiluttaa itseäni 23 vuotta nuoremman pikkuveljeni kissaa. Kuva on tämän vuoden elokuulta.

Palvelijan muistelmia

Minun piti toistakymmentä vuotta sitten valita, menenkö varusmieheksi vai siviilipalvelukseen. Tiesin, että kolmaskin vaihtoehto oli, mutta se ei houkutellut, joten valinta jäi kahden välille. Keskustelin asiasta setäni kanssa, jonka armeija-ajasta ei ollut kulunut yhtä monta vuotta kuin isäni. "Kai sä nyt armeijaan menet etkä mihinkään sivariin mummojen perseitä pesemään. Onhan se vähän sellaista pelleilyä, mutta kyllä sen kestää, kun menee vaan mukana", setäni sanoi. Hänen sanansa olivat niin painavat, että käytin niitä lukion itsenäisyyspäiväjuhlan puheessani, mikä ei herättänyt suurta huomiota (ehkä en käyttänytkään sanaa "pelleily", en muista enää). Isä vain kehui, että puhe oli hyvä. Päätin valita tuolloin 13-kuukautisen siviilipalveluksen.

Tietoni siviilipalveluksesta olivat hatarat. Rangaistusluonteinen vaihtoehto ei tietenkään ollut niin suosittu, että sitä olisi viitsitty lukiolaisille edes puolueettomasti mainostaa. Äiti osasi onneksi vinkata, että myös kummitätini veljenpoika oli valinnut sen. Häneltä sain kuulla, että ainakin siviilipalveluksen kuukauden mittaisella koulutusjaksolla Lapinjärvellä oli rento meininki. Sen päälle tulisi kuitenkin vuoden työpalvelus, ja suureksi yllätyksekseni palveluspaikka pitäisi hakea itse. Kummitätini veljenpojallakaan sitä ei vielä ollut, mutta hän oli kuullut, että Lapinjärven koulutuskeskuksessa voi - ja kuten myöhemmin kävi ilmi, piti - majailla, kunnes paikka löytyy.

Näillä tiedoilla varmistuin ainakin siitä, että en mitenkään välttämättä joutuisi pesemään mummojen perseitä. Olisin kuitenkin ollut kiitollinen myös siitä tiedosta, että siviilipalvelukseen haluamisesta voi ilmoittaa sekä ennen kutsuntoja että niiden jälkeen. Minä en tehnyt kumpaakaan vaan menin kutsuntoihin niin kuin kaikki muutkin siinä käsityksessä, että kutsuntoihin on pakko mennä.

Paikalle saavuttuamme huomiomme kiinnittyi kahteen poliisiin, jotka odottivat käskyä hakea puuttuvat pojat. Kaksi puuttuikin, ja heistä oli hauskaa saada poliisikyyti kutsuntoihin. Kun kaikki hyväntuuliset pojat olivat asettuneet saliin istumaan, puheensa aloitti nuori upseeri. Hän ei tuntunut katsovan mihinkään ja puhui hampaidensa välistä pahemmin kuin Jari Litmanen. Joku kysyi häneltä terveystarkastusta ennakoiden, mitä kuntovaatimuksia varusmiehellä on. Upseeri sanoi, että kunhan ovat suurin piirtein käsivarret ja jalat paikoillaan. Saliin asteli jossain vaiheessa vanhempi upseeri, jolloin nuorempi pyysi meitä osoittamaan kunniaa seisomalla. Myöhemmin eräs opettajamme oli ihmetellyt, voiko kutsunnoissa pyytää pokkuroimaan. Ilmeisesti voi. Vastasimme kyselyyn, jossa kysyttiin muun muassa, olenko koskaan leikkinyt nukeilla tai halunnut pukeutua naisten vaatteisiin. Vastasin ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi ja jälkimmäiseen kieltävästi.

Ennen kutsuntalautakunnan eteen saapastelemista yksi kerrallaan jututimme terveydenhoitajaa yksi kerrallaan. Olin valmistellut kaksi kysymystä, joiden tarkoitus oli kai lähinnä antaa vaikutelma, että menen kyllä asepalvelukseen, jos näistä ei tosiaan ole haittaa, mitä epäilen vahvasti. Ensimmäinen kysymykseni koski usein oksentamiseen johtaneita migreenipäänsärkyjä, joista olin kärsinyt koko lukioajan, koska suomalainen lukio uuvuttaa kenet tahansa tunnollisen opiskelijan. Terveydenhoitaja sanoi, että päänsäryt eivät haittaa asepalveluksen suorittamista. Toinen kysymykseni koski vuoteen kastelemista yöllä. Terveydenhoitaja pyysi tarkentamaan, oliko kyse varsinaisesta kastelusta vai yöllisistä siemensyöksyistä. Kuvaukseni jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että siemensyöksyistä, eikä niistä ollut haittaa asepalveluksen suorittamisessa.

Lopulta oli jäljellä enää kutsuntalautakunta. Kävelin puheenjohtajan eteen, joka katsoi minua ja papereihini merkittyä A-kirjainta tyytyväisenä. Kun sanoin hänelle, että haluan suorittaa siviilipalvelukseen, koska koen, että minusta on Suomelle enemmän hyötyä siinä kuin armeijassa, hänen hymynsä hyytyi. Mies pyöritteli päätään sivuilleen, vältteli katsekontaktia ja totesi, että no jos se on teidän näkemyksenne, niin onhan teillä oikeus siihen. Vanhempi herrasmies lautakunnasta hymyili joko pilkallisesti tai tyytyväisyyttään salaillen - en tunnistanut, kummalla tavalla - ja kysyi, olenko sen kauppapuutarhurin poika. Myönsin ja aloin miettiä, miten isäni yritykselle kävisi pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa ja minä en juuri ketään. Onneksi isäni ei raportoinut kehnommasta kannattavuudesta seuraavina kesinä. Lautakunnan puheenjohtaja antoi minulle ohjeet paperin täyttämiseksi siviilipalvelusta varten.

Vasta kun olin jäänyt yksin odotushuoneeseen - kaikki muut pojat olivat jo päässeet lähtemään - tajusin, että olin parikymmenpäisen porukan ainoa siviilipalvelukseen mielivä. Täyttäessäni lomaketta terveydenhoitaja teki lähtöä ja hymyili minulle myötätuntoisesti - koska ei tiennyt, minkä valinnan olin tehnyt, arvelin. En varmaan koskaan ollut enkä sittemminkään ole tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Myöhemmin tunsin itseni myös nöyryytetyksi, koska minua oli informoitu siviilipalveluksesta niin huonosti. Olin osallistunut kutsuntoihin siinä uskossa, että palvelusvalinnasta on pakko ilmoittaa siellä, ja kun olin antanut ilmoitukseni yllättävimmällä mahdollisella hetkellä, sitä oli pidetty tarkoituksellisena ärsyttämisenä.

Onneksi Lapinjärvellä oli mukavaa. Tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni suuremman joukon yhtä fiksuja ja fiksumpia nuoria miehiä kuin minä: yksi aikoi kirjailijaksi (mutta ryhtyi papiksi), yksi halusi polttaa suitsukkeita koulutuskeskuksen saunassa (mutta hänen ei annettu), yksi sanoi tuntevansa tietokoneet etu- ja takaperin (ja kärsineensä tinnituksesta), yksi oli 30-vuotias lääkäri, yksi änkytti ja niin edelleen. Seurasin yliopistotasoisia luentoja filosofiasta ja vanhoista kansallismielisistä lauluista (joihin koulutuskeskuksen johtaja, jonka "kulttuuripiiriin" saunasuitsukkeet eivät kuuluneet, oli mieltynyt), opin uutta terveystiedon tunneilla (kuten sen, että vettä pitää juoda paljon, vaikka se vähän käytättää vessassa, ja sen, että monivitamiinivalmisteet ovat "hirveä bisnes") ja luin Nikolai Gogolin Taras Bulban, jonka olin lainannut kauniin, kaksikielisen Lapinjärven kirjastosta. Harrastin kevyttä liikuntaa kesäisessä maalaismaisemassa ja uin leväisessä järvessä. Ne olivat hienoja varhaisaikuisuuden päiviä, täynnä "siviilipalveluksen kauhuja", joilta Jone Nikula -niminen henkilö armeijan tiedotuksen mukaan haluaa suomalaiset miehet ja naiset pelastaa.

Koulutuksen alussa sain monikymmensivuisen listan Suomen siviilipalveluspaikoista, joihin aloin soitella koulutuskeskuksen lankapuhelimilla. Pian osoittautui, että lista oli vanhentunut. Monista kunnista ja kirjastoista vastattiin, että ne eivät enää ota siviilipalvelusmiehiä. Soitin jopa Elimäen kuntaan. Lopulta tavoitin Oriveden vanhainkodin osastovastaavan tai vastaavan, joka sanoi, että mielellään he ottaisivat siviilipalvelusmiehen avukseen. Muistin mummojen perseet ja korostin, että minulla ei ole hoitoalan kokemusta, mutta siivoaisin mielelläni. Osastovastaava kutsui minut käymään, tapasin hänet ja tutustuin vanhainkotiin, joka vaikutti viihtyisältä paikalta. Edellinen siviilipalvelusmies oli asunut vanhainkodin vierashuoneessa pohjakerroksessa. Olin mielissäni, että asunto järjestyisi helposti, ja ruoankin saisin vanhainkodilta, eikä tarvitsisi itse ostaa ruokarahalla ja opetella vielä kokkaamaan.

Paikka näytti varmalta, kunnes sain puhelun vanhainkodin johtajalta, joka ei pitänytkään asiaa kirkossa kuulutettuna. Osastovastaava oli kuulemma huseerannut vähän omavaltaisesti, ja aikaisemmista siviilipalvelijoista oli ollut myös harmia. Tarvitsin suosittelijoita. Kysyin, käyvätkö lukioni vt. rehtori ja sen mansikkatilan omistaja, jonka marjoja olin toissa kesänä poiminut. Kävivät - ja riittivät. Niin alkoi vuoden mittainen työpalvelukseni Oriveden vanhainkodin dementiaosastolla.

Vanhainkodin johtaja oli sitä mieltä, että selviäisin siivoamisen lisäksi hoitotehtävistäkin. Mummojen perseistä ei ollut puhetta, mutta muuten opin vähitellen matkimaan koulutettuja perushoitajia, joille maksettiin palkkaa. Syötin vanhuksia, puin ja riisuin heitä, juttelin heidän kanssaan ja siivosin heidän huoneitaan. Hoitajat tuntuivat pääsääntöisesti nauttivan seurastani ja säästävän minut perseiden pesemiseltä - paitsi yksi, joka suuttui, kun hänelle ei kerrottu, että hänen työpäivänään vahataan lattiat, minkä johdosta hän päätti jättää tämän tavallisesta ikävästi poikkeavan työpäivän väliin. Raju ratkaisu herätti arvostelua. "Minun käsittääkseni Satu on täällä töissä", sanoi eräs sairaanhoitaja, osuen asian ytimeen. Minä jouduin perushoitaja Satun vihan kohteeksi kerrottuani kysyttäessä hänestä jonkin työtehtävien hoitamiseen liittyvän tosiasian, mutta myöhemmin Satu pyysi "kanteluni" aiheuttamaa suuttumustaan anteeksi - neuvoen mielestäni tahdittomasti, että minun pitäisi uskaltaa sanoa tiukemmin vastaan.

Hoitoala oli jo 1990-luvun lopussa kipeästi lisäkäsiparien tarpeessa, joten koin aidosti tekeväni sitä, mitä olin kutsuntalautakunnalle julistanut, eli olevani Suomelle hyödyksi. Työ oli ajoittain raskasta, mutta jouduin vuoden aikana keskeyttämään työt vain kahdesti päänsäryn takia, mikä oli huomattavasti harvemmin kuin yhden lukiovuoden aikana. Mainitsinko jo, että suomalainen lukio uuvuttaa opiskelijan? Sen se tekee. Orivedellä oli kiva elokuvateatteri vanhassa työväentalossa (kävin katsomassa elokuvat Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka ja Eyes Wide Shut); vanhainkodin lähellä oli järvi, jonka rantoja oli mukava kierrellä ja jossa voi uida; diabeteksen takia palveluksesta vapautettu kaverini opiskeli paikallisessa opistossa musiikkia, ja minä soitin usein iltamyöhällä vanhainkodin salissa hienosti värisevää Scholze-pianoa; asuin ensimmäistä kertaa itsenäisesti, luin paljon ja kirjoitin kirjeitä. Olin enimmäkseen onnellinen ja vain vähän yksinäinen.

Asepalveluksen puolustajien väite sen sosiaalistavammasta vaikutuksesta siviilipalvelukseen verrattuna pitää paikkansa sikäli, että monet siviilipalvelijat eivät ole tekemisissä toisten siviilipalvelijoiden kanssa. Kirjailijaksi aikonut mutta papiksi päätynyt kaverini oli sanonut koulutusjakson lopussa juttujamme neljän miehen kesken niin hyviksi, että kannattaisi pitää yhteyttä työpalveluksenkin aikana. Soitin kerran tinnituksesta kärsineelle tietokone-ekspertille ja ehdotin tapaamista porukalla, mutta siitä ei tullut mitään. Yllättävän nopeasti uskottelin itselleni, että eivät he sittenkään halua tavata, emmekä koskaan enää tavanneet. Papiksi päätyneen näin kerran sattumalta kirkossa työssään, mutta se tapahtui niin monta vuotta myöhemmin, etten mennyt jututtamaan häntä. Taisin myös vähän halveksia miestä: ryhtyä nyt papiksi, kun oli niin hyvä trilleri-idea. (En voi kertoa, mikä. Lupasin hänelle.)

---

Syyskuun alussa alkoi Ohi on -kampanja, joka kerää nimiä kansalaisaloitteeseen yleisen asevelvollisuuden lakkauttamiseksi. Maanpuolustusvaihtoehdoiksi Vihreä miesliike esittää puoliammattilaisarmeijaa ja Sadankomitea vapaaehtoista asepalvelua. Molemmissa malleissa siviilipalvelus lakkaisi kokonaan, samoin totaalikieltäytyjien vangitseminen. Molemmat vaihtoehdot ovat sivistyneempiä, tasa-arvoisempia ja kansantalouden kannalta edullisempia kuin nykyinen puolustusjärjestelmä.

Siviilipalvelusaikanani ajattelin, että asepalvelus pitäisi korvata yleisellä miesten ja naisten siviilipalveluksella. Edelleen epäilen, että armeijamme on lähes turha maassa, jossa iso osa kansasta on voinut pahoin jo 90-luvulta lähtien. Mutta ehkä Suomella on joitain huipputärkeitä kansainvälisiä sitoumuksia, jotka pakottavat sen pitämään yllä jonkinlaista armeijaa. Ei sitä resurssien haaskaamista ja nuorten miesten kiusaamista muuten voi käsittää.

Allekirjoitan aloitteen ja jätän tulevaisuuden puolustusratkaisun asiantuntijoiden huoleksi. Sinä nainen, joka luet tätä, sinullakin on oikeus allekirjoittaa aloite, sillä olemme tasa-arvoisia.