Vattukesä

Minun on poimittava metsämarjoja joka kesä, koska syön niitä niin paljon vuoden ympäri. Syön paljon enemmän kuin poimin, joten jonkun toisen on pakko poimia osa marjoistani - suurin osa. Enimmäkseen sen tekevät puolisoni ja hänen vanhempansa, jotka poimivat mustikkaa, vadelmaa ja puolukkaa vähintään kaksi kertaa nopeammin kuin minä. Keskisuomalaisia marjoja avoappivanhempieni pakastimiin ja jääkaappiin kertyy joka vuosi satoja litroja - kokonaisia marjoja, sosetta, hilloa ja mehua. Niistä riittää minullekin, kunhan käyn nimellisesti pari kertaa metsässä hosumassa ja puhdistelen toisten keräämiä mustikoita.

Tänä kesänä raportoitiin, että Pohjois-Suomessa on hithosthi hillaa. (Tiedän, ettei peräpohjalaista murretta puhuta näin, mutta se kuulostaa hauskalta.) Keski-Suomesta ei ole vielä raportoitu mitään, mutta tiedättekö, mitä siellä on paljon? Vadelmia. Niitä lakkoja parempia marjoja, jotka tekevät mustikasta kuningattaren. Ei mitään supermarjoja, mutta superisti, siis ihan simona, niin ettei erkkikään usko. Raskaita helteessä ja tuulessa väriseviä vatukoita, jotka pienikin tärähdys saa pudottamaan aavistuksenkin verran sinertäviksi kypsyneet marjat pensaiden pimeään juureen. Isoja marjoja, pieniä marjoja, sateen ja auringon laikuttamia kuin petunian terälehdet. Ainakin yhdellä äänekoskelaisella hakkuuaukealla.

Ajamme henkilöautolla talousmetsää halkovaa hiekkatietä tietylle metsäkoneiden käyttämälle levikkeelle. Siitä pitää jatkaa jalan metsään, kaatuneiden tai kaadettujen puunrunkojen lomaan puikkelehtimaan ja varomaan, ettei sammal luista jalkoja alta vetiseen kuoppaan mustikanvarpujen keskellä. Raskasta, korkea-askelista kävelyä jatkuu parikymmentä metriä; sitten alkaa hakkuuaukea, vielä raskaampi kulkea edellispäivän sateesta märkine kuoppineen, kivenjärkäleineen ja vaarallisesti törröttävine lahopuunpätkineen. Ja lyhyen ihmisen korkuista heinää joka puolella. Mutta ei tarvitse ottaa kuin pari varmaa askelta lähimpään vadelmapensasrypääseen, johon voi hyvässä lykyssä jäädä puoleksi tunniksi ennen kuin on pakko vaihtaa poiminta-apajaa.

On pilvistä, ja tuulee. Tuuli on kuivattanut marjat helposti ehjinä kerättäviksi, ei ole kuuma eivätkä hyönteiset pörrää. Tämä on ensimmäinen vadelmanpoimintapäivä, joita tulee vielä neljä, ja jo nyt nautin poiminnasta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Koska poimin hitaasti ja hajuni houkuttelee hyttysiä ja paarmoja voimakkaammin kuin kanssapoimijoideni hajut, marjastus on maistunut pakkopullalta. Talvivaraston järkevä ja ahkera kokoaminen ei näiden harmien vuoksi ole koskaan riittänyt minulle tekosyyksi omiin oloihinsa metsään menemiselle, mutta tämän ennätyslämpimän kesän vadelmat osoittivat, että luonto voi ilahduttaa minua näinkin.

Ojennan käteni kohti purppuraista marjaa, joka roikkuu kannassaan enää parista millimetristä hedelmälihaa. Se putoaa pieneen muovisankooni hipaisusta. Tyhjennän saman oksan muista vatuista, jotka irtoavat hellällä otteella. Kun nykäisen vahingossa pari kertaa raaempia marjoja, muut puoliksi irronneet todennäköisesti varisevat pensaiden juureen. Vaan ei hätää: kun kyykistyn, huomaan, että alemmat, vielä elinvoimaiset lehdet ovat pyydystäneet osan kypsistä marjoista, ja osa niistäkin, jotka ovat pudonneet juurta kohti nopeasti ruskettuvaan mutta puhtaaseen alusruohikkoon, on vielä pelastettavissa. Joistain ilmeisesti jo aikaisemmin tippuneista löydän kuitenkin vattumatoja, joille jätän suosiolla ja ilomielin osuuden suursadosta. Nousen pystyyn ja katson, kuinka kaukana metsänreuna on aukean eri laidoilla.

Seuraavina, aurinkoisempina vadelmapäivinä marjat ovat pienempiä ja kuivempia mutta yhä maukkaita. Saavumme aukealle toiselta laidalta, jotta ei tarvitse kompuroida metsän läpi, jossa erehdyin kerran suunnistamaan voimalinja-aukolle hiekkatien sijaan. Hitaasti korkenevan heinikön läpi, tummien voimalinjapylväiden vasemmalta puolelta polunalkua pitkin kohti kaatuneen puun juurakkosavikiekkoa, jonka varjoon voi jättää juomavesipullot. Vihreissä saappaissa, meleeratun harmaissa collegehousuissa ja sinisessä anorakissa tulee hiki, mutta vähempi vaatetus altistaisi raapiumille, ötököille ja auringonpoltteelle. Kun tulee liian kuuma, kyykistyn korkeimpien pensaiden juureen ja kurkotan käteni niiden siimekseen, josta tuntuu putkahtavan loputtomasti vattuja kuin tähtiä avaruusmatkalla. Pian olen polkenut tieni keskelle pensasryvästä ja pudotellut taas monta marjaa, osan saappaanvarresta sisään, ja marjasankoni on saanut salamatkustajikseen joitakin kirjavia hämähäkkieläimiä.

Kun en enää oikein jaksa jahdata karkaavia ja kiroiluttavia vadelmapakolaisia enkä siirtyä koivuntaimien yli toisiin pensaisiin, jään tuijottamaan horsmanhöytyviin verhoutunutta marjaista oksaa. Siinä on mummomaista herttaista arvokkuutta. Kaikkeen ei kannata koskea, mutta joskus kannattaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Akin muotimerkintöjä, osa yksi: rusketus

(Koska tähänastiset blogikirjoitukseni ovat olleet lähinnä ankaraa itsetutkiskelua, syvämietteistä moraalifilosofiaa ja käsiteanalyysia, ajattelin keventää blogiani aloittamalla määrittelemättömän pitkän muotimerkintöjen sarjan. Ensimmäinen aiheeni on pinnallinen mutta ajankohtainen.)

Mikä siinä rusketuksessa niin viehättää? Kesä on taas kuumimmillaan ja uimarannat täysimmillään lekottelijoista, joiden pitäisi olla lomalla mutta jotka sen sijaan suorittavat - auringonottoa suoraan vaalealle iholle, joka vielä keväällä näytti niin tummalta hohtavia hankia vasten mutta pelottaa nyt aaveen lailla runsaanvihreässä maisemassa. Valkea ja valkoinen näyttävät kesällä olevan kalpean synonyymejä suomalaisille, enkä nopeasti keksi kuin kaksi selitystä: 1) suomalaiset haluavat näyttää enemmän eurooppalaisilta (tai edes ruotsalaisilta), tai sitten 2) suomalaiset tuntevat maantieteellisesti perifeerisenä kansana suurempaa syyllisyyttä länsimaalaisuudestaan, koska ovat pohjimmiltaan metsäläisiä, ja haluavat siksi näyttää enemmän ulkoilmassa viihtyviltä alkuperäiskansojen edustajilta.

Nopeasti keksimäni selitykset sisältävät monta stereotypiaa ja ennakkoluuloa, mutta mikä muukaan voi selittää valkoisen ihmisen sairaan kiinnostuksen epäaitoon ihonväriin? Tanorektikoille ja muillekin auringonpalvojille pitäisi opettaa, että ihonvärejä ovat vain valkoisen, keltaisen, punaisen ja mustan synnynnäiset sävyt, ruskea kuihtuneen lehden ja toiselta puolelta liikaa paistetun kananmunan väri, vaikka se ei koko totuus olisikaan. Onhan auringonvalo luonnollinen ruskettaja, mutta vähäpukeinen, liikkumaton makuuasento paahteessa ei ole luonnollinen olotila. Kun alaston tai puolialaston ihminen joutuu suoraan auringonpaisteeseen, hänen ensimmäisen toimintasuunnitelmansa tulisi olla siitä poistuminen tyylikkäästi mutta päättäväisesti. Esimerkiksi kesämökin saunasta voi juosta (halutessaan kiljuen) alasti suoraan järviveteen, jota rantakoivut eivät varjosta, mutta uimisen jälkeen tulee palata saunan hämärään tai etsiä rantakoivu. Aurinkoiselle laiturille voi jäädä seisoskelemaan tai istuskelemaan korkeintaan siksi, kunnes kulmakarvat ovat kuivuneet.

Aktiivisen elämän seurauksena saatu paikallinen ja epätasainen rusketus, jota virheellisesti pidetään rumana rusketuksena, ei ole moitittava. Kesällä saa pukeutua kevyesti ja paljastavasti, jos se on toiminnan kannalta tarkoituksenmukaista. Auringonotto ei ole toimintaa! (Toiminta on liikettä, valon ja varjon leikkiä. Auringonotto on paikallaanoloa auringossa, joka voi olla monessa paikassa yhtä aikaa.) Toimintaa ovat puutarhanhoito, retkeily, matkailu sekä työnteko ja harrastukset ulkona. Auringonotto ei ole harrastus! (Harrastus on jotain, joka kehittää ihmistä. Auringonotto taannuttaa ihmisen.) Ihailemme esimerkiksi paidattomia, ruskettuneita asvalttityömiehiä aivan oikein juuri siksi, että he tekevät tärkeää työtä yhteisen infrastruktuurin hyväksi. Heidän palamistaan auringossa kuitenkin säälimme. Samoin ihailemme rintansa topilla peittänyttä pyöräilijänaista, joka huolehtii kunnostaan ympäristöystävällisellä tavalla ja käyttämällä hyväkseen asvalttityömiehen rakentamaa infrastruktuuria - samalla kun hän säilyttää rintansa kauneimmillaan eli maidonvalkeina. Paidatonta pyöräilijämiestä emme ihaile, sillä hän käyttää infrastruktuuria hyväkseen ruskettuakseen.

Tämä kesä on tähän asti ollut harvinaisen kaunis. Älkää suhtautuko kaiken elämämme alkulähteeseen, aurinkoon, epäkunnioittavasti ottamalla sitä.

Söin lihaa

Omista ruokailutottumuksista kirjoittaminen on varmaan verraten yleistä netissä. Näinä hypermarkettien aikoina kuka tahansa voi aloittaa vaikka minkä vesimiesdieetin, ja kokeilun kokemusten jakaminen paitsi helpottaa ruokavaliossa pysymistä myös innostaa tai varoittaa muita. Arvostetut ravitsemusterapeutit, THL, neuvolat ja martat puolestaan neuvovat välttelemään äärimmäisyyksiä ja syömään monipuolisesti vähän kaikkea mielellään kotimaista sen verran kuin kuluttaakin, raskaana ei yhtään haukea ja aivan helvetisti D-vitamiinia. Kun ajatellaan monimiljoonaisen kansan terveyttä, ei viitsitä ryhtyä tutkimaan kaikenkarvaisia makkarakarppauksia vaan luotetaan pitkän ajan tutkimustietoon asioista, joita on viitsitty ryhtyä tutkimaan. Silloin kaikki se, mitä ei viitsitä ryhtyä tutkimaan, on leimattava korkean elintason ruokamuodiksi, jolloin hyvin erilaisten motiivien eroja ruokavalioiden taustalla vähätellään.

En epäile yhtään, etteivätkö melkein kaikki tai kaikki ruokavaliot tässä metsästyksestä, kalastuksesta ja toimeentuloviljelystä vieraantuneessa HOK-yhteiskunnassa ole elintason tuotetta ja siten varauksella suhtautumisen ansainneet, mutta epäilen kyllä, että ruokaympyränkin ruoat ovat muotivaatteita lautasmallin yllä. Kuten sanonta kuuluu, mallin yllä perunasäkkikin näyttää hyvältä, mutta mitä tapahtuu catwalkin ympärillä?

Vertauskuvallisen puheen tässä vaiheessa lienee paikallaan selittää, mitä yritän sanoa: eettiset syyt ruokavalion taustalla eivät ansaitse hukkua makumieltymysten, trendiruokalajien eivätkä edes terveydellisten syiden sekaan, koska eettisyys on kaiken muun eli toisten ottamista huomioon, mitä mikään muu ei ole. Eettinen ruokailija ei ajattele ensisijaisesti itseään, tiukan paikan tullen edes terveyttään. Siksi häntä pitää arvostaa, vaikka säälisimmekin ihmistä, joka ei halua olla tai ole "iso ja vahva".

Minä söin lihaa noin kolmekymmentä vuotta, kunnes tein uudenvuoden 2012 lupauksen olla sitä enää syömättä. Vielä keväällä 2012 saatoin vahingossa syödä joitain lihapitoisia cocktailsnacksejä, mutta muuten en ole lihaa sen koommin syönyt. Viimeiset kymmenen vuotta söin muutenkin lihaa koko ajan vähemmän elämänkumppanini ruokavalion vuoksi, joten laskeuduin hyvin pehmeästi totaalikieltäytymiseen. Toivoin hajamielisesti, että lihan jättämisellä olisi tulevaisuudessa myös myönteisiä terveysvaikutuksia, mutta tärkein syy muutokseen oli eettinen. Lihan teollinen tehotuotanto on valtava ympäristöongelma ja systemaattista eläinrääkkäystä, jossa pahinta on ihmiseen luonnostaan luottavan eläimen luottamuksen pettäminen.

Olen tätä nykyä pesko-lakto-ovo-vegetaristi eli kuulun suomalaisten 1,4 prosenttiin, ällistyttävän pieneen porukkaan. Tiukempien kasvisruokavalioiden noudattajat ovat vasta promilleja. Silti tämän dieetin pitäminen on melko helppoa, mutta jos yritän edes vähentää peskoa, laktoa tai ovoa, sosiaaliset ja henkiset esteet kasvavat pian häiritsevän korkeiksi. Jonkin verran olen kuitenkin edistynyt. En silti voi näissä oloissa sitoutua kalattomuuteen, maidottomuuteen ja munattomuuteen, koska ruoka on elinehto, missä ikinä kuljenkin. Luulen, että jos voisin absoluuttisen vapaasti valita ruokavalioni, olisin insekto-vegetaristi, sillä en näe tahdottomien hyönteisten ja hämähäkkieläinten syömisessä ongelmaa. Lautasellani ei tosin ole koskaan lojunut nuotiolla käristettyä lintuhämähäkkiä eikä vihreitä munia pursuavaa jokiludetta, mutta kärpäskakkua tuskin kavahtaisin vaistomaisesti.

En periaatteessa vastusta minkään syömistä, kunhan ruokaa kunnioitetaan oikeasti. Ruokarukous ei riitä, vaan pitää elää ja syödä tiedostavasti osana luontoa, sillä ihminen on luonnon tiedostavin osa. Veganismi on varovaisesti tiedostava, varman päälle pelaava ruokavalio, mutta minä hyväksyn hyönteisten, hämähäkkien ja punkkien kokoiset pienet riskit, koska epäilen, ettei kaikkea eläinproteiinin tarvetta voida korvata kasviproteiinilla, kun tuo ilmastonmuutoskin näyttää painavan päälle. Jos taas söisin nisäkkäiden ja lintujen lihaa, suhtautuisin melkein varmasti luontoon epäkunnioittavasti. Niinpä minäkin pelaan varman päälle enkä syö niiden lihaa lainkaan. Koska minäkin siis tiedostan varovaisesti, voin arvostaa ja ymmärtää itseäni rohkeampia vegaaneja, jotka tekevät samaa eri ruokavaliolla.

Mitä lähempänä luontoa elää, sitä paremmin todennäköisesti tiedostaa paikkansa siinä kuin Nietzschen yli-ihminen - luonnostaan - eikä tarvitse vaivata päätään syömisillään. Kunnioitus ei kuitenkaan ole pelkkä mielentila. Se on rakennettava ympärilleen, ja sen on annettava rakentua ympärille. Sillä lunastaa oikeuden maistaa myös sammakkoeläimiä, matelijoita, ympyräsuisia ja mitä näitä eläinkunnan luokkia vielä onkaan.

Mihin meillä on nyt oikeus? Katsomme ikkunasta ulos, näemme itsemme heijastuksen lasissa melkein säällä kuin säällä ja talvella taivaan kaupunginoranssina, minään vuodenaikana emme ilman hiilidioksidia ulkonakaan. Me ahneet toukat, joihin Thoreau ihmiskunnan enemmistöä vertaa, joudamme syödä kasveja, noita omavaraisia - ja jos märän salaatinlehden kääntöpuolelta paljastuu småkryp, ruotsinsuomalainen pupunruoanvihaaja syököön sen salaatinlehden sijaan.

Yhteiset lapsemme

(En kirjoittanut blogia kesäkuussa, mikä on varmaan saanut monet epäilemään, että minulle on käynyt niin kuin blogikirjoittamisen aloittaville traditsionaalisesti käy eli alkuinnostuksen jälkeen jne. Turha luulo! On tässä vain ollut vähän kiireitä: vähän töitä, vähän lomaa, ei kumpaakaan tarpeeksi, perhe-elämää riittävästi. Perhe-elämästä ajattelinkin vaihteeksi kirjoitella. Olen muuten päättänyt luopua periaatteesta jättää tietoni tarkistamatta, sillä huomasin, ettei entiseen sivistysaikojen auktoriteettivaikutelmaan ole paluuta. Toivottavasti oikeasti hyvät herrat, maisterit ja tohtorit silti saavat vielä takaisin ansaitsemansa arvostuksen.)

Äitienpäivänä ystäväni, pojan äiti, jakoi Facebookissa HS:n jutun lapsensa keskenmenon ja kohtukuoleman kokeneista äideistä. Jutussa kärsineet vanhemmat kertoivat myös, miten epäreilulta tuntuu, että toiset saavat lapsia. Kommentoin, että lapsen menettäminen on kyllä suuren surun aihe, mutta ns. oma lapsi on viimeinen asia, jota kukaan saisi pitää ihmisoikeutenaan. Korostin menetettyjen ja syntyneiden lasten yhteisyyttä, jota ei kunnolla kyetä tuntemaan, koska kaiken tässä maailmassa pitää olla "omaa". Lapsensa menettäneet ja muutkin äidit tietenkin suuttuivat minulle, ja keskenmenon kokenut ystäväni piti menetetyn lapsen yhteisyyttä täysin absurdina ajatuksena. Jouduin pahoittelemaan sanojani - olin kommentoinut liian pateettisesti, ja tunne tunnetta vastassa johtaa aina konfliktiin. Mutta vaikken voikaan ymmärtää poikkeuksellisen ruumiillisen menetyksen aiheuttamaa surua, voin kuitenkin ymmärtää pakkomielteistä halua synnyttää ja saada oma lapsi sekä siinä epäonnistumisen pitämistä epäoikeudenmukaisena (sehän koskee miehiäkin). Siinä sekoitetaan kohtalokkaasti psyko-fyysis-sosiaaliset tarpeet elämäntapamme luomiin käsityksiin siitä, mitä kukin ansaitsee: ajatellaan, että jos eivät parisuhde, työ, harrastukset, hyväntekeväisyys tai mikä hyvänsä muu "oma" luonnistu, niin oma lapsi minulle nyt ainakin kuuluu.

Ymmärrän nyt, että tällainen puhe kuulostaa "epäonnistuneista" vanhemmista syyllistävältä, uhrin syyllistämiseltä - sillä uhrejahan pakkomielteen vaivaamat äidit ja isät ovat, elämäntapamme uhreja. Mikä tahansa pakkomielle on huono mutta lapseen kohdistuva kerrassaan kamala. Korostan, etten arvostele tarpeita ja tunteita vaan ajattelua, jossa lapsesta tulee elämän sisältö ja oman persoonan jatke. Sitä on varmaan helppo erehtyä luulemaan todelliseksi yhteisöllisyydeksi, josta unelmoin, ja opitun oma-ajattelun, jota kritisoin, ylittämiseksi. Ei yhteisöllisyys sitä ole, että eletään toisten ehdoilla tai pannaan toiset elämään omilla ehdoilla, vaan sitä, että eletään yhdessä ehdoitta ja kokonaisina.

Touko-kesäkuussa puolisoni kävi töissä useampana päivänä viikossa ja minä hoidin puolitoistavuotiasta tytärtämme kotona, joskus neljäkin päivää peräkkäin. Piti herätä aamuseitsemältä tai -kahdeksalta, säveltää taaperolle ruokaa puolison valmiiksi keittelemistä aineksista ja vaihdella vaippoja pitkin päivää, käydä sen kanssa toisinaan kaupassa, tuudittaa rattailla päiväunille sekä ennen kaikkea hengailla paljon ulkona leikkipuistoissa, sillä lapsi tulee ja tekee hulluksi sisällä. Äitinsä tyttö näki vasta illalla kuuden maissa, isänsä suureksi helpotukseksi.

Ei varmaan pitäisi olla liian rankkaa hoitaa yhtä lasta kotona kaikkine tykötarpeineen lapsiystävällisessä kaupunginosassa, mutta minulle se oli. Vaikeimpia olivat aamut, sillä nukun tavallisesti yhdeksään enkä kykene rytmittämään virkeänä heräämistäni aikaisemmaksi kuin poikkeustilanteissa, ja silloinkin saatan kärsiä väsymyspäänsärystä iltapäivällä. Iltaisin ei ollut helppoa puolison kanssakaan, sillä lapsi kaipasi niin levottomasti äitinsä huomiota, että rauhan sai vasta, kun se nukahti - tyypillisesti kymmenen jälkeen. Menetin tyttäreni kanssa malttini monta kertaa ja koin sen nöyryyttäväksi. Eniten suutuin siitä, jos lapsi heräsi mielestäni liian aikaisin päiväuniltaan, koska se keskeytti ennenaikaisesti päivän suvannossa omat luku- ja kirjoituspuuhani tai muut ajanviettotapani, joista ei tässä sen enempää. Se oli tietenkin epäoikeudenmukaista puolitoistavuotiasta kohtaan, mutta kun se oli minun "omaa" aikaani.

Jos olin hermostumisellani saanut tytönkin levottomaksi, parhaiten molempia piristi ulos lähteminen. Leikkipuistoissa (kiertelimme puistosta toiseen, sillä tyttäreni tykkää kävelemisestä) tutustuimme liutaan muita lapsia vanhempineen, jotka reagoivat tyttäreeni ja minuun vaihtelevasti. Ensimmäisiä tuttavuuksiamme oli samanikäinen mutta paljon arempi Viola ja hänen vastaavasti hyvin tuttavallinen ja mutkattoman, miltei etäisen huolehtivainen pohjoissuomalainen nuori äitinsä, jolla oli myös pieni imeväinen vaunuissa. Violan kanssa leikki sujui hyvin, kunnes tyttäreni erehtyi menemään liian lähelle, koskettamaan tai nauramaan liian äänekkäästi. Silloin Viola tarvitsi äitiään. Kun tytöt keinuivat vierekkäin vauvakeinuissa ja Violan äiti kävi nopeasti sisällä hakemassa Violalle lisää vaatetta, en voinut edes pelkkää keinua koskettamalla antaa Violalle lisää vauhtia särkemättä hänen intiimipiiriään. Aina kun Viola purskahti itkuun - ja niin kävi usein - tyttäreni katsoi häntä huolestuneen näköisenä. Eräänä päivänä, kun tytöt tuntuivat päässeen kerrankin kunnolla leikin imuun, tyttäreni kaatoi vahingossa Violan kerrostalon ulko-oven edessä kovan metalliritilän päälle. Sitä ennen hän oli keinunut Violan kumoon.

Veljekset Ere, 2, ja Roni, alle 1, olivat eri maata. He olivat aina hyväntuulisia, kuten itäsuomalainen äitinsäkin. Roni nyt lähinnä opetteli kävelemään, mutta Erellä ja tyttärelläni synkkasi heti, ja he lähtivät laskemaan liukumäkeä suoritushenkisesti. Riehakkaan leikkituokion jälkeen tyttäreni poimi maasta pallon, jonka aikoi ottaa mukaansa sisälle lounasseuraksi. Eren äiti kuitenkin huusi perään ja pyysi kohteliaasti palauttamaan pallon, joka kuului Erelle. Silloin huomasin, että pallossa luki "Ere". Tyttäreni, jonka leluissa ei lue omistajan nimeä, luopui pallosta suosiolla.

Eräänä päivänä hiekkalaatikolla oli kolme isompaa tyttöä: Pinja, olisiko 3, Ronja, olisiko 5, ja Pihla, olisiko 4. Pihlan veli Konsta, 6, pyöräili leikkipuiston ympäri ja pistäytyi hiekkalaatikolla vain satunnaisesti. Pinjan ja Ronjan äiti ja Pihlan ja Konstan äiti röhnöttivät happamina penkillä hiekkalaatikon vieressä auringonpaisteessa ja ilmeisesti vaihtoivat huoliaan, kun minä vahdin tyttäreni toilailuja tyttöjen kanssa, joilta sain paljon huomiota. Vilkuilin välillä kahta äitiä, jotka soivat minulle tuskin havaittavan hymynsä ja keskittyivät sitten, nähtävästi paneutuneen läsnäoloni vapauttamina, vieläkin keskittyneempään huoliensa vaihtamiseen. Pian he lähtivät mitään sanomatta kokonaan pois ja jättivät minut yksin lastensa kanssa. Ajattelin, että parin vuoden kuluttua minäkään en varmaan enää jaksaisi keskustella lapseni kanssa.

Tyttäreni ikäinen Osku oli harvoin leikkikentällä ja kierteli mieluummin ympäri pihoja iloisen äitinsä tai puheliaan ukkinsa, useimmiten ukkinsa, kanssa. Kerran hänen nuori, vaalea äitinsä, jolla oli pitkät, aaltoilevat hiukset, kertoi minulle, että Oskun nimi on oikeastaan Daniel, mutta kaikki ovat ruvenneet kutsumaan häntä Oskuksi, koska pojan toinen nimi on Oskari. Daniel kuolasi paljon.

Fanni, 3, ja Lenni, 1, leikkivät mieluusti tyttäreni kanssa, mutta Fannin piti koko ajan todistaa olevansa isompi, taitavampi ja fiksumpi. Tyttärelläni oli kuitenkin hauskaa, sillä hän ei tajunnut sitä. Lisäksi lasten äiti keinutti tytärtäni huomaavaisesti, mikä teki Fannin mustasukkaiseksi. Fannin arvoituksellinen hymy ei silti hyytynyt hetkeksikään.

Ainolla, 3, oli aina vaaleanpunaiset crocsit jalassa. Häntä vahti joko hänen mumminsa tai äitinsä, samannäköiset melankoliset naiset. Ainon äiti oli tosin hoikka, ja hänellä oli tumma tukka ja voimakas rusketus. Äsken Ainon mummi leikitti tytärtäni, jotta saatoin puolisoni kanssa rauhassa korjata polkupyörän turvaistuimen asentoa. Aino kertoi toukokuussa, että he lähtevät Sisiliaan. Silloin Lapissa oli kolmekymmentä astetta, ja minä kysyin, että eikös Sisiliassa ole yli kolmekymmentä astetta keskellä kesää. Ainon äiti sanoi, että oli kyllä alun perin tarkoitus käydä aikaisemmin. Kun näin Ainon uudestaan pitkän tauon jälkeen, kysyin häneltä, kävikö hän jo Sisiliassa. Aino vastasi pitkän miettimisen jälkeen, että joo, kai me käytiin.

Kokonaan toisella leikkikentällä puheilleni tuli kaksi ehkä veljespoikaa, olisivatko 6 ja 3, joista pienempi, Batman-viittainen, pyysi minua nostamaan itsensä vauvakeinuun. Vilkuilin viereisien talojen pihoja ja parvekkeita mutten nähnyt siellä sen enempää aikuisia kuin leikkikentälläkään. Nostin pojan keinuun, annoin vauhtia ja vastailin molempien poikien tunkeileviin kysymyksiin itsestäni ja tyttärestäni. Pian pienempi poika halusi pois keinusta. Pidin häntä vähän ylivilkkaana, mutta ilmeisesti vanhemmat ajattelivat, että isoveli valvoo ja Batman-viitta suojelee.

Samalla kentällä tytärtäni tuli toisena päivänä tervehtimään kaksi venäläistä lasta, ehkä 7-vuotias tyttö ja 4-vuotias poika. Tyttö ojensi hymyillen tyttärelleni kätensä sanaakaan sanomatta, mutta tyttäreni ei uskaltanut vastata kohteliaaseen tervehdykseen. Kohta he lähtivät laskemaan liukumäkeä yhdessä, eikä mennyt kauan, kun lasten äiti ilmestyi läheiselle parvekkeelle tupakoimaan ja huutelemaan lapsilleen jotain, ilmeisesti käskyjä varoa satuttamasta pienempää leikkitoveria. Se oli turhaa, sillä lapset tuntuivat todella pitävän tyttärestäni ja olivat hyvin huomaavaisia.

Kauppareissulla kohtasimme bussipysäkillä romanipojan, ehkä 6, joka leikki pysäkin ja taksiparkin välisellä kiveyksellä. Tyttäreni kiinnostui pojan leikeistä ja sai kiljahduksillaan innostettua hänet loikkimaan vaarallisesti jalkakäytävän reunalla. Äitinsä varoittelusta huolimatta poika jatkoi ja kompastui lopulta niin, että sääreen tuli pieni mutta kipeä verinen haava. Äiti harmitteli pojalle, ettei hänellä ole paperia, oliko pakko temppuilla, ja tyttäreni äännehti huolestuneesti. Ojensin pojalle nenäliinan, mistä sekä äiti että poika tulivat suhteettoman hyvälle mielelle, niin että katsoivat vielä pitkään taakseen, kun olivat hypänneet bussiin.

Olin odottanut, että kodin ulkopuolella kohtaamani hyväntuuliset aikuiset auttaisivat minua jaksamaan perheenisän arkeani, mutta suurinta iloa tuottivatkin lapset, jotka eivät olleet minun "omiani". Olen miettinyt, mistä se johtui. Aikuisille olisi ehkä pitänyt puhua huolistaan saadakseen helpotusta, mutta lapset - jos puhuivat lainkaan - höpöttivät omia juttujaan, hallitsivat keskustelua käsittämättömyyksillään ja saivat unohtamaan, että mitään huolia onkaan. Hetkellinen unohdus ei tavallisesti riitä ilonaiheeksi, mutta tätä täydensi oivallus tunteesta, että unohdetut huolet eivät oikeasti ole omia, koska lapsetkaan eivät ole. Sen tunteen voivat herättää ehkä vain itsestään kasvavat, oppivat ja itsenäistyvät lapset.

Jos lapsemme, jotka ovat meidän omaa lihaa ja vertamme, eivät ole omia, mikä voi perustellusti olla? Jarkko Laine kirjoitti jo 1980, että "elämä on vuokrahuone,/ ainoa omaisuus kirjat hyllyssä". Lapsuus on elämän synekdokee. Älkäämme omiko lapsuutta, ettemme kadottaisi elämää.

(En lopeta näin suuriin sanoihin, sillä pitäähän lapsi- ja oma-ajattelun kritiikissä olla konkretiaakin. Muistelkaa ensinnäkin taannoisia Nestlén pomon kommentteja veden yksityistämisestä. Miten voimme vastata hänelle syvimpien tuntojemme mukaisesti niin kauan kuin omistamme maata ja sen päällä kulloinkin liikkuvan ilman? Toiseksi: Jokaisella lapsella pitäisi olla vähintään kolme huoltajaa, mieluimmin neljä, jotta kasvatusvastuu jakaantuisi riittävästi eikä omistamisen tunnetta eli huolia pääsisi syntymään. Jokaisella aikuisellakin on oikeus ikuiseen lapsuuteen.)

Kaksi huolettavaa

Melko uudessa - ehkä 1990-luvun - suomalaisessa elokuvassa, jonka nimeä ja näyttelijöitä en muista, oltiin kultaisen 50-luvun elokuvien maisemissa eli maalla ja pellolla, kesällä. Heinätöissä tai karjapaimenessa huhkineelle nuorelle naiselle, jonka vaatteissa oli muistaakseni sinistä, valkoista ja harmaata, tuli kuuma. Koska nainen oli yksin pellolla, hän riisui (valkoisen) paitansa ja nosteli vielä ruskettumattomia käsivarsiaan, jotta kesätuuli - tiedättehän sellaisen viileän kesätuulen, joka puhaltaa nopeiden pilvien ja nopeasti vaihtuvien vihreän sävyjen kesäpäivänä, jona vain auringossa on kuuma - kuivattaisi hien sekä kainaloista että rintojen alta, jotka kohosivat käsivarsien mukana paljon pienemmässä ja huomaamattomammassa kaaressa ja litistyivät pingottuessaan ylöspäin. Nainen sulki silmänsä ja antoi kesätuulen näin hyväillä yläruumistaan hetken. Mutta nainen ei ollutkaan aivan yksin. Olennaisen paljon häntä nuorempi poika näki hänet puun tai heinäsuovan (tai jonkin, kuka näitä yksityiskohtia muistaa) takaa. Tarkemmin sanottuna poika näki naisen rinnat. Jos poika ei olisi ollut olennaisen paljon naista nuorempi, hän ei varmaan olisi keskittynyt paidattomassa naisessa vain tämän rintoihin.

Poika palasi näkemiään rintoja ajatellen kotiin ja yritti siellä porraskaiteeseen nojaten ja lasittunein katsein selvitellä ajatuksiaan. Hänellä oli talossa seuranaan hieman vanhempi poika, kenties hänen serkkunsa, joka oli jostain onkinut tietoonsa, että nuorempi poika oli nähnyt paljaat rinnat. Katseltuaan jonkin aikaa tämän toimintakyvyn noloa alenemista vanhempi poika huokaisi ja kysyi: "No yhäkö ne tissit huolettaa?" Nuorempi poika tyrmistyi siitä, että serkku tiesi hänen huolensa aiheen, ja paineli harmissaan yläkertaan lukemaan Sinuhe, egyptiläistä, josko se neuvoisi, miten naisiin tulee suhtautua, kun he alkavat käyttäytyä kuin muinaiset kreetalaisnaiset.

Serkku oli tietysti hyvin tahditon mutta hänen sanavalintansa osuva: paljaissa rinnoissa on jotain huolettavaa - ei siis huolestuttavaa, niin että pitäisi pelätä; eikä murheellista, niin että pitäisi surra; eikä häiritsevää, niin että pitäisi suuttua; vaan huolettavaa. Rinnat muistuttavat, että olemme riippuvaisia luonnosta, Äiti Maasta, Magna Materista, joten niiden näkeminen käynnistää meissä vakavamielisen itsetutkiskelun prosessin, jonka tarkoitus on irrottaa meistä konkreettinen, sopusuhtainen ja harmoninen reaktio: kun näkee paljaat rinnat, tuntuu siltä, että nykyisessä olotilassa on jotain pielessä ja jotain (muuta) täytyy siis äkkiä tehdä.

Rintojen näkeminen käynnistää prosessin, mutta niiden näkeminenkin voi muodostua prosessiksi. Tällainen prosessi leimasi erästä seitsemännen luokan kotitalouden oppituntiani. Muistaakseni silloin oli toukokuu, melkein yhtä lämmintä kuin nyt ja rastaat räkättivät. Tuuli liikutti pilviä ja vihreän sävyt vaihtuivat nopeasti. Yksi tytöistä oli pukeutunut hyvin pieneen valkoiseen T-paitaan, jossa oli jokin oranssinkukertava kuvio, olisiko ollut Karvinen. Paita jätti paljaiksi tytön navan, käsivarret melkein kainaloihin asti ja osittain olkapäät. Vaikka paita oli pieni, se ei ollut tiukka ja myötäinen vaan hyvin ilmava. Tytön ei tarvinnut kumartua paljonkaan, jotta hänen hyvin vähän kehittyneet, nännipainotteiset rintansa vilahtivat joko kaula-aukosta tai kainalonlikeisistä hihoista.

En muista, mitä ruokaa tunnilla laitettiin, mutta muistan, että tyttö osallistui tuntiin hyvin vilkkaasti keskustellen ja keittiössä ahertaen - niin että paita hulmusi. Ehkä hän oli päättänyt olla aktiivinen ja siksi pukeutunut niin, ettei hänelle tulisi kuuma. Rintaliivitkin olisivat varmasti hiostaneet ikävästi, eikä niitä tuossa kehitysvaiheessa oikeastaan vielä tarvinnutkaan. Minulle ei tullut kuuma, sillä työskentelin hyvin hitaasti, kuin unessa. Usein pääni painuikin kumaraan, vaikka katseeni harhaili kulmien alta. Tunsin oloni oudon rauhalliseksi silloinkin, kun tytön mielenkiinnoton katse viivähti minussa.

Nuppurintojen näkeminen käynnisti prosessin, mutta harmoninen reaktio antoi odottaa itseään lukion ensimmäiseen vuoteen asti, jolloin kirjoitin aiheesta aineen. Se oli lyhyt kuvaus siitä, mitä tytölle ja hänen rintansa nähneelle pojalle tapahtuu myöhemmin - ilman mitään viittausta siihen, mitä muuta kuin rintojen näkeminen oli tapahtunut aikaisemmin. Kirjoituksessa poika hiipii tytön kotiin tämän pihan poikki, löytää tytön ja paljastaa tälle helpottuneessa syleilyssä, että on nähnyt tytön rinnat. Äidinkielenopettajani, joka luki aineen tunnilla (kirjoittajaa paljastamatta), hymyili loppuun päästyään enemmän kuin tyytyväisyyden ilmaisemiseksi olisi ollut soveliasta. Aihehan oli haudanvakava, vaikka aineesta ehkä tuli perverssinkoominen.

Opiskeluaikoinani näin... Tai ehkä on parempi siirtyä toiseen osaan. Muutenkin alkaa tuntua siltä, että tästä tulee pitkä blogikirjoitus.

Olen hyvin iloinen siitä, että maailmassa, jossa on jos jonkinlaista aktivismia ja liikehdintää, yksi ryhmä on niin oikeassa, niin läpikotaisin viisas, niin rohkea, niin hellävaraisesti peräänantamaton. Puhun tietysti ukrainalaisesta feministiryhmä Femenistä. Tiedotusvälineet ovat kertoneet Femenistä sen merkittävyyteen nähden yllättävän vähän. Kuulin siitä ensimmäisen kerran Silminnäkijä-ohjelmassa, joka esitti ranskalaisen dokumentin Femenistä. Lumouduin ja katsoin ohjelman toistamiseen Ylen netistä. Kelailin videotiedostoa edestakaisin ymmärtääkseni Femenin koreografiaa ja sitä, mikä siinä minua huoletti mutta samaan aikaan, kerrankin, myös ilahdutti.

Femen järjestää rauhanomaisia mutta aggressiivisia, näyttäviä mielenilmauksia, joita toteuttavat paidattomat, paljasrintaiset nuoret naiset. Aktivistien aatemaailma on feministinen, mutta sen tarkemmin en sitä varmuudella tunne. Olen vain katsellut videoita ja kuvia, joiden perusteella olen muodostanut hyvin myönteisen käsitykseni heistä. Ei se kovin paljon voi poiketa todellisuudesta, joka paljastuisi Femenin nettisivuilta.

Kun venäläisen Pussy Riot -ryhmän kolme jäsentä tuomittiin vankeuteen huliganismista (korkeintaan sakotettavasta hallinnollisesta rikkomuksesta ei-sakraalissa kirkkotilassa esittämästään punkrukouksesta), Femen päätti tukea mielipidevankeja kaatamalla moottorisahalla ison puisen ristin (jonka muistomerkkimerkitystä en nyt muista) osoittaakseen halveksuntansa Putinin autoritääriseen politiikkaan sekaantunutta Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan. Ristinkaadon jälkeen yläosaton aktivisti nojasi ristin "kantoon" kuin naulittu Kristus.

Jokin aika sitten tunisialainen nainen pani itsestään nettiin yläosattomia kuvia tarkoituksenaan osoittaa, että hän määrää itse omasta ruumiistaan, ja sai tappouhkauksia fundamentalistisemmilta muslimeilta. Femen järjesti useassa Euroopan maassa Topless Jihad -mielenilmauksia naisen tueksi ja poltti salafistien lippuja. Yhdessä lipunpolttokuvassa vanha mies potkaisee aktivistia ja näyttää hyvin koomiselta.

Jompikumpi iltakalankääreistämme uutisoi hiljattain Femenin protestin Brysselissä, jossa puhetta pitänyt katolinen arkkipiispa sai tuta feministien vihan. Naiset hyökkäsivät Opus Deitä vastaan iskulauseella "Anus Dei", huusivat ja roiskivat pulloista vettä arkkipiispan päälle - vähän samaan tapaan kuin Belgian kuuluisa kakuttaja, l'entarteur, teki muille typerille tosikoille. Yhdessä vedenroiskimiskuvassa vanha mies potkaisee aktivistia ja näyttää hyvin koomiselta.

Esimerkeissä Femen tuomitsee maailmanuskontojen politisoitumisen, naisvihan ja hierarkkisuuden, mutta on ryhmä tiemmä huolissaan myös homoseksuaalien oikeuksista, ympäristöongelmista ja ihmiskunnan tulevaisuudesta noin laajemminkin. (Ehkä käyn siellä Femenin sivuilla lähiaikoina, niin ei tarvitse arvuutella ryhmän ohjelmaa.) Mistä nyt kuka tahansa asioista vähänkin perillä oleva fiksu ihminen huolta kantaa.

Harvat fiksut ihmiset kuitenkaan toimivat niin kuin Femen (vahinko!), vaikka ovatkin samaa mieltä - saati sitten eri mieltä olevat: kaverini uskovainen kaveri toivoi Femen-häirikköjen viemistä pakkohoitoon ja totesi oman kilvoittelunsa olevan vasta niin alussa, ettei kykenisi pidättymään aktivistien väkivaltaisesta vastustamisesta yhtä ihailtavasti kuin esimerkin arkkipiispa, joka kesti tyynesti vesihyökkäyksen. (Se nyt oli arkkipiispan puolelta vähintä, mitä saattoi pyytää!) Monen mielestä vaikuttaminen ei saisi olla silmiinpistävää eikä ärsyttävää, sillä kaikilla ihmisillä on oikeus olla rauhassa, vaikka heidän toimintansa häiritsisikin välittömästi tai välillisesti joidenkin toisten rauhaa. Tämä on laiska mielipide. Ihmisellä ei ole oikeutta olla saari, ellei hän oikeasti ole saari - eikä hän ole.

Ukrainassa Femen pyrkii toimimaan maansa seksibisnesmainetta vastaan riisuutumalla vapaaehtoisesti eikä bisneksen vuoksi. Seksibisneksen edustajat kuitenkin sanovat leveästi hymyillen, että Femen on hyvää mainosta heille, ja jotkut älyköt yhtyvät heihin. Minun on aika vaikea uskoa, että kissankokoisin mustin kirjaimin paljaaseen rintaan maalatut iskulauseet jättäisivät kenellekään lukutaitoiselle epäselväksi, millä asialla Femen on. Itsellenikin kävi Femen-dokumentin katsomisen jälkeen niin, etten enää kehdannut seurata ukrainalaista Alaston piilokamera -sarjaa. Femenin strategia siis toimii ainakin Ukrainan ulkopuolella.

Strategian taktiikka vaihtelee asian mukaan, mutta melko pysyvät tai toistuvat ovat Femen-naisen vaatetus ja ehostus, joissa on suurinta ja viisainta symboliikkaa, mitä 2000-luvun kuvatulva voi tarjota. Tyypillinen Femen-aktivisti on kaksinainen nainen: vyötäröstä ylöspäin alaston tai melkein alaston, vyötäröstä alaspäin tarkoituksenmukaisesti pukeutunut. Hänen ylä- ja alaruumiissaan yhdistyvät kaksi mentaliteettia, joiden pitää ihmiskunnan tulevaisuudessa yhdistyä. Rinnassaan Femen-naisella on mustaa valkoisella - "Fuck dictators", "Free Pussy Riot", "Anus Dei" jne. - ja päässään usein kukkaseppele. Yläruumis on luonnon, Magna Materin, avoimuuden, villeyden, vapauden, kaiken elämän kunnioituksen ja radikaalin tasa-arvon mentaliteettia. Kaiken sen hyvän ja kauniin on tahriinnuttava rumiin iskulauseisiin, rumaan nykymaailmaan - seksistiseen patriarkaattiin, ahneuteen ja pahuuteen - jotta ihmiset näkisivät, mitä he ovat tehneet itselleen. Huudoista ja irvistyksistäkin tuo kaunis kuva särkyy.

Miehen paljas yläruumis ei merkitse mitään tuollaista. Se ei merkitse yhtään mitään (paitsi arvokkaalla työpaikalla), ja paljas alaruumis - miehen tai naisen - merkitsisi vähän liikaakin. Femen syyttää miehiä mutta vapauttaa syyllisyydentuskaiset miehet, sillä nämä eivät kuitenkaan voisi osoittaa mieltään naisten rinnalla. Sellainen naisfeministi on paras feministi, joka ymmärtää miesfeministiä. (Vanhemmat naiset, joiden rinnat eivät enää ole pystyt, ovat hekin hengessä mukana - niin paljon kuin ei niinkään riipusrintainen vaan aktivismi-iän kuin varkain ohittanut voi olla.)

Alaruumista peittävät toistuvasti jonkinlaiset housut (pikkuhousut, sortsit, farkut) ja jalkoja lenkkikengät. Itsestään selvää mutta merkitsevää: kaikkia nykyajan ja tieteen keksintöjä, jotka helpottavat yläruumiin mentaliteetin toteuttamista, on käytettävä. Femen-naisen alaruumis on järjen, käytännöllisyyden ja tarkoituksenmukaisuuden mentaliteettia - yläruumiin palveluksessa. Koskaan ei saa järkeä ja tiedettä käyttää pahaan.

Mikä kauhistava hybridinainen tämä kaksinainen Femen-nainen onkaan fundamentalistiuskovaisille: julkisesti ja omasta tahdostaan paljasrintainen, villi ja vapaa, tiukat housut ja juoksukengät jalassaan kirmata niin kauas pahasta maailmasta tai niin päättäväisesti sitä kohti kuin mahdollista; moderni luonnonlapsi. Eikä Femen pakene vaan tulee kohti, silmille, paljaat rintansa hellittämättömästi tuijottajia tuijottaen.

Femenin mielenosoituksen jälkeen kysyvät aina jotkut, mitä hyötyä tuostakin taas oli, mitä nuo naiset, mokomatkin ekshibitionistit, muka saavuttivat. Ovatko edes tosissaan, kun välillä nauravat ja hymyilevät (kuka voisi olla nauramatta poliiseille, järjestysmiehille ja vanhoille hurskastelijoille, jotka rintoja tuijottaen pohtivat, miten korrektisti käydä käsiksi puolialastomiin häirikkönaisiin). Käykää katsomassa kuvia Femenin mielenosoituksista ja kertokaa, eikö teitäkin ala huolettaa.

Kuvaton kauneus

Lukijani ovat ehkä panneet merkille, että käytän blogissani kuvia hyvin säästeliäästi. Tarkemmin sanottuna en ole käyttänyt niitä vielä lainkaan kirjoituksissani, eikä oikeassa marginaalissakaan ole kuin tuo perustulobanneri (käykää nyt jo äkkiä allekirjoittamassa ennen kuin kesä sotkee päänne ja alatte kuvitella, että ihminen voi elää pelkästä auringonvalosta!) ja profiilikuvani (jossa hörppään vesilasissa liotettuja pellavansiemeniä prahalaisessa hotellihuoneessa pääsiäisenä 2007). Eihän noita tekstejäkään vielä paljon ole, mutta voin kertoa, että kuvilla ette pääse jatkossakaan ilakoimaan. Minä en nimittäin erityisemmin pidä niistä.

Kuvilta ei tietysti voi välttyä, enkä minäkään esimerkiksi valokuvaamista pakoile, mutta pari räpsäystä ja klikkausta riittää mainiosti dokumentoivalle, ei-taiteelliselle kuvaaja-asenteelleni. Juuri tämä asenne ei kyllä monia miellytä. Harvat kommentoivat, että otitpa kehnon kuvan (vaikka olisi aihettakin enkä siitä pahastuisi), mutta kuvattavien joukossa on aina niitä, joita häiritsee sanoisinko informatiivinen lähestymistapani, koska he eivät halua mitä tahansa informaatiota leviteltävän itsestään. Digitaalisten kuvien aikana pelko kuvien leviämisestä on kasvanut, ja sitä mukaa myös niiden kontrolloimisen halu on voimistunut, useimmissa tilanteissa hätävarjelun liioitteluksi asti. Kaikki kaverini eivät halua tulla kuvatuiksi juhlissa, vaikka eivät näytäkään känniääliöiltä tai halua pitää osallistumistaan juhlaan salassa, eivätkä töissä, vaikka eivät näytäkään känniääliöiltä tai halua pitää työpaikkaansa salassa, ja minusta se on hyvin, hyvin kummallista. Joskus minusta tuntuu, että kaverini suostuisivat mieluummin sumeisiin, taiteellisiin alastonkuviin kuin kuviin, joissa he näyttävät arkisilta tai juhlavilta itseiltään.

Teoriani on, että ihmiset tykkäävät enemmän kuvista, jotka eivät kerro heille mitään täsmällistä, joista he voivat päätellä mitä tahansa ja joita katsellessaan he voivat nauttia oman mielikuvituksensa vaeltelusta kuvan yksityiskohdasta toiseen. Poikkeus sääntöön ovat ehkä kuvat, jotka kertovat juuri sen, minkä ihmiset haluavatkin tietää. Epämääräinen yleisdokumentaarinen kuvausote, joka minulla on, pelottaa, vaikka minut tiedetään yleisesti hyväntahtoiseksi ihmiseksi. Niin, ja on toinenkin poikkeus: dokumentaariset kuvat, joista sattuu tulemaan kauniita. En tosin pyri ottamaan kaunista kuvaa vaan näissä tapauksissa ehkä kuvaamaan jotain kaunista tai kuvankaunista, dokumentoimaan kauneuden, joka alkaakin hallita koko kuvaa. Tällaiset kuvat ovat onnistuneimpia otoksiani.

Mutta sellaiset kuvat ovat sittenkin pahimpia. En erityisemmin pidä kuvista, koska maailmassa on liian paljon kauneutta, joka alkaa hallita dokumentoivaksi tarkoitettua kuvaa ja sumentaa sen täsmällisyyden. Ihmisten kauneuskäsitys on jo niin laaja-alainen, että kohta heille ei pysty kertomaan kuvilla yhtään mitään, kun he joutuvat minkä tahansa yksityiskohdan tai kokonaisuuden kauneuden valtaan. Minun kauneuskäsitykseni perusta on yksinkertainen: mielikuvituksessa ja fiktiossa mikä tahansa voi olla kaunista, mutta todellisuudessa kaunista voi olla vain hyvä, joka sattuu olemaan myös sen näköinen eli hyvännäköinen. Luonto voi ehkä olla kaunis silloinkin kun se ei ole hyvä eikä paha (aina?). Minunkin käsitykselläni kauneutta on siis liikaa, mutta niiden käsityksellä, jotka elävät osittain mielikuvituksessaan, osittain todellisuudessa, kauneutta ei ole vain sietämättömän paljon vaan jopa siinä määrin, että todellisen kauneuden tunnistaminen voi vaikeutua. "Oletteko jo huomanneet kauneuden merkityksettömyyden?" kysyi surrealistirunoilija Achille Chavée 1960-luvulla, kun kauneuskäsityksiä (edelleen) koeteltiin.

Kauneuskäsityksen liikalaajuus on muuten kohtalon eli elämän draaman ironiaa sikäli, että kauneuden alaa laajentamalla ihmiset ovat kuvitelleet ottavansa todellisuuden paremmin haltuunsa. Kysymys on vaikea nuorallatanssikysymys, joka vaatii nuorallatanssivastauksen. Eihän se niin onnistu, että päätetään ensin nähdä jokin kauniina, jotta sitten opittaisiin sitä ymmärtämään. Jos todellisuus ei olekaan hyvä, ymmärrämme sen väärin, jos pidämme sitä kauniina. Mutta ei päinvastainenkaan menettely houkuta: jos todellisuus osoittautuu pahaksi ilman kauneuden lähtöoletusta, emme missään vaiheessa kokeneet kauneutta - merkityksetöntä tai ei, kauneus on tunteillemme välttämätön. Oikea tapa lähestyä todellisuutta lieneekin äärimmäinen herkistyminen kauneudelle, sellainen eteenpäin kannatteleva asenne, kauneuden lähtöoletuksen henkisempi korvike, jota ei kuitenkaan vahvisteta ennen kuin todellisuus on avautunut.

Heittäytymättä tämän syvällisemmäksi esteetikoksi esitän, että jos kuviin hypnoottisen syövän lailla tunkeutuva kauneus häiritsee, kannattaa kääntyä tekstin puoleen. (Hullut kirjallisuusteoreetikot tietenkin sanovat, että kuvatkin ovat tekstejä, mutta unohdetaan heidät hetkeksi.) Kirjoitus on melkein liikuttavan täsmällistä, jos siihen keskitytään, lukijana tai kirjoittajana. Ei ole asiaa, jonka ilmaisemiseen kieli ei löytäisi keinoja. Emme ikinä oppisi loogisiksi, ellei kieli (puhe ja kirjoitus, ei kuva) ainoana viestintämuotona mahdollistaisi epäloogisuutta ja tekisi sitä ymmärrettäväksi ja siten kartettavaksi. Se on ehkä kielen suurin lahja, vaikka yleensä kielen lahjoista puhuttaessa se jätetään mainitsematta, koska sitä pidetään niin itsestään selvänä. Kielellä voi parilla hyvin valitulla sanalla kertoa enemmän ja tarkemmin kuin millään kuvalla. Kieli sivistää meidät nopeammin kuin kuva. Mutta Wittgensteinista en puhu mitään.

Me otamme jo avosylin vastaan kirjoituksen tiedollisen täsmällisyyden, kertovan täsmällisyyden, kieliopin täsmällisyyden, tunteellisen täsmällisyyden, koomisen täsmällisyyden, ajallisen täsmällisyyden. Olemme jo niin viisaita. Mutta kirjoituksen kuvaton kauneus ei tahdo meitä sykähdyttää, koska sekin on kirjoituksessa täsmällistä. Se ei missään vaiheessa ota koko kirjoitusta haltuunsa niin kuin se kuvalle tekisi. Eihän kauneus voi olla täsmällistä. Eivät edes runot ole täsmällisiä. (Itse asiassa jotkin runot ovat.) Kyllä voi. Herkistykää äärimmäisesti.

Ongelmana työ

Vapun jälkeen palataan töihin, vaikka oikeastaan viimeistään silloin eli nyt pitäisi kirmata lämpenevään luontoon. Minäkin koen velvollisuudekseni kirjoittaa tätä sillä aikaa kun tyttäreni nukkuu päiväuntaan. Nukutin hänet rattaisiin metsäpolulla, jonka reunoilla, puiden ja kallioiden keskessä, valon ja varjon leikki kutsui minua virtsaamaan sopivaan, kyyttömään koloon. Kuitenkin odotin kärsivällisesti lapsen nukahtamista ja menin vasta kotona vessaan.

Silloin kun luonto ei kutsu, monen mielestä olisi varmaan puhuttava pikemminkin työttömyyden ongelmasta. Miksi valitat, jos sinulla on töitä, kysyvät monet työttömät ja ne, joilla on ollut niin ihmeellinen onni päästä mieluisaan työhön, etteivät he itsekään onneaan tajua. Työttömyys on kieltämättä iso ongelma, mutta työttömyyden ongelma johtuu isommasta työn ongelmasta - tai ongelmista.

Luettelen ensin ne työn ongelmat, jotka me kaikki tunnemme. Tässä ei varmasti edes ole kaikki: työn epätasainen tai muuten epäkäytännöllinen jakautuminen; palkan, palkkion tai voiton väärä määräytyminen eli liian vähän tai liian paljon tuottoa; työ, jota ei pidetä työnä mutta jota ilman hyvinvointimme romahtaisi; työn, jota pidetään työnä, riittämättömyys haluttuun elintasoon.

Kuten huomaatte, yritin sittenkin kirjoittaa tyhjentävän listan enkä avannut kaikkia ongelmakategorioita tämän enempää. Yksityiskohdat, kuten pyhätyökorvaukset ja lastenhoidon, voitte päätellä itse. Halusin vain nämä yleisesti tunnetut ongelmat pois tieltä, jotta pääsen puhumaan työn fundamentaalisista ongelmista, jotka räjäyttävät tajunnan.

Ensimmäinen fundamentaalinen ongelma on, että työstä saadaan hyötyä, joka ei mene työntekijälle (palkansaajalle, näennäisyrittäjälle tai yrittäjälle) vaan kokonaiselle ihmiselle. Jokaisella ihmisellä on elämässään monta roolia, joista vain yhdessä hän tekee töitä, mutta työn hedelmiä ihminen nauttii muissakin rooleissa - usein kaikissa muissa paitsi siinä työntekijän roolissa, joskus hieman työntekijänäkin. Tämä fundamentaalinen ongelma on niin itsestään selvä kokemus työn suhteesta muuhun elämään, että sitä ei tunnisteta ongelmaksi. Jätänpä sen seuraavan kappaleen ajaksi kuvaannollisesti hautumaan ja siirryn puhumaan toisesta fundamentaalisesta ongelmasta, jonka ymmärtäminen helpottaa tämän ensimmäisenkin ymmärtämistä.

Työ on fundamentaalisesti ongelmallista myös siksi, että tiukkojen ehtojen pitää täyttyä, jotta melkein kaikki työ ei olisi pikemmin haitallista kuin hyödyllistä. Meitä ihmisiä on liian paljon, ja kestää vielä pidempään kuin ilmastonmuutoksen rätkähtäminen päälle ennen kuin muutumme kaikki hiilipohjaisista olennoista tietokoneohjelmiksi (tai joiksikin alkeishiukkasiksi, niin kuin Jevgeni Jevtushenkon Mansikkamaissa muistaakseni visioitiin). Niinpä kaikki niukan toimeentulotavoitteen yli menevä työhyöty saattaa olla epätoivottavaa kestämätöntä kehitystä - elleivät asiat sitten ole peräti niin huonosti, että koko lössille ei enää toimeentuloakaan voi kestävästi taata. Riippuu toimeentulotavoitteesta ja syväekologisuuden asteesta eli ehtojen tiukkuudesta, onko tilanne vaikea vai epätoivoinen, mutta fundamentaalinen ongelma meillä joka tapauksessa on.

Fundamentaalisille ongelmille on yhteistä se, että teemme jotenkin perustavanlaatuisesti väärää tai väärin työtä. Emme siis yksilöinä, niin että humanisti tekisi siltojen lujuuslaskelmia ja insinööri opettaisi elokuvakäsikirjoittamista (vaikka elokuvat ovatkin teollista tuotantoa, jolloin ainakin näin humanistin naiivista näkökulmasta insinöörillä voisi olla jotain annettavaakin), vaan ihmiskuntana. Kun työroolimme on erkaantunut muista rooleistamme ja tullut jo aikaa sitten tärkeimmäksi, muiden roolien elättäjäksi, emme enää tuhoutumisen pelossa uskalla kyseenalaistaa sen fundamentaalista käsikirjoitusta. Mutta pelätessämme tuhoutumistamme teemme työtä liikaa välttämättömiin toimeentulotarpeisiin nähden ja tuhoamme kuin tuhoammekin itse itsemme, koska muut roolit, joilla on läheisempi kosketus toisiinsa ja siten myös suureen hiilipohjaiseen kokonaisuuteen, eivät osaa enää suitsia työroolia osaksi samaa kokonaisuutta.

Huolenaiheen voisi kai ilmaista selvemminkin: Kaikki varmaan ymmärtävät, että emme saa räjäyttää maapalloa työllämme, mutta harvemmat myöntävät, että muutos vaatii sisäisten rooliemme eheytymistä. Tajunta pitää räjäyttää ja sitten eheyttää. Työrooli on kiskaistava muiden roolien syleilyyn, vaikka se heiluttaa lapiotaan pelottavasti.

Työttömyys on pieni huolenaihe, kun luonto kutsuu - nyt nukkumaan tyttären pinnasängyn tuntumaan omaan sänkyyn, yöunille.