Kuvaton kauneus

Lukijani ovat ehkä panneet merkille, että käytän blogissani kuvia hyvin säästeliäästi. Tarkemmin sanottuna en ole käyttänyt niitä vielä lainkaan kirjoituksissani, eikä oikeassa marginaalissakaan ole kuin tuo perustulobanneri (käykää nyt jo äkkiä allekirjoittamassa ennen kuin kesä sotkee päänne ja alatte kuvitella, että ihminen voi elää pelkästä auringonvalosta!) ja profiilikuvani (jossa hörppään vesilasissa liotettuja pellavansiemeniä prahalaisessa hotellihuoneessa pääsiäisenä 2007). Eihän noita tekstejäkään vielä paljon ole, mutta voin kertoa, että kuvilla ette pääse jatkossakaan ilakoimaan. Minä en nimittäin erityisemmin pidä niistä.

Kuvilta ei tietysti voi välttyä, enkä minäkään esimerkiksi valokuvaamista pakoile, mutta pari räpsäystä ja klikkausta riittää mainiosti dokumentoivalle, ei-taiteelliselle kuvaaja-asenteelleni. Juuri tämä asenne ei kyllä monia miellytä. Harvat kommentoivat, että otitpa kehnon kuvan (vaikka olisi aihettakin enkä siitä pahastuisi), mutta kuvattavien joukossa on aina niitä, joita häiritsee sanoisinko informatiivinen lähestymistapani, koska he eivät halua mitä tahansa informaatiota leviteltävän itsestään. Digitaalisten kuvien aikana pelko kuvien leviämisestä on kasvanut, ja sitä mukaa myös niiden kontrolloimisen halu on voimistunut, useimmissa tilanteissa hätävarjelun liioitteluksi asti. Kaikki kaverini eivät halua tulla kuvatuiksi juhlissa, vaikka eivät näytäkään känniääliöiltä tai halua pitää osallistumistaan juhlaan salassa, eivätkä töissä, vaikka eivät näytäkään känniääliöiltä tai halua pitää työpaikkaansa salassa, ja minusta se on hyvin, hyvin kummallista. Joskus minusta tuntuu, että kaverini suostuisivat mieluummin sumeisiin, taiteellisiin alastonkuviin kuin kuviin, joissa he näyttävät arkisilta tai juhlavilta itseiltään.

Teoriani on, että ihmiset tykkäävät enemmän kuvista, jotka eivät kerro heille mitään täsmällistä, joista he voivat päätellä mitä tahansa ja joita katsellessaan he voivat nauttia oman mielikuvituksensa vaeltelusta kuvan yksityiskohdasta toiseen. Poikkeus sääntöön ovat ehkä kuvat, jotka kertovat juuri sen, minkä ihmiset haluavatkin tietää. Epämääräinen yleisdokumentaarinen kuvausote, joka minulla on, pelottaa, vaikka minut tiedetään yleisesti hyväntahtoiseksi ihmiseksi. Niin, ja on toinenkin poikkeus: dokumentaariset kuvat, joista sattuu tulemaan kauniita. En tosin pyri ottamaan kaunista kuvaa vaan näissä tapauksissa ehkä kuvaamaan jotain kaunista tai kuvankaunista, dokumentoimaan kauneuden, joka alkaakin hallita koko kuvaa. Tällaiset kuvat ovat onnistuneimpia otoksiani.

Mutta sellaiset kuvat ovat sittenkin pahimpia. En erityisemmin pidä kuvista, koska maailmassa on liian paljon kauneutta, joka alkaa hallita dokumentoivaksi tarkoitettua kuvaa ja sumentaa sen täsmällisyyden. Ihmisten kauneuskäsitys on jo niin laaja-alainen, että kohta heille ei pysty kertomaan kuvilla yhtään mitään, kun he joutuvat minkä tahansa yksityiskohdan tai kokonaisuuden kauneuden valtaan. Minun kauneuskäsitykseni perusta on yksinkertainen: mielikuvituksessa ja fiktiossa mikä tahansa voi olla kaunista, mutta todellisuudessa kaunista voi olla vain hyvä, joka sattuu olemaan myös sen näköinen eli hyvännäköinen. Luonto voi ehkä olla kaunis silloinkin kun se ei ole hyvä eikä paha (aina?). Minunkin käsitykselläni kauneutta on siis liikaa, mutta niiden käsityksellä, jotka elävät osittain mielikuvituksessaan, osittain todellisuudessa, kauneutta ei ole vain sietämättömän paljon vaan jopa siinä määrin, että todellisen kauneuden tunnistaminen voi vaikeutua. "Oletteko jo huomanneet kauneuden merkityksettömyyden?" kysyi surrealistirunoilija Achille Chavée 1960-luvulla, kun kauneuskäsityksiä (edelleen) koeteltiin.

Kauneuskäsityksen liikalaajuus on muuten kohtalon eli elämän draaman ironiaa sikäli, että kauneuden alaa laajentamalla ihmiset ovat kuvitelleet ottavansa todellisuuden paremmin haltuunsa. Kysymys on vaikea nuorallatanssikysymys, joka vaatii nuorallatanssivastauksen. Eihän se niin onnistu, että päätetään ensin nähdä jokin kauniina, jotta sitten opittaisiin sitä ymmärtämään. Jos todellisuus ei olekaan hyvä, ymmärrämme sen väärin, jos pidämme sitä kauniina. Mutta ei päinvastainenkaan menettely houkuta: jos todellisuus osoittautuu pahaksi ilman kauneuden lähtöoletusta, emme missään vaiheessa kokeneet kauneutta - merkityksetöntä tai ei, kauneus on tunteillemme välttämätön. Oikea tapa lähestyä todellisuutta lieneekin äärimmäinen herkistyminen kauneudelle, sellainen eteenpäin kannatteleva asenne, kauneuden lähtöoletuksen henkisempi korvike, jota ei kuitenkaan vahvisteta ennen kuin todellisuus on avautunut.

Heittäytymättä tämän syvällisemmäksi esteetikoksi esitän, että jos kuviin hypnoottisen syövän lailla tunkeutuva kauneus häiritsee, kannattaa kääntyä tekstin puoleen. (Hullut kirjallisuusteoreetikot tietenkin sanovat, että kuvatkin ovat tekstejä, mutta unohdetaan heidät hetkeksi.) Kirjoitus on melkein liikuttavan täsmällistä, jos siihen keskitytään, lukijana tai kirjoittajana. Ei ole asiaa, jonka ilmaisemiseen kieli ei löytäisi keinoja. Emme ikinä oppisi loogisiksi, ellei kieli (puhe ja kirjoitus, ei kuva) ainoana viestintämuotona mahdollistaisi epäloogisuutta ja tekisi sitä ymmärrettäväksi ja siten kartettavaksi. Se on ehkä kielen suurin lahja, vaikka yleensä kielen lahjoista puhuttaessa se jätetään mainitsematta, koska sitä pidetään niin itsestään selvänä. Kielellä voi parilla hyvin valitulla sanalla kertoa enemmän ja tarkemmin kuin millään kuvalla. Kieli sivistää meidät nopeammin kuin kuva. Mutta Wittgensteinista en puhu mitään.

Me otamme jo avosylin vastaan kirjoituksen tiedollisen täsmällisyyden, kertovan täsmällisyyden, kieliopin täsmällisyyden, tunteellisen täsmällisyyden, koomisen täsmällisyyden, ajallisen täsmällisyyden. Olemme jo niin viisaita. Mutta kirjoituksen kuvaton kauneus ei tahdo meitä sykähdyttää, koska sekin on kirjoituksessa täsmällistä. Se ei missään vaiheessa ota koko kirjoitusta haltuunsa niin kuin se kuvalle tekisi. Eihän kauneus voi olla täsmällistä. Eivät edes runot ole täsmällisiä. (Itse asiassa jotkin runot ovat.) Kyllä voi. Herkistykää äärimmäisesti.