Maailman tärkein asia

Vietetäänkö lihatonta lokakuuta enää? mietin, tein nettihaun sanoilla "lihaton lokakuu 2020" ja näytin saavan vain yhden tuloksen, jossa oli oikea vuosi. Se oli K-Ruoan nettisivu - "Katso 31 kasvisreseptiä" - mutta kun menin sivulle, siellä luki ensimmäisen päivän kohdalla "tiistai 1.10." No, kun katsoin tarkemmin hakutuloksia, niin olihan niitä muitakin, joissa oltiin ihan oikeassa vuodessakin. Mutta eiväthän hyvät lihattomat reseptit vanhene. Vegaaninen linssikeitto, juustoinen munakoiso- tai kesäkurpitsalasagne ja seitanpihvit ruskean kastikkeen kera ovat omia helppoja bravuureitani. Vaikka enhän minä varsinaisesti vietä lihatonta lokakuuta, olen ollut lakto-ovo-pesco- vai oliko se sittenkin pesco-lakto-ovo-vegetaristi pian yhdeksän vuotta. Se on jo niin pitkä aika, että lihansyöntiin palaaminen tuntuisi hirveältä. Joskus näen painajaisia, joissa syön lihaa ja joista herään helpottuneena toteamaan, että se oli vain pahaa unta.

Kun ensimmäinen lapseni syntyi loppuvuonna 2011 ja söin vielä lihaa, olin lukemassa Jonathan Safran Foerin kuuluisaa kirjaa Eläinten syömisestä (suom. Antti Immonen, Atena 2011) - jonka hän oli kirjoittanut oman ensimmäisen lapsensa syntymän aikoihin. Monet kasvissyöjät tuntevat tämän teoksen, jossa kerrotaan lihantuotannon ongelmallisuudesta. Uutenavuotena 2012 lopetin lihansyönnin. Jos nyt kertoisin tähän perään, että muutamia vuosia aikaisemmin olin lukenut uusateisteiksi nimitettyjen niin ikään englanninkielisten ateistikirjailijoiden teoksia ja samoihin aikoihin eronnut kirkosta, joku voisi ajatella, että onpa siinä tyyppi, johon on helppo vaikuttaa. Ja pitää vielä itseään hyvän maun omaavana kirjallisuusihmisenä ja kriittisenä lukijana!

Myönnän lukevani aivan liian vähän välttyäkseni siltä, että kirjallisuus voi tehdä minuun vaikutuksen, mutta en minä tällaisia päätöksiä kypsyttelemättä tee. Aiheeseen liittyvien kirjojen lukeminen vain auttaa minua suunnistamaan valitsemallani tiellä - tai pikemminkin tiellä, joka minulle valikoituu kaikkien mahdollisten hyvien valintojen joukosta, sillä huonoja valintoja en ota lukuun lainkaan enkä hyvien välillä osaa itse valita. Olin jo pitkään syönyt lihaa vähemmän, sillä avopuolisoni ei syönyt sitä ja yhdessä laitoimme aina kala- tai kasvisruokaa. Kotona en ollut käytännössä syönyt lihaa lainkaan moneen vuoteen, ainoastaan töissä ja ulkona ja matkoilla käydessäni (eli aika harvoin). Ei ollut siis erityisen vaikeaa luopua lihasta kokonaan, olin laskeutunut muutokseen pehmeästi. Lisäksi olin hankkiutunut työpaikkaan, jossa minua ympäröivät itseäni nuoremmat kasvissyöjät, ja heidän osoittelematon esimerkkinsä kannusti minua. Kirkosta puolestaan erosin opiskeltuani ensin lukiossa ja sitten yliopistossa filosofiaa, joka - etenkin Kai Nielsenin Philosophy and Atheism (1985) - auttoi minua lopultakin ymmärtämään, ettei Jumalaa ole. Tiesin sen jo lukiessani Christopher Hitchensin ja Sam Harrisin uskontoaiheisia kirjoja Jumala ei ole suuri (suom. Matti Kinnunen, WSOY 2008) ja Uskon loppu (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2007), jotka antoivat ateismista houkuttelevan joskin myös joiltain osin arveluttavan kuvan. Arveluttavan siksi, että ne eivät lähestyneet arvostelunsa kohdetta samalla nöyryydellä kuin Foer, jota ehkä juuri varovaisuuden vuoksi jotkut pitävät yliarvostettuna kirjailijana. Mutta se uskonnosta, se ei ole maailman tärkein asia.

Kesällä luin Foerin uusimman kirjan Me olemme ilmasto (suom. Ulla Lempinen, Atena 2020). Siinä käsitellään tietenkin ilmastonmuutosta, ja koska kirjoittajana on Jonathan Safran Foer, ilmastonmuutosta hillitsevänä toimena korostetaan tietenkin lihansyönnin vähentämistä. Paitsi että se ei oikeastaan johdu kirjoittajasta vaan siitä, että lihansyönnin vähentäminen on tutkitusti kaikkein tehokkain, nopein ja helpoin keino hillitä ilmastonmuutosta. Ja nopeus olisi juuri nyt valttia. Foerin kirja viittaa erityisesti Worldwatchin julkaisemaan raporttiin vuodelta 2009, jonka kirjoittivat kaksi Maailmanpankille työskentelevää miestä, eivät mitkään "eläinoikeusaktivistit" tai "harrastelijat", kuten Foer toteaa. Raportista uutisoitiin Suomessakin, mutta ei siitä isompaa haloota syntynyt. On kulunut yli kymmenen vuotta, eikä vieläkään kaikkialla uskota tai haluta uskoa julkaisun hyvin perusteltuun väitteeseen, että eläinmaatalous aiheuttaa vähintään 51 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä, kun otetaan - niin kuin pitää ottaa - huomioon märehtijöiden päästämä metaani ja sen todellinen ilmastonlämmityspotentiaali, kaadetut ja istuttamatta jääneet metsät ja muu maankäyttö sekä eläintuotteiden säilyttäminen ja kypsentäminen. Mikään ei siis, tutkitusti, ole ilmastollemme ja meille kaikille yhtä vaarallista kuin ylenmääräinen eläinproteiinin tuotanto.

Foer kohdistaa sanansa erityisesti niille, jotka eivät epäile karjatalouden turmiollisuutta mutta jättävät silti tekemättä tehokkaimman ilmastoteon. Kuten Le Monde diplomatiquen kirjallisuuskriitikko Jenni Lindvall kirjoittaa (4/2020), valinnasta seuraa "syvälle henkilöön menevää moraalipohdintaa" ja "piinallisia vertauksia", jotka eivät Lindvallin mielestä "sytytä" kaikkia lukijoita. Minut se kyllä sytytti, vaikka minullakin oli välillä vaikeuksia ymmärtää Foerin kaikkien tarinoiden funktiota. Tärkeimmät tosiasiathan tiedetään jo - ne on tiedetty tosiasiasta riippuen jo kymmenen tai kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten - miksi emme siis lähestyisi kysymystä "tunteisiin vetoavalla kertomistavalla", joksi Lindvall Foerin ilmaisua luonnehtii? Kyse on todellakin enää vain siitä, milloin riittävän moni vähentää riittävän paljon lihan (ja käytännössä myös maidon) kulutustaan. Worldwatchin raportin laatijat kehottivat vähentämään karjan määrää neljänneksellä niin, että köyhemmät maanviljelijät eivät joudu kärsimään. Kuulostaa kohtuulliselta, mutta jos neljännes oli tarpeellinen suuruusluokka kymmenen vuotta sitten, mikä se mahtaakaan olla nyt? Joka tapauksessa aivan kaikesta eläinmaataloudesta ei tarvitsisi luopua - ainakaan ilmaston vuoksi - ja vaikka minä en siihen uskokaan, hyvinvointivaltio Suomi saattaisi kyetä ilmastoneuvotteluissa - luultavasti ei faktoihin vaan nimenomaan tunteisiin vetoamalla - vakuuttamaan muut maat siitä, että se on köyhä tai että ainakin sen karjatilalliset ovat köyhiä ja että historiallis-perinteellis-maantieteellis-biologis-sosiaalisista syistä sen nautoja ja sikoja ei voi korvata hampulla ja härkäpavuilla. Ja siitä, ettemme voi kaikki alkaa syödä Serbiasta tuotavaa soijarouhetta, koska sen viljeleminen tuhoaa sademetsiä.

No niin, mutta siis se, että tiedostavatkin ihmiset jättävät vähentämättä lihansyöntiään: he saattavat tehdä kaikkia muita ilmastotekoja ja uskoa niiden tehokkuuteen. Heillä saattaa olla varaa biokaasuautoon tai jopa sähköautoon, he eivät ehkä aja omalla autolla lainkaan, he eivät matkusta lentokoneella, he pitävät pienen asuntonsa lämmön lämmityskaudella 20 asteen tietämillä, he vaihtavat öljylämmityksen maalämpöön, he tekevät tuulisähkösopimuksen, he vaihtavat hehkulamput ledeihin, he sytyttävät varaavat tulisijansa päältä, he pukeutuvat käytettyihin vaatteisiin eivätkä muutenkaan osta mitään turhaa, he tuottavat vähän ruokahävikkiä, he suosivat kotimaista ruokaa tai lähiruokaa (vaikka se ei välttämättä ole ilmastoteko varsinkaan, jos he suosivat lihaa), he kierrättävät, he eivät hanki isoa koiraa tai saa lapsia ainakaan paljon (vaikka lapsilla ei ole oikeastaan paljon merkitystä, sillä jos ilmastonmuutosta hillitään kunnolla, sitä hillitään alkavalla vuosikymmenellä), he välttävät avohakkuita ja istuttavat puita. Nämä ovat tietenkin hyödyllisiä toimia, ja osa niistä on välttämättömiäkin, mutta ne eivät vain riitä - yhdessäkään, sillä päästöjä on leikattava nyt nopeasti, mikä tarkoittaa etenkin metaanipäästöihin puuttumista. Siksi on pakko supistaa karjaa ja syödä vähemmän lihaa, mahdollisimman pian. Samalla vapautuneet laidunalat voidaan valjastaa hiilennielentään tai kasvisten viljelyyn tai molempiin.

Tiedostavat ihmiset saattavat ajatella myös, että tekevät muutakin maailmalle hyödyllistä ja hyvää kuin hillitsevät ilmastonmuutosta, ja sen vuoksi heillä on kai sentään oikeus syödä lihaa niin paljon kuin he haluavat. He harrastavat hyväntekeväisyyttä, toimivat ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöjen kuukausilahjoittajina tai peräti aktivisteina, he tekevät jotain yhteiskunnallisesti tärkeää ja raskasta työtä pienellä palkalla tai vapaaehtoisesti korvauksetta, he kasvattavat lapsiaan, he huolehtivat terveydestään, he osallistuvat taloyhtiön talkoisiin ja aikovat siksi Jaffan juomisen lisäksi syödä grillimakkaraa. Työmies on ansainnut pihvinsä, he sanovat. Näille ihmisille on huomautettava, että mitä tahansa hyvää he maailmalle tekevätkin tai ovat tehneet, se kaikki valuu hukkaan, jos lihansyöntiä ei vähennetä riittävästi ja ilmastonmuutos riistäytyy käsistä. Lihansyönnin vähentäminen on siis oikeastaan osa työmiehen työtä, oli tuo työ mikä tahansa. Jos työmies ei syö vähemmän pihvejä, hän ei ole ansainnut pihvejään. Tai kukapa minä olen sanomaan, mitä kukakin ansaitsee, mutta sanotaan sitten näin: jos työmies ei syö vähemmän pihvejä, hän ei pian saa mistään yhtään pihviä, hyvä jos mitään muutakaan, vaikka ansaitsisikin.

Vaikka Foerin kirjan käsittely on minulla yhä kesken, poikkean tässä toiseen äskettäin lukemaani tietokirjaan, koska se sopii hyvin tähän väliin. Hans Roslingin Faktojen maailma (suom. Matti Kinnunen, Otava 2018) kertoo tilastojen avulla, miten paljon hyvää maailmassa on tapahtunut ällistyttävän lyhyessä ajassa. Rosling toteaakin saman kuin Rutger Bregman kirjassaan Ilmaista rahaa kaikille (suom. Mari Janatuinen, Atena 2018): ihmiskunnan pitäisi järjestää juhlat kaiken edistyksen ja kehityksen kunniaksi. (Miksi ei - koronakriisin jälkeen sitten.) Sen sijaan monet kuulemma synkistelevät suotta ja kuvittelevat, että koska suuren kehityksen keskelläkin monet asiat ovat vielä käsittämättömän huonosti, ne myös kehittyvät huonoon suuntaan. Eivät oikeastaan, mutta kuten Roslingkin myöntää, kehityksen jatkumista uhkaavat muutamat pikkujutut, joista yksi on globaali pandemia - se sattuukin olemaan juuri sopivasti päällä, ikään kuin kansainvälisen terveydenhuollon professori Rosling olisi sen ennen kuolemaansa ennustanut - ja ilmastonmuutos. Kirjan alkupuolella (s. 72-77) on kahdella aukeamalla lukijaa piristämässä 32 kaaviota kuudestatoista "huonosta asiasta, jotka ovat häviämässä", ja kuudestatoista "hyvästä asiasta, jotka yleistyvät". Hyvien asioiden joukosta kannattaa tässä yhteydessä mainita kaksi asiaa, jotka pistävät silmään: Suojellun luonnon määrä on sadassa vuodessa 490-kertaistunut. Hurjaa, eikö? (Vuonna 2018 suojeltua luontoa oli 14,7 prosenttia, ja samana vuonna ilmestyi luonnon monimuotoisuuden ekspertin, biologi Edward Osborne Wilsonin teos Half-Earth, jossa esitetään, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi tuon prosentin pitäisi olla 50. Luultavasti mahdollisimman pian. Allekirj. huom.) Lisäksi uhanalaisten lajien määrä on noin kuudessakymmenessä vuodessa 2 587-kertaistunut. Hurjaa, eikö? Hetkinen, ei kai tuo mikään hyvä asia ole? Vuonna 2017 uhanalaisia lajeja laskettiin olevan 87 967 siinä missä vuonna 1959, parhaalla öljynousukaudella, niitä oli vain 34. Hirveää! No, Rosling ei tietenkään tarkoita, että uhanalaisten lajien lisääntyminen olisi hyvä asia, vaan että nykyään uhanalaiset lajit tunnistetaan paljon paremmin, jolloin niitä voidaan myös suojella. Uhanalaisten lajien suuri määrä on huono asia, mutta kun tiedämme sen, pystymme tekemään asialle jotain. (Tosin tuollaisen lajimäärän - joka on kaiken lisäksi luultavasti alakanttiin - suojelemiseksi ei taatusti riitä mikään vähäisempi kuin Wilsonin esityksen toteuttaminen. Allekirj. huom.)

Miksi ekskursio Faktojen maailmaan sopi tähän väliin? Koska emme voi pitää pihvijuhlia ennen kuin pihvejä on niin vähän, että puolet maailmasta on suojeltu ja silti maapallon kaikki 10-12 miljardia ihmistä - siihen ihmismäärään Maan väestö tulee tasaantumaan tällä vuosisadalla - tulevat ravituiksi ja pääsevät äärimmäisestä köyhyydestä. Puolet! Eikä yhtään vähempää!

Takaisin Foeriin ja hänen "syvälle henkilöön menevään moraalipohdintaansa": Miksi moraalipohdinta ei sytytä kaikkia? Luullakseni vastaus on, että moraalikäsityksiä pidetään mielipiteinä, jotka eivät ole tosiasioita, ja juuri tänä aikana tosiasiat tuntuvat merkitsevän enemmän kuin koskaan. On totta, että tosiasiat merkitsevät, mutta ei ole totta, että moraalikäsitykset olisivat mielipiteitä. Roslingin kirjassa kerrotaan, että kuolemanrangaistus harvinaistuu, laillinen orjuus on käytännössä loppunut ja naiset ovat saaneet äänioikeuden. Mihin muuhun nämä kehityskulut perustuvat kuin moraalikäsityksiin? Aivan kuten ilmastonmuutokseen liittyviä luonnontieteellisiä seikkoja, näitäkin voidaan tutkia ja todeta, että näiden asioiden moraalisuus on kaikin puolin totta. Joku on varmasti näistäkin eri mieltä, jopa orjuudesta, mutta ajattelevathan jotkut ilmastonmuutoksestakin, ettei hiilidioksidilla ole mitään merkitystä, sillä vesihöyry on merkittävin kasvihuonekaasu. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan joko ole tutkineet asiaa kunnolla tai ovat käsittäneet jotain olennaista aivan väärin. Usein evoluution ja ilmastonmuutoksen kieltäjät ja feminismin vastustajat eivät edes ymmärrä, mitä evoluutio ja kasvihuoneilmiö ja tasa-arvo ovat. He eivät tiedä, mistä puhuvat. Mutta moraalikäsityksistä voidaan aina keskustella, sanotaan kuitenkin. Niin, periaatteessa meidän pitäisi olla aina valmiina selittämään, miksi orjuus ja naisten jääminen ilman äänioikeutta ovat väärin, mutta jossain vaiheessa niiden epämoraalisuus pitäisi vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin vielä ratkaisemattomiin pulmiin. Yksi sellaisista on eläinten syöminen tai muu hyödyntäminen ruoantuotannossa, vaikka se ei ilmastonmuutosta kiihdyttäisikään.

Moraalipohdinta ei tunnu johtavan mihinkään, joten siihen suhtaudutaan kärsimättömästi. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut Anaïs Ninin Päiväkirjaa vuosilta 1931-1974 (suom. Raija Mattila, Otava 1977-89) ja olen menossa jo toiseksi viimeisessä kirjassa, vuodessa 1957. Nin ei vuosien saatossa muuttanut (moraali)käsitystään, jonka mukaan maailman muuttuminen edellyttää politiikan, uhrausten ja hyväntekeväisyyden sijaan mahdollisimman monen ihmisyksilön itsereflektiota, psykoanalyysia ja aitoa kiinnostusta toistenkin ihmisten mielensyvyyksiin. Häntä arvosteltiin siitä, että hän ajatteli vain itseään, vaikka etenkin elämänsä ensimmäisinä vuosikymmeninä hän ei juuri muuta tehnytkään kuin auttoi muita taiteilijoita (ja myöhempinä vahti naapurinsa lapsia). Totuus onkin, että itseään ymmärtämätön ja tuntematon ihminen jos kuka vaikuttaa itsekkäämmältä kuin vastakohtansa, menkää mille tahansa huonosta ilmapiiristä kärsivälle työpaikalle katsomaan. Monet uskovat tietävänsä, keitä ovat, mutta unohtavat, että koska ihminen on osa muuttuvaa maailmaa, hänkin muuttuu ja joutuu koko ajan tutustumaan itseensä uudelleen. Kaikki eivät sitä jaksa tehdä. Esimerkiksi lihaa syövä sekasyöjä uskoo - eikä jaksa muuta uskoa - että hänen täytyy syödä lihaa niin kuin kissaeläinten, vaikka hän ei ole lihansyöjä niin kuin kissaeläimet vaan nimenomaan sekasyöjä, joka maailman muuttuessa voi lakata syömästä lihaa ja syödä sen sijaan vaikka kalaa ja kasviksia.

Yksi ensimmäisiä suomennostöitäni oli Gary Snyderin Pulitzer-palkittu runokokoelma Kilpikonnasaari (Basam Books 2014), joka julkaistiin alun perin vuonna 1974. Sen lopussa on pamfletti "Neljä muutosta", jossa ympäristöaktivisti Snyder esittää moralistin leimaa pelkäämättä, mitä väestölle, saasteille ja kulutukselle pitäisi tehdä ja millaista muodonmuutosta ihmiskunnalta vaaditaan, jotta se säilyy "maan päällä" ja siirtyy "viisi vuosituhatta kestäneestä kaupungistumiskulttuurin perinteestä uuteen, ekologiaan eläytyvään, harmoniaan pyrkivään, villin mielen tieteellis-henkiseen kulttuuriin". "Yksinkertaisesta ja tiedostavasta ruokavaliosta voi moni aloittaa", hän kirjoittaa varoitettuaan, ettei peuraa pidä ampua, jollei osaa "käyttää kaikkea, kiitollisuudella, jänteitä ja sorkkia myöten". Snyder arvostaa alkuperäiskansojen elämäntapaa, jota eivät niniläiset neuroosit ja syyllisyys hallitse kuten meitä hypermarketyhteiskuntien asukkaita, vaikka toisaalta toteaa, ettei voi jäädä käyttämään pelkkää kynää ja paperia, jos hänen vihollisellaan on tietokone. Entiseen ei ole paluuta. Koska ihmisten määrää ei nähtävästi voida puolittaa, kuten Snyder oli viisikymmentä vuotta sitten toivonut, heidän on vain elettävä ja kulutettava niin, että maapallo kestää. Siinä ei paljon lihaa syödä, riistaakaan.

Foer, Nin ja Snyder peräänkuuluttavat kaikki yksilöiltä oikeita toimia. He eivät kiistä rakenteiden merkitystä eivätkä todellakaan odota liikoja mutta muistuttavat, että kaikilla on moraalinen velvollisuus yrittää. Voimme tuomita rakenteet, ihmiskunnan kokonaisuutena ja jotkut harvat, äärimmäisen vaikutusvaltaiset, rakenteiden kaltaiset yksilöt (kuten miljardöörit ja huippupoliitikot, varsinkin jos joku on molempia), mutta yleensä vain ihminen itse voi tietää, yrittääkö hän tarpeeksi. Foerista tuntuu, että hän ei itsekään yritä tarpeeksi, ja kirjoittaa siitä paljon toivoen, että muut yrittäjät onnistuisivat yrityksessään. Hän ei omien sanojensa mukaan ole edes yrittänyt luopua maitotuotteista ja kananmunista, vaikka varmaan kaikki - myös minä - saivat jo Eläinten syömisestä -kirjasta sen käsityksen, että miehen täytyy olla vegaani. Mitä vielä, hän ei ole lopettanut kokonaan vielä (tehotuotetun!) lihankaan syömistä, hän tunnustaa häpeillen ja kipuillen, vaikka syökin toki lihaa paljon vähemmän kuin ihmiset keskimäärin voisivat kohtalaisen hyvällä omallatunnolla syödä. Foerin tunnustuksissa neuroosi ja syyllisyys hallitsevat, mutta läsnä on myös vapauttava tunne, joka seuraa matkasta sinne, minne Nin halusi meidän kaikkien matkaavan, eikä vähiten yhdysvaltalaisten.

Kuten kerroin tämän kirjoituksen alussa, minä onnistuin yrityksessäni lopettaa lihansyönti. Minua tosin tukivat rakenteet sikäli, että - ainakin minulle - rakenteen kaltainen ja vaikutusvaltainen puolisoni ei syönyt lihaa, ja sikäli, että vaikka olin kotona syönyt usein lihaa, äitini ei panostanut ruoanlaittoon eikä saanut lihasta aikaiseksi sellaisia aterioita, joita minä nyt osaan itse tehdä kasviksista. Olin siis luultavasti saanut esteettisessäkin mielessä liharuoasta tarpeekseni. Isäni lempiruoka on pieni ilmastomurha, naudansisäfilepihvi chateaubriand, jota äitini ei koskaan laittanut ja isäkin sai syödäkseen vain joskus jollain nuoruutensa ulkomaanmatkalla mutta harvoin sen jälkeen. Isäni nykyinenkään vaimo ei laita hänelle chateaubriandia. Kuulisin varmasti häneltä, jos hän saisi jostain sitä. Mutta takaisin minuun, joka en kaipaa chateaubriandia - tuo nimi on kuitenkin hauska kirjoittaa ja lausua - enkä muutakaan lihaa: moraalinen yrittämisen velvollisuus koskee minua yhä. Lihaa syövät sekasyöjät toteavat joskus vegaaneista, että miksi heidän pitää olla niin ehdottomia. Hyvä vastaus on, että koska jotkut ovat niin ehdottomia vastakohtia eivätkä edes vähennä lihankulutustaan. Koska ilmastolle merkitystä on vain kokonaiskulutuksella eivätkä läheskään kaikki ole kiinnostuneita karsimaan lihaa lautaselta lainkaan, toiset kokevat ja arvioivat ymmärrettävästi, että heidän on vastaavasti yritettävä karsia muutakin haitallista, kuten juustoa, viljelylohta ja munia. Se on monille vaikeampaa kuin lihan vähentäminen, mutta jotkut onnistuvat siinäkin. Minä en ole vielä onnistunut. Yritin luopua maitotuotteista ja munista ja pärjätä vain kalalla ja kasviksilla. Minun pitäisi jatkaa yrittämistä. Käytän sentään maidottomia levitteitä ja maapähkinävoita leivän päällä ja syön kaurajogurttia, mutta juusto on osoittautunut vaikeaksi rastiksi. Maitoa ja munaa puolestaan menee monien leivosten mukana. Melko tavallinen ruokavaliotarina siis, ihan niin kuin tämän kirjoituksen alussa mainitsemieni kirjojen vaikutus - melkein. Haluaisin onnistua ja muuttua vuorostani rakenteen kaltaiseksi puolisolleni ja lapsilleni, jotka - toisin kuin minä, jos totta puhun - näyttävät nauttivan siitä, että saavat syödä eläinproteiineja ja -rasvoja. Koska minä en erityisemmin nauti, minun pitäisi onnistua. Minähän innostun edelleen nyhtökaurasta ja härkiksestä ja maustamattomasta kaurajogurtista ja hamppurouheesta ja tofusta ja soijasuikaleista ja seitanista, vaikka olen syönyt niitä jo vuosia - nyhtökauraa, härkistä ja hamppurouhetta vähemmän; kaurajogurttia, tofua, soijasuikaleita ja seitania enemmän. Kysymys ei siis oikeastaan ole siitä, että erityisemmin tykkäisin maitotuotteista ja munista ja kalasta tai että edes tuntisin jonkinlaista riippuvuutta niistä, vaan pelosta, jolla suhtaudun onnistumisestani seuraavaan lapsiperhearkirumban muutokseen. On niin paljon ajateltavaa ja huolehdittavaa, ja sitten pitäisi vielä jaksaa tällainenkin muutos niin sanotusti ajaa sisään. Mutta ennemmin tai myöhemmin onnistun, koska jaksamisen puute on oikeastaan ainoa todellinen esteeni. Alkavalla vuosikymmenellä melko varmasti.

Ilmastonmuutoksesta puhutaan niin, että sen hillitsemiseksi meidän pitää luopua jostain, mutta se on virhe. Asia on päinvastoin: jos emme hillitse ilmastomuutosta, joudumme luopumaan monestakin asiasta, ellemme aivan kaikesta (itse asiassa joudumme luopumaan monesta asiasta jo nyt aivan varmasti siksi, että ilmasto lämpenee ainakin puolitoista astetta, mutta niiden luetteleminen tässä tuntuu niin pahalta, etten tee sitä). Jos sen sijaan hillitsemme ilmastonmuutosta vähentämällä lihansyöntiä, emme luovu mahdollisuudesta syödä herkullista ruokaa, hyvästä seurasta emmekä varsinkaan terveydestä, sillä vastoin monien lihanystävien luuloja kasvisruokavalio on terveellinen niin aivoille kuin lihaksille. Koska asun melko keskustalaisessa kunnassa, olen hämmästynyt koulujemme ja päiväkotiemme ruokalistojen kasvisruokien runsastumisesta. Lasten, joiden lempiruokaa on perunamuusi ja uunimakkara, ei enää tarvitse valittaa, että kasvissosekeitosta ja raejuustosta ei lähde nälkä, sillä kasvisruokapäivänä ruoaksi voi nykyään yhtä hyvin saada härkispastaa. Ja siitä tiemmä tykätään (minun toinen lapseni tosin ei). Kohta uunimakkaran voi poistaa menulta kokonaan. Mutta sitten siitä ei ole luovuttu, se on vain korvattu.

Ehkä muodonmuutos tapahtuu, vaikka onkin huolestuttavaa, etten osaa muodostaa siitä visiota. Keksin vain huonon vitsin, että 4H-kerhon, jonka toimintaan osallistuin lapsena, h:t voisivat tulevaisuudessa tarkoittaa hamppua, hernettä, hirssiä ja härkäpapua. Vai onko se huono vitsi?

Kyllä, nyt on taas lihaton lokakuu! Ja minulla on jääkaapissa kattilallinen linssikeittoa, jota syön taas huomenna. Ja yritän olla höyläämättä leipäpalan päälle juustoa. Yrittäkää tekin parhaanne. Tätä tärkeämpää asiaa ei maailmassa ole.