maanantai 23. marraskuuta 2020

Eräänlainen kirja-arvio, osa 2: "...muuttaa, muuntaa, siirtää, kirkastaa, ylittää. Kaikki luovuus sisältyy niihin..."

 "Tulin, vaikka en muistaa voi ollenkaan, miksi näin kiinni sinuun mä jäin", sanoitti Hector Juha Tikan sävellystä "Odotusta Pariisissa" (1997), jonka tarina on "tosi". Hieman samalla tavalla minä jäin kiinni Anaïs Ninin päiväkirjoihin, jotka hän itse julkaisemista varten toimitti ja joiden suomennokset olen nyt lukenut, yhteensä seitsemän Päiväkirjaa vuosista 1931-1974 (suom. Raija Mattila, Otava). Niidenkin tarina on "tosi" - tai tosi, riippuu vähän lukutavasta. Kirjoitin jo kesällä Anaïs Ninin kolmesta ensimmäisestä Päiväkirjasta, nyt ovat arviovuorossa viimeiset neljä eli vuodet 1944-1974. Noina vuosikymmeninä Anaïs Nin ei enää elä kahden vaiheilla Pariisin ja New Yorkin välillä vaan asettuu vähitellen Yhdysvaltojen länsirannikolle ja tekee sieltä matkoja itseään kiinnostaviin paikkoihin.

On pakko tunnustaa, että ensimmäiset Päiväkirjat kiehtoivat minua aluksi enemmän kuin viimeiset. Nin ei vielä neljäkymmentäluvulla viihdy Yhdysvalloissa, joka ei näytä ymmärtävän hänen työnsä ja tuotantonsa arvoa, ja onnettoman, katkeran keski-ikäistyvän naisen mietteitä on raskasta seurata. Kolmekymppisenä Nin sentään vielä pursui tarmoa ja intoa, veisti kuuluisista ja tuntemattomista ihmisistä hämmästyttävän hienoja "muotokuvia", kuten hän noita impressionismin ja syväpsykologian yhdistelmiään itse kutsui, ja keskittyi vielä jokseenkin kohtuulliseen määrään ihmisiä, niin että lukija pysyi perässä. Neljäkymmentäluvulla hän vähitellen etääntyy Henry Milleristä ja muista Pariisin-aikaisista ystävistään ja yrittää luoda omaa uraa kirjailijana siinä tyydyttävästi onnistumatta ennen Päiväkirjojen julkaisemista 60-luvun puolivälistä alkaen. Samalla hän tapaa uusia ihmisiä ja matkustelee yhä enemmän, mutta tuttavuudet jäävät lukijalle etäisemmiksi ja matkakuvauksetkin tuntuvat ulkokohtaisemmilta. Silloin tällöin hän kuitenkin aikaisempien vuosien tapaan yltää muistettaviin oivalluksiin ja etenkin viimeisessä osassa, jossa jo kertoo aikaisempien päiväkirjojensa toimittamisesta, kertaa vanhoja tapahtumia ja paljastaa niistä uusia tietoja, jotka saattavat ne uuteen valoon ja toimivat osaltaan sen puolustuksena, että Nin ei kertonut julkaistuissa päiväkirjoissa läheskään kaikkea.

No, ei oikeastaan ollut oikein sanoa Niniä onnettomaksi ja katkeraksi. Hän oli päinvastoin monin tavoin onnekas, eli rikkaan elämän ja käsitti sen itsekin. Päiväkirjojen lopun lähestyessä ja tulkitessaan kirjevyörynä saamaansa lukijapalautetta ja muita intiimejä yhteydenottoja talvella 1971-72 hän puhuu siitä, minkä lukija on jo tajunnut tai juuri tajuamassa: vaikka Ninin elämä ei ollut tavallisimmasta päästä, hän eli sen jatkuvasti itseään syväluodaten ja tehden tuosta kaikille suositeltavasta toiminnasta elämänsä sisällön. Hän kirjoittaa:

"Ei Päiväkirjassa ollut mitään minää, siinä oli vain ääni joka puhui tuhansien puolesta, loi yhteyksiä, ystävyyden siteitä. Kliseet itsekeskeisyydestä olivat poispyyhkäistyt. Ei ollut mitään yhtä minää. Me olimme kaikki yhtä. Mitä enemmän omaa minääni kehitin, sitä vähemmän omakseni se muuttui. Jos kaikki olisimme yhtä alttiit paljastamaan tämän minän, emme tuntisi itseämme sen paremmin yksinäisiksi kuin ainutkertaisiksikaan. Olin lopen kyllästynyt latteuksiin joita minulle singottiin. Maailman kaksi väärinymmärretyintä sanaa: narsismi ja ego. Yksinkertainen totuus oli että jotkut meistä tajusivat kehityksen, kasvun, avartumisen välttämättömyyden - toiminnot jotka olivat noiden kahden sanan täysi vastakohta. Että haluaa kasvaa merkitsee että ei ole tyytyväinen minäänsä sellaisenaan ja että ego on vaativa, ei heikko."

Sekin on tietysti "yksinkertainen totuus", että "jotkut meistä" todellakin hukkuvat velvollisuuksiinsa, yhteisönsä odotuksiin tai muuten vain viheliäisiin olosuhteisiin, mutta vaikka itsensä kehittäminen ei olisikaan yhtä hyvin kaikkien ulottuvilla, sen tarpeellisuuden käsittäminen varmasti on, ja vaikka ei pystyisi kasvamaan, voi aina haluta kasvaa. Nin vannoi psykoanalyysin nimeen ja hyödynsi sitä koko kypsän aikuisuutensa ajan 30-luvulta 70-luvulle Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Nyky-Suomessa me, jotka käsitämme ihmisen sisäisen kehityksen tarpeellisuuden ja myös haluamme sitä, mikä on tarpeellista, voimme aluksi yrittää toimia sen hyväksi, että psykoterapiakoulutukseen pääsee kaikenlaisista taustoista ja terapiaan jo ennen kuin uhkaa riistää hengen itseltään. Mutta toki Ninillä oli mielessään jotain muuta kuin terapiatakuu ja psykoterapiakoulutuksen maksuttomuus, sillä hän ei ajatellut ensisijaisesti mielenterveysongelmien hoitamista vaan koko neuroottisen yhteiskunnan uudistamista ihmisen sisältä aloittamalla. Mitä kertoo nykyajasta, että me vasta ponnistelemme saadaksemme sairaamme hoidettua, vaikka elämme hyvinvointivaltiossa?

Silmiinpistävin ja kaikkein tehokkain "omatoimituksellinen" ratkaisu Päiväkirjoissa on politiikan kommentoiminen hyvin niukasti ja teknologiseen kehitykseen viittaaminen lähinnä silloin kun se palvelee tai näyttää Ninistä palvelevan ihmisen todellisia kehitystarpeita. Tehokeinon merkityksen tuntee vasta luku-urakan loppusuoralla, vaikka sen olisikin havainnut aikaisemmin. Niniltä lainataan usein ajatusta, että ihminen on käynyt Kuussa asti, mutta paljon pidempi matka hänellä on omaan sisimpäänsä. Politiikka ja historia puolestaan näyttäytyvät Ninille enimmäkseen epäterveiden valtapyrkimysten ja pahuuden piirinä, johon osallistuessaan tai jota seuratessaan ihminen kadottaa itsensä. Kovin paljon ei ole sanottavaa siitä, että Nin kammoaa Espanjan sisällissotaa, toista maailmansotaa ja Vietnamin sotaa, tai siitä, että hänen mielestään Watergate-skandaaliin kaatunut Richard Nixon oli huono presidentti. Mitä muutakaan mieltä noista asioista voisi olla? Mitä muutakaan mieltä me voimme nyt olla siitä, että ilmastonmuutos uhkaa koko maapallon elämää ja että Yhdysvaltain presidenttinä on kohta täydet neljä vuotta toiminut Donald Trump -niminen narsistinen psykopaatti (ja tässä narsismi on ymmärretty ihan oikein)? Politiikan ja historian suuret linjat ja tapahtumat eivät ole vaikeita ymmärtää, niistä ei ole lainkaan vaikeaa muodostaa mielipidettä. Sota on väärin, korruptio on väärin, valtapyrkimykset vallan itsensä vuoksi ovat väärin, luonnon tuhoaminen on väärin ja niin edelleen. Jos haluamme parantaa maailmaa, tuhlaamme vain aikaamme jäämällä pohtimaan, mikä historiassa ja politiikassa on oikein, sillä vastaukset ovat itsestään selviä. Sen sijaan meidän pitäisi kääntää päähuomio itseemme, sillä oma kehittymättömyytemme aiheuttaa kaikki muut isot ongelmat.

Nin ei tarkoittanut, että olosuhteilla ei olisi merkitystä, vaan kiinnitti vain huomiota oman aikansa ihmisten kypsymättömyyteen. Tällä vuosisadalla voimmekin oppia historiasta, että hyviä ja oikeita poliittisia ja yhteiskunnallisia pyrkimyksiä on kyllä ollut, mutta suora hyökkääminen valtaa vastaan ei ole koskaan onnistunut, koska valta aina lopulta voittaa, ellei sitä pyritä voittamisen sijaan muuttamaan. Samoin epäonnistuvat hyvät ja oikeat yritykset sulkeutua muulta maailmalta, sillä vaille oikeamielisten huomiota ja rakkautta jäänyt valtamaailma lopulta tekee nekin tyhjäksi. Nin ei ollut ylimielinen vaan toi tunnollisesti esiin omatkin kasvamisen haasteensa ja käsitteli kohtaamaansa arvostelua Päiväkirjoissaan niin hyvin kuin ihmisiä nimeltä ja luvatta loukkaamatta kykeni. Silti hänen herkkyytensä, huomaavaisuutensa ja varovaisuutensa, koska ne sattuivat yhdistymään jokseenkin turvattuun asemaan ymmärtäväisen ja vakavaraisen miehen puolisona, ärsyttivät monia - viimeisinä vuosikymmeninä erityisesti joitain feministejä, joista Nin kirjoittaa esimerkiksi: "Rehellisesti sanoen minä uskon vapauttaneeni enemmän naisia kuin raivopäiset Women's Lib -liikkeen kannattajat. [...] Vihaamalla ja sotimalla ei ole koskaan voitettu mitään." Valmiiksi "feminismikriittisen" nykylukijan tulee toki muistaa, että feminismi ei ole 2000-luvulla enää aivan samanlaista kuin 1960-luvulla.

Kun luen Ninin Päiväkirjoja, minusta tuntuu, että ajattelevat ja luovat ihmiset syyllistyvät usein kahteen virheeseen: ensinnäkin he saattavat kuvitella, että kaikenlaiset elämäntavat ovat yhtä oikein ja jonkin elämäntavan tuomitseminen jopa hyvin perustellen on moralismia ja riidankylvämistä maailmassa, jossa ihmisten on muutenkin vaikea tulla toimeen keskenään; toiseksi he saattavat omaksua hyvin vahvan näkemyksen, joka voi olla hyvä ja oikea, ja yrittävät ehkä levittää sitä hyökkäävästi ja kohteidensa lähtökohtia huonosti ymmärtäen. Ensimmäisestä virheestä voi tietenkin heti todeta, että myös se itse voi oman määritelmänsä mukaan olla moralismia ja riidankylvämistä, jolloin johtopäätöksen, jos emme halua elää valheellista elämää, pitäisi olla: meidän on yksinkertaisesti pakko hyväksyä oma moraalisuutemme ja omat moraalikäsityksemme ja lakata teeskentelemästä, että meillä ei olisi mitään ja jopa hyvin perusteltua näkemystä oikeasta ja väärästä. Toisessa virheessä ongelma puolestaan on sen unohtaminen, että ihmisiä ei voi pakottaa muuttumaan ja että eri ihmisissä muutos käynnistyy eri tavoilla. Oikean näkemyksen puolesta saa ja pitää vaikuttaa niin raivokkaasti kuin kykenee, mutta haavoittamatta sellaisiakaan, jotka itse ehkä tietämättään haavoittavat toisia. Anaïs Nin tunnisti selvästi molemmat virheet ja pyrki - minun nähdäkseni - osoittamaan, että ajatuksensa ihmisen on suunnattava omaan sisimpäänsä ja luovuutensa (eli rakkautensa) toisiin ihmisiin. Maailma (lähinnä merkityksessä "toiset ihmiset") on liian monimutkainen järjellä ymmärrettäväksi, mutta yhden, oman mielen syvyyksiin voi aina sukeltaa ja muita täytyy vain rakastaa. Mutta koska rakkaus on luovuutta, omasta näkemyksestä ei saa luopua, sillä se olisi valheellista. Se tarkoittaa, että meillä on oikeus arvostella ankarastikin toisia: jos toiset ovat valheellisia, he eivät ajattele itseään riittävästi eivätkä silloin myöskään kykene rakastamaan tarpeeksi muita. Arvostelulla ei kuitenkaan ole toivottua vaikutusta, jos sen voi yhtä hyvin kohdistaa meihin itseemme - tai jos emme kohdista sitä samaan aikaan itseemme.

Elämän tärkeimmät asiat tulevat tutuiksi Anaïs Ninin Päiväkirjan sivuilla, mutta oman elämänsä haasteet on jokaisen silti itse kohdattava. Eikä kannata lannistua, jos huomaa kehittymättömyytensä, sillä mahdollista on sekin, että ei ole huomannut kehitystään. Meitä muistutetaan usein, että olisimme kiitollisia siitä, mitä meillä jo on. Vaikka kasvaminen on jatkuvaa ja vaatii elämän mittaista työtä, maailma on myös monin tavoin parantunut Ninin ajoista - olkoonkin, että monet parannukset ovat teknisiä ja poliittisia ja antavat useammille vain paremmat aineelliset mahdollisuudet henkiseen kasvuun. Henkinen kasvu ei ole ollut yhtä nopeaa vaan on nyt luultavasti vielä enemmän ulkoista kehitystä jäljessä, koska sisäistä ja ulkoista ei ole edistetty rinta rinnan niin kuin olisi pitänyt - toisin sanoen ulkoista kehitystä ei ole kunnolla perusteltu sisäisillä tarpeilla ja siten ulkoinen kehitys on ollut niin hengästyttävää, että se on jopa vaikeuttanut osaa sisäisestä kehityksestä.

Mitkä ovat minun elämäni haasteet? pohdin jo Niniä lukiessani, kun huomasin aina vähän ahdistuvani hänen rikkaasta elämästään ja rauhoittuvani tajutessani, mitä ongelmia hänellä oli vielä vanhanakin. Vertaanko itseäni muihin liikaa? Varmasti, ei se ole minulle uutinen. Minua on opetettu vertaamaan itseäni muihin lapsesta asti, en pääse siitä taipumuksesta koskaan eroon. Mutta pitääkö huolestua, jos en pysty iloitsemaan toisten menestyksestä edes silloin, kun he ovat saavuttaneet sen käyttämättä muita hyväkseen? Ehkä. Vaikka rakenteet vaikuttaisivatkin niin, että onnekkaat hyötyvät lähes aina jotenkin toisten epäonnesta, kaikki onnekkaat eivät tiedä siitä tai hyväksy sitä vaan taistelevat sitä vastaan tai vähintään käyttävät onnensa luovuuteen eli rakkauteen. Minusta tuntuu, että jotain olisi tehtävä, jotta pystyisin iloitsemaan iloitsemisen arvoisista asioista, ja jonkinlainen käsitys minulla tarpeistani onkin: minun täytyy ryhtyä tekemään enemmän töitä. Vaikka tarvitsisin enemmän rahaa, se ei ole syy tähän tarpeeseen. Minulla on tietynlaisia lahjoja ja tietynlainen koulutus - joilta minun on luultavasti turha odottaa paljon rahaa - ja osaan enkä osaa ja tiedän enkä tiedä tietynlaisia asioita, ja jos en pysty tekemään niitä vastaavaa työtä, en vain pysty iloitsemaan elämästä, jossa toiset menestyvät, koska en koe osallistuvani siihen - koska koen, että olen epäaito. Tällä hetkellä teen sellaista työtä liian satunnaisesti. Pysyn kyllä elämän syrjässä kiinni, onhan minulla suloiset lapset ja rakastettava puoliso, mutta en todella elä ja saa yhteyttä muihin ihmisiin enkä pääse yksinäisyydestäni, ellen pysty olemaan aidompi. Se on vain osoittautunut hyvin vaikeaksi. Ja luulen sen johtuvan korkeasta moraalistani.

Tiedän, että tuo kuulostaa monista ylimieliseltä, mutta en keksi muuta selitystä. Olen ainakin jotkin etuoikeuteni tiedostava ihminen ja kietoutunut moniin moraalisiin velvollisuuksiin, joista en noin vain pyristele vapaammaksi. Kun teen päätöksiä, en kykene ajattelemaan vain itseäni, vaikka juuri kirjoitin oppineeni Niniltä, että juuri itseään pitäisi ajatella ja muita vain rakastaa. Se on elämän epäpoliittinen tasapaino, johon jokaisen tulee pyrkiä. Meitä ihmisiä on paljon, joten jos joku ajattelee vähän liikaa itseään ja rakastaa muita liian vähän, joku toinen kyllä vastaavasti toimii päinvastoin, mutta entä jos itseään ajattelevia alkaa olla paljon enemmän kuin muita rakastavia? Onko sitä syytä pelätä ja olisiko sellaisen seurauksia syytä pelätä kuin sotaa, jossa eloonjääneitä ei riitä hautaamaan kuolleita? Kysymys pitäisi kai torjua liian laajana ja vain rohkeasti keskittyä siihen itsensä ajattelemiseen niin kauan kuin välittömässä läheisyydessä ei näy suoranaista kärsimystä, vaikka ajattelisinkin sitä lopulta nähdessäni, että olisin voinut siihen puuttua aikaisemmin, sillä oikeasti en luultavasti olisi voinut puuttua, koska en olisi kyennyt riittävään luovuuteen ja rakkauteen, ellen olisi ensin ajatellut itseäni. Ehkä. Kyllä elämä on vaikeaa.

Nin lainasi toiseksi viimeisessä Päiväkirjassaan näytelmäkirjailija Eugène Ionescon kirjoitusta, joka oli julkaistu New York Timesissa tammikuussa 1958:

"Minä uskon että se mikä meitä kaikkia toisistamme erottaa on vain yhteiskunta tai - jos niin halutaan - politiikka. Se asettaa ihmisten välille esteitä, se aiheuttaa epäsopua.

Jos saan luvan ilmaista itseäni paradoksaalisesti, sanoisin että oikea yhteiskunta, aito inhimillinen yhteisö on ekstrasosiaalinen - avarampi, syvempi yhteiskunta, joka paljastuu meidän yhteisissä peloissamme, haluissamme, salaisissa kaipuissamme. Nämä kaipuut ja pelot ovat ohjanneet maailmanhistorian kulkua, mutta poliittinen toiminta heijastaa ja tulkitsee niitä hyvin vajavaisesti. Mikään yhteiskunta ei ole pystynyt hävittämään inhimillistä surua, mikään poliittinen järjestelmä ei voi vapauttaa meitä elämisen tuskasta, kuolemanpelostamme, täydellisyydentavoittelustamme. Ihmisen tila määrää yhteiskunnan tilan eikä päinvastoin."

Politiikka on tietenkin välttämätöntä ja joistakin näkökulmista kaikki on poliittista, mutta juuri siksi yhtä välttämätöntä on henkisesti ja ruumiillisesti riittävän onnekkaiden ihmisten ponnisteleminen politiikan terveyden takaamiseksi. Ja jos minä olen voinut lukea Anaïs Ninin kaikki Päiväkirjat noin vuodessa ja minulla on suloiset lapset ja rakastettava puoliso, minä kai kuulun noihin ihmisiin, joiden täytyy ponnistella. Niinpä minä ponnistelen.

Tämän kirjoituksen otsikkoon on lainattu Ninin pitämää puhetta Philadelphia College of Artissa kesällä 1973. Sanan "luovuus" voisi hyvin korvata "rakkaudella", ja Nin jatkaa otsikon sanoja:

"...ja minusta tuntuu että vaikka joutuisimme kokemaan mitä, meidän on saavutettava voima, tasapaino ja synteesi jonka turvin voimme elää, ja luotava itsellemme sisin jonka avulla selviydymme ulkoisista tapahtumista ja kokemuksista jotka järkyttävät meitä. Minä olen aina käyttänyt taidetta itseni kokoamiseen. Sen takia olen pitänyt taiteilijaa muita tärkeämpänä, koska häneltä olen oppinut miten jotakin luodaan tyhjästä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti