Koulusta päästyä

Koska kaikki koulut ovat jo alkaneet, media pursuaa hyviä ja huonoja uutisia koulusta ja koulutuksesta. Ajattelin pitkään, että kirjoittaisin ajatuksiani noista uutisista - jumppapalloja ja mindfulnessia luokkahuoneissa; oppilaan temperamentista arvosana siinä missä osaamisestakin; lukiouudistus A-, B- ja C-malleineen; puolet opetettavasta sisällöstä pois; Helsingin yliopiston hämärät yt-neuvottelut; koululiikuntaan vähemmän kilpailulajeja jne. - ja hahmottelisin oman ihanteellisen koulutusjärjestelmäni, mutta en taidakaan jaksaa. Olenhan sitä paitsi jo höpötellyt näkemyksistäni netissä: haluan ylioppilaskirjoitukset ja muutenkin arvosanat tarpeettomina pois kaikesta yleissivistävästä koulutuksesta, vain selvärajaisessa ammattikoulutuksessa arviointi voi tulla kyseeseen, eikä siinäkään pidä ajatella työelämän tarpeita; yhteiskunnalla ja yrityksillä ei saa olla oikeutta "tilata" koulutukselta mitään, vaan koulutuksen täytyy säilyä riippumattomana, jotta koulutetut tuntisivat vastuuta muusta yhteiskunnasta ja kouluttamattomat arvostaisivat koulutettuja; peruskoulutuksessa valinnanvapaus ei voi koskea vain joitain oppiaineita, vaan silloin kaikkien oppiaineiden täytyy olla vapaaehtoisia, mutta samaan aikaan on ymmärrettävä, että on tietty määrä "pakollista osaamista", jota ilman valinnanvapaus on harhaanjohtavaa puhetta; on olemassa turhia ja huonosti perusteltuja oppiaineita niin peruskoulussa kuin korkeammillakin koulutusasteilla (selvimpänä esimerkkinä erillinen uskonnonopetus alakoulussa), ja parhaiten perusteltuja peruskoulutuksen oppiaineita olisivat esimerkiksi äidinkieli ja matematiikka, paikallisesti orientoituneet (lähi)historia, biologia ja maantieto sekä mahdollisesti jonkinlainen uuskansalaistaito. Mutta tahdon sittenkin puhua enemmän siitä, minkä jäljen koulunkäynti on minuun jättänyt - tietenkin siinä toivossa, että kokemuksissani olisi jotain yleispätevää.

Kävin kouluja laskentatavasta riiippuen 18 - 22 vuotta. Olen maisteri ja teen koulutustani vastaavaa työtä, mutten ansaitse ja maksa veroja niin paljon kuin iso osa yhteiskuntaa saamani koulutuksen vuoksi luultavasti toivoo. Osasyy siihen on, etten halua tehdä töitä niin paljon enkä oikeastaan ansaitakaan enempää, mutta haluaisin tulla paremmin toimeen vähemmälläkin. Minulle on tärkeää, että saan tehdä koulutustani vastaavaa työtä, mutta ei lainkaan tärkeää, mitä koulutuksen tarjonnut yhteiskunta elämästäni ajattelee. Niin sen pitää olla: en halua heittää hukkaan mitään oppimaani, en edes yhteiskunnalle sikäli kuin se ei osaa oppimaani arvostaa. Suuri osa poliitikoista käyttäytyy tällä hetkellä niin kuin ei arvostaisi tai tunnistaisi asiantuntemusta, mikä on näkynyt harvinaisen kirkkaasti muun muassa tasa-arvoisen avioliittolain, turkistarhauskiellon ja viimeksi tamperelaisten delfinaariodelfiinien kohtalon käsittelyssä.

Mitä pidemmälle opintoni etenivät, sitä avoimemmin opettajani osoittivat olevansa vain ihmisiä ja sitä paremmin minä myös tunnistin heidät vain ihmisiksi. Vain suru siitä, että oman lapsen kasvattamisessa menetän toisinaan malttini, vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin muistot opettajista, jotka ovat olleet jotenkin "irti" oppilaitoksestaan ja tehtävästään. Lukiossa äidinkielen opettajani antoi kerran ymmärtää, että palkka motivoi häntä heräämään aikaisin aamulla ja raahautumaan meitä - minua - opettamaan. En koskaan unohda sitä. Saksan opettajani, joka tuli huonosti toimeen kieltämättä omalaatuisen fysiikan opettajani kanssa, huusi tälle naama punaisena "Ota lääkkeesi!" kun tämä tuli häiritsemään saksantuntia luokan ovelle. En koskaan unohda sitäkään. Kun olin muuttanut yliopistokaupunkiin, tapasin kadulla entisen opettajani, joka totesi, että monet opiskelijat pyrkivät muihin tehtäviin kuin opettajiksi, mutta opettajiksi monet silti päätyvät. Senkin muistan ikuisesti. Opiskelukaupungissa törmäsin myös ensin vanhaan ruotsin opettajaani ja sitten, vuosia myöhemmin, vanhaan yläkoulun englannin opettajaani, ja molemmat kertoivat, miten iloisia ovat päästyään viimein eläkkeelle ja intialaiseen päähierontaan (viimeksi mainittu koski vain englannin opettajaa). Miten voisin unohtaa sitäkään?

(Täydellisesti tehtävässään "kiinni" taisi pysyä vain historian opettaja, josta tuli lukion vt. rehtori edellisen rehtorin yllättävän kuoleman jälkeen. Kun lukion jälkeen pyysin häntä suosittelemaan minua vanhainkodille, johon olin menossa siviilipalvelukseen, hän myöntyi pyyntööni mielellään. Vaikka pyyntö ei liittynyt kouluun millään tavalla, koin tämän opettajan toiminnan kaikkein ammattilaismaisimmaksi juuri silloin. En koskaan nähnyt häntä epäopettajamaisena.)

Näen yhä unia kouluajoistani. Enimmäkseen olen niissä alasti koulun käytävillä, murehdin matematiikan kotitehtäviäni tai joudun kohtaamaan kiusaajani. Koulu-uneni eivät koskaan ole hyviä unia. Olen niissä aina levoton ja tunnen itseni riittämättömäksi ja tyhmäksi. Herättyäni mietin, mitä minun olisi pitänyt tehdä koulussa toisin, vaikka en todellisuudessa juuri tehnyt vääriä valintoja. Luulen, että vaikka tunteeni soimaavat minua itseäni, olen oikeasti tyytymätön vain opettajiin ja kouluun - mutta koska tiedän vian olevan koulussa ja työelämässä, en voi syyttää opettajiakaan, ja harmistus koituu vain omaksi haitakseni.

Yliopistossa latinan tuntiopettaja kertoi alkeiskurssin aikana monta kertaa saman "vitsin", joka hänelle aina muistui mieleen usein toistuneesta sanasta natura: "Tiedättekö muuten, mikä ero on naturistilla ja naturalistilla?" Tietenkin kaikki tiesivät, mutta silti opettaja aina jatkoi jokseenkin näin: "Naturisti sulautuu luontoon niin täydellisesti, ettei kukaan huomaa mitään, mutta kun naturalisti maalaa täydellisen kuvan jauhelihasta, maalauksen katsoja tuntee hajun sieraimissaan." Saatan muistaa vitsin väärin, mutta jotain outoa siinä joka tapauksessa oli - tai ainakin siinä, että hajamielinen opettaja kertoi sen monta kertaa.

Filosofian lehtori ihmetteli kerran sitä, että toinen filosofian lehtori käytti edelleen samaa vanhaa kurssikirjaa. Paitsi että kirja oli vanha ja sen teksti kuivaa, kirjoitus oli painettu rumalla, vanhanaikaisella fontilla ja koko teos taitettu huonosti. Ensimmäinen lehtori oli siis aivan oikeassa ihmettelyssään, mutta silti oli kummallista, että hän ihmetteli asiaa meidän opiskelijoiden kuullen.

Suoritin epähuomiossa myös naurettavan, epähumanistisen ja englanninkielisen Basic Business Studies -opintokokonaisuuden, johon sisältyneestä markkinointikurssista vastasi eloisa nainen, joka oli muistaakseni asunut pitkään Yhdysvalloissa ja avioitunut amerikkalaisen miehen kanssa. Jonkin ajan kuluttua luin paikallisesta ylioppilaslehdestä, että nainen oli kiistatta sotkeutunut joihinkin hämäräbisneksiin ja käyttänyt asemaansa väärin. Toimittaja ihmetteli, miksi hän siitä huolimatta sai toimia virassa taloustieteen laitoksella. Minäkin ihmettelin enkä enää arvostanut sitäkään vähää markkinointikurssin annista, jonka vielä muistin.

Pääaineeni oli kirjallisuustiede, ja kerran olin mukana jossain kokouksessa, jossa pohdittiin, pitäisikö kirjallisuuden laitoksen lakkauttamisen jälkeen kirjallisuuden oppiaine liittää osaksi kielten laitosta vai taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitosta. Molemmat uudet laitokset sisälsivät useita oppiaineita, ja kirjallisuudella oli kieltämättä yhteistä sekä kielten että taiteiden ja kulttuurin kanssa. Kokouksen aikana minulle ei lainkaan selvinnyt, mikä ero kahden vaihtoehdon välillä käytännössä oli, mutta ylivoimainen enemmistö kannatti kirjallisuuden liittämistä taiteiden ja kulttuurin laitokseen. Vähemmistöön jäänyt professori, joka oli virolaisen kirjallisuuden asiantuntija, esitti henkilökohtaisuuksiin menevän kommentin enemmistöön kuuluvan unkarilaisen kirjallisuuden asiantuntijan unkarilaisesta vaimosta. Mies punastui raivosta muttei sanonut mitään, eikä kukaan muukaan sanonut loukkaavan ja asiattoman kommentin esittäjälle mitään. (Paljon myöhemmin kuulin toisaalta, että unkarilaisen kirjallisuuden asiantuntija, josta oli sillä välin tullut professori, oli aikaisemmin sylkäissyt erään opiskelijatoverini vanhempia päin hävittyään näille jonkin oikeusjutun.) Paikalla oli myös professori, joka oli saksalaisen ja ranskalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän ei ilmaissut suoraan kantaansa asiaan, mutta minulle jäi sellainen vaikutelma, että hänkin kuului vähemmistöön. Joka tapauksessa erään graduseminaarin hän kerran lopetti viittaamalla jonkun opiskelijan suorasanaiseen vihapuheeseen, joka kohdistui häneen jollain yleisellä sähköpostilistalla. Sitten hän poistui huoneesta loukkaantuneen näköisenä ja jätti opiskelijat keskenään ihmettelemään, ketä professori (jossa toki oli ymmärrettävän raivostuttavia piirteitä) oli mahtanut tarkoittaa, eikä näyttänyt todennäköiseltä, että kyseinen opiskelija olisi ollut kukaan seminaarin osallistujista. Syyllinen ei koskaan selvinnyt minulle.

Miten voisin unohtaa näitäkään asioita?

Enkä edes aloita siitä, kun olin itse lukiossa ruotsin ja ranskan opettajan sijaisena ja ruotsalaisessa yläkoulussa harjoittelijana vastaamassa oppitunneista.

Onneksi alakouluajoilta vaivaavat edelleen vain kiusaamistapaukset. Luokanopettajat pysyivät opettajina.

Oppilaat ja opiskelijat ovat herkkiä ihmisiä, tulevaisuuden toivoja. Ei heitä saa järkyttää asiattomalla ja oudolla käytöksellä, jos heidät on ensin totutettu ottamaan oppinsa Auktoriteetilta. Jos aikoo olla Auktoriteetti luokkahuoneessa tai luentosalissa, on oltava Auktoriteetti myös turuilla ja toreilla. Mutta tietenkään ei pitäisi olla Auktoriteetti ollenkaan. Minkäs kasvattajat ja opettajat systeemille mahtavat - paitsi ehkä vähitellen, yhdessä.

En minäkään jaksaisi kasvattaa tytärtäni, mutta pakko on jotain yrittää tehdä - siitäkin huolimatta, että hän hyvin kasvatettuna huomaisi myöhemmin, että hyvää kasvatusta ei arvosteta hyvän koulutuksen verran tai että hyvää koulutustakaan ei arvosteta. Oppikaamme ja opettakaamme arvokkaasti äitiyspakkauksen laatikosta kovin epämääräiseen eläkeikään saakka.