"Kesäloma"

Työelämässäni on se hyvä puoli, että kesällä loma ei lopu koskaan. Tänä kuumana kesänä kesä onkin tuntunut erityisen loputtomalta. Huono puoli työelämässäni on, että kesällä loma ei oikeastaan koskaan alakaan. Sähköpostia pitää kuitenkin aina vähän vahdata. Nytkään en saanut ihan rauhassa olla kuin jotain kymmenen päivää. Eikä "rauhassakaan" tarkoita lomailua vaan "lomailua".

(Jos seuraava selostus "lomastani" sisältää todellisia tai kuviteltuja henkilöitä, tapahtumia tai paikkakuntia, niitä ei kuitenkaan pidä yhdistää sellaisiin.)

"Loma" alkoi junalippujen varaamisesta lapsuusmaisemiini Keski-Suomeen - männikkömetsiin, rantojen raitoihin ja mustikkamaille. Kun matkustetaan junalla Tikkurilasta Jämsään, on tärkeää muistaa kulkea matka Helsinki - Jyväskylä-lipulla tai Helsinki - Tampere- ja Tampere - Jyväskylä-lipuilla (mahdollisuuksien mukaan samassa junassa samoilla istumapaikoilla), koska nämä vaihtoehdot ovat kymmeniä euroja halvempia kuin lyhyempään matkaan oikeuttava Tikkurila - Jämsä-lippu. (Luulen, että Oxfordin yliopiston kirjastosta voi löytyä tieto, miksi näin on.) Ennakkoon varatut He - Ta- ja Ta - Jy-liput maksoivat yhteensä kymmenen euroa. Kiitos, VR.

Lähdimme yhdeksän junalla, kuten tavallista. Minä, puolisoni ja haastavanikäinen tyttäreni olimme kaikki nukkuneet edellisen yön huonosti. Väsymyksestä huolimatta matka sujui hyvin, kunnes tarjoilukärry ehti vaunuumme (yläkertaan lasten leikkipaikan läheisyyteen). Tytär suuttui, kun ei päässyt juoksemaan käytävää edestakaisin, ja parkui raivoisasti rimpuillen sylissäni sillä välin kun vieressä käytävällä myytiin kaikessa rauhassa kahvia ja siihen maitoa ja/tai sokeria. (Jos ravintolavaunuun ei ole varaa, niin eikö sen kärryn voisi pystyttää johonkin nurkkaan, paikalleen? Jos matkustusaika on niin pitkä, että ehtii tulla nälkä ja jano, se on myös niin pitkä, että yhtäjaksoinen istuminen on kuitenkin epäterveellistä ja tarjoilupisteen luokse käveleminen ja sille jonottaminen seisten terveellistä vaihtelua. Tarjoilukärry junassa, onko tyhmempää kuultu! Mitä seuraavaksi? Käytävää pitkin koliseva pönttö, jolla matkustajat voivat käydä tarpeillaan, jottei tarvitsisi kävellä junan vessaan, joka toimii aina? Sama logiikka.) Kiitos, VR.

Kun käytävä viimein vapautui ja tytär rauhoittui, hän menikin tukkimaan liukumäen, josta laskemista hän on arastellut sen jälkeen kun kerran laski polttavan kuumasta mäestä. Lisäksi hän yritti viedä auton pienemmältä pojalta, joka alkoi itkeä, ja ylipäätään metelöi ja häiriköi koko ajan hirveästi. "Kyllä maailmaan ääntä mahtuu." Mutta junanvaunu on liian pieni maailma 2,7-vuotiaalle tytölle. Säteileehän matkapuhelinkin vaarallisemmin junassa. No, kohta - kohta ja kohta, parin tunnin kuluttua - olimme Jämsässä, josta pikkusiskoni tuli hakemaan meitä.

Pikkusiskoni jäi asumaan yhteiseen lapsuudenkotiimme ja jatkamaan miehineen kauppapuutarhayritystä isäni jälkeen. Talo on kunnostettu paljon hienommaksi kuin mitä se oli silloin, kun minä asuin siinä. Niin se polvi paranee. Hieno tulee pikkusiskoni perheen mökistäkin, joka on valmistumassa erääseen Päijänteen saareen. Kävin siellä nyt ensimmäisen kerran. Mökkinaapureina sukulaisillani on muuramelainen naturistiperhe. "Ainakin perheen äiti näyttäisi ottavan aurinkoa alasti", totesin pikkusiskolleni veneemme lipuessa rantaan. "Ei kannata puhua niin kovaa, sillä vesillä ääni kantaa hyvin", hän hyssytteli minua. Sitten pulikoimme matalassa rantavedessä. Kuusivuotias sisarenpoikani ratsasti alasti delfiinillä ja tyttäreni kahlasi sinne tänne kelluvien vesilelujensa perässä. Väsymys ei painanut enää niin paljon, mutta naapurin naturistit pukeutuivat, joten pian voimme ihan hyvin lähteäkin.

Pikkusiskoni kyyditsi meidät lähellä asuvan äitini luokse, jonne majoituimme muutamaksi päiväksi. Seuraavana aamuna hän toi myös sekarotuisen (collieta, bordercollieta ja jotain muuta) Möykky-koiran äidille hoitoon viikonlopuksi. Pikkusiskoni neuvoi, miten koiraa piti ruokkia ja miten se pysyisi pihassa karkaamatta. Hän pujotti Möykyn kaulaan joustavan ja hyvin löysän pannan ja kietoi ketjun toisen pään pihanurmeen iskettyyn heiveröiseen keppiin. Karkaamiseste oli siis ennen kaikkea psykologinen, ei niinkään tai oikeastaan lainkaan fyysinen, koska Möykky on niin kiltti koira.

Helteestä huolimatta päivät sujuivat mukavasti. Äitini talo sijaitsee paikalla, jossa ennen kohosi hänen lapsuudenkotinsa navetta. Lapsuudenkoti on isovanhempieni kuoleman jälkeen muuttunut varastoksi, jonka siivoaminen on alkutekijöissään, etenkin äidin lyhytkestoisen kirpputoriyrityksen vuoksi. Valtateiden kohina ei sen sivutien päähän yllä, joten hiljaisuus hivelee usein korvaa. 2,7-vuotiaankin ääni mahtuu sinne mainiosti. Huhkin päivän mansikkamaalla pienimmän pikkuveljeni heitellessä Möykylle palloa mutaiseen lampipahaseen, johon koira kerran toisensa jälkeen molskahti, ja pomppiessa tyttäreni kanssa trampoliinilla. Möykky kävi myös minun ja puolisoni kanssa kävelyllä eikä ollut millänsäkään naapurissa loksuttavasta saksanpaimenkoirasta, vaikka oli irti. Kiltti koira.

Seuraavana päivänä Möykky oli kakannut nurmikolle, koska sitä ei ollut aikoinaan viety tarpeilleen muualle. Koska kakkojen täydellinen siivoaminen vaati ruohon nyhtämistä maasta ja kakkauspaikkojen kastelemista runsaalla vedellä, päätin jättää Möykyn irti pihaan, jotta se pääsisi kakkaamaan syrjemmälle. Sehän on niin kiltti koira. Menin sisälle laittamaan puolisoni kanssa ruokaa, ja kun vähän ajan kuluttua menin ulos hakemaan äidin kasvihuoneesta lehtisalaattia ja persiljaa, en nähnyt Möykkyä missään. Huutelin sitä sieltä täältä, mutta koira oli kadonnut. Hyvin pian minun oli pakko myöntää, että Möykky oli karannut, koska olin mennyt poistamaan psykologisen karkaamisesteen. Lähdin kiroillen kävelemään hiekkatietä pitkin Ysitielle, jonka kiltti koira oli mitä ilmeisimmin ylittänyt onnistuneesti, koska tienposkessa ei ollut raatoa. Tai mistä minä tiesin, oliko Möykky edes jolkottanut siihen suuntaan vai pelloille tai metsään. Yritin soittaa pikkusiskolleni ja kysyä, mihin se olisi voinut suunnistaa, mutta eihän hän tietenkään Särkänniemen pauhulta vastannut. Palasin edelleen kiroillen äidin luo syömään pikaisesti ennen kuin puolisoni hyppäsi rattiin ja ajoi meidät pikkusiskoni talolle parin kilometrin päähän, joka oli ensimmäinen arvaukseni Möykyn kohteesta.

Piha näytti autiolta, kun käännyimme sinne. Kuitenkin Möykky ilmestyi aivan normaalisti kuistille rakennetusta kopistaan vastaanottamaan vieraita, ehkä jokseenkin uupuneena tosin. Sen jalat olivat kuraiset ilmeisesti ojien kyntämisestä. Heitimme pari vanhaa tyynyä auton takapenkin suojaksi, mutta eiväthän ne pysyneet paikallaan Möykyn alla. Takaisin äidillä palautin psykologisen karkaamisesteen.

Pienimmällä pikkuveljelläni on Misu-niminen kissa, jolle on rakennettu fyysinen karkaamiseste eli kolmekerroksinen virikehäkki talon seinän viereen niin, että Misu pääsee kulkemaan häkkiinsä keittiön avoimesta sivuikkunasta. Taloa ei voi helteillä tuulettaa, ellei Misu vietä yötä häkissä, sillä Misu karkaa helposti metsään, josta sitä ei tahdo löytää elävä erkkikään. Misu leikki tyttäreni kanssa niin, että aina kun hän yritti herättää kissan huomion jollain lelulla, Misu piiloutui sohvan alle, ja kun tyttäreni alkoi nousta portaita yläkertaan, Misu ilmestyi aina katselemaan, mihin leikkikaveri meni, jolloin tyttäreni palasi ja Misu livahti taas sohvan alle piiloon. Se oli tyttärestäni hauskaa.

Äitini oli lopettamassa kirpputoritoimintaa kannattamattomana kohtuuttoman tilavuokran takia, joten hänellä oli tontillaan kontti, johon oli kerääntynyt laatikoittain myymättömiä kirjoja. Sain valita sieltä, mitä halusin. Valikoin laatikollisen kirjoja, muun muassa Christer Kihlmanin Kalliin prinssin, Agnar Myklen Laulun punaisesta rubiinista, Niccolò Machiavellin Ruhtinaan ja Willy Kyrklundin Solangen. Egon Friedellin kolmeosainen Uuden ajan kulttuurihistoria ei valitettavasti sopinut laatikkoon, vaikka olisin senkin mielelläni ottanut. Josif Stalinin kootut kirjoitukset, kaikki kolmetoista viininpunaista nidettä (osaa kaksitoista oli peräti kaksi kappaletta), jäivät nekin konttiin. Neuvoin äitiäni, että vanhat tietosanakirjasarjat - lukuun ottamatta MMM-sarjan osia - ja mikroaaltouunissa valmistettavia ruokia esittelevät keittokirjat kannatti viedä paperinkeräykseen. (Stalinin kootuista en oikein tiennyt, mitä sanoa. Lähinnä mietin, kuka korpilahtelainen oli mahtanut ne kirpputorimyyntiin luovuttaa. Lisäksi pohdin, että sarja ei ehkä sittenkään ollut täydellinen, sillä on vaikea uskoa Stalinin kirjoittaneen niin vähän. Toisaalta on uskottavaa, että Stalinin koko tuotantoa ei ole ehditty vielä suomentaa.) Puolisoni löysi muutaman lastenkirjan ja yhden käyttämättömän palapelin tyttärelleni.

Helteen vuoksi yläkerrassa oli tukala nukkua. Viimeisenä iltana avasin yläkerran ulko-oven, josta pääsi talon vieressä kohoavalle kalliolle lankkusiltaa pitkin, viilentääkseni makuuhuonettamme. Misu nukkui alakerran makuuhuoneessa pikkuveljeni jaloissa, joten tuulettaminen oli turvallista. Pian Misu pinkaisi yläkertaan ja loikki kangaspuiden ja erinäisten muovikassien täyttämän käytävän halki ulko-ovesta ulos minun ehtimättä estää sitä, koska kompastelin mainittuihin esineisiin, joten tuulettaminen ei ollutkaan turvallista. Kirosin ja yritin samaan aikaan houkutella Misua takaisin sisälle, mutta se ei ollut kiltti koira, joka olisi reagoinut kiroilevaan kutsuuni asianmukaisesti. Äitini ehti kuitenkin napata sen ennen kuin se olisi hävinnyt metsään, johon päin se vilkuili uteliaasti.

Äitini luota jatkoimme matkaa syvemmälle Keski-Suomeen, Äänekoskelle. Siellä oli tarkoitus poimia mustikoita ja vadelmia, virityttää piano ja tavata ystäviä. Ensin tapasimme ystäviä - tosin Jyväskylässä, opiskelukaupungissani. Perheen pojalla oli äänekäs lelupoliisiauto, jonka metelistä tyttäreni piti niin, että päiväukkosenkin jyrähdykset vaimenivat. Koska oli helle, keskustelimme ruokapöydässä sopivasta hellesyömisestä ja erityisesti lapsille sopivasta ruoasta. Totesimme, että makeat herkut eivät sovi aivan pienille lapsille, ja minä ihmettelin, miksi järkeviin aikuisiin iskee hillitsemätön karkinhimo. Ystävämme selitti, että joskus hänen täytyy pyytää miestään avaamaan karamellin kääre, koska hänen kätensä tärisevät himosta niin, ettei hän itse kykene poistamaan käärettä. Minä kerroin, että kielelleni herahtaa harvoin vesi, mutta kun iltaisin kaadan kulhoon luomumysliä ja kaura- tai vehnäleseitä sekä sekoitan joukkoon sulatettuja metsämarjoja tai mansikoita, silloin se herahtaa.

Koska myrsky oli laantunut, kävimme vierailun päätteeksi uimassa Palokkajärvessä. Onneksi olin varannut mukaan uudet, napakat uimahousuni. Ystäväni poika ui melkein käsipohjaa ja tyttäreni yritti tehdä perässä, mistä puolisoni kauhistui ja mihin minä, että tyttäremmehän vain harjoittelee. Se nauratti ystäväämme, joka sanoi jotakuinkin, että on tyypillistä, että lapsen äiti kauhistuu tyttären harjoitteluja ja isä suhtautuu niihin tyynesti niin kuin pitääkin, vaikka lapsi olisikin harjoittelun tuoksinassa vähällä hukkua. Ainahan voi yrittää uudelleen, jos sattuu kömmähdys - vähän niin kuin sirkuksessa.

Seuraavana päivänä menimme avoappivanhempieni kanssa mustikkaan. Nämä olivat jo valmiiksi poimineet viidettäkymmentä litraa kyseisiä marjoja, joten suuria suorituspaineita ei ollut. Muutenkin marjastuksessamme on kyse kollektiivisesta ponnistuksesta, jossa henkilökohtainen tulos ei ole millään muotoa tärkeä, mutta totean silti, että poimin tuona päivänä yhteensä 5,8 litraa mustikoita, käytännössä siis kuusi litraa. Ja kun ottaa huomioon, että kollektiivisen ponnistuksen vuosittainen tulos mitataan aina kymmenissä litroissa, kuusi litraa pyöristyy oikeastaan valehtelematta kymmeneksi litraksi. Poimin siis noin kymmenen litraa tuona päivänä.

Viime kesänä vadelmasato oli sikahyvä, mutta nyt vatut olivat melko matoisia ja muutenkin huonolaatuisia, eikä edellisvuoden hakkuuaukealla kasvanut juuri muuta kuin koivua. Menin sinne yksin ilman paitaa aurinkoisena päivänä tarkastamaan tilanteen ja kiipesin kivelle muistelemaan kaikkien aikojen vattukesää 2013. Sitten...

Siirryin pian toiselle hakkuuaukealle, jossa oli vähän enemmän vadelmia. Siellä olin edellisenä päivänä astunut ampiaispesään saamatta kuitenkaan pistimestä tai kaatamatta marjaakaan maahan. En muistanut tarkasti, missä ampiaispesä oli ollut, mutta en astunut siihen toistamiseen. Poimin sentään yhteensä 2,8 litraa useamman päivän aikana, käytännössä siis kolme litraa. Ja kun ottaa huomioon, että huonosta vattuvuodesta huolimatta näitä marjoja tullaan kollektiivisesti saamaan yli kaksikymmentä litraa, nekin lasketaan kymmenissä litroissa. Lisäksi käytännössä kolmen litran pyöristäminen nollaksi litraksi olisi valheellista, koska kuitenkin poimin marjoja jonkin verran, joten on luontevaa pyöristää tässä tapauksessa kolmekin litraa ylöspäin kymmeneksi litraksi. Poimin siis noin kymmenen litraa vadelmia.

Pianonvirittäjä perui yllättäen tulonsa sairastumisen vuoksi mutta suositteli toista pianonvirittäjää, joka osoittautui tulonsa perunutta halvemmaksi. Halvempi virittäjä löysi perille Äänekoskelle, vaikka hänen navigaattorinsa mukaan hän oli Tampereella. Ensin hän nosti viritystasoa, koska vanha pysty-Hellas oli ollut kolmattakymmentä vuotta virittämättä, ja jatkoi sitten matkaa mökilleen sanoen palaavansa joko seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla. Koska suuri myrsky oli juuri riehunut alueella ja aiheuttanut sähkökatkoja, pianonvirittäjän mökin pakastin oli kärähtänyt. Siksi hän tuli vasta seuraavalla viikolla virittämään pianon valmiiksi. En ole vieläkään saanut laskua, mikä voi johtua siitä, että virittäjä ei keskisuomalaisena ymmärtänyt käsittämätöntä eteläsuomalaista nolla-alkuista postinumeroa, mutta pääasia, että ehdin ainakin pari päivää soittaa vireisellä pianolla Marseljeesia, "Iktomi ja Sheeotia" ja muita ikivihreitä Musiikin aika -oppikirjasta.

Ehdin myös käydä monta kertaa uimassa Kotakennään uimarannalla uusissa, napakoissa uimahousuissani. Väki uimarannalla lisääntyi päivä päivältä, ja viimeisinä päivinä uimavesi oli sekoittunut niin ruskeaksi, että siitä ei voinut nousta puhtaana. Uimarannan teinitytötkin sanoivat "yäk". Vasta viimeisinä päivinä myös löysin uimarannan käymälät, jotka oli piilotettu metsään parinkymmenen metrin päähän. Ne näyttivät sellaiselta sähkörakennukselta ja olivat huonommin varustetut kuin junan vessa, mutta ne toimivat muuten yhtä hyvin.

Ensimmäisenä päivänä oli juuri myrskynnyt, ja matkan varrella uimarannalle potkiskelin kadulle lentäneitä männynoksia ja havaitsin monta kaatunutta puuta. Huomasin myös uimarannan polun yli kaatuneen koivun - mutta vasta lähtiessäni rannalta. Mietin pitkään, oliko puu voinut kaatua sillä aikaa kun polskin Kuhnamossa. Miten oli mahdollista, etten ollut huomannut kömpineeni vaaksaisen koivunrungon yli päästäkseni uimaan? Kerrankos sitä koivunrunkoja ylitetään, olin kai ajatellut.

Jonain päivänä huomasin, että Kotakennään sillan (Vaasantie) kaiteeseen oli kiinnitetty lemmenlukko. Siinä luki "S [sydän] J" ja toisella kyljellä kaksi nimeä, jotka eivät alkaneet s:llä eivätkä j:llä. En tajunnut sitä. Oliko lukko S:n ja J:n vai niiden kahden, joiden nimet eivät alkaneet noilla kirjaimilla, vai molempien? Eikö lemmenlukkojen pitäisi olla yksiselitteisempiä? Kuka siinä nyt lopulta rakasti ketäkin ja kuka oli lopulta sillalla kävellyt ja ihastellut hiljaa virtaavaa Kuhnamon vettä ilta-auringon valaistessa eteläisen niemennokan? Miksi rakkaus on niin vaikeaa?

Eräänä päivänä isäni soitti minulle ja kysyi, olinko vielä perheineni äidin ja pikkusiskon vieraana. Koska en ollut, minulta jäi valitettavasti näkemättä juuri kuusikymmentä vuotta täyttäneen isäni uusi "mopo", joka ilmeisesti tarkoitti isohkoa moottoripyörää. Hän oli jo jonkin aikaa puhunut sellaisen hankkimisesta, mutta oli saanut hankituksi vasta isohkon asuntoauton. Hän toivotti minulle naureskellen hyviä helteitä ja lähti sitten kai ajelemaan "mopollaan".

Koska viivyimme Äänekoskella kauan emmekä jaksaneet joka päivä mennä marjaan, kävimme välillä kaupassa ja siivosimme avoappivanhempieni ullakkoa. Kaupassakäynnin yhteydessä pistäydyin äänekoskelaiseen terveystuoteliikkeeseen, jonka nimeä en muista mutta josta ostin valtavan pussin luomupähkinöitä ja kuivattuja trendimarjoja (inkamarjat ovat ihania!), koska niitä saa sieltä paljon halvemmalla kuin Punnitse Et Säästästä. Kun avoappeni kerran palasi autollaan pihaan käytyään viskaamassa kierrätyspisteeseen takakontillisen tarpeetonta tavaraa, autossa soi Simonin ja Garfunkelin "Baby Driver". Hän sanoi, että Simon oli duon sielu, vaikka Garfunkel lauloikin enemmän.

Kävin vielä toisenakin päivänä mustikassa. Poimin noin kymmenen litraa.

Kun pakastimet alkoivat täyttyä marjoista, marjojen lisääminen pakastimiin muuttui vaikeammaksi. Eräänä iltana avoappivanhempani keskustelivat asiasta pakastinta täyttäessään. "Älä työnnä väkisin!" varoitti avoanoppini. "Täh?" parahti avoappeni. "Ei mahdu enempää!" jatkoi avoanoppini. Tuokion taistelun jälkeen nekin vadelmat mahtuivat juuri ja juuri pakastimeen. Sitten avoanoppini palasi istumaan iltapalapöytään ja murehti: "Voi voi, mistäköhän me löydettäisiin lisää vattupaikkoja?"

Kävimme toisenkin ystävän luona lähellä Äänekoskea, vanhalla maatilalla, josta vain päärakennusta oli remontoitu yläkertaa lukuun ottamatta, jonne johtavat portaatkin oli toistaiseksi poistettu. Suureksi yllätykseksemme tyttäreni suostui syömään ystävämme tarjoamia kasvispihvejä uusien perunoiden kanssa. Ystävämme oli edellisenä päivänä käynyt Jyväskylässä Asuntomessuilla, vaikka hänen talossaan ei ollut mitään, johon olisi voinut yhdistää mitään, mikä Asuntomessuista voi tulla mieleen. Ei edes "äijiä".

Eräänä päivänä äitinikin soitti minulle. Hänen mustaherukkansa olivat helteen vuoksi jo kypsyneet, joten meidän piti välillä palata Korpilahden Saakoskelle niitä keräämään. Sankooni sopi vain noin kymmenen litraa, mutta onneksi kolmella muullakin oli sangot. Työskentelymme aikana tyttäreni vietti aikaansa äitini leikkimökissä parinkymmenen metrin päässä, josta ääni kuului hyvin marjapensaille asti. Minun oli määrä vahtia häntä. "Käy välillä katsomassa, se karkaa niin yllättäen", kehotti puolisoni. "Ei se sieltä mihinkään lähde, kuulet kai nuo leikkimisen äänet", minä vastasin. (Tyttäreni oli leikkinyt kiltisti pitkiä aikoja yksinään mökissä jo ensimmäisellä vierailullamme.) Olin juuri käynyt katsomassa, että tyttö oli mökissä, kun puolisoni näki äitini lähtevän juoksemaan samalle tielle, jota pitkin Möykky oli jolkotellut tiehensä. Arvelin, että jotain oli hullusti, ja kun olin päässyt äitini luo, näin tyttäreni kaukana tiellä. Lähdin kiroillen juoksemaan perään ja saavutin karkurin äitini naapurin kohdalla (jonne oli matkaa yli sata metriä). Kiltti tyttäreni ei kyselyistä huolimatta kertonut minulle, miksi oli lähtenyt karkuun - oli siis siinä suhteessa samanlainen kuin Möykky ja Misu.

Seuraavana päivänä lähdimme viimein kotimatkalle, Äänekoskelta Vantaalle. Avoappivanhempieni biokaasuautoon pakattiin neljän aikuisen, yhden lapsen ja kolmen kissan lisäksi yli sata litraa marjoja kylmälaukkuihin, lastenrattaat, marjastusvaate- ja -kenkäkasseja, kaksi kannettavaa tietokonetta, lastenvaatteita ja pyykkikasseja. Kun olimme valmiita lähtöön, avoappeni totesi, että auto on täynnä kuin Turusen pyssy. Sitten hän antoi puolisoni ajaa, istui pelkääjän paikalle ja pani Simonin ja Garfunkelin CD-levyn soimaan. Ensimmäinen raita oli "Bridge Over Troubled Water", toinen "El Cóndor Pasa" ja loputkin ihan mukiinmeneviä kappaleita. Pysähdyimme Joutsassa tankkaamassa lisää kaasua. Samalla huomasimme, että takakonttiin pakatuille kissoille oli tullut liian kuuma, koska ilmastointi ei vaikuttanut matkatavarapaljouden vuoksi auton perälle asti. Niinpä kissat nostettiin kantokopeissaan matkustamon puolelle. Minä pidin sylissäni matkapahoinvoinnista kärsivää Vaulaa, joka oksensi jo ennen kuin "Bridge Over Troubled Water" soi kolmannen kerran.

Kotona huomasimme, että posti oli kantanut meille asuntomme edellisille asukkaille osoitetut Yhteishyvä- ja Hobby Hall -lehdet. Kannoin ne takaisin postilaatikkoon matkalla tyttäreni kanssa leikkipuistoon tänä kesänä osittain hakatun metsän reunaan. Sillä välin puolisoni kävi vanhempineen tankkaamassa biokaasua jälkimmäisten kotimatkaa varten. Paluu arkeen oli edessä.